JUUTISEN KOTONA.
Kartanolla tuli Juutinen vieraita vastaan. Hän oli keskikokoinen, kulmikkaat kasvot vähän kuopalle painuneet, mutta vilkkaat silmät ilmaisivat iloisuutta. Hän vei heti huoneeseen, jossa ystävällisen näköinen lihava emäntä kävi tervehtimässä vieraita ja katosi kohta. Molemmille selitti Laulainen matkatoverinsa nimen ja arvon, sekä kotipaikan.
— En malta olla kysymättä, virkkoi Juutinen, kun olivat istuneet, onko maisteri nuori pappi, vaiko muu maisteri, kun kuuluu olevan muitakin maistereita.
Eskola hymähti omituiselle kysymykselle ja vastasi:
— Niitä minä olen muita maistereja.
— Herra Eskola on filosovian maisteri, selitti Laulainen.
— Vai niin, sanoi Juutinen ja katsoi entistä tarkkaavammin vieraaseen. Vieläkö ne herrat uskaltavat lukea sitä vilosohviata, vaikka Ukko Paavo kuului sen tuominneen tuliseen järveen?
Laulainen säikähti, kun pelkäsi Juutisen koskettaneen arkaan aineeseen. Mutta maisteri ei näyttänyt kysymyksestä ensinkään pahastuvan.
— On sitä vielä lueskeltuna, vastasi hän aivan tyynesti ja lisäsi:
— Muistaako isäntä Juutinen Paavo Ruotsalaisen aikoja?
— En minä muista muuta kuin että isävainaja kävi niissä kokouksissa hyvin usein. — Oletteko nyt myöhemmin seurannut sitä opin suuntaa?
— Ei minulta ole tullut seuratuksi, vastasi Juutinen sivellen kenkänsä kärellä lattiaa. Minä jäin vaan tällaiseksi arkipäivän ihmiseksi.
— Tuskinpa siitä on katumistakaan, lohdutteli maisteri, joka huomasi, että Juutisella on kaunis muisto isästään. Sekin opin suunta on paljon huonontunut Ruotsalaisen kuoltua.
— Oliko se silloin parempi? kysyi Juutinen vilkkaasti.
— Oli, paljon parempi, vakuutti maisteri.
— Niin minäkin olen tunnustellut, enkä ole ollut millänikään, vaikka isäni vanhat tuttavat ovat suruttomaksi soimanneet.
Laulainen oli mielissään, kun keskustelu sujui vähääkään yhteen törmäilemättä. Hän luuli saavansa olla syrjässä kuuntelijana pitemmän aikaa, mutta Juutinen kääntyi häneen päin ja virkkoi:
— Olit sinä kelpo mies, kun tulit viimeinkin, vaikka olen jo näinä viime vuosina ajatellut, ett'et enää silmiäsi näytä näin syrjäkylässä asuville tuttavillesi.
— Se on ollut aivan väärä ajatus, sanoi Laulainen. Koko juttu on siinä, ett'ei tule aivan asiatta tulluksi näin toiseen pitäjääseen, mutta jos olisi nimeksikään asiata.
— Niin nimeksikään, toisteli Juutinen kynsäisten korvallistaan. Olisihan sitä ollut nimeksi, kun vanhin poikani toi emännän, mutta mikähän mahtoikaan ryypätä mielestäni, kun vasta häiden aattopäivänä muistin, että Laulainenhan olisi pitänyt ensimäisenä kutsua. Mutta mikä täältä juoksutti kutsumuksen niin kiireelle? Nyt teidän kumpaisenkin on viivyttävä meillä viikkomääriä.
— Ei, hyvä ystävä, meillä ole aikaa viipyä viikkomäärin, kun täytyy tämän viikon aikana kiertää puolet pitäjästä.
— Mikä hiton hoppu teillä on, ihmetteli Juutinen. Minä olen tässä itsekseni ajatellut teidän tulleen tänne hyväin marjamaiden lähelle kesää viettämään, kuten sinä jo ennenkin olet käynyt.
