PÖYHKEÄ ISÄNTÄ.
Aurinko oli ennättänyt kohota korkealle, kun majatalon yövieraat joutuivat matkaansa jatkamaan. Laulainen olisi kiirehtinyt lähtöä aikaisemmin, sillä seuraava pysähdyspaikka oli hänelle tavallista tutumpi, jossa oli ennen käynyt kyläilemässä ilman asiaakin. Hän tiesi tarkalleen, että matkan voipi kävellä kahdessa ja puolessa tunnissa. Mutta heti matkalle lähdettyä hän huomasi, ett'ei se tällä kerralla tullut kuljetuksi kolmessakaan tunnissa, sillä maisteri Eskola seisattui jokaisen mäen päällä puhaltelemaan, että "kylläpä tämä hiottaa".
— Jos kulkenen liika kovaa kyytiä, arveli Laulainen.
— Ei se mitään. Totuttava tähän on kumminkin.
Loppumatkalla oli pieni järvi, jota myöten kulkemalla pääsi vähemmällä kävelyllä, mutta vene ja järven yli saattaja täytyi pyytää rannalla olevasta talosta.
— Mitenkä tehdään? kysyi Laulainen. Mennäänkö taloon kyytiä kyselemään, vai astutaanko suoraan.
— Ei tekisi pahaa pieni levähdys, vastasi maisteri.
He poikkesivat taloon, joka oli aivan järven rannalla. Pihamaa oli huolellisesti puhdistettu. Rapun edessä seisoi kaksi juhannukseksi pystytettyä koivua, lehdet kuivaneina. Vanhan tuparakennuksen pienet ikkunat eivät olisi herättäneet mitään huomiota muussa tapauksessa, ellei yhteen kammariin olisi aivan hiljakkoin asetettu kaksi sylen korkuista ikkunaa, kolmella suurella ruudulla, kuten kaupungeissa on tapana. Toisten huoneiden ikkunat eivät olleet puolenkaan kokoisia. Maisteri sen huomasi heti ja virkkoi hymähtäen:
— Mutta mitähän tämä merkitsee?
— En ymmärrä, sanoi Laulainen, jolle se oli yhtä suuri arvoitus.
Hänelle oli tämä talo melkein tuntematon, hän oli aina kulkenut ohitse ja kuullut vaan, että siinä asui vanha isäntä, joka leskeksi jouduttuansa oli ottanut nuoren vaimon. Tämän emännän he ensiksi tapasivat, jolle Laulainen selitti asiansa. Emäntä ei ollut vieläkään vanha ja mielihyvää ilmaisevat kasvot näyttivät kysyvän, että arvatkaapa miten hyvä minun on olla ja mitenkä paljon minusta pidetään.
— Tässä ei ole miehiä kotona, eikä venettäkään, mutta jos vieraat odottavat vähän aikaa, niin kutsutaan, selitti emäntä ja alkoi aukoa ovia kammariin.
Isäntä kuului olevan kalassa aivan lähellä, jonne pieni poika lähti sanaa juoksuttamaan.
Odotusaikana pyysi maisteri vähän kuivaa ruokaa, jota emäntä heti laittoi ja kehoitteli syömään kiirehtimättä, että hän ennättää paistaa "lettuja".
— Hauska emäntä, ja osaa niin puhtaasti laittaa ruuan, kiitteli maisteri syödessä.
Luvatut letutkin joutuivat ihmeteltävän sukkelaan.
— Vieläkö se isäntä jaksaa kulkea kalastamassa? kysyi Laulainen emännältä.
Tämä oli purskahtaa kovaan nauruun vastatessaan:
— Kyllä se toki jaksaa.
Laulainen jäi ihmettelemään, eikä osannut kysellä enempää.
He olivat juuri nousseet ruualta, kun vene tuli rantaan tavatonta vauhtia ja siinä oleva mies hyppäsi rannalle kuin paras urheilija.
— Nyt minä olen aivan ereyksessä, virkkoi Laulainen tämän nähtyänsä.
Ei tämä ole se entinen isäntä.
Tarkemmin katsoen tunsi hän tämänkin ja muisti entisen kotipaikan. Se oli paikkakunnallaan yleisesti tunnettu Hurskaalan Renne, itsemielestään pitäjän mahtavin poika ja kykenevä vaikka mihin. Se oli perintöosuutensa myötyä touhunnut milloin urakoitsijana, milloin tavarain välittäjänä, kehuen niissä voittavansa tuhansia, vaikka muut tiesivät aivan toista. Että hän nyt on täällä, todisti viimeisen arvelun oikeammaksi.
