KERÄYSMATKA JA KESÄASUKKAAT.
Muutamia päiviä myöhemmin tapaamme Laulaisen keräysmatkalla. Hän oli jättänyt taakseen suuren kylän ja kävellessään toiseen kylään katseli keräyslistaansa. Nimiä siinä oli sivun täydeltä, mutta tuloksen summa supistui muutamiin markkoihin. Nämäkin vähät oli merkittynä voittojen toivossa, pitkien puheiden perästä. Olipa sattunut niinkin, että väsyksiin asti selitettyänsä arpajaisten hyvää tarkoitusta ja toivoessaan oikein suurta saalista, tulla tuiskahti tuo tyhjää tyhjempi tulos, että "kyllä on asia hyvä, vaan ei nyt tule arpoja ostetuksi".
Tällaiset tapaukset tahtoivat jo Laulaista suututtaa. Jos olisivat sanoneet heti suoraan, ett'ei tule mitään, mutta siihen sijaan arveltiin ja vaadittiin kaikessa tapauksessa viipymään niin kauvan, että ennätetään kahvi keittää. Kieltäytymisestä pahastuivat. Hän olisi ollut paljon tyytyväisempi, jos olisi saanut tämän ylellisyyden asemesta pienenkään lisäyksen listalleen.
Väliin löytyi taloja, joissa ei tarvinnut otsa hiessä saarnata, vaan jotka tiesivät sanomalehtien kautta mistä oli kysymys ja antoivat arvelematta, minkä antoivat. Näistä taloista oli tuloskin runsaampi.
Laulainen suuntasi matkansa sille kylälle, jonne opastettava maisteri oli asettunut kesäksi asumaan. Toimittaja-maisteri oli lähettänyt kirjeen, ett'ei Laulaisen tarvitse alusta aikain tehdä selkoa itsestään ja asiastaan. Lähemmäksi tultua hän kuuli, että samassa talossa asuu toinenkin herra. Joku jo tiesi kertoa yksityisseikkojakin näistä herroista. Arveli, ett'ei ne ole oikein hyvässä sovussa keskenään, koska kulkevat aina eri matkojaan ja soutelevat eri veneellä. Talo oli näet suuren järven rannalla. Laulainen ajatteli että kuinka siellä hän suoriutuu, jos ne kovin ylpeitä ovat. Taloa lähestyessään hän sommitteli kokoon arvokkaita alkulauseita, sellaisia kuin oli joskus kuullut herrain käyttävän. "Jos saan luvan kysyä, onko herra…". Niin se pitää olla, eikä että "tekö sitä olette".
Taloon tultua hän kysyi talonväeltä, ovatko herrat kotona.
— Kotona ovat, vastasi emäntä. Ne saivat tänään aika pakan sanomalehtiä ja lukevat niitä kammarissa.
Ihmeekseen muisti Laulainen vielä oven takana yhden säännön ja koputti ovelle ennen huoneeseen astumista.
— Sisään! kuului sieltä vastaukseksi.
Laulainen seurasi kehoitusta ja sisäpuolelle päästyä kumarsi parhaan taitonsa mukaan. Mutta esiintymisohjelma meni hajalle, kun herra ehätti kysymään mikä asia.
— Minulla on sellainen asia, että tuon kirjettä… täytyi Laulaisen alottaa aivan valmistuksetta.
— Vai niin, virkkoi herra heittäen sanomalehden pöydälle. Onkohan se minulle taikka…
— Tämä on maisteri Eskolalle. Onko herra se… sen niminen?
— Kyllä minä olen, vastasi tämä ja nousi ottamaan kirjettä. Onko tähän vastattava, taikka muuta…
— En tiedä. Se on maisten Vipusen lähettämä. Hän aikoi siinä esitellä minua luentomatkalle oppaaksi. Nimeni on Laulainen, lasten opettaja.
— Vai niin, vai niin. Istukaa, olkaa hyvä.
Hän repäsi kirjeen kuoren auki ja asettui pöydän ääreen lukemaan. Laulainen istui uunin lähelle ja katseli ympärilleen. Hän huomasi, että toisessa kammarissa istui soututuolissa se toinen herra, josta oli kuullut mainittavan ja luki sanomalehteä. Lukijan pää oli lehden suojassa, ainoastaan tuolin eteenpäin liikahtaissa vilahti pystytukan tasainen latva. Luettava lehti näkyi olevan ruotsinkielinen.
