MAJATALON JOUKOT.
Kierremäen majataloon tultua oli kyytipoika hyvin vikkelänä matkakapineita kantamassa ja jäi sitten vierashuoneen oven luokse kyytimaksua odottamaan. Maisteri oli ottanut laukustaan pienen kirjan, jonka antoi pojan käteen rahain päälle ja sanoi:
— Tämän kirjan saat omaksesi. Siinä on kauniita, isänmaallisia runoja, joita sopii laulaakin.
Poika luki ensin rahat ja nähtyänsä, ettei niitä ollut yhtään yli kyytipalkan, silmäsi yrmeän näköisenä kirjaan ja rutisti sitten huolimattomasti taskuunsa.
— Elä niin pahasti uutta kirjaa pitele, huomautti maisteri.
— Kyllä se siellä… Hyvästi, mutisi poika ulos mennessään.
Laulainen katseli syrjästä ja häntä pyrki naurattamaan, kun muisti maisterin väitteen, että haluttomuus lukemiseen on opettajain syy.
Ei maisteristakaan tapahtunut pojan eroaminen tyydyttävästi, mutta hän ei tahtonut sitä huomata, alkoi vaan tehdä voimisteluliikkeitä. Lopuksi pyörähti kantapäillään ja virkkoi:
— Nyt on matka alulla. Tämä majatalo on luultavasti sopivin kokoontumispaikka.
— Kylläpä, myönnytti Laulainen, jos ei pelätä sitä että tässä otetaan ehkä taksan mukaan kaikesta.
— Ei majatalojen taksat ole mitään, naurahti maisteri. Tässä on vapaampi olla kuin yksityisten luona. Sitä paitsi on meidän tutustuminen tämän talon isäntään ja vaikutettava häneen niin, että lähettää tyttärensä kansanopistoon.
— Maisterin sopii koettaa, minä en sitä yritäkään, sanoi Laulainen.
Isäntä tulikin kohta vierashuoneeseen. Hän oli vanhuuden ikää alottava, tihrusilmäinen ja kyseli kömpelösti sujuvaa kohteliaisuutta tavoitellen, että mikä herroilla on aikomuksena, kun ei kyytihevosta kuulu tarvitsevankaan.
— Meillä on tästä lähtien aikomus kulkea jalkateitä, selitti maisteri.
— Vai jalkateitä, sanoi Vänninen. Minnekä herra jalkatietä myöten matkustaa?
— Tänne syrjäkyliin. On aikomus pitää siellä luennoita.
— Vai niin, vai luennoita. Mitä ne luennot ovat? Minä vanha mies en niistä ymmärrä.
— Miten sen parhaiten selittäisin. Luento on jostakin asiasta puhumista, jonka kautta tahdotaan saada kuulijoita asiaa ymmärtämään ja sen mukaan toimimaan. Joko nyt isäntä ymmärtää?
— Ky-kyllä minä vähä…
— Niin, sellaista se on. Ja nyt minä haluaisin tässä isännän kotona puhua ensiksi, jos sallitte kyläläisten kokoontua huoneessanne.
— Saapihan tähän kokoontua, vastasi Vänninen pyöritellen hattua käsissään aivan samalla tavalla kuin kyytipoika oli kertonut ukon rahoja pyörittelevän.
— Paljon kiitoksia lupauksesta, sanoi maisteri. Sitten minä tarvitseisin sukkelajalkaisen pojan, taikka tytön, juoksuttamaan sanaa näihin ympärystaloihin. Tietäsikö isäntä neuvoa?
— Onhan minulla toisella kymmenellä oleva poika, kun käyn kutsumassa, sanoi Vänninen ja meni kutsumaan.
Maisteri kirjoitti sillä aikaa kutsumuslipun. Kohta tuli isäntäkin poikineen.
