ESITELMÄ JA SEN TULOKSET.
Viikon viimeisinä iltoina tuli Laulaiselle kiire, sillä ensimäinen kirjoitus-ilta oli kulunut haaveiluissa ja alkusanoja etsiessä. Nyt olivat sanat löytyneet ja muutakin kirjoitusta tullut niin pitkältä että uskalsi epäilemättä lähettää lasten mukana ilmoituksen kylälle, että hän pitää sunnuntaina puolenpäivän jälkeen sunnuntaikoulua lasten kanssa ja sen perästä esitelmän vanhemmille ihmisille lasten kasvatuksesta ja opetuksesta.
Vaikka Laulainen oli tottunut puhumaan hätäilemättä suuremmankin joukon kuullen, niin nytpä pakkautui pelkomieli vaivaamaan. Ei ollut enää yötäkään välillä. Kaikissa kylän taloissa puuhailevat ihmiset lähteäkseen koulua ja luentoa kuulemaan. Tämä arkuuden tunne ei ottanut poistuakseen yhdessä paikassa istuin, vaan täytyi lähteä kävelemään.
Hän meni pellon taakse metsään ja kohosi sieltä lepikkoahoja myöten mäen korkeimmalle paikalle. Sinne oli melkoisen laaja näköala, mutta enimmäkseen metsää. Viehättävimpiä olivat metsälammit, joita pilkoitti sieltä täältä metsän keskeltä. Mieluummin hän kuitenkin katseli lähinnä näkyvää Leppälampia, sillä sen rannalla oleva talo viehätti nyt kaikkein enimmän silmää. Täältä korkealta katsoen se näytti niin runolliselta, että sydän sykähteli.
Nyt oli jo pelkomieli haihtunut ja hän lähti laskeutumaan alas.
Peltoja lähestyessä hän vielä pysähtyi ja istui kivelle.
Tässä olisi koululle ihana paikka, ajatteli Laulainen. Täältä se näyttäisi juhlalliselta tuonne kylälle. Tänne katsahtaisi jokainen ihastuksella, kuten ainakin kylän kaunistukseen ja kukkaan. Koivuja jätettäisiin kasvamaan rakennuksen ympärille ja koivujen reunustama hiekoitettu tie veisi kylälle, aina lammin rannalle asti. Ja jospa valkenisi kerran se päivä, jotta saisi kävellä tänne tuota varjoisaa tietä myöten käsikädessä oman keittäjänsä kanssa. Silloin olisi onnen ajat saavutettuna ja kaikki menneet huolet ja vastukset saisivat unohtua. Nyt kaikui ainoastaan metsän lintujen riemulaulut, mutta silloin kajahtaisi täältä myöskin kahden onnellisen ihmislapsen laulut.
* * * * *
Päivällisen jälkeen alkoi vilistä lapsia Hukkalan kartanolla. Vanhempi väki seurasi hiljalleen perästä, taluttaen ja kantaen pienempiä lapsiaan, jotka oli myös otettu mukaan. Nyt oli tavallista merkillisempi päivä Leppämäen kylällä.
Isäntä Hukkanen katsoi itsensä tämän juhlan johtavaksi henkilöksi ja haeskeli kartanolta ja tuvasta kylänsä isäntiä ja emäntiä kammariin. Juhlan kunniaksi oli hän hankkinut hampaisiinsa savuamaan sikaritupakan. Sitä kun ei sopinut siitä koskaan irroittaa, kävi puhe hyvin jäykästi, jäväköimällä ja siksi hän käytti käsiänsä apunaan: töykäten syrjittäin seisovia kylkeen, taikka tarttuen takin liepeeseen.