Maisteri Eskolan pöydällä oli sanomalehdet suomenkielisiä. Laulainen oli tällä vähällä ajalla ymmärtänyt, että tämä herra on jotenkin juro. Istumaan kehoittaissa oli katsahtanut suoraan silmiin, mutta sitä ennen jyrötti katsoa kupeelleen kuin vihamiestään puhutellessa. Kirjettä lukiessa näytti siltä kuin otsa vähän kirkastuisi ja loppuun päästyä hän jotenkin vilkkaasti virkkoi:
— Jahaa. Opettaja Laulainen siis tuntee tarkoin Virtasalmen pitäjän.
— Kyllä minä luulen tuntevani, vastasi Laulainen. Olen sitä viitenä vuotena kierrellyt.
— Se on hyvä. Voitte siis suunnilleen sanoa, missä kylissä ovat lainakirjasto- ja kansanopistoasiat enimmän tuntemattomia.
— Luulenpa nekin tuntevani.
— Se on hyvä. Voitte myös suunnilleen laskea, kuinka monta päivää meiltä menee tällä kierrolla, jos ajattelemme niin että suurimmissa kylissä kutsumme aina kuulijoita kokoon ja pienemmissä poikkeamme vaan ohimennen puhuttelemassa vaikuttavimpia henkilöitä.
Laulainen ryhtyi laatimaan suusanallista matkaohjelmaa. Kuvaili kuljettavia taipaleita, niiden pituutta ja kylien suuruutta. Kokouspaikkojen valikoimista varten luetteli erityisiä taloja, millaisia niissä oli isännät ja muut joukot. Vanhojen muistojen innostamana hän kertoili niistä kaikellaisia kaskuja, jotka jo vetivät tämän jörömäisen herrankin suuta nauruun. Toisessa kammarissa oleva pystytukka herrakin laski sanomalehden alas ja Laulainen huomasi, että se kuunteli hyvin tarkkaavaisena ja kirjoitti aina väliin taskukirjaansa, jota piti polvellaan. Alussa tämä havainto hiveli Laulaisen itserakkautta puhujana, mutta sitten jylähti mieleen että se voisi kopioida hänen puhettaan hullunkurisuuden vuoksi, kun siihen tuli kiireessä sekaisin murretta ja kirjakieltä. Äänellään lintukin laulaa, ajatteli hän ja antoi mennä eteenpäin, vaikka vähän varovammin.
Kun matkasuunnitelma oli valmis ja lähtöpäivä määrättynä, tuli toinenkin herra samaan huoneeseen. Laulainen ajatteli sen menevän ohitse, taikka palaavan kammariinsa ja nyökkäsi tervehdykseksi. Mutta herrapa tuli oikein kättä lyöden tervehtimään ja esitteli itsensä ylioppilas Finbergiksi Uudeltamaalta. Tämä teko miellytti hyvin Laulaista ja hän alkoi kysellä, miksi herra on tullut näin pohjoiseen kesää viettämään.
— Minä tahdoin tutustuman Savon kauniisti kehuttuun luondon ja perehtymän suomenkieltä, selitti herra Finberg käyttäen käsien ja kasvojen liikkeitä sanojensa apuna.
Laulaisenkin korva huomasi, että herralle on kielen oppiminen hyvin tarpeen, mutta hän ei kajonnut siihen puoleen, vaan kysyi:
— Kuinka nämä seudut miellyttää herra Finbergiä? Herra pudisteli päätänsä.
— Ei oikein. Minä olen muina kesänä ollud meren saaristolla ja siellä on luondo jotain suurenmoista. Mutta tämä ei ole saaristo, eikä sisämaa.
— Herra Finberg on aivan samaa mieltä kuin minäkin, vahvisti Laulainen. Ei minustakaan ole nämä suuret järvet ja niiden autiot rannat läheskään niin viehättäviä kuin sydänmaan pienet järvet, eli lammit.
Hän alkoi ylistellä Leppämäen kylän lampia, niiden lehtimetsäisiä rantoja, tyynenä kuvastavaa pintaa, iltaisin istuvine onkimiehineen. Kuvauksesta päättäen olisi siellä luullut olevan tuntemattomana säilyneen alppimaiseman, josta puuttui ainoastaan korkealle kohoavat lumihuput. Kertojan mieleen sieltä kuvastui tuollainen "huippukin", jonka ympärillä kaikki näytti niin kauniilta.
— Enemmän minä pidän noista sydänmaan kylien ihmisistäkin, sanoi hän noin vaan yleisesti. Ne ovat yksinkertaisen ystävällisiä, mutta ovat sentään yhtä paljon tietäviä kuin nämäkin keskempänä pitäjää asuvat ihmiset.
— Mitä nämäkään tietää, lisäsi herra Finberg. Olin aikomus pitää luento pohjoismaiden suuresta runoilija Runebergistä, mutta kun kyselen mitä he tietää Runebergistä, niin ei mitään tiedä. Kuinka näille voi pitää luento Runebergistä.