— Kyllähän se olisi hupaista, mutta nyt on aivan toinen tarkoitus, selitti Laulainen. Tämä maisteri Eskola pitää luentoja näissä kylissä ja neuvoo perustamaan lainakirjastoja…
— Syksyllä niitä ennättää perustella, ehätti Juutinen väliin.
— Mutta sitten on vielä toinen tärkeämpi asia. On kehoitettava aikaisiksi varttuneita poikia ja tyttöjä menemään kansanopistoihin. Ne eivät vielä, tunne näitä opistolta yleisesti ja sen vuoksi täytyy kulkea puhumassa ja selittämässä.
— Milloinka sinne opistoon on mentävä?
— Syksyllä.
— Vai syksyllä vasta. Eihän silläkään asialla ole sen kiireempätä, väitti Juutinen.
— On sillä, selitti Laulainen. Ei ne vanhemmat ihmiset, joista nuorten pääsy riippuu, ennätä vähässä ajassa ajatella eikä kuulostella tarkemmin, minkälainen se opisto on, ansaitseeko sinne lähettää, eli ei.
— Jopahan siihen hyvinkin pitkä ajatusaika tarvitaan, piti Juutinen puoliansa. Jos vaan voit vakuuttaa että siellä neuvotaan nuoria Jumalan pelkoon ja muuhun hyvään, niin aivan näillä puheilla on minun pojalla lupa mennä jo ensi syksynä, jos vaan itse haluaa ja muuten oppinsa puolesta kelvannee.
— Kyllä minä kuulopuheiden mukaan voin vakuuttaa, ett'ei siellä pahaan neuvota, sanoi Laulainen. Ja tämä maisteri Eskola tietää siitä puhua näkemisen ja kuulemisen kautta.
Nyt tuli maisterin vuoro puhua, jonka päätyttyä Juutinen vakuutti:
— Se on varma, että poika pääsee. Ja jos käytte tästä muillekin puhumassa, niin tulkaa sitten tänne lepäilemään.
— Kiitos ystävällisestä pyynnöstänne, mutta minä en voi missään tapauksessa tulla, selitti maisteri.
— Mutta sinä voit tulla, sanoi Juutinen kääntyen Laulaiseen.
— Minäkin ennätin lupautua sinne muutamalle kylälle lapsia opettamaan nyt kesän aikana.
— On sinusta haluista tuo mukulain opetus, nauroi Juutinen. Mutta jos sitä ikävöit, niin löytyy niitä täältäkin. Ja ehkäpä se halu asettuu silläkin, kun opetat lisää luvunlaskua sille minun pojalle, josta oli vasta puhe.
— Kyllä on hyvä tuuma, tunnusti Laulainen. Mutta sinne menoon on vähän muutakin syytä, paitsi se lasten opetus.
— Vai on "muutakin" syytä. Minä ehkä ymmärrän, sanoi Juutinen ja iski silmää maisterille.
Laulainen hätkähti niin, että veri kohosi korvallisille. Juutinen huomasi sen ja innostui enemmän.
— Arvasinpahan minä. Jopa on sieltä pitäjästä löytynyt kytkyt, joka vetää luokseen.
— Nyt olette ereyksessä, selvisi Laulainen viimein puoliansa pitämään. Ei minua mitkään sellaiset siteet pitele. Se on aivan vakava asia. Siellä on näet kansakoulun perustamispuuha ja siitä ei tule mitään tänä vuotena, jos en ole aivan paikan päällä niitä kehoittelemassa.
— Uskotaankohan me tuota juttua, nauroi Juutinen. Mitä punastumisen syytä siinä olisi ollut?
— Enkä minä tuollaisesta asiasta punastuisi, jos se totta olisi, selitteli Laulainen. Siitähän se seuraa, kun on aivan tietymätön kaikesta ja sittenkin epäillään.
— Aikapahan näyttää, kuka meistä on oikeassa, sanoi Juutinen. Mutta jos se kansakoulujuttu on totta, niin sinä olet hullu, kun itsellesi kuoppaa kaivat.
— Mitenkä minä siinä itselleni kuoppaa kaivan? kysyi Laulainen ihmetellen.
— Kyllä viimein näet, kunhan puuhaat kansakouluja, puhui Juutinen pudistellen päätänsä.