Kammarissa piti Laulainen huolen vieraiden tervehtimisestä. Nyt jos milloinkaan täytyi olla kohtelias. Kun tuo peljätty vastustaja, Kokkonen, tuli kammariin, siirtyi Laulainen hänen rinnalleen istumaan ja koetti pitää yllä hyvin vakavaa ja samalla älykästä keskustelua. Mutta ukko ei näyttänyt siltä, joka ensimäiseen hyvään ihastuu. Pitkät kulmakarvat jyhöttivät kuin mitkähän räystäät syvältä tähystävien silmien päällä. Mustan tympeä, joukea muoto näytti niin perin jäykältä, että siihen oli aivan turha toivoa ilmestyvän mitään ihastuksen aaltoja. Taitavimmillekin puheille vaan myrähteli. Viimein hän otti sananvuoron ja yksikantaan kysyi:
— Joko olet miten vanha? Laulainen sanoi ikänsä.
— Nuori mies vielä, jatkoi ukko. Palkan vuoksiko rupesit lasten opettajaksi, vai oliko halua?
Kysymys oli niin vaikeata laatua, ettei Laulaisen vastaus aivan kiireelle joutunutkaan.
— Pitäähän siihen toki olla haluakin, virkkoi hän viimein.
— Niin pitäisi olla, vahvisti Kokkonen. Mutta palkkapaimenia taitaa olla suuri osa.
— Mitkä isännän mielestä ovat palkkapaimenia? kysyi Laulainen varovasti.
— Jotka toisin opettavat ja toisin elävät, vastasi Kokkonen.
Laulainen oli luullut ukon tarkoittavan niitä, jotka hakevat suurempaa palkkaa, mutta huomasi erehtyneensä ja vastasi vähän nolona:
— Eihän tämä syntinen ihminen uskalla kehua elämäänsä.
— En minä sinua tarkoittanut, kun en vielä oikein tunnekaan, lohdutteli Kokkonen omalla tavallaan.
Uusien vierasten kammariin tulo vapautti jatkamasta tämän suuntaista keskustelua. Niitä oli kaksi naista, Alapihan Anna ja toinen ijäkkään puoleinen emäntä, jolla oli suora ryhti ja oman arvonsa tuntoa ilmaisevat kasvonpiirteet. Ne tulivat huoneeseen rohkeasti, ilman talon isännän työntämättä ja asettuivat istumaan toiselle puolen huonetta. Laulainen meni tervehtimään, mutta ei uskaltanut jäädä vähäksikään aikaa puhuttelemaan, sillä tuo Kokkonen saattoi kulmakarvainsa alta katsellen huomata vaikka mitä. Hän palasi ukon rinnalle istumaan ja ettei se arvaisi hänen panneen mitään huomiota nuorempaan naiseen kysyi hiljaa:
— Mistä talosta tämä viimeksi tullut emäntä on?
— Se on tästä mäen takaa, Putkinotkon talosta, tämän Hukkasen veljen emäntä.
Kokkonen puhui niin kovalla äänellä, että emäntä itsekin näkyi kuulevan. Laulainen katui tehneensä koko kysymystä ja päästäkseen pois kammarista virkkoi:
— Pitääkin käydä katsomassa, joko ovat kaikki lapset koolla.
Hän meni puhuttelemaan ulkona olevia isäntiä. Niirasenkin kanssa oli jäänyt sopimatta kumpiko heistä alottaa keskustelun, kun esitelmä on loppunut. Siihenpä ei tahtonut enään tilaisuutta löytyäkään. Aivan luettamaan lähtiessä hän sai kuiskatuksi, että isännän on keskustelu alettava.
— Kyllä minä alotan, mutta pitää auttaa, jos tiukka tulee, sanoi
Niiranen.
— Kyllä koetan auttaa, lupasi Laulainen.