— Käytä tätä lippua näissä lähitaloissa ja anna lukea, selitti maisteri. Mutta jos eivät osaa lukea kirjoitusta, niin ilmoita että tänä iltana kello 8 pitää täällä eräs maisteri luennon, josta samalla keskustellaan. Osaatko näin selittää?
Poika vakuutti osaavansa ja lähti. Laulainen meni pyytämään kahvia, mutta maisteri kiirehti isäntää puhuttelemaan.
— Isäntä Vännisellä kuuluu olevan aika ihminen tytärkin, joka on käynyt koulua, alotti maisteri.
Vänninen katsahti epäillen puhujaan.
— Isännän pitää antaa käydä tyttärensä lisää oppimassa, sillä tänne lähipitäjääseen perustetaan kansanopisto, jatkoi maisteri. Se ei tule kalliiksikaan, kun oppiaika on vaan puoli vuotta.
— Vai niin, virkkoi Vänninen. Mihinkä virkoihin siitä koulusta pääsee?
— Ei tätä koulua käydä virkoja varten, vaan että nuoret oppivat rakastamaan kansaansa ja isänmaatansa, kasvattamaan lapsiansa ja yleensä kaikkea, mikä kuuluu kansalais-sivistykseen.
— Hm, vai niin, vai laitetaan semmoinen koulu. Niitähän ne nykyaikana, vaan ei niihin näistä paikoin, myhähteli Vänninen ja meni lisää odottelematta ulos.
Laulainenkin oli kuullut keskustelun lopun ja ajatteli, että siinähän on yksi laji vanhoja suomalaisia. Hän oli aikeessa mainita siitä, vaan pyydetty kahvi joutuikin samassa. Talon tytär tuli tuomaan. Maisteri ei sitä vielä tuntenut ja kysyi kahvia ottaissaan:
— Oletteko tämän talon neiti?
— Kyllä minä olen, kuului vastaus. Äänen paino ja tarjoamis-asento oli lainattu joltakin herrastalon taitavalta sisäköltä.
— Kuulin neidin käyneen kansakoulua.
— Kyllä minä kävin.
— Puhuin tässä juuri isällenne, että hän antaisi teidän mennä kansanopistoon.
— Vai puhui herra isälle niin.
Hän joutui jo antamaan Laulaiselle. Tämäkään ei tahtonut olla äänettä, vaan jatkoi edelliseen:
— Saattaa olla hyvin epätietoista isänne laskeminen. Muistelen hänen keskeyttäneen kansakoulunkin käynnin.
— Isähän siitä alkoi tinkiä, vastasi tytär äänellä, joka ilmasi mielipahaa.
— Minä muistan sen, sanoi Laulainen. Syrjäisestäkin se oli hyvin ikävästi tehty isältänne.
Tytär katsahti kiitollisena Laulaiseen ja virkkoi:
— Niin ovat muutkin sanoneet. Hän meni tarjottimineen pois.
Kahvin juotua siirtyi maisteri perimmäiseen kammariin, jossa aikoi vähän kirjoittaa.
Laulaista halutti kuulla seudun asioista ja talon tyttären tullessa noutamaan tyhjiä kahvikuppeja alkoi kysellä:
— Onko Viliina kuullut, mitenkä tuolla Pajumäen Juutilassa jaksavat?
— Ei sieltä ole kuulunut mitään, totta ne hyvästi jaksavat, vastasi
Viliina seisattuen arkana ovensuuhun.
— Ei niillä pojilla ole vielä emäntää.
— Jo se vanhin toi mennä kesänä.
— Vai niin ja minä en saanut siitä mitään tietoa.
— Eivät pitäneetkään suuria häitä ja sen vuoksi niiltä ei ole tullut opettajaa kutsutuksi, selitti Viliina.
— Ei nuorimmasta pojasta ole vielä mitään kuulunut?
— Vastahan tuo kävi rippikoulun, naurahti Viliina.
— Niin, nuorihan se on vielä, muisteli Laulainen. Taitaa olla nuorempi Viliinaa. Joko Viliina on kahdenkymmenen?
