KYYDILLÄ AJAESSA.
Virtasalmen kirkonkylän majatalon vierashuoneessa istuivat maisteri Eskola ja Laulainen, odotellen kyytihevosta, jolla aikoivat jouduttaa alkumatkaa. Oli kaunis päivä, kesäkuun lopulla. Maisteri selaili päiväkirjaa ja kirjoitti siihen itsensä ja matkatoverinsa nimet. Laulainen istui hyvin levottomana ovipuolella huonetta. Kirjettä ei ollut tullutkaan vielä Annalta ja kohta täytyi lähteä. Olihan se tosin juhlallistakin lähteä näin herrain tavalla ja herrasmiehen seurassa kyydillä ajamaan, mutta siitä oli huvia vaan vähäksi aikaa.
Kyytipoika oli saanut hevosen valjaisiin ja tuli juoksu jalassa vieraspuolelle.
— Nyt on herroille kyyti valmiina, ilmoitti hän touhulla.
— Hyvä on! vastasi maisteri ja nousi ottamaan sadetakkinsa.
Laulainen aikoi tarttua matkalaukun kantimiin, mutta poika joutui ennen.
— Kyllä minä kannan, ei herran tarvitse. Samassa se hyppeli rappusia alas ja oli mielissään, kun sai tehdä palvelusta, josta voi toivoa matkan perille päästyä juomarahaa.
Väkinäisesti lähti hevonen hölkkäämään maantielle vievää kujatietä ja tahtoi puoleksi väkisin kääntyä oikealle kädelle kääntyvää tietä. Poika sai vetää lujasti, ennenkuin sai vasemmalle.
— Mikä sillä on, kun ei tännepäin lähtisi? kysyi maisteri.
— Tänne on pitempi matka ja mäkisempi tie, selitti poika.
— Ymmärtääkö hevonen niin paljon, ihmetteli maisteri.
— Kyllä tämä ymmärtää. Tämä on ihmeen viisas hevonen, kehui poika ja alkoi kertoa useita esimerkkiä hevosensa viisaudesta.
Laulainen ei ottanut osaa tähän pakinaan, vaikka olisi muistanut monta samansuuntaista tapausta niiltä ajoilta, jolloin itse poikasena hevosta ajoi. Hänestä nämä jutut olivat kovin vähäpätöisiä tällä kertaa. Tuolle maisterille ne kyllä sopivat, kun hän ei näkynyt niitä vähääkään tuntevan ja jonka kanssa jutellessa poika pysyi varmassa vakuutuksessa, että herrat ovat oikeita herroja.
Pian maisterikin väsyi hevosjuttuihin ja hyräiltyään vähän aikaa isänmaallista laulua, kysäsi pojalta:
— Osaatko sinä laulaa?
— En minä niitä herrain lauluja osaa, vastasi poika.
— Samat laulut ne ovat herroilla ja talonpojilla, selitti maisteri.
Oletko sinä käynyt kansakoulua?
— Ei siellä Katajarannan kylällä ollut kansakoulua, josta tänne tulin.
— Opetetaanhan sitä kiertävissäkin kouluissa laulamaan, tottahan niissä olet käynyt, uteli maisteri.
— Olin minä niissä pari kertaa, vaan virsiäpä siellä enimmästi kajauteltiin.
Laulaista vähän harmitti pojan ivallinen lausunto kiertävän koulun laulusta, mutta ei sekaantunut keskusteluun, kun huomasi, ett'ei poika häntä tunne.
— Tokko sinä opit siellä lukemaankaan? jatkoi maisteri.
— Osaan minä toki lukea tavallisia kirjoja, kehahti poika.
— Hyvä se on sekin. Lue sinä vaan ahkerasti. Onhan täällä kirkonkylässä lainakirjasto. Oletko lainannut sieltä kirjoja lukeaksesi?
— Oli minulla kerran yksi kirja, vaan eipä sitä tullut luetuksi, vastasi poika.
— Miksi et lukenut ja ensin otit? kysyi maisteri.
— Se opettaja ei antanut sitä kirjaa, jota pyysin, selitti poika.
— Mitäs kirjaa sinä pyysit?
— Sitä Vihta-Paavon kirjaa. Siinä kuuluu olevan somia runoja.
— Onhan ne hyviä runoja nekin, myönnytti maisteri, mutta parempia ovat Oksasen ja Suonion runot. Pyydä ensikerralla niitä.
— Onko niissä se tupakka-runo? kysyi poika.
— Ei niissä tupakka-runoa ole, mutta muita parempia. Keltä sinä olet kuullut sitä tupakka-runoa?
— Se Särkiniemen vanha isäntä sitä aina laulaa jurritti.
— Osasiko se Särkiniemen vanha isäntä paljonkin runoja?
— Ei se sen pitemmältä kuin että "monta on piippua pilattu karetsia kaivettaissa, mistä on pohja puhkaistuna, mistä laita lohkaistuna" — ja sitten niitä omia tekemiään lauluja, selitti poika iloisena.
— Oliko sillä omiakin laulujaan?
— Ainahan se niitä tekasi "talon tarpeeksi". — Mitenkä niin, "talon tarpeeksi"?
— Se on semmonen soma jurilas se Särkiniemen ukko, alkoi poika yhä vilkastuen. Se tekee laulun ja laulaa jurrittaa sitä, vaan kun rengit oppivat sen ja alkavat laulaa, niin ukko kieltää, että ei saa kuluttaa talon lauluja. Jos eivät tottele sitä, niin se hylkää koko laulun ja tekee toisen.
— Vai niin. Muistatko yhtään ukon laulua? kysäsi maisteri.