— Mitä minä siitä näkisin? kyseli Laulainen. En ymmärrä niistä olevan itselleni mitään vahinkoa.
— Ei saata siellä olla, mutta olisithan vielä täällä meidän pitäjässä opettajana. Mennä talvena jo kieltäytyivät ottamasta tähänkin kylään kiertävätä koulua, kun näet on kansakoulu.
— Niinkö tekivät, ihmetteli Laulainen. Mutta saapiko opettaja olla ne viikot vapaana?
— Ei toki, nauroi Juutinen katkerasti. Ne ajetaan sitä useammiksi viikoiksi tuonne pitäjän perukoille, joissa ei ole vielä kansakouluja.
— Vai niin se täällä menee, ihmetteli Laulainen. Sen minä olen kyllä käsittänyt, että nämä jolloinkin lakkaavat, mutta että ne jo nyt saisivat lähteä pakenemaan kuin muinaiset alkuasukkaat voimakkaampien tieltä, sitä en ole ennen ymmärtänyt.
— Nytpä ymmärrät ja saat olla varuillasi.
— Onpa minulla toivossa pelastuskeino, sanoi Laulainen iloisena.
— Mikä keino?
— Minä ehkä pääsen siihen kansakouluun väliaikaiseksi opettajaksi.
Juutinen ei siitä tiedosta yhtään ihastunut, vaan virkkoi moittien:
— Onko tuo oikea pelastuskeino, siirtyä toiselle puolelle entisten virkatoveriensa ahdistajaksi?
— Tuleehan siihen joku toinen, jos en minä, puolusteli Laulainen aikomustaan.
— Tulkoon toinen, sanoi Juutinen alkaen kiihtyä. En minä vaan sinuna sitä tekisi, vaan taisteleisin kynsin, hampain vastaan.
— Minkä sille asialle enää taitaa, jos tahtoisikin?
— Taitaa sille. Osaathan sinä kirjoittaa sanomiin. Kirjoita ja hauku minkä vähänkin ennätät.
— Mistäpä niitä kykenee haukkumaan, kun ei ole syitä?
— Kyllä syitä löytyy, väitti Juutinen. Tulehan tänne meille muutamiksi viikoiksi, niin minä neuvon syitä ja asioita.
— Sanokaapa jokukaan asia, josta sopisi kirjoittaa.
— No minä sanon, alotti Juutinen. Meillä on koulu tässä kylässä. Ilmoitettiin opettajan virka avonaiseksi. Ei hae ketään. Ilmoitetaan uudestaan. Jo hakee yksi, vaan kun käypi katsomassa, niin peräytyy pois. Nyt ei ole enää aikaa ilmoitella, vaan täytyy lähteä kyselemään, jos tuohon jonkin saisi opettajaksi, vaikkapa ukko-mustalaisen. Jopa saadaankin oikein "lentävä" ryökkynä, jonka vaatteet ovat siipiä täynnä hatusta kantapäähän asti. Mutta kesken lukuvuotta tulee sille niin "kauhean ikävä", että täytyy lähteä pois. Taas etsimään uutta, vaan sille käypi samoin…
Kesken puheen tuli emäntä kahvikojeineen ja virkkoi naurahtaen:
— Onpas vaan ukko ruvennut vieraillekin kiivastelemaan siitä koulustaan.
— Enhän minä tässä kiivastele, kerron vaan, puolusteli Juutinen. Eikä se ole minun kouluni. Vastaan olin koko hommaa, vaan en niin kovasti kuin olisi sietänyt olla.
— Onko tämä isäntä käynyt siellä usein kuuntelemassa? kysyi
Laulainen emännältä.
— Vielä mitä, virkkoi emäntä vetäen pitkään kutakin sanaa. Eihän tämä kärsi niitä ryökkynöitä ollenkaan. Pakoon menee, jos tulevat meillä käymään.
Juutinen katsoi ihmetellen emäntäänsä, joka tuollaista jutteli vieraille.
— En minä tavallisia ihmisiä pakene, selitti hän, mutta en kärsi kuunnellakaan sellaisia, jotka suomenkieltä niin kummasti puhua kuikertavat ja aina vähä väliä ihmettelevät ilman että olisi mitään asiata.
