LUENTO JA VÄITTELYÄ.
Vähitellen alkoi joukkoa keräytyä majatalon tupaan. Määrätunnin tultua oli jo useita kymmeniä.
Maisteri asettui pöydän taakse ja ilmoitti laulettavaksi isänmaan virren, jota varten Laulainen jakeli ympäri tupaa laulukirjoja. Harvoista suista kuului sittenkin ääntä. Vanhemmat emännät eivät yrittäneetkään laulamaan. Heillä oli mukanaan virsikirjat ja ihmettelivät, että mikä toimitus tämä on, kun tuntemattomista kirjoista pitäisi "veisata". He luulivat tulleensa raamatunselitykseen.
— Hyvät kansalaiset!
Tämän lauseen kuultua suhahtivat monet toisilleen että "muutahan tämä on, mitä lienee" ja asettuivat uteliaina istumaan.
— Kansa, joka tuntee historiansa, eli toisin sanoen tietää ne monet mutkalliset ja vaikeat tiet, joita myöten se on sivistyneeksi kansaksi kohonnut, se kansa ymmärtää paremmin ohjata nykyisyyttään ja osaa oivaltaa mitä tulevaisuus vaatii.
Näin alotti maisteri Eskola ja siirtyi sitten tekemään selkoa Suomen kansan kirjallisuuden ja opetuksen kehityksestä aina Agrikolan ajoista aikain meidän päiviimme asti. Nuoremmat kuuntelivat tuiki tarkkaavaisina, mutta monet vanhoista torkahtelivat. Emännät pysyivät virkeämpinä, kun ryhtyivät vierustovereineen tekemään selkoa omain asiainsa kehityksestä, kuten lehmien lypsyistä ja tytärten uusimmista kankaista. He keskustelivat kuitenkin niin hiljaisesti, ett'ei heillä ollut mitään pahaa omaatuntoa toisten häiritsemisestä, eivätkä ottaneet ensinkään huomioonsa sitä, jos maisteri heihin katsahti merkitsevästi. Laulaistakin tämä naisväen puhelu vähän harmitti, mutta ei saattanut sitä kovin ankarastikaan ajatella. Eihän nämä emäntä raukat tunteneet tuskin yhdenkään nimeä, joista puhuttiin, vielä vähenemän heidän tekojansa. Sen he kyllä kuulivat, että Agrikola on tehnyt Aapisen ja suomentanut Uudentestamentin, mutta Gezeliukset, Beckerit ja melkein kaikki muut olivat aivan tuntemattomia olentoja.
Maisterikin alkoi huomata pitkän luentonsa kuulijoita väsyttävän ja rupesi kiirehtimään.
— Kuten huomaatte, jatkoi hän alentaen ääntänsä, ei Suomen kansan sivistys samoin kuin kirjallisuuskaan ole vanha, eivätkä ne ole loistavia teitä kulkeneet. Mutta sitä suurempi velvollisuus on meillä jatkaa ja edistää näitä voimiemme ja varojemme mukaan. Täällä syrjäisissä seuduissa ei ole ihmisillä aikaa eikä varoja pitkiin koulunkäynteihin, mutta ei se ole välttämättömän tarpeellistakaan. Lukutaito meillä kumminkin on yleinen ja tämähän se on pää-avain sivistykseen. Tarvitaan ainoastaan hyvää ja opettavaista kirjallisuutta. Sitä saadaan huokeimmin perustamalla lainakirjastoja jokaiseen kylään. Kun mainitsin, ett'ei koulunkäynti ole välttämättömän tarpeellista, niin sillä tahdon sanoa, että nekin, jotka ovat jääneet kouluista osattomiksi, voivat tämän puutteen korjata kirjallisuuden kautta ja vielä paremmin kansanopistojen kautta. Tämä mainittu opisto valaisee ja kirkastaa sen mitä yksiksemme lukien olemme kirjallisuudesta saaneet. Se herättää meissä hereille jaloja tunteita, jotka muutoin olisivat jääneet joko nukuksiin, taikka puhjenneet esiin pahennusta tuottavissa muodoissa, niin sanottuina pahennuksen rikkaruohoina. Mutta kelvollinen kotikasvatus ja mainitsemani täydennyskeinot voivat loitsia kansastamme esiin monta jaloa miestä ja naista, jotka sitten ovat isänmaallensa kunniaksi ja hyödyksi. Ja kun tässä esitetyt keinot kansamme kasvattamiseksi eivät vaadi suuria aineellisia uhrauksia yksityisiltä, niin minä toivon, että jokainen teistäkin kuulijoista tekee nämä pienet uhraukset omasta halustaan ilomielellä.
