MITÄ MAHTOI ANNA AJATELLA.
Tämän viimeisen viikon aikana ei Laulainen joutanut iltapäiviä oleksimaan opetuspaikassaan, kun tuttavien luku oli lisääntynyt ja uuden yrityksen onnistuminen riippui niiden suosiollisina pysymisestä. Alapihassa oli kuitenkin ensiksi käytävä. Niiranen itse sattui olemaan verkonheitossa ja vieraan puhetoveriksi joutui Anna, sillä kivuloinen emäntä tuli harvoin liikkeelle omasta kammaristaan, joka oli suuren vierashuoneen kupeella. Sinne oli useimmiten ovi auki, että emäntä kuuli ketä on toisessa huoneessa ja sai kutsua puheelleen, jos oli mitä asiata.
— Onko opettajasta ollut paha, kun kouluasia meni niin huonosti illalla? kysyi Anna puheen aluksi.
— Mitäpä minä siitä, eihän se ollut minun asiani, vastasi Laulainen.
— Aiotteko suostua tuohon Kokkosen esitykseen?
— Pitänee siihen suostua ja siinä sivussa taivutella Kokkosta ja muita isäntiä siihen kansakoulupuuhaan.
— Ette ole vielä käynyt Kokkosen kotona?
— En. Olin viime yötä Putkinotkossa. Siinä on puhelias emäntä.
— Onhan se, kun alkuun pääsee, sanoi Anna naurahtaen. Sattuiko puhetuulelle?
— Jotenkin. Koko menomatkan kertoi uniansa, jotka kuuluivat toteutuneen.
— Vai kertoi. Siinä se on vähän vättö, niin vanha ihminen.
— Eikö mitä, piti Laulainen emännän puolta. Saattaa niissä olla perää. Sunnuntaita vasten sanoi nähneensä Annallekin merkki-unen.
— Minulleko! ihmetteli Anna ja katsoi kysyvästi Laulaiseen, joka oli omista sanoistaan käynyt hämille. Minkälaista unta sanoi minulle nähneensä?
— Ei ruvennut untansa minulle kertomaan.
— On se kertonut, epäili Anna.
— Ei kertonut, aivan varmaan.
Laulainen huomasi että Annakin uskoo unia. Mutta aivan sopimatonta oli sanoa tuotakaan merkitystä. Hän kääntyi toiseen asiaan ja sanoi:
— Siellä Putkinotkossa minä luin viimeisestä lehdestä, että ylioppilaita lähtee kesä- ja heinäkuun aikana pitämään luennoita näihin ympärys-pitäjiin. Kuuluu olevan tarkoituksena tehdä kansalle tutuksi kansanopisto-asia, niin että niitä ruvettaisiin yleisesti kannattamaan ja että niihin menisi oppilaita.
— Vai niin, virkkoi Anna jotakin sanoakseen, sillä hän nähtävästi ajatteli vielä tuota uni-asiata.
— Samalla ne kuuluvat antavan neuvoja lainakirjastojen perustamisesta ja niille varojen hankkimisesta, jatkoi Laulainen selitystään.
— Hyvähän se on, myönnytti taas Anna.
— On se hyvä. Ja arvaako Anna ketä minä ajattelin tältä kylältä ensimäiseksi kansanopistoon?
— En arvaa, vastasi Anna, vaikka nähtävästi aavisti tarkoituksen.
— Annaa minä ajattelin.
— Miksikä minua?
— Siksi että kansanopisto kuuluu olevan hupainen oppipaikka ja että siellä vähässä ajassa hyvin paljon viisastuu.
Anna naurahti ja kysyi:
— Mitä varten minun tarvitseisi erityisesti viisastua?
— Hyvä se on viisastua, koetti Laulainen innostuttaa. Sieltä tultua osaa täällä kotikylällä panna alkuun yhtä ja toista.
— Mitäpä minä sittenkään osaisin, epäili Anna,
— Vaikka mitä. Eihän täällä ole lainakirjastoakaan. Olen ajatellut, että jos tulen tänne, niin ruvetaan jo tänä kesänä puuhaan.
— Hyvähän se on, jos opettaja puuhaa, vaan ei meistä muista ole muuta apua, kuin että luetaan valmista.
— On toki muutakin. Anna rupeaa hoitamaan kirjastoa ja minä lahjoitan siihen heti aluksi kaksi kirjaa. Ne ovat hyviä kirjoja: "Neuvonantaja nuorisolle" ja "Tintta-Jaakko".