Maisteri Eskolata rupesi kovasti naurattamaan.
— Vai on isännän tyytymättömyyteen sekin syynä, hän virkkoi. Mutta jospa kuulisitte miten puolikymmentä helsinkiläistä ryökkynää oikein innostuneina puhelevat, niin se olisi toista kuin mitä yksi maalaisryökkynä ennättää. Isäntä Juutisen pitäisi kerran tulla kuulemaan ja näkemään Helsingin elämää.
— Kyllä minä pysyn kaukana siitä ilosta, sanoi Juutinen päätänsä pudistellen.
— Ei se ole hulluinta nähdä, selitti maisteri ja alkoi kertoa mitä kaikkia merkillisyyksiä siellä olisi, joita maalainenkin mielellään katselee.
Emäntäkään ei malttanut lähteä huoneesta, vaan jäi kuuntelemaan.
Viimein hän nousi, mutta kääntyi vielä ovelta ja sanoi isännälle:
— Kisko jo viimeinkin nuo ikkunat auki, ett'ei vieraille tule ikävä istua.
Kohta oli isäntä hohtimineen ikkunain kimpussa ja vieraat rupesivat avuksi. Nyt he vasta huomasivat mikä aarre emännällä oli ikkunan takana. Siinä kasvoi pitkä rivi tuomia ja pihlajia, joista toiset vielä täydessä kukassaan.
— Mutta miksi ei ole sisä-ikkunoita otettu aikaisemmin pois, ja näin kauniit puutkin tässä kasvaa, ihmetteli maisteri.
— Eivät malta olla pitämättä auki ja silloin tulee itikoita, selitti
Juutinen.
— Itikoista vähät, kun saapi laskea huoneeseen niin suloista kukkain tuoksua, tuumi maisteri.
— Minä käyn sitä tuolla ulkona hengittämässä, naurahti Juutinen.
Mutta annetaan nyt tulla. Arvasipas muori mikä vieraita miellyttää.
— Oikein emäntä arvasi, myötteli maisteri. Kyllä täällä viihtyisi, jos ei olisi aika niin tarkalleen laskettu. Mutta tänäänkin täytyy jo ennen iltaa kiirehtiä sinne teidän kansakoululle.
— Ennen iltaako? kysyi Juutinen aivan ihmeissään. Kyllä se on minusta aivan ikävätä. Eikö sinne menoa voi edes iltaan jättää.
— Voisihan menon jättää iltaan, jos saisi koulun esimieheltä luvan kouluhuoneeseen kokoontumisesta ja joku levittelisi sanaa sen puolen taloihin, tuumitteli maisten.
— Silloin saadaan olla huoletta iltaan asti, sanoi Juutinen. Jos tuossa autiossa akateemiassa ei saane minun luvalla kokoontua, niin sittenpä kumma. Ja sen toisen asian suorittaa renkipoika ennen iltaa.
— Suuret kiitokset isännälle. Minäpä en sitten tarvitse muuta kuin kirjoitan pojalle lipun, jota näyttää joka talossa.
— Ei se tarvitse lippuja eikä lappuja, kielsi Juutinen. Se on hyvämuistinen ja selväkielinen poika.
Hän kävi heti kutsumassa pojan, jolle maisteri selitti asian ja johon Juutinen lisäsi, että sano sinä nyt asiasi niin selvästi, että jokainen ymmärtää ja huonokuuloisetkin kuulevat.
— No minä koetan sanoa, lupasi poika urheana ja rykäsi jo valmiiksi ääntänsä selvittääkseen.
Juutinen huomasi, että maisteri aikoi ottaa rahakukkaronsa, ja viittasi pojan menemään.
— Minä olisin antanut pojalle lantin, virkkoi maisteri, kun huomasi, kenen käskystä se meni.
— Ei oteta meillä lanttia esille, jos olisi suuremmatkin asiat, sanoi Juutinen. Itsellennekin mahtaa olla vaivat palkkoja, niin vieläpä silloin muille maksamaan.