Hän meni alottamaan sunnuntaikoulua lasten kanssa. Lapset lauloivat viikolla oppimansa virren aika kauniisti. Hyvin sujui päivän evankeliuminkin lukeminen ja kysymyksiin rikkaan miehen ja köyhän Latsaruksen elämästä ja kuolemasta tuli aivan oikeita vastauksia. Mutta kun Laulainen syventyi puhumaan ja kyselemään kertomuksen syvemmästä merkityksestä: rikasten ylellisyydestä ja Jumalan sanan hylkäämisestä, sekä rikkaan miehen kauheista tuskista ja myöhäisestä veljien varoittamisesta, eivät lapset voineetkaan enää seurata, vaan istuivat ikävän näköisinä, aivan kuin illallista odotellessaan. Laulainen huomasi sen ja ymmärsi, ettei tämä ollut oikein lapsia kohtaan, mutta tällä kerralla täytyi näyttää vanhemmille ihmisille, miten pitkälle hän kykenee selittämään.
Kun tämä syvällisiä asioita sisältävä puoli oli loppunut ja lapset saivat kuulla yksinkertaisempia kysymyksiä, heräsivät he kuin unesta. Lopettajaislauluja laulaissa heidän silmänsä aivan loistivat ilosta, sillä nyt he tiesivät vanhainkin heitä mielihyvällä kuuntelevan.
Lyhyen väliajan perästä astui Laulainen pitämään esitelmäänsä. Hän katsoi asiaan kuuluvaksi olla seisovassa asennossa, vaikkakin polvet pyrkivät rauhattomasti vavahtelemaan.
— Olen aikonut puhua lasten kasvatuksesta ja opetuksesta, alotti hän katsomatta papereihinsa, joita piteli kädessään. Jospa alotan tuosta kaikille tunnetusta sananparresta, että "sitä poika piiskuttaa, mitä emäkana kaakattaa". Tämä lause lausutaan useimmiten silloin, kun kuullaan lapsen taikka nuoren puhuvan sellaisia puheita, joita on totuttu kuulemaan hänen vanhemmiltansa. Useimmiten ne eivät ole siveitä, eikä kiitettäviä puheita, vaan raakoja ja rumia. Siveät puheet vetävätkin paljon vähemmän muiden huomiota puoleensa, sillä ne lausutaan aina hiljaisella, tyynellä äänellä. Niitä ei lapsetkaan muista niin hyvin kuin edellisiä. Paljon mieluummin he jäljittelevät kiivaita ja karvaita sanoja. Niistä tuskin yksikään unohtuu. Niitä kuulemaan ja muistoonsa painamaan ovat lasten korvat tuiki herkät. Jos kaksi äitiä puhelisi toisella puolen tupaa vaikka kuinka kauniista asioista ja toisella puolen tupaa taas toiset kaksi panettelisi toisiaan taikka naapureitaan, niin saatte uskoa, että lapset ovat näitä jälkimäisiä kuuntelemassa. Voitte sanoa, että rähinä vetää lapsia puoleensa, mutta ei se tule siitä yksistään. Panettelijan sanat lähtevät sydämen pohjasta ja siinä niiden suuri vetovoima. Hän ponnistaa kaikki kykynsä löytääkseen vaikuttavia sanoja. Siinä toinen vetovoima. Senpä vuoksi ovat tehdasseutujen ja tiheästi asuttujen kylien lapset vilkkaampia kuin nämä syrjäkylien lapset. Mutta kyllä pahuus tännekin tiensä löytää ja on jo valmiiksi löytänyt.
Tähän suuntaan hän jatkoi, kosketellen tärkeimpiä paheita, kuten kiroilemista ja kotivarkautta, juoppoutta ja yöjuoksua, joita lapset oppivat vanhemmilta ihmisiltä.
Jälellä oli loppulauseet, mutta tämä olikin tärkein osa.