— Tuskin sielläkään koulunkäymättömät tietävät Runebergistä, tunnusti Laulainen vähän häpeissään. Mutta kyllä ne ymmärtävät luentoja. Minä puhuin siellä kasvatuksesta ja siihen tuli tupa täyteen joukkoa. Tarkasti ne kuuntelivat ja kun lopuksi keskusteltiin kouluasiasta, niin jokainen siinä sanoi jotain.
— Vai on siellä ihmiset niin harrastavat. Olisi hauska heitä tutustua. Mikä sen kylän oli nimi?
— Leppämäen kylä.
Herra kirjoitti nimen taskukirjaansa.
— Onhan sinne jotenkin pitkä matka, huomautti Laulainen.
— Ei haittaa, jos on pitkä, sanoi Finberg. Olen ajatellut tehdä jalkamatka johonkin syrjäisempään seutuun ja viipyä siellä vähä aika.
— Tuleeko herra ylioppilasten kesäjuhlaan ja arpajaisiin? kysyi
Laulainen.
— En tule. Kuulun Uusimaalainen osakunta. Ja arpajaisia voi avusta ilman että olla siellä.
— Hyvin kyllä, myönnytti Laulainen. Minäkin olen keräämässä arpojen tilauksia. Josko herra haluaa merkitä minun listalle.
— Jaa'a, kyllä, myönnytti Finberg, otti listan käteensä ja tökkäsi lyijykynällä kahteen paikkaan, ojentaen listan takaisin sekä viisi markkasen.
Laulainen kiitti niin miellyttävästi kuin vaan osasi ja katseli ihmetellen listaa, jossa nimen paikalla oli X ja sitten numero. Sepä herra ei ylpeile nimellään, vaikka antoi setelirahan, joka oli ensimäinen koko matkalla, lisäksi lahjoituspuolelle.
Hän huomasi kyllin kauvan viivytelleensä ja alkoi hankkiutua matkalle.
— Minäkin tulen vähän kävelemään, sanoi maisteri Eskola.
Laulainen heitti hyvästi herra Finbergille ja toivotti hauskaa kesää. Hän oli oikein iloinen, kun huomasi tällä tavalla hyvittää tätä hauskaa ja anteliasta herraa. Ulos tultua hän halusi saada vähän selitystä äskeiseen keskusteluun ja kysyi:
— Eikö se ole suotavaa, että toiseen osakuntaan kuuluvat ylioppilaat menevät vieraan osakunnan juhlaan?
— Ei sitä katsota pahaksi, päinvastoin, sanoi Eskola. Herra Finberg on vaan niin kiihkeä ruotsikko, ett'ei kärsi tulla suomenkieliseen juhlaan.
— Vai niin. Mutta miksi hän haluaa suomea oppia? huomautti Laulainen.
— Aineellisia etuja voittaakseen, sanoi Eskola.
Laulaista kummastutti tämän herran jylsevät asuntotoverin arvostelut. Ystävällinen keskustelu ja viisimarkkanen oli vielä kovin tuoreessa muistossa ja hän päätti puolustaa.
— Onko hänelle aineellista etua arpajaisten avustamisestakin ja luentojen pitämisestä?
— Ne näyttävät kyllä poikkeuksilta, mutta lähtevät itsekkäistä vaikuttimista, seisoi Eskola väitteessään. Pitää muka osoittaa, että he ovat jalomielisempiä kuin suomalaiset.
Laulainen huomasi heikkoutensa ja muuttaen suuntaa kysyi:
— Miten herrat ovat joutuneet asuntotovereiksi, vaikka näyttää olevan aivan eri mielipiteet?
— Ei saanut ruokaa tavallisella maksulla yksinään. Eivät sano kannattavan valmistaa yhdelle miehelle.
Laulaista nauratti.
— Vai leipä se pakotti liittymään. Ehkäpä ne mielipiteetkin mukaantuvat.
— Ei mukaudu milloinkaan, oli jyrkkä vastaus. Herra Finberg on kaiken muun lisäksi niin itserakas ja luulee ymmärtävänsä kaikki asiat paremmin kuin muut, ett'ei hänen kanssaan voi pitemmältä keskustella.
— Vai niin on, virkkoi Laulainen jotain sanoakseen, sillä hänellä ei ollut halua urkkia enempää tällaisia asioita.
He kävelivät nyt vähin puhein peltojen perille, josta maisteri kääntyi takaisin. Laulainen ei ollut enää oikeinkaan mielissään tuosta toisesta matkasta, kun oli tutustunut opastettavaansa maisteriin. Tuskin sille osaa olla kukaan mieliksi. Tuotakin kohteliasta Finbergiä arvosteli niin kovin ankarasti, vaikka hän varmaan olisi paljon hauskempi matkatoveri.