LUENNON PITÄJÄ SAI MOITTEITA.
Iltasilla lähti Juutisen talosta kaikki muut luentoa kuulemaan, paitsi emäntä, joka yksin jäi kotia hoitamaan. Hän piti viimeiseen asti kiinni siitä ajatuksesta, että vierasten on tultava heille yöksi. — Kyllä te olette syöttänyt ja juottanut meitä niin kyllältä että hyvä jos jaksetaan mennäkään, suositteli maisteri.
Emäntä sanoi sittenkin jäävänsä odottamaan.
Kansakoululle oli puolen tunnin kävelymatka. Meno muodostui juhlakulkueen tapaiseksi. Pojat kantoivat matkalaukkua ja päällystakkeja ja naiset keräilivät tien varsilta kukkia, joita nuori miniä sovitteli ja sitoi vihkoihin ja jopa rohkeni tulla kiinnittämään maisterin ja Laulaisen rintaan. Edellinen ihastui kovin tästä kunnianosoituksesta, mutta Laulaisen mieltä vaivasi kukka rinnassa käveleminen, hänen tehtävänsä kun oli olla tien neuvojana.
Koululle tultua näkyi, että poika oli suorittanut kunnollisesti tehtävänsä. Joukkoa istui odottamassa paljon enemmän kuin illalla majatalossa. Maisteria se näkyi miellyttävän ja hän nosteli hattuansa ja kumarteli joka suunnalle. Laulainen pysytteli nyt syrjäpuolilla, ett'ei rinnassa oleva kukka olisi tullut kovin yleisesti huomatuksi. Pois ottaminenkin olisi ollut loukkaus antajaa kohtaan.
Kaunis kesä-ilta ja uusi ja valoisa kouluhuone tekivät alusta aikain mieltä virkistävän vaikutuksen. Laulu helähteli raikkaana ja kaikui avattujen ikkunain kautta kauvas ympäristöönkin. Maisterikin näytti nyt oikein juhlalliselta noustuansa kukkarintaisena huoneen perälle asetetun alustan päälle. Sanatkin ponnahtelivat aivan eri voimalla kuin matalan tuvan pöydän takaa.
Mutta mitä ihmettä… Tuotako samaa Suomen kansan esi-historiaa hän täälläkin aikoo selitellä? Niin totisesti… Laulaisen innostus laimeni kokonaan. Täällähän olisi ollut paikallaan oikein ponteva ja repäisevä luento. Mitä ne tuosta… Mutta kun Laulainen katseli ympärilleen, niin kaikki kuuntelivat paljon tarkkaavaisempina kuin illalla… Niin, uuttahan se onkin näille, vaikka ei hänelle. Ja tulipa lopussa uutta hänellekin. Maisteri kääntyi siinä naisten puoleen, vetosi heidän harrastukseensa ja sanoipa heitä vielä voittamattomiksi mihin vaan ryhtyvät. Toipa esimerkkejäkin historiasta, kuinka naisten innostus on vaikuttanut suuriin voittoihin sodassa, orjien vapautukseen, ynnä muihin.
Laulainen ajatteli, että kukatkohan tämän vaikuttivat. Mutta vaikuttipa mikä tahansa, luennon loppu oli hyvä.
Keskustelut ja muut päätökset menivät vilkkaasti. Kylän nuoret ottivat innostuneina huolekseen kirjaston perustamisen ja kansanopistoon halukkaita ilmestyi useita.
Enimmän joukon poistuttua jäi vielä muutamia miehiä istumaan maisterin puheelle. Jäi vanha, vähäkuulonen ukko Möykkynenkin, mutta vasta viimeisenä lähenteli maisteria juron näköisenä ja hattuansa hieroskellen.
— Olisiko isännällä minulle sanottavaa? kysyi maisteri.
— Olisihan minulla vähän, virkkoi ukko.
— Sanokaa vaan.
— Minä vanha mies en enää oikein ymmärrä tätä nykyistä maailmata, alkoi ukko kiivastuen joka sanalla. Päivällä juoksee meille Juutisen renkipoika ja huutaa kuin hyväkin lukkari että maisteri tulee iltasilla koululle lukemaan. Minä tulen ja asetun lähelle kuuntelemaan, kun en enää oikein hyvästi kuule, enkä näekään. Mutta mitä lukemista tämä oli, sitä minä en ymmärrä. Minä luin ennen raamatun läpi, Mooseksen kirjat ja kaikki ja tiedän mitä oikea lukeminen on. Vaan eihän tämä ollut kuin kaiken maailman kalentarjumia, samallaista kuin sekin tyttö täällä tolkutti, ei lakia eikä evankeliumia. Minä tunnen Mooseksen lain ja muistan, kun se mies puhui, niin vuoret vapisivat ja kun se löi sauvallaan kallioon, niin siitä suitsi vettä ja tulta ja kansa pääsi juomaan.
Kuulijoita tämä ukon kiivasteleminen huvitti, mutta Juutiselle se varmaan muistutti hänen omaa kantaansa kouluun ja hän nousi ukkoa keskeyttämään.
— Nyt sinä ukko taas horajat, sanoi hän. Et sinä niin vanha ole, että muistaisit Mooseksen aikoja, eikä sitä kukaan muista että kansa olisi tulta ja vettä juonut.
— Elä sinä väärentele Mooseksen sanoja, kivahti ukko. Et ole sinäkään sen parempi…
— En toki pyri veroiseksikaan, pisti Juutinen väliin.
— … et ole läheskään isäsi lainen mies, jatkoi ukko pysähtymättä: surutoin pökkelö, et ymmärrä mitään niistä oikeista asioista.
— Eipä ukkokaan ymmärrä näistä oikeista asioista, pisti Juutinen.
— En ymmärrä enkä tahdo ymmärtääkään; pois lähden, kivahti ukko ja alkoi osailla ulos.
Maisteri jäi pahoittelemaan, kun ei tämän omituisen ukon annettu enempää puhua, mutta Juutinen selitti, ett'ei siitä ole enää mihinkään puheeseen, se kun on höperöityessään takertunut tuohon Moosekseen. Nuorempana oli ukko ollut tunnettu siitä että pani vastaan kaikissa kylän ja kunnan asioissa, eikä siitä päässyt muuten erilleen kuin että joku suututti ukon, jolloin se heti lähti pois kuten nytkin.
— Isäntä Juutinen näyttää tuntevan tarkoin naapurinsa, naurahti maisteri.
— Kyllä tämä tuntee, alkoivat toiset isännät kehua.
— Minäpä teen ukko Möykkysen tavalla, koska rupeatte minusta puhumaan, sanoi Juutinen leikissään ja nousi kotiinsa lähteäkseen. Tottahan naapurit pitävät vieraista huolen, nämä kun eivät enää suostuneet meille palautumaan.
— Kyllä pidetään huoli, vakuuttivat läsnäolijat.
Laulainen kävi vähän matkaa Juutista saattamassa ja palasi sitten toisten luokse, jossa oli parhaallaan kiista siitä, kuka saapi vieraat kotiinsa yöksi. Lopulta täytyi panna määrääjäksi se, kenen koti oli enimmän huomispäivän matkan mukaan.