— Mistä niitä kirjoja riittää, jos joka kylään lahjoitatte, sanoi
Anna.
— Enpä minä lahjoitakaan joka kylään, sanoi Laulainen ja alentaen ääntänsä melkein kuiskaavaksi lisäsi: — Tähän kylään antaisin paljonkin, sillä täällä on yksi kukka, joka tekee kylänkin rakkaaksi.
Anna punastui ja katsahtaen äitinsä kammariin päin nousi istualtaan ja virkkoi:
— Minun pitääkin mennä. Kohta se isä tulee. Laulainen jäi yksinään. Hän pelkäsi sanoneensa liika paljon ja ajatteli pötkiä pakoon. Ehkä olisi sekin tuhmasti tehty. Täytyi katsoa mikä tästä seuraa.
Niiranen palasi kohta verkon heitosta ja rupesi heti puhumaan kouluasioista. Laulainen sai kuunnella ja ajatella omia ajatuksiaan. Hän pelkäsi, ett'ei Anna ehkä tulekaan kahvia tuomaan, vaan lähettää palvelijan, ja se on paha merkki. Tältä ajatukselta ei muistanut aina kuunnella isännän puhettakaan.
Jo rasahti lukko ja Anna tuli kuin tulikin kahvitarjottimen kanssa. Ei ollut entistä totisempikaan. Laulaiselta pääsi helpoituksen huokaus. Nyt hän jo hyvin tarkkaavaisena kuunteli isännänkin puhetta.
Hän varusti poislähtönsä siksi ajaksi, kuin Anna tuli noutamaan kammarista tyhjiä kuppia.
— Sopiihan täälläkin olemaan yötä, esitteli Niiranen. Tätä oli
Laulainen toivonut.
— En jouda olemaan tällä kerralla. Olen päättänyt kirjoittaa uudestaan sen sunnuntaina pitämäni esitelmän ja lähettää sanomalehteen.
— Sepä on hyvä, kiitteli Niiranen. Mutta täällähän se alotettiin, niin sopii lopettaa myös.
— Ei ole sekään ennen kirjoitettu vihko täällä, esteli Laulainen toivossa että Anna kieltäisi.
Mutta Annan huomio oli kiintynyt enemmän tuohon toiseen asiaan ja hän sanoi:
— Vai tulee se esitelmä sanomalehteen. Äiti on siitä kysellyt, vaan eihän sitä osaa oikein kertoa.
— Miten kelvannee lehteen, eihän sitä vielä tiedä, sanoi Laulainen teeskennellen.
— Kelvannee tuo toki, uskoi Niiranen, ja Anna lisäsi:
— Sitten se pitää äidille lukea.
Laulainen lähti hyvin tyytyväisenä Hukkalaan ja otti heti esitelmänsä esille.
Tästä on tehtävä hyvä. Niin hän päätti ja kirjoitti ensimäiseksi puhtaan paperiarkin ylälaitaan uljailla kirjaimilla: "Kansanlasten kasvatuksesta". Samassa hän johtui ajattelemaan, että pitkissä kirjoituksissa on usein kirjoittajan nimi heti päällekirjoituksen alla. Jospa hänkin panee alkuun että "kirjoitti —laine—". Mutta eihän alkuun aseteta näin vajanaista nimeä. Mitähän jos muuttaisi nimensä sanomalehdessä ilmoittamalla Laineeksi. Sehän olisi paljon kauniimpi ja lyhempi kuin tuo Laulainen.
Hän innostui tähän ajatukseen niin, että kirjoitti heti erityiselle paperille näin kuuluvan ilmoituksen:
"Nimeni, joka tähän asti on ollut Wilhelm Laulainen, on tästä aikain
Wilhelm Laine."
Silloin se asia oli päätetty ja nyt hän ryhtyi Laineena kirjoittamaan esitelmäänsä ja oli aivan ihmeissään, miten tämä uusi nimi työnteli syrjään entiset jäljet. Lauseet pitenivät ja uusia ihailtavan pyöreitä ja kauniita tuli lisäksi. Ilkesi niitä tarjota Annankin luettavaksi. Väliin täytyi ottaa vauhtia lukemalla alusta aikain, aina otsakirjoituksesta lähtien, jonka alla komeili uusi nimi. Hän oli niin haltioissaan näistä uusista ajatuksista, ett'ei joutanut nukkumaankaan ennen kuin aamupuoleen yötä.
