RUNOLLINEN PUHE JA RUNOLLINEN MATKA.
Nenäliinojen liehuessa lähtivät laivat kulkemaan tyyntä sisäjärveä toiselle järvelle vievää salmea kohti. Etäämmälle tultua lakkasi soitto ja hyvästelyliehutukset. Retkeläiset alkoivat katsella ympärillensä ilmestyviä uusia näköaloja. Pienemmän laivan mukaan kuuluvilla oli muutakin huolehdittavaa. He eivät pysyneet suuremman mukana ja kun kone teki työtä täydellä höyryllä, syyteli se kipinöitä venheessä olijain päälle. Venheeseen oli kohteliaisuudesta sijoittunut arvokkaintakin väkeä ja merkkinauhalla varustettu paikkakunnan ylioppilas liikkui siellä sovittelemassa istuimia ja kehoittelemassa varjelemaan vaatteitaan kipinöiltä. Hän oli kovassa puuhassa saada vireelle laulua, mutta huomasi tutkittaissa, ett'ei ollutkaan kaikkia ääniä. Tämän puutteen poistamiseksi hän puuhasi leikkiä, vaan ei sekään oikein sujunut.
Salmea kulkiessa ihailivat ulompaa tulleet parhaallaan kukoistavia lehtirantoja. Väljemmälle vedelle tultua kiipesi ylioppilas venheen kokkasuojuksen katolle ja iloisesti lakkiansa heiluttaen lausui:
— Arvoisat huvimatkailijat!
Tasan ei käy onnen lahjat, niinpä Luojan sääntö on. Noill' on soitto, suojus-laiva — proomu meidän laiva on.
Viimeisiä säkeitä lausuissaan hän viittasi kädellään edellä menevään laivaan ja sitten omaan veneeseensä. Kuulijat hymähtivät suopeana sukkeluudelle ja ylioppilaan tuttava kuiskasi toiselle että se ehkä lausuu sepittämänsä runon, sillä hänellä kuului olevan taipumusta runoiluun. Runoilulle häh ei kuitenkaan ruvennut, vaan jatkoi kohta suorasanaisesti:
— Näin alotetaan usein syvämietteisiä puheita, mutta minulla ei ole aikomus väsyttää teitä pitkillä puheilla, vaan jos sallitte, niin minä paikkakuntalaisena kiinnitän huomiotanne näihin meille rakkaisiin rantoihimme, että millaisia ne nyt ovat ja millaisiksi ne voisivat tulla.
Hän pysähtyi ja odotti kunnes sai kuulla hyväksyviä ääniä. Sitten hän jatkoi:
— Nämä ovat niitä "tuhanten rantain partahia", joita ihanuutta uhkuvin runoilijamme on kehoittanut heräämään ja joista toinen runoilija laulaa että "joka niemeen, notkoon, saarelmaan kodin tahtoisin nostattaa". Ja katselkaa vaan ympärillenne, niin täällä ei puutukaan noita niemiä, notkoja ja saarelmia. Kuinka houkutellen ne hymyävätkään jokaiselle ohikulkevalle ja meillekin, että tulla vaan mitä pikemmin viljavainioilla näitä kalaisia rantoja kaunistamaan. Osa kaunistuksesta on jo tehtynä, mutta kaikkihan huomaatte, että näiltä kaunistajoilta puuttuu jaloin aisti, kauneuden aisti. He eivät ole jättäneet edes rantakoivuja rantojen kaunistukseksi, vaan kaataneet kuoleman kylmäverisyydellä kaikki maahan. He eivät tunne vielä mitään kauneuden kaipuuta. Tuskin kertaakaan päivässä katsahtavat tälle ihanalle järvelle, ell'ei siellä kulje joku vene, taikka laiva. Tuolla näette kyntömiehen seisattaneen hevosensa ja katsovan tänne, mutta kaunein hänestä on luultavasti lippu tuon laivan perässä.
— Mutta elkäämme antako näiden tosiasiaan mieltämme masentaa, vaan kuvitelkaamme että noilla niemillä ja saarilla seisoo jo nyt valkeaksi maalatuita koteja, ja laitureilla liehuttelee kauniit kansallispukuiset naiset meille valkoisia liinojansa, ja että me samoin tehden kajahutamme heille vastaukseksi innokkaan isänmaallisen laulun. Toivokaamme tätä aikaa ja uskokaamme, että toivomme on toteutuva ja laulakaamme vaikkapa yksiäänisesti että "Olet maamme armahin Suomen maa, ihanuuksien ihmemaa".