Maisteri lopetti luentonsa, jota oli kestänyt ainakin tunnin ajan. Monet kohosivat heti kiirehtiäkseen nukkumaan, mutta istuivat vielä vaivoin, kun maisteri pyysi viipymään vähän aikaa.
— Jos keskustelisimme ensiksi lainakirjastoasiasta, hän sanoi.
Toivon että jokainen tunnustaa tämän tarpeelliseksi.
— Hyvähän kirjasto olisi olemassa, myönnytti lähinnä istuva nuori isäntä.
— Mitäs nämä vanhemmat isännät sanovat? Nämä eivät näyttäneet haluavan mitään vastata.
— Sanokaa jotakin, aivan kuten ajattelette. Ja eräs vanha isäntä rykäsi ja virkkoi:
— En sano mitään, jos siitä tulee samanlainen kuin tuokin kirkonkylän kirjasto.
— Minkälainen se on?
— Sellainen, että kun mennä kesänä kirkossa käydessäni menin lainaamaan Lutheeruksen Kirkkopostillaa, niin ei kuulunut olevan minkäänlaista postillaa koko kirjastossa.
— Asia on sillä lailla, selitti maisteri, että kotihartauskirjat täytyy olla omat jokaisessa perheessä.
— Vai on se niin, sanoi isäntä. Sittenpä minä en muitakaan kirjoja tarvitse.
— Aivan oikein, sovitteli maisteri. Te vanha mies ette kyllä tarvitse muita kirjoja, mutta jokaisessa kylässä on nuorta kansaa, joka kaipaa kevyempääkin lukemista.
— Kyllähän ne kaipaa, jamasi isäntä. Toihan tuo meidänkin poika yhden lorukirjan, jota sitten iltakaudet lukivat ja nauraa hohottivat.
— Oliko siinä kirjassa isännän mielestä sopimatonta lukemista?
— Mistäpä minä tietänen, kun se on kerran kirjassa. Noidastahan tuossa kerrottiin, miten poikaviikarit sitä rääkkäsivät ja lehmänkarvoja suuhun tukkivat.
— Minä tunnen tuon kertomuksen, sanoi maisteri. Eihän se tosin ole taiteellisesti parhaimpia, mutta on kumminkin tavallaan opettavainen.
— En minä tarvitse sellaista oppia.
— Myönnetään, ett'ei isäntä tarvitse, mutta eikö nämäkään toiset?
— Saapihan niitä kirjoja sieltä kirkonkylän kirjastosta, jos haluaa, sanoi toinenkin isäntä.
— Jos tämä on yleinen mielipide, niin annetaan asian raueta, sanoi maisteri vähän tyytymättömänä.
Kukaan ei vastannut.
— Näyttää olevan, vahvisti maisteri. Ehk'ei tässä kylässä ole ketään, joka kansanopistoakaan suosisi.
— Sitä ei täällä vielä tunneta, vastasi äskeinen nuori isäntä ikäänkuin kylänsä puolustukseksi.
— Se on kyllä luonnollista, myönnytti maisteri. Mutta ei mikään tule selvästi tunnetuksi muutoin kuin näkemällä ja kuulemalla. Täytyy uskoa kuulopuhettakin sen verran, että menee katsomaan ja oppimaan. Jospa minä kuitenkin koetan vielä vähän selittää tätä asiata, jos maltatte kuunnella.
Hän nousi seisomaan ja kertoi oikein vilkkaasti opistossa käynnistään, mitä oli siellä nähnyt ja kuullut. Tätä kuuntelivat kaikki aivan torkuttelematta ja kertomuksen päätyttyä myöntelivät, että kyllä sinne pitäisi nuorten mennä.
Lopussa laulettava Savolaisen laulu ei jäänyt enään aivan muutamain varaan, vaan sitä tempoi jo kaikki nuorempi väki. Vieläpä he malttoivat jäädä kirjojakin katselemaan, joita maisteri ilmoitti myötäväksi. Laulainen oli siinä mukana ja hänen huomionsa kiintyi erään pienen pojan laulukirjan ostoon. Näytti kuin poika olisi tahtonut viedä kirjan salaa, maksamatta, mutta seuraamalla salaisesti pojan matkoja huomasikin, että se kävi näyttämässä kirjaa ensin majatalon pojalle ja tuli vasta sitten maksamaan.
Nyt se kuitenkin sai kirjan, vaikka isäänsä salaa, ajatteli Laulainen mielihyvällä ja samalla surkutellen.
* * * * *
Viimeisten joukkojen mentyä oli jo myöhäinen ilta. Illallista syödessä virkkoi maisteri:
— Kyllä näyttää tämäkin kylä henkisesti köyhältä, vaikka on maantien varrella. Tuskin löytyy yhtä, joka näkisi etemmäksi omia kotinurkkiansa.