Kirjoituksen valmistuttua oli taas aikaa käydä kylässä ja nyt täytyi muistaa Kokkosen kutsut. Jotenkin haluttomasti hän sinne meni, mutta ukon kanssa tarinoihin päästyä kiintyi niihin niin, ett'ei aika tuntunut pitkältä ollenkaan. Ukko kertoi ylpeillen että tällä mäellä on hänen sukunsa ensiksi asunut ja jutteli sitten monta merkillistä muistoa entisajoilta. Niinpä, kertoi hän, kun hänen isoisänsä kulki täällä ensimäisiä kaskia viljelemässä, tuotiin tänne hankiaisen aikana siemenet, kuivat leivät ja kalja-jauhot. Talousastioita ei kuljetettuna, ne tehtiin aina tarvittaissa. Niinpä kaljatynnyriksi kolottiin suuresta kuusesta kuori, joka puristettiin päistä umpinaiseksi lujilla pihdillä ja asetettiin kahden puun nojaan syrjälleen seisomaan. Tähän tynnyriin, jota nimitettiin "tamman mahaksi", lisättiin jauhoja ja vettä. Kun sitten yksi veljeksistä muutti tänne asuntonsa, oli hänellä monta kovaa koetettavana. Niitä kertoi ukko useita ja yksikin oli tällainen. Kun uutisasukkaan lehmät olivat keväällä ensimäistä päivää laitumella, rutasi karhu parhaan karjasta kuoliaaksi. Se jäi tosin karhulta syömättä, kun paimen joutui hätään, mutta lihoja ei omistaja sittenkään saanut. Yöllä tunkeutui ahma seinän alaitse aittaan ja kantoi lihat teille tietymättömille.
Kokkosen kertomuksissa oli niin paljon mieltä kiinnittäviä paikkoja, että Laulainen päätti kirjoittaa ne sanomalehteen. Hän oli kahden vaiheella uskaltaisiko aikeestaan mainita Kokkoselle.
— Onpa tällä kylällä merkilliset alkuvaiheensa, sanoi Laulainen ja lisäsi varovaisesti: ei näistä ole kukaan kirjoittanut lehtiin.
— Kukapa heistä olisi kirjoittanut, sillä ei niitä muista muut kuin minä, sanoi ukko.
— Niin, eihän niitä muut muista, mutta jos teidän kertomuksen mukaan joku kirjoittaisi, tunnusteli Laulainen. Olisiko tuosta mitään, jos minä koettaisin kirjoittaa.
— Kirjoita vaan, jos osaat, kehoitti ukko. Pane siihen vielä lopuksi että niin täällä ennen elettiin ja taisteltiin, mutta nyt jo ollaan niin ylpeitä ja ylellisiä, että pitää olla vehnäskahvi kolme, neljä kertaa päivässä, tahtoisivatpa toiset komeita koulukartanoitakin rakentaa.
— Kyllä minä niistäkin mainitsen, lupasi Laulainen. Hän oli hyvillään, kun sai ukon suostumuksen.
Tuon kouluasian hän kyllä osaa sovittaa niin, ett'ei siitä pääse
Niiranen eikä Kokkonenkaan pahastumaan.
Ennen viikon loppua oli tämäkin kirjoitettuna ja kun sattui kaupunkiin menevä, niin lähetti kirjoitukset ja nimenmuutosilmoituksen lehden toimitukselle.
Viikon lopulla, oli Laulaisella vähän paha omatunto, kun lasten hauskuuttaminen oli jäänyt kylänkäynti-touhussa unohduksiin. Nyt hän koki korjata sitä ja laittoi lasten kanssa lopettajaispäiväksi lehtikoristuksia tupaan ja ovien päälle. Lopettajaispuheessaan hän ilmoitti lapsille tulevansa viikon tai kahden perästä takaisin ja sitten he loma-aikoina laulavat ja leikkivät ja käyvät marjassakin oikein suurella joukolla. Lapset jäivät hyvin iloisina odottamaan.
Hyvästillä käynti Alapihassa ei onnistunut. Hän ei saanut pienintäkään tilaisuutta tutkia Annan mielialaa häntä kohtaan. Täytyi erota aivan tavallisen vieraan tavalla. Ainoa mielen hyvike oli siinä, kun sai jättää Annalle nuo kirjaston aluksi aijotut kirjat, joiden laitoihin oli vetänyt hienoja viivoja niiden lauseiden kohdalle, jotka jollain tavalla puhuivat hänen puolestansa. Sellaisia oli useita "Neuvonantajassa nuorisolle", kun vaan nyt Anna ne oikein ymmärtäisi.