Näin on asianlaita, virkkoi hän vaihtaen vähän äänenpainoa. Voitte ajatella, että niinpä on, vaan minkäpä sille voinee. Mutta kyllä voipi, jos on hyvää tahtoa. On toimitettava niin, että lapsille opetetaan hyvää vielä suuremmalla hartaudella kuin nuo huonojen tapojen opettajat opettavat huonoa. Mutta tämä opetus ei tapahdu jokaiselta. Se ei saa olla silloin tällöin vihapäällä pauhailemista, joka opetus-tapa ei kantaisi hedelmiä pahaakaan opettaissa, jopa että hyvää. Ymmärtäähän jokainen, mitä se vaikuttaisi, jos isä harmistuneena pauhaisi pojalleen näin: sinä olet jo siksi suuri poika, ett'et enää saa noin lapsellisesti ja sävyisästi haastella tovereisi kanssa, vaan sinun pitää puhua vihaisesti kiroillen ja uhkaillen. Poikaa varmaan hävettäisi, eikä hän tekisikään isän käskyn mukaan. Mutta se on aivan toista, kun isä näyttää esimerkillä, miten puhuttelun pitää tapahtua. Silloin poika tekee samoin, vaikkapa häntä siitä kieltäisikin.
Mieluisimmatkin oppiaineet tulevat lapsille vastenmielisiksi, jos heitä taitamattomasti pakoitetaan. Opettajan täytyy osata asettua lasten kannalle ja näyttää, että hän itse on enin innostunut siihen, mitä aijotaan oppia. Näin ollen pitäisi jokaisessa kylässä olla erityinen, taitava opettaja, joka ohjaisi lapsia kaikkeen hyvään. Silloin he aivan kuin itsestään tulisivat käsittämään, mikä on pahaa ja kartettavaa. Mutta siihen tarvittaisiin vakituinen koulu, sillä nämä silloin tällöin saadut opetukset unohtuvat pian ja jäävät usein aivan hedelmää tuottamatta.
Tämä oli luennon loppu ja Laulainen istui odottamaan, minkä vaikutuksen se teki kuulijoihin. Ajattelemisen aihetta se taisi antaa, koska ei kukaan kiirehtinyt pois lähtöä. Talon isäntäkin oli puheen ajan kärsinyt savustamispaastoa, mutta nyt hän jo kiireelle touhusi tulta tupakkaansa. Jo nousi joku ulos lähteäkseen, vaan silloin kohotti Niiranen päätään ja virkkoi:
— Nytpä tässä kuultiin oikein toimen puhetta ja mitähän jos nyt miesten koolla ollessa otetaan asiasta kiinni ja päätetään perustaa koulu meidänkin kylälle.
Kaikki olivat äänettä.
— Eikö kukaan ota asiasta puheeksi? kysyi taas Niiranen. Vai eikö katsota koulua tarpeelliseksi, vaikka opettaja noin selvästi siitä puhui.
— Kyllähän koulu olisi hyvä olemassa, myönnytti joku isäntä.
— Mitä koulua sinä Niiranen tarkoitat? kysyi Kokkonen.
— Kansakoulua. Mitäs me muita kouluja.
— Onhan meillä tämä kiertävä koulu, huomautti Kokkonen.
— On on, mutta opettajahan itse sanoi, ettei siitä jää paljon hedelmiä, kun on niin kovin lyhyt aika.
— Poisko me tämä opettaja laitetaan? kysyi Kokkonen.
— Eikä laiteta. On niitä opetettavia tällekin.
— Ei meidän varoilla monia kouluja kustanneta, sanoi Kokkonen varmemmin. Jos tämä opettaja pitää nuo puheensa ja tapansa, niin ei tarvita sen enempää kouluja eikä opettajia.
Laulainen muisti lupauksensa ja kysyi:
— Saisinko minä vielä sanoa vähän?
— Saapi opettaja sanoa, kuului usealta taholta.