— Täytyy niistä pyydetyistä palveluksista maksaa, selitti maisteri. Ja ottihan majatalon Vanninen kaksi markkaa siitäkin, kun omat kyläläisensä istuivat tunnin ajan hänen tuvassaan.
— Tuo kurja, harmitteli Juutinen. Parhaaseen paikkaan te olette yöksi menneetkin. Kaikkihan sitä kiertävät, jotka vaan tietävät. Siinäkö te söitte aamiaisen, vai oletteko vielä syömättä?
— Jo me syötiin tuolla Pajuniemen Hurskaisen luona, joutui Laulainen selittämään.
— Tuon houhelon luona, virkkoi Juutinen. Siinä on taas toista lajia mies. Ennättikö se teille oikein houheloida.
— Ei oikeinkaan ennättänyt, kun sattui olemaan kalassa. Mutta kyllä tämä maisteri ennätti kuulla kyllikseen järven yli tullessa.
— Oli se inhoittavan itserakas mies, toisti maisteri vanhan lauseensa.
— Siinä nyt kuullaan, ihastui Juutinen. Minä sanoin sille Miinalle aivan samaa, vaikka toisilla sanoilla, mutta ei se ottanut uskoakseen. Se emäntä on Miina ja oli meillä palvelijana ja tästähän se meni sille vanhalle isännälle. Silloin olin minäkin kehoittamassa menemään, ja kun Miina tahtoi alussa halveksia ukkoa vanhuutensa tautta, niin lohduttelin lopuksi että ota sitten ikäisesi ja mieleisesi, kun ukosta aika jättää. Sitten se meni ja hyväpä oli ollakin. Ukko teki kaikki aivan Miinan mielen mukaan ja tämä taas hoiti ukon mitä parhaiten aina hautaan asti. Siihen mennessä ei minullakaan ollut mitään katumista. Mutta kun se nyt ukon kuoltua valitsi tuon mieleisensä houhelon, niin enpä tahdo mahtua nahkaani. Saattaa olla mieleinen, mutta ennen kymmentä vuotta on kumpaisellakin työ ja leipä toisen takana, siitä minä olen varma. Kuuluu aikovan pitää lastenkin osan niinkuin omansa, mutta siinä se erehtyy, jos vaan maassamme oikeutta löytyy ja minä elän.
— Niinpä kuului puheet nytkin, vahvisti maisteri.
— Vai niin ilkesi teillekin sanoa, ihmetteli Juutinen. Mutta kaikkein merkillisintä on minusta se, kun lasten äiti kuuluu olevan samaa mieltä.
— Tietääpä tuon, hymähti maisteri. Samaa mieltähän orjan täytyy olla herransa kanssa.
Laulainen kuunteli ja ihmetteli, että täytyykö sittenkin uskoa tuo orjuutusjärjestelmä. Ei toki yleisesti. Katsokoon vaan maisteri, ovatko tämänkin talon isäntä ja emäntä toistensa orjia.
Juutinen olisi pitänyt pitkiä puheita Hurskaisesta, mutta emäntä sattui taas tulemaan ja virkkoi:
— Jopahan on muistanut ruveta tuostakin tuskittelemaan. Vähän kaiketi se vieraita huvittaa, siltä jos sinua harmittaa. Anna toisten puhua.
— En minä tätä puhetta alottanut, vaan kun nämä itse ovat tullessaan siinä käyneet, puolusteli Juutinen. Mutta olkoon sitten koko roska miten hyvänsä ja kertokaa nyt te tietävimmät, mitä kaikkea siellä arpajaisissa on, kun niitä niin edeltä, päin ylistellään.
Maisteri alkoi selittää että siellä tulee oppineiden miesten puheita ja esitelmiä, lausuntoa ja laulua, sekä kaikkea muuta huvia. Hän huomautti erityisesti ylioppilasten laulua ja virkkoi:
— Olen läheinen kehumaan, kun kuulun itse siihen, mutta uskallan kumminkin sanoa, että niin mahtavata köörilaulua kuullaan harvoin maaseuduilla.
Päällisiksi hän kertoi heidän laulumatkoistaan ulkomailla, miten heitä on sielläkin ylistetty ja ihailtu.