— Muistan montakin, kehui poika.
— Laulapa nyt yksi, että kuullaan.
— Ne ovat vaan näin lyhyviä että
renki se kyntää körnöttää, tupakkata vetää vörnöttää, va'on päässä istua vetkottaa syöntiä o'ottaa ketkottaa.
— Silläpä ukolla taitaa olla oikein klassilliset laulut, nauroi maisteri.
— Omiaan ne ovat, virkkoi poika, joka ei ymmärtänyt outoa sanaa.
— Niin, omiaan, mutta laulahan vielä. Poika naurahti ja alkoi:
Piiat ne päivällä kikattaa, yökau'et pimeessä sipattaa: vuo'en päästä itkee vurnottaa, leipää kerjätä kurnuttaa.
— Yhä paranee, kiitteli maisteri. Sitä ukkoa pitäisi saada puhutella. Onko se meidän matkan varrella?
— Ei ole aivan matkan varrella, sanoi Laulainen, joka tunsi ukon ja matkat.
— Mutta voitaisiinhan tehdä pieni mutkakin, esitteli maisteri. Haluaisin tutkia näitä omituisia ukkoja, jotka tavallaan edustavat vanhaa suomalaisuutta.
— Ei tämä ole mikään miellyttävä ukko, virkkoi Laulainen. Laulutkin ovat enimmäkseen hyvin siivottomia. Tavataan me toisia vanhoja miehiä, jotka ovat miellyttävämpiä.
— Olkoon sitten tämä, mutta huomauttakaa niistä toisista.
— Kyllä ne huomaa aivan huomauttamatta, naurahti Laulainen ja kertoi lyhyesti Leppämäen Kokkosesta.
Kyytipoika jäi keskustelusta syrjään ja hyppäsi nyt aina pienimmänkin vastamäen tullessa kävelemään.
— Hevosta säälivä poika, huomautti maisteri.
— Nähtävästi hyvin kunnon poika, jos ei tarvitse lukea, naurahti
Laulainen.
— Voipi olla niin, myönnytti maisteri. Mutta runoja ja lauluja se ihailee. Laulu onkin aine, johon kaikki mieltyy. Sillä me alotetaan ja lopetetaan nämä kokouksetkin.
Pojan noustua rattaille alotti maisteri taas keskustelun pojan kanssa.
— Mikä tämän seuraavan majatalon nimi olikaan?
— Kierremäki se on.
— Onko siinä muita taloja lähellä.
— Onhan siinä monta taloa.
— Onko niissä paljon nuorta kansaa?
— Näkyy niitä olevan aika lauma, kun sunnuntai-iltoina keräytyvät siihen maantielle palloa lyömään ja hyppimään.
— Eikö niillä ole sunnuntai-iltana sen parempaa huvia kuin pallonlyönti ja hyppiminen?
— Oli niillä silloin ollut kun saivat siitä majatalosta olutta.
— Eikö siitä enää saa olutta?
— Ei ole luvallista antaa, mutta vieläpä se "tihrus" kuuluu luotettaville miehille pistävän salaa putelin.
Poikaa nauratti tämä ilmoituksensa.
— Mikä se "tihrus" on?
— Se isäntä, Vänninen. Kutsuu ne sitä "pennin pyörittäjäksikin".
— Mistä syystä sillä on sellaiset nimet?
— No, se kun on sellainen tihru-silmä ja aivan silmäinsä edessä pyörittelee jokaista rahaa, jonka saapi. Kerran olivat pettäneet väärällä rahalla, mutta ei sitä enää petä. Ja sillä on rahaa, kehahti poika lopuksi.
— Kehuuko se niillä?
— Ei se toki kehu. Poikain vaan olen kuullut juttelevan, että siitä saapi rikkaan tytön, kun ukko kuolee.
— Vai sieltä kautta, naurahti maisteri. Onko sillä tytär?
— On aika ihminen tyttö ja komea onkin. On siinä vielä pieni poika, vaan rikkaita niistä siltä tulee.
— Onko se tytär käynyt koulua?
— Vai kouluun se ukko panisi lapsensa, joka on niin tarkka kuin harjukas!
— Etpä tiedäkään sitä asiata, oikasi Laulainen, oltuansa koko keskustelun ajan äänettä. On se tytär Viliina käynyt ainakin kaksi osastoa kirkonkylän kansakoulua.
Pojan hilpeä puhetapa aivan tyrehtyi, kun kuuli kaukaiseksi luullulla kyydittävällään olevan tarkemmat tiedot.
— Jospa lienee käynyt, virkkoi poika matalalla äänellä ja katsoi sitten aina vähän väliin Laulaiseen, että mikä mies tämä mahtaa olla.
Pojan kävellessä seuraavaa vastamäkeä virkkoi Laulainen hiljaa:
— Jopa taisi tuntea minut, koska rupesi vähempipuheiseksi.
— Mitä se merkitseisi? arveli maisteri.
— Se merkitsee sitä, että tuollaisista huonolukijoista poikaviikareista ovat opettajat pahimmin pelättäviä pöppöjä.
— Niinköhän on, kummasteli maisteri. Mutta jos niin on, niin silloin täytyy olla syy opetustavassa. Opetusta ei ole tehtynä huvittavaksi.
Loppumatkan he väittelivät opetustavoista, jossa Laulainen koetti väittää, ettei parhaatkaan opetustavat voi poistaa lukemisen pelkoa, jos se on lapsena päässyt taitamattoman kotiopetuksen kautta juurtumaan.
— Siispä parannus on alotettava siitä nuorisosta, joka nyt ensiksi astuu kotiopetusta hoitamaan, veti maisteri loppupäätöksen.