— Yli toki. Vanhahan minä jo olen, teeskenteli Viliina ja pujahti pois.
Laulainen jäi yksinänsä istumaan. Muistui mieleen odotettu kirje. Voi, miten hämäräksi se asia piti jäädä! Oli aivan vaikea sitä ajatella. Kohtahan sinne taas pääsee lähelle, mutta yhtähyvin. Nyt olisi ollut joutavata aikaa kirjoittaa kirje, mutta mitäpä sinne osaisi kirjoittaa, kun ei saanut vastausta entiseenkään. Hän koetti ajatella muuta, mutta ei voinut ja ihmetteli, mistä tämä rauhaton mieliala tuli juuri nyt. Olihan hän pysynyt tyynenä lähempänäkin ollessa, niin miksi ei nyt näin etäällä. Vaikuttikohan Viliinan kanssa puheleminen tämän. Mutta eihän tuo ole mitään Annaan verraten. Kovin yksinkertainen ja arka, ei läheskään niin terävä ja päättäväinen. Ehkä vähän kauniimpi muutamain mielestä, tuollainen pehmeä ja uinaileva, kuten monet heikkosilmäisten lapset, mutta siinä kaikki. Hän alkoi katua koko tälle matkalle lähtöänsä. Tuskinpa sille Annakaan antaa mitään arvoa, koska ei kirjoittanut. Jos edes saisi pitää esitelmiä ja niistä kerrottaisiin sanomalehdessä. Mutta maisteri puhuu ja sillä on paljon juhlallisempi lauluäänikin. Tullessa oli sen kuullut.
Laulainen tunsi itsensä niin lamautuneeksi, että heittäytyi sängylle pitkälleen, johon kohta nukkui.
Jonkun ajan perästä hän heräsi oven liikkeestä. Talon poika tuli isänsä ohjaamana huoneeseen.
— Onko se herra valveella? kysyi Vänninen. Nyt tämä poika on käynyt sanoja levittämässä.
Laulainen kävi ilmoittamassa.
Maisteri otti laukustaan laulukirjan ja tuli sitten poikaa puhuttelemaan.
— Aikoivatko tulla?
— Niin sanoivat, että pitää tulla.
— Hyvä sitten. Nythän sinulle on palkka maksettava. Otatko rahan, taikka tällaisen laulukirjan? Tässä on kymmenittäin kauniita lauluja ja vielä kovat kannet.
Pojan suu vetäytyi hyvästä mielestä hymyyn ja virkkoi:
— Kirjan minä otan.
Poika ei huomannut isäänsä, joka koko ajan katsoi merkitsevän tyytymättömästi poikaansa ja kirjaan. Kohta hän nykäsi poikaa tulemaan pois. Oven kiinni mentyä ihasteli maisteri:
— Sepä poika otti mielellään laulukirjan.
— Niin otti poika, mutta…
Pitemmälle ei Laulainen ennättänyt, kun oven lukko alkoi ratista ja poika tuli takaisin alla päin, kirja kädessä.
— Mitä sitten? kysyi maisteri, kun poika ei näyttänyt osaavan sanoa.
— Meillä taitaa olla entinen tällainen kirja, jos antaisitte rahan, puhui poika tuskin kuuluvasti.
— Vai niin. Pitää antaa. Paljonko sinä tahdot?
— Jos 50 penniä.
Vaihtokauppaa tehdessä oli maisterin otsa tyytymättömyyden rypyissä ja pojan poismentyä hän virkkoi:
— Siinä oli toinen samaa lajia.
— Ei tämä ole samaa lajia, puolusti Laulainen. Eikö maisteri huomannut, kenen tahdosta vaihto tapahtui?
— Kyllä minä nyt uskon, että tuo ukko on koko juutalainen. Poika varmaan valehteli hänen pakoituksestaan. — Mutta ei puhuta enempää siitä asiasta.