— Ei se paljas maantie mitään tuo, vastasi Laulainen. Tähänkin kylään pitäisi saada kansakoulu.
— Laajentaakohan se kansakoulu niinkään paljon henkistä näkökantaa, arveli maisteri. Niissä on uskonnonopetus pääaineena ja jos se tapahtuu ahtaassa hengessä, niin oppilaista tulee vanhempana tuollaisia kuin tuokin ukko, jolle pitäisi lainakirjastossa olla vaan saarnakirjoja.
— En ymmärrä, vastasi Laulainen allapäin.
Hän tuli ajatelleeksi omaa kouluansa, jossa todellakaan ei opetettuna paljon muuta kuin uskontoa ja sisälukua. Sille ei tämä maisteri antane mitään arvoa.
Maisteri ei aavistanut toverinsa ajatuksia, vaan jatkoi:
— Mutta hyvä on kuulla tuollaistakin puhetta kuin tuo ukon puhe. Hänellä on tuskin Uutta testamenttia, muista kirjoista puhumattakaan, mutta hän sittenkin luulee ymmärtävänsä sekä hengelliset että maalliset asiat paremmin kuin kukaan toinen. Eikä se aina ole aivan väärässäkään. Osasipa iskeä heikoimpaan kohtaan siinäkin poikansa lainakirjassa. Eipähän puhunut mitään saman kirjan muista kertomuksista, jotka ovatkin hyviä.
— Ei tuo ukko ymmärrä hyvemmistä ja huonommista kertomuksista, väitti Laulainen. Hän tuomitsee poltettavaksi kaikki maalliset kirjat, etupäässä ne jotka lukijata naurattavat.
— Onpa se siinäkin tavallaan oikeassa, sanoi maisteri. Ylen määrin naurattavat, samoin kuin kiihoittavatkin kertomukset ovat enimmästi roskaa.
— Saattaa olla, en ymmärrä, myötteli Laulainen. Mutta mitenkä maisteri selittää sen asian, kun tuo sama ukko pitää erittäin hyvinä kirjoina ne, jotka kertovat kohta tapahtuvasta maailman lopusta, taikka Aatamin haudan päällä kasvaneesta hirrestä, jota ei saatuna temppelin seinälle sopimaan.
— Se on perintö ahdasmielisestä uskonnon opetuksesta, kun uskonnollisena pidetään ainoastaan sitä, joka on ihmeellistä, taikka kauhistuttavaa, vastasi maisteri.
— Tulisikohan tuo siitä, uskalsi Laulainen epäillä. Eipähän näitä tällaisia ukkoja ole jos enintään yksi kylässään, kaikissa ei ole yhtään.
— On niitä nähtävästi kaikissa kylissä, sekä nuorissa että vanhoissa, mutta toisilla on häveliäisyyttä, eivätkä laske näitä ajatuksiansa julkisuuteen.
— Mitenkä sitä uskontoa sitten olisi opetettava? kysyi Laulainen hyvin rauhallisella äänellä, vaikka ajatteli asettua vastustavalle kannalle.
— Siihen ei voi lyhyesti vastata, eikä sitä hetkessä korjata, sanoi maisteri. Vanhat menevät mielipiteineen. Ainoa, jota ansaitsee heidän suhteen yrittää, on se, ett'eivät asettuisi nuoremman sukupolven edistystä vastustamaan. Siinä täytyy ottaa lujalle, että vähänkin päästäisiin eteenpäin. Mitähän jos olisi kehoittaa tuota tämän talon tytärtä menemään kansanopistoon siten, että hankkisi sinne tarvittavat rahat joko lainaamalla taikka muuten. Tuo tytär ei näytä ensinkään tyhmältä.
Maisteri ei nähtävästi tahtonut alottaa väittelyä uskonnonopetuksesta, mutta Laulainen seisoi vielä varustuksissaan ja virkkoi:
— Saapihan se syksyyn mennessä nuo tarvittavat varat kotiansa varastamalla ja ehkäpä se ei haittaa näin hyvän asian edesauttamiseksi.
Maisteri katsahti kysyvästi, että tuliko tämä lause tyhmyydestä, vaiko tahallaan.
— Ei varastamalla, vaikka olisi kuinka hyvä asia, sanoi hän. Se on jesuiittain oppia.
— Niin sanotaan olevan, mutta opettajain opettamatta sitä vielä harjoitetaan täällä syrjäkylissä, vastasi Laulainen ja kertoi sitten mistä se syntyy.
Lopuksi hän kertoi majatalon pojan laulukirjan oston.