Nämä asiat ennättivät pikimältään vilahtaa Laulaisen muistissa, kun isäntä joutui kammariin. Tässä kun ei ollut edessä tavallinen sydänmaan isännän jurokki, niin hän katsoi velvollisuuden vaativan esitellä isäntä ja maisteri toisilleen kaupunkilaisten tapaan, samalla mainiten, minne ovat menossa ja millä asioilla liikkuvat.
— Isäntä Hurskainen oli kalassa, alotti maisteri. Täällä on teidän emäntänne ruokkinut meitä niin erinomaisesti, että tuskin osaamme kiittää kylliksi.
— Hyvä, kunhan herrat olisivat saaneet, sanoi Hurskainen mielissään, heittäytyen toisten vielä seisoessa keinutuoliin soutelemaan. — Niin, minä olin kalassa. Satuin menemään tuonne etäisimpään lahteen. Näissä maalaisoloissa täytyy isännänkin olla välistä työtoimissa, vaikka ei minulla mitään pakkoa olisi. Minä olen aivan vapaa-herra kaiken yli, ja täälläpä minä kammarissa talviseen aikaan oleksinkin, kun sain syksyllä vähän laitetuksi sellaiseen kuntoon, että ohikulkevakin huomaa, missä isännän asunto on.
— Vai niin, virkkoi maisteri. Isäntä Hurskainen on siis ollut vasta vähemmän aikaa tämän talon omistajana.
— Viime syksynähän minä tähän tulin. Tämä minun emäntäni oli nuori leski ja varakas leski. Tässä kävi rikkaita sulhasia monesta eri pitäjästä, mutta kun minä viimein pistäysin, niin heti ne ymmärsivät, että nyt on aika erota, eikä ne sen perästä uskaltaneet katsoakaan tänne päin. Ja nyt minä voin sanoa, että olen isäntä, sillä nuo entisen isännän lapset ennättävät syödä osuutensa siihen mennessä kuin aikaisiksi joutuvat.
Emäntä toi jo kahvitkin ja sitä juodessa saivat vieraat kuulla lisää tämän arvonsa tuntevan isännän asioita. Maisteri katsoi velvollisuuden vaativan kuunnella niitä tarkkaavaisena, vaikka otsansa pyrkikin välistä rypistymään. Laulainen ei kuunnellut näönkään vuoksi, vaan alkoi kahvin juotua katsella matkalaukkua lähdön merkiksi. Maisterikin katkasi puheen ja pyydettyänsä saattamaan järven toiseen päähän, kävi emännälle maksamassa. Hurskainen itse tuli saattamaan, asettaen maisterille laudan istuimeksi, itse istuen venheen perään.
— Onko isäntä Hurskainen käynyt mitään koulua? kysyi maisteri veneen lähdettyä liikkeelle.
— En mitään koulua, mutta kyllä minä suoriudun kaikissa asioissa yhtä hyvin kuin nekin koulun käyneet.
— Kyllä isännän olisi pitänyt käydä joko maanviljelyskoulu taikka kansanopisto, jatkoi maisteri itsepintaisesti, aikoen anastaa puhevuoron. Sanoitte viettävänne talvet kammarissa, niin sopisi se yksi talvi viettää kansanopistossa vielä nytkin, vaikkapa maanmies-osastolla.
— Kyllä minä en tarvitse neuvoja maanviljelykseenkään, kehui
Hurskainen.
— Mutta tieto jalostaa ihmistä, laukasi maisteri. Kansanopisto on tuollainen maalaiskansan sivistysahjo, jossa heistä puhdistetaan pois kuona ja valmistetaan kykeneviksi ottamaan vastaan jaloja aatteita.
— Ylpistyvänpä tuolla näkyvät, pani Hurskainen vastaan.
— Tunteeko isäntä Hurskainen kansanopistossa käyneitä?
— Minäkö en tuntisi. Minä tunnen kolmesta pitäjästä kaikki nuoremmat miehet ja tytöt, ja kaikki ovat ylpistyneet siellä käytyänsä… Ei… valehtelen, jos sanon kaikki. On yksi, Niku Pikeläinen, joka on aivan kuin ennenkin. Viime talvena satuttiin markkinoilla yhteen yöpaikkaan, niin nauroi aivan kuin me muutkin kansanopistolle, vaikka on siellä ollut. Ja kun iltasilla sanoin, että pistäytäänpä vielä vanhaan tapaan tuolla "panoraamassa" ja… missäpähän, niin mielellään lähti ja oli ihan kuin ennenkin. Vaan jos toisille mitä esittelee, niin selkänsä kääntävät.
Laulainen huomasi, että maisterin sisällä jo kuohahteli, mutta näkyi painavan alas ja myrähteli vaan että "hm, vai niin; hm, vai niin" — ja kääntyi katselemaan järven rantoja.