Kaikki tarttuivat viitattuun lauluun ja lauloivat siitä monta värssyä. Laulainenkin oli mukana, sillä häntä miellytti ylioppilaan reippaus ja tuo tapa puhua ilman mitään valmistuksia, yksistään siitä mitä sillä hetkellä on huomattavissa. Siinä hänen ajatuksensa nousivat kapinaan, kun ei ihailua ylettynyt nykyisille rantojen viljelijöille, vaan ainoastaan hengettömälle luonnolle ja runoilijain asuttamalle ihannekansalle. Nykyinen polvi sai nimekseen kuoleman kaltaisen kauneuden raiskaajan ja ihanin katseltava on siitä muka tuo mustunut laivanlippu, kuten kuolemastakin viitakkeensa. Armottomuuden puita kohtaan myönsi Laulainenkin liialliseksi, mutta ei siitä noin umpimähkään saisi tuomita, sillä pitäisihän ylioppilaaksi lukeneen miehen ymmärtää, että se on seuraus taistelusta hallaa vastaan, jonka liittolaisina ovat puut olleet pimittämässä pieniä peltovainioita. Olisi hyvin suotava että joku ottaisi puheenaineeksi "täss' auroin miekoin miettehin isämme sotivat" ja antaisi samalta paikalta ylioppilaalle pienen letkauksen.
Nämä letkausajatukset kumminkin pian hämmentyivät kuunnellessa muiden keskusteluja.
— Onko se Huuhkamäki korkea? kysyi joku ulompaa tullut neiti ylioppilaalta.
— Ei mainittavan korkea, mutta mäkeä ympäröivä luonto on erittäin kaunis, selitti tämä.
— Tuleeko täällä perillä huvia, taikka puheita?
— Ei täällä ole määrättyä ohjelmaa, paitsi päivällinen luonnon helmassa. Muu aika lauletaan ja katsellaan maisemia.
— Teidän pitää puhua, te puhutte niin runollisesti.
— En minä ole koskaan varsinaisesti puhunut, vastasi ylioppilas onnellisena. Minähän vaan viittasin luonnon kauneuteen, jonka ansiota se on, jos puheessa oli jotain kaunista.
— Eipä jokaisen silmä huomaa ja jos huomaakin, niin ei löydä sanoja sitä ilmaistakseen muille.
— Kyllä huomaa. Tämän järven päähän päästyä tulemme joelle, jonka rannat ovat niin viehättävän vaihtelevaisia nyt kesällä, että niitä nähdessä tulee jokainen runolliseksi.
Viimein lähestyivät laivat joen suuta. Edellinen pujahti jo sinne, ja sen ala-osa katosi joen käänteessä jäleltä tulevain näkyvistä, niin että kannella seisovat näyttivät kulkevan viheriäistä niittyä pitkin. Tälle liikkuvalle ryhmäkuvalle oli vastaisen joen rannan koivikko viehättävänä taustana.
— Katsokaa! katsokaa! huudahtelivat jälempää tulevat.
Jokea kulkiessa katseli kukin sitä mikä hänen silmistään oli sominta.
Keskiosa joen rantoja oli aivan metsätöntä, tasaista niittyä.
— Tämä osa on vähän yksitoikkoista, mutta tuonnempana tulee taas vaihtelevaisempaa, selitti ylioppilas ikäänkuin anteeksi pyytäen kaukalaisille.
Maataviljeleväin katselijain ryhmästä kuului samaan aikaan tällaisia huudahduksia:
— Onpa siinä sileä niitty! Sitä niittelee huvikseen! Ollapa kaikilla tuollaiset niityt!
Jo loppui joki ja matkan pääpiste, Huuhkamäki, tuli näkyviin. Se oli pitkähkön yläjärven niemekkeellä.
Soittajat tarttuivat torviinsa ja marssin sävelten raikuessa laskivat laivat rantaan, niemen kupeelle.
Emännöitsijänä toimivat rouvat olivat ottamassa vastaan ja opastivat vieraita mäen harjulle. Siellä oli seudun nuorison vasituinen juhannuskokon polttopaikka ja karkelokenttä, jonka laiteilla seisoi laudoista kyhätyt ruokapöydät. Avustajiksi otetut paikkakunnan naiset asettelivat niille viimeisiä kalakukkoja ja viilipyttyjä, joita olivat aamupäivän kotoansa soutaneet ja kantaneet mäelle. Muita seutulaisia ei ollutkaan monta, ainoastaan muutamia uteliaita ja ruokapalan toivossa tulleita köyhiä, jotka katselivat kaukaa syrjästä.
Kohta kajahti mäen harjalta ylioppilasten mahtava laulu: "Mä tiedän maan, se pohjolassa on", joka soveltui niin erinomaisesti yhteen paikan kanssa ja jossa ääni vaihtelee sanojen mukaan, milloin ylistellen reippaassa tahdissa nuorison rohkeutta ja miehuutta, milloin vienosti Savon maisemia ja honkien huminaa, päättyen kaihomieliseen kaipaushymniin.
Laulainen oli aivan haltioissaan tämän Savoa ylistävän laulun loputtua ja katsahti voiton riemulla runoilija-ylioppilaaseen, ikäänkuin kysyen että kuulitko, mitä Savon kansa jo nyt on, vieläkö uskallat sitä halveksia.
Kun laulajain levähtäissä ja ruokailuaikana torvensoittajat suorittivat ohjelmaa, niin Laulaista aivan harmitti niiden räiskytys. Sitähän säikkyi kaikki metsän asukkaat, jopa vanhat petäjätkin vavahtaen kiljahtivat vastaan.