— Asia on sillä lailla, alotti taas Laulainen, että olenhan minä opettanut ja opetan edeskin päin minkä ennätän ja ymmärrän, mutta aika on kovin lyhyt. Ennättää parhaiksi tutustua lapsiin ja vähän saada oppimaan lukutaitoa, niin silloin täytyy jättää ne ja mennä toiseen kylään. Ne vähät siemenet, joita on ennättänyt kylvää, tallataan ja nokitaan jo seuraavana päivänä pois. Säilyneekö kaikistellen huomiseksikaan. Muistan eräänkin sattuman, jolloin pitkään ajattelin tätä samaa asiaa. Oli viimeinen opetuspäivä siinä talossa, kevätkynnön aikana. Puhuin parhaallaan lapsille hyviä neuvoja, kun pellolta kuului kyntäjän kiukkuinen kiroilu hevoselleen. Muutamat lapset katselivat hämmästyneenä minuun, mutta toisista se ei ollut mitään ihmeteltävää ja monta oli, jotka painoivat päänsä alas ja naurahtelivat salaa. Ajattelin, että toteen meni taas puheeni. Tuon kyntäjän kiroilun ne varmaan muistavat vielä vuosien perästä, mutta tuskinpa yhtään minun sanaani. Toista olisi, jos saisi opettaa pitemmän ajan erityisessä koulurakennuksessa, jossa ei olisi kaikkea kuultavana ja jossa ennättäisi juurruttaa mieliin mikä on hyvää ja mikä pahaa. Tämän ja muun vuoksi toivoisin, että kaikilla lapsilla olisi vakinainen koulu.
Kokkonen otti ensiksi sanan vuoron ja alkoi:
— Vaikka tämä on opettajan puhetta ja oikeata puhetta, niin täytyy minun sitä vastustaa. Minä en ole käynyt koulua muuta kuin rippikoulun, mutta ei minulta ole lapset oppineet kiroilemaan, ei kyntäissäkään. Koulun käyneet ne vasta kiroilevatkin ja niitä ei näy hävettävänkään kiroilemisensa. Sen minä kuulin omilla korvillani, kun muutamille herroille annoin toissa syksynä luvan tulla metsästämään. Ne ne vasta kiroilivat. Eikä siihen tarvinnut olla mitään asiata, muuten vaan huvikseen, muun puheen höysteeksi. Ja varmaan ne olivat koulun käyneitä ja oppineita, koska puhuivat ruotsia, että oli kai kieli senkin seitsemällä sykkyrällä. Mutta suomeksi ne kiroilivat. Siinä se on se kouluviisaus. Ei siitä jumalanpelko lisäänny. Sitä rikkaan miehen elämätä ne elävät, josta opettaja äsken lapsille puhui.
Kokkonen oli kiivastunut ja kyllä hänenkin puheensa sai puolustajia.
Niirasta harmitti ja hän alkoi väittää:
— Eläkööt herrat omaa elämäänsä, jotka ovat käyneet suuret koulut, mitä me niistä otetaan verraksi. Meillä on vaan kysymys kansakoulusta, jossa ei suuria viisauksia opeteta. Ja ett'ei Kokkosen tarvitse pelätä villityksen opettajia ja kiroilijoita, niin otetaan tämä Laulainen opettajaksi, luultavasti hän siihen suostuu.
Kaikki katsahtivat lisääntyneellä kunnioituksella Laulaiseen ja tämä itse oli näin kaikkein kuullen annetusta tunnustuksesta niin liikutettu, että vaivoin sai pidätetyksi ilon kyynelten puhkeamisen. Puhumista ei uskaltanut ajatella aivan heti. Ei hän voinut katsoakaan joukkoon päin, varsinkin kun tiesi, että Anna on siellä, ja varmaan katsoo häneen.
Kokkonen ei antautunut vielä, vaan tarttui kiinni asiaan.