Hurskainen lasketteli voittajan riemulla mieli-ajatuksiansa koko järvimatkan.
— Mitä nyt isännän kyytipalkka tekee? kysyi maisteri maalle noustua, kasvoilla sama juroileva ilme kuin Laulaisen ensikertaa puhutellessa.
— Minunko kyytipalkka? kysyi Hurskainen leveästi nauraen. Jos minä, isäntä-mies, ottaisin kyytipalkan, niin maisteri varmaan ihmettelisi summaa. Mutta minä en ota kerrassa penniäkään. Sanon vaan, että jos matka sattuu vastakin minun kotini kautta, niin terve tuloa.
— Kiitos sitten avustanne, muuta minä en voi, sanoi maisteri ja heitti hyvästit.
Vähän matkaa kuljettua hän virkkoi:
— Olipa siinä inhoittavan itserakas mies.
— Minä jo tiesin sen vanhastaan, sanoi Laulainen. Mutta sitä minä en ymmärrä, mitenkä noin kelpo ihmiseltä näyttävä emäntä on voinut ottaa tuollainen miehen.
— Se on hyvin tavallista, sanoi maisteri. Se todistaa vaan sitä, että naiset eivät osaa antaa niin paljon arvoa miehen älylle kuin sen ulkonaiselle korskeudelle.
— Ei toki kaikista naisista voine niin sanoa, sanoi Laulainen ajatellen yhtä, jonka luuli osaavan antaa arvoa älyllekin ja tämän lisäksi Putkinotkon emäntää.
— Ei ansaitse eroitella, väitti maisteri jyrkästi. Nainen tahtoo olla joko miehensä oikkujen orja, taikka että mies on hänen oikkujensa orja. Ehkä yksi sadasta ymmärtää ja toivoo saavansa tasa-arvoisen elämän kumppanin.
— Kovin huonoiksi maisteri ajattelee naiset, sanoi Laulainen koettaen lyödä asiata leikiksi. Ei ne toki silloin ajattele itsensä taikka toisen orjuuttamista, vaan rakkaushan se on joka vetää.
Maisteri ei ollut leikkituulella.
— Mitä se rakkauskaan on muuta kuin orjuutta. Rakastunut on rakkaudeksi nimitetyn tunteensa orja ja koettaa saada siihen toistakin taipumaan.
— Mutta rakkauden orjana oleminen mahtanee tuntua suloiselta.
— Orja kuin orja, jyrisi maisteri. Saattaahan himojensakin orjana oleminen tuntua suloiselta, mutta aikanaan sen saapi maksaa.
Laulainen oli antavinansa myöten, vaikka jäi aivan eri kannalle ja ajatteli että tuotako se nyt on se vilosohvinen viisaus, jota niin suurena pidetään. Vertailla rakkautta himoihin… Tämä koski kaikkein kipeimmästi… Jos toveri olisi ollut vertaisempi, olisi hän sanonut suoraan, että sinä näyt olevan yhtä kova kourainen rakkauden tutkijaksi, kuin karhu ihmislapsen hoitajaksi.
Maisteri oli yhä huonolla tuulella ja käveli äänettömänä. Eivät olleet kovin korkealla Laulaisenkaan ajatukset. Puuttuvaisuuksia vaan kaikkialla, missä suurempia, missä pienempiä. Nyt oli lähellä hyvän ystävän talo. Mitä nähnee sielläkään. Jos on ennättänyt ystävyys kylmetä, kuka sen arvaa. Ei ollut saanut tietoa pojan häistä.
Jo loppui metsä ja peltojen keskeltä näkyi isonpuoleinen talo, jossa oli ollut aikomus levähtää.
— Onko tässä talossa isäntä toista lajia, kuin mitä tähän asti on tavattuna? kysyi maisteri.
— On ennen ollut, vastasi Laulainen. Veljen ystävyydellä on minuakin kohdellut, vaikka on jo ikämies.
— Ystävyys yksinänsä ei paljoa merkitse, epäili maisteri. Olihan tuokin tavallaan ystävällinen, mutta muuten niin inhoittava, että jos tapaamme useampia samaa lajia, niin minulta häviää kaikki kunnioitus savolaista talonpoikaa kohtaan.
— Ei näitä tällaisia enää tavattanekaan, lohdutteli Laulainen.
Puhutellaanhan useampia, niin ehkä nämä unohtuu mielestä.
Hän ajatteli, että kun nyt Juutinen arvaisi puhella niin maisterin mieliksi, ett'ei se todellakaan pääsisi kaikkia halveksimaan. Oli pahaksi onneksi tullut erityisesti kiitelleeksi edeltäpäin tätä taloa.