— Onhan meillä tämä opettaja ilman uudestaan ottamatta, sanoi hän. Ja jos opetusaika on lyhyt, niin pitennetään. Otetaan jo tämän kesän ajaksi opettamaan ja maksetaan sellainen palkka, että kannattaa olla. Eivät ne tuhansia markkoja maksavat koulurakennukset mitään viisautta anna. Ei tässä niihin kustannuksiin ruveta niin kauvan kun on tupa joka talossa. Vai paheneeko teidän tupanne kouluhuoneena? Jos pahenee, niin ei minun tupani pahene. Siihen saapi tulla koulua pitämään milloin tahansa. Tule vaan opettaja meille, kun muualta loppuu koulunpito. Ruoka ja hoito ei maksa mitään. Ja jos nämä muut eivät suorittane markkaa tai kahta kuulta lastensa opetuksesta, niin hävetkööt toki puhuissaan toisesta koulusta. Minä pysyn puheessani ja sanokaapa onko paljon jos maksatte markan lapsesta opettajalle kuussa?
— Ei ole paljon, vastattiin monesta suusta.
— Mielelläni minäkin maksan.
— Kyllä minäkin.
— Ei tuo paljo ole vaikka kaksikin.
Niiranen koetti sotkea miesten hyväksymishuutoja ja kysyi:
— Kenenkä lapset kesällä kouluun joutaa?
— Kyllä joutavat, väitti Kokkonen. Eikä niitä tarvitse aamusta iltaan asti opettaakaan. Antaa toiset ajat olla töillään ja marjassa.
— Aivan niin, kuului taas myöntymistä. Laulainen ei osannut mitään ajatella tästä häläkästä. Nuo ylistykset ja lupaukset painoivat alas hänen ihaninta ajatustaan. Hänet työnnettiin koivujen keskellä seisovasta onnen majasta takaisin kuumaan tupaan, jossa kaikessa tapauksessa oli elettävä toisten armoilla ja heidän vastuksinansa. Oliko hänen kieltäydyttävä, vaiko oltava äänettä.
Niirasta suututti tämä asiankäänne ja hän seisaalleen nousten ihmetteli:
— Ne on miehiä. Jos kuka ja kuinka hyvän asian esittelisi, niin ei ymmärretä.
Kokkonen ei odottanut loppua.
— Kyllähän sinä muka ymmärrät ja rakentaisit, jolla on parhaat pellot ja saat itse olla useampia vuosia veroäyriä määräilemässä. Kyllä sinä osaat oman kohtasi katsoa, vaikka joka vuosi otat suuria rahoja oriilla.
— Olenko minä teitä estänyt ottamasta suuria rahoja, sanoi Niiranen ja meni harmissaan ulos.
Laulainen seurasi perästä ja kartanolle tultua kysyi:
— Mitenkäs nyt tehdään?
— Eihän niille voi mitään, kun tuo Kokkonen on yllyttämässä, sanoi Niiranen. Menköön nyt näin, vaan kesällä otetaan uudestaan, eikä kutsuta Kokkosta siihen sotkemaan.
— Niin kyllä, sanoi Laulainen, mutta katsahti samassa ympärilleen, että kuuliko tätä muut.
Hän huomasi, ett'ei Niirasen aikomus ollut aivan rehellistä laatua.
— Ei puhuta enempää tässä, sanoi Niiranenkin. Mennään meille.
— Ei minun sovi lähteä niin kiireelle, luulisivat pahastuneen, kieltäytyi Laulainen.
— Niinpä kyllä. Hyvästi sitten vähäksi aikaa.
Laulainen palasi huoneeseen. Vieraat alkoivat lähteä kotiinsa.
Käymään kutsuja tuli kaikilta lähitalojen isänniltä ja emänniltä.
Laulainen kiitteli ja vakuutti käyvänsä, jos ei ennen niin
kesemmällä, kun tulee toisen kerran.
Talo oli kohta tyhjänä vieraista. Ainoastaan isännän veljen emäntä ja
Kokkonen tulivat kammariin.
— Lähde nyt katsomaan, että miltä se minun rypypaikkani näyttää, tulisitko sinä siellä toimeen, sanoi Kokkonen.
— Minullakin oli aikomus pyytää opettajaa meillä käymään, vaikka en vielä ennättänyt sanoa, virkkoi Putkinotkon emäntä.
— Kumpasenko pyynnön minä osannen täyttää, arveli Laulainen.
— Tulkaa meille, pyyteli emäntä. Tämän isännän kotiin osaatte milloin hyvänsä arki-iltoina, mutta meille ei osaa yksinään. Meillä olisi illalla tulleita sanomalehtiä luettavaksi.
— Onpas tuollakin "Eevan tyttärellä" omenansa millä houkuttelee puoleensa, hymähti Kokkonen leikissään.
— Kylläpä ne vetääkin puoleensa, kun en ole viikkokauteen nähnyt sanomalehtiä, tunnusti Laulainen. Hän ei muutenkaan halunnut tänä iltana mennä Kokkosen kotiin, sillä Niiranen olisi sen kuultua ajatellut että kovinpa se mieltyikin tuohon koulunsa suosijaan, kun heti paikalla sinne riensi.
— Jospa minä menen tällä kerralla tämän emännän kotona käymään ja tulen jonakin toisena iltana teille.
— Saman tekevä, sanoi Kokkonen ja heitti hyvästit.
Laulaisella oli ollut ajatus käydä heti Alapihassa, tunnustellakseen Annan ajatusta esitelmästä ja kouluasian myttyyn menosta, mutta sanomalehdetkin vetivät kovasti puoleensa. Niissä oli luultavasti hänen viimeksi lähettämänsä uutiset.
— Oliko niissä lehdissä mitään erityisempää? kysyi hän emännältä.
Hänellä oli salainen toivo, että jos emäntä olisi lukenut yhdenkään noista uutisista.
— Ei minulta tullut luetuksi muuta kuin kuolon ilmoitukset ja avioliittoon kuuluutetut, sanoi emäntä. Poikani niitä luki koko illan ja se minulle jäi mieleen, että ylioppilaita tulee kesä- ja heinäkuun aikana pitämään luentoja näihin syrjäkyliin. Ei siinä mainittu kyläin nimiä, vaan onko opettaja kuullut, tuleeko ne tänne Leppämäen kylälle.
— En minä ole kuullut mitään koko asiasta, vastasi Laulainen. Sitäpä pitää katsoa tarkemmin, kun mennään sinne.
Matkaa kulkiessa otti emäntä puheeksi kouluasian ja virkkoi:
— Ei nämä isännät suostuneet tuohon opettajan ja Niirasen kouluhommaan.
— Eihän se ollut minun hommani, huomautti Laulainen. Isäntä
Niiranenhan sen vaan otti tuossa lopussa puheeksi.
— Vai "tuossa lopussa vaan otti puheeksi", naurahteli emäntä.
Kertoihan minulle Anna, että on teillä ollut siitä ennenkin puhetta.
Laulainen joutui hämille, kun huomasi, ettei asia ole pidettykään salaisuutena.
— Annako sanoi, mitä se sanoi?
— Jopa jouduitte kiinni, vaikka ette luullut minun tietävän, ilkkui emäntä.
— Niin kun luulette minun sitä hommanneen, vaikka enhän minä… koetti Laulainen puolustaa itseään.
— Kyllä minä ymmärsin, että kaikki kolme olette siinä osallisina. Näinhän minä miten innolla Annakin kuunteli esitelmää ja sitten sitä miesten väittelyä.
Emännän havainto oli Laulaiselle hyvin tervetullut, vaan hän tekeytyi välinpitämättömäksi ja virkkoi:
— Onhan se toki keskustelua seurannut, vaan mitäpä hän minun puheestani.
— Opettaja on aivan suotta niin tietämätönnä olevinaan, sanoi emäntä. Kyllä minä ymmärrän koko jutun ja olisin suonut kansakoulunkin tulevan. Mutta ei siitä kannata surra, jos eivät suostuneetkaan. Onhan teillä sievä palkka tästäkin toimesta ja kun ostatte pienen talon taikka torpan, jossa pitää pari palvelijaa ja jos tekee itsekin kesällä työtä, niin ei ole mitään hätää.
Laulainen kuunteli kummastellen emännän juttelua ja kysyi:
— Niinkö emäntä ajattelee, että minä oman etuni vuoksi puhuin tuon kansakoulun puolesta?
— En minä aivan niinkään, vaan että parempihan yhdessä paikassa olisi opettaa. Ja varmaan Annakin sitä ajatteli.
— On kyllä parempi yhdessä paikassa, mutta enhän minä ole uskaltanut sellaista toivoa, vielä vähemmin luulen Annan ajatelleen, että minun siihen pitäisi päästä. Mitä se siitä.
Emäntä naurahti salavihkaa ja virkkoi:
— Mitäkö siitä? Sittenpähän olisi nähtynä.
— Mitähän olisitte sitten nähnyt?
— Sanonko suoraan ajatukseni?
— Sanokaa vaan.
— Niin uskon, että jos olisitte tähän kylään tullut opettajaksi, eikä entistä morsianta liene, niin täältä se olisi löytynyt. Nyt se on sanottu.
— Jopa minä nyt ihmettelen, sanoi Laulainen.
— Ei siinä mitään ihmettelemistä ole, ilkkui emäntä. Ja kuten jo sanoin, ei tämänkään tarvitse säikäyttää: ostatte oman talon, niin kaikki hyvin.
— Kyllä olette suuressa erehdyksessä, sanoi Laulainen hämillään. Talon ostoon tarvitaan rahaa ja velalla ostettuun taloon ei saa emäntää sellaisesta paikasta, jota luulen tarkoittavanne.
— Kyllä sellainen mies saa, joka osaa tuolla lailla puhua kuin nytkin tuolla Hukkalan tuvassa, rohkaisi emäntä.
— Liikoja luulette, teeskenteli Laulainen. Jos olisi suuri talo, niin sitten ehkä.
— Ei Anna huoli näistä sydänmaan tyhmistä pojantolkeroista, vaikka olisi suunkin talo. Eikä ne uskalla mennä tarjoksikaan.
Laulainen muisti Samulin ja virkkoi:
— On täällä päin sellaisiakin poikia, jotka eivät ole tolkeroita.
— Ei ole Annan mieleistä yhtään, kyllä minä tiedän, väitti emäntä.
— Silloin se ei näin juoksun päällä olevasta opettajastakaan välitä.
— Niin minusta näytti, että välittää se. Minulla on tarkka silmä ja muita pieniä merkkiä, kehui emäntä.
— Saattaapa tarkkakin silmä pettää.
— Harvoin se pettää ja unet vielä harvemmin.
— Joko emäntä on nähnyt unenkin?
— Näin mennä yönä aivan merkki-unen.
— Kertokaapa, millainen se oli.
— En minä kerro, nauraisitte sille.
— Enkä nauraisi.
— En kerro, vaan saatan minä sanoa mitä se merkitsi.
— Hyvähän tuo on, kun senkään tietää. Sanokaa nyt.
— No se merkitsi sitä, että Anna saapi lukumiehen.
— Vai lukumiehen.
Laulainen oli pitävinään asiata leikkinä, vaikka oli halukas uskomaan uniakin, kun ne tähän suuntaan menivät. Hän koetti houkutella emäntää kertomaan unen sisältöäkin, mutta ei luvannut vielä kertoa. Siihen sijaan kertoi emäntä monta merkkiunta omasta elämästään, niin ett'ei Laulainen hupaisempaa matkaa osannut ajatellakaan. Perille päästyä sai lukea ikävöimiään sanomalehtiä. Hän palasi maanantai-aamuna hyvin tyytyväisenä koulupaikkaansa.