PUHUI KANSAN PUOLESTA.
Huvikentän keskellä oli pieni puhujalava, havuilla sievästä koristettuna. Päivällisen syönnin edellä ei siihen ollut kukaan astunut. Vaikka Laulainen ihailikin lauluja, niin ihmetteli hän sitä, ett'ei kukaan puhunut, vaikka on lava laitettuna. Ruokailuaikana hän jo mainitsi siitä maisteri Eskolalle.
— Tänne kun ei ole kutsuttuna varsinaista kansaa, niin kellekä täällä oikeastaan puhuisi, selitti Eskola.
— Mutta voisihan pitää sellaisiakin puheita, joihin ei kaipaa kuulijoiksi varsinaista kansaa, huomautti Laulainen.
— Kyllä, mutta kun parhaat puhujat ovat valmistautuneet esiintymään huomisiltana, niin heitä ei nyt haluta, selitti maisteri. Joku kai pitää täälläkin puheen naisille päivällisen perästä.
— Ja muutako ei ole tiedossa? kysyi vielä Laulainen.
— Ei minun tietääkseni, vahvisti maisteri. Laulainen koetti painaa aivoissaan syntynyttä ajatusta alas, mutta kun hän katsahti koristeltuun puhujalavaan ja ajatteli, että se parin tunnin päästä jääpi siihen käyttämättömänä seisomaan, niin hänelle kävi kuten ahnurille, joka ei voi heittää haluruokaansa hukkaan, vaan täytyy edes kerran sitä maistaa. Niinpä hänkin, ennenkun oli ennättänyt asiata vakavasti ajatella, kysäsi:
— Sopisikohan, että minä puhuisin ikäänkuin kansan puolesta säätyläisille?
— Onko puhe valmistettu? kysyi maisteri.
— Ei ole, vaan pian minä lyhyen puheen valmistaisin, vastasi
Laulainen.
— Kyllä se sopii, myönnytti maisteri. Pitää vaan valita vakava aine ja puhua tyynesti. Ehk'ei pahenna, jos ajan voittamiseksi antaa puheen jäädä jotenkin loppuun.
Laulainen alkoi heti ajatella puhettaan ja kiintyi siihen niin, että ympärillä oleva elämä aivan kuin pimeni häneltä. Loppuosan ruokailuaikaa hän seisoksi veitsi ja tyhjä lautanen kädessään, eikä tointunut siihen mitään ottamaan. Naisille pidetty kaunis puhekin meni aivan sivu korvain. Laulu sai vielä hereille, mutta silloin hänellä jo olikin puhe suunniteltuna. Hän meni vielä, varmuuden vuoksi maisteri Eskolan luokse ja kysyi:
— Puhuisinkohan minä eli ei?
— Joko on puhe kokonaan selvänä? kysyi tämä.
— Jo on.
— Mikä on ajateltu aineeksi?
— Olen ajatellut nykyistä aikaa vertailla lapsuuden ajasta täysi-ikäiseksi siirtymisen aikaan, jossa kuvaileisin kansaa lapsena ja oppineempaa väestöä vanhempina, jotka nyt tarjoavat lapsillensa aapisen asemasta enempisisältöisiä kirjoja ja sunnuntaikoulun sijalle opettavampia kouluja, selitti Laulainen.
— Tämähän on erittäin sopiva aine, kiitteli maisteri. Nyt on jo aikakin puhua. Minä käsken puhaltamaan fanfaarin.
Laulainen aivan säikähti:
— Ei ensinkään vanvaaria, sanoi hän ja kiirehti puhujalavalle ennenkuin maisteri ennätti käskeä soittamaan.
Laulainen tunsi rohkeutensa pettävän, jos niin juhlallisesti pitäisi alkaa. Naisille puhujan esimerkkiä seuraten hän kohotti hattuansa ja alkoi:
— Arvoisat naiset ja herrat! Olen saanut myönnytyksen lausua muutamia sanoja tämän arvoisan joukon kuullen, vaikka hyvin ymmärrän että vähäoppisen pitäisi noudattaa samaa sääntöä kuin lasten: kuunnella mitä oppineemmat puhuvat ja olla äänettä, jos eivät puhukaan. Mutta jos tätä sääntöä seurataan poikkeuksetta, niin lapsen puhelahja jääpi vaillinaiseksi. Lapsi ei tule koskaan täydellisesti ymmärtämään aikaisten asioita, eikä aikaisetkaan lasten asioita. Suomen varsinainen maalaiskansa on näihin aikoihin asti ollut lapsen asemassa, tavaillen aapistansa ja nämä melkein yhtä oppimattomat opettajat ovat sen kirjatikkua ohjailleet. Mutta nyt minä olen kuullut, että teillä, arvoisat herrat ja naiset, on tosi homma toimittaa aapisen paikalle opettavampia kirjoja ja kirjatikun kuljettajiksi taitavampia opettajia. Minusta näyttää että teillä on tosi aikomus ottaa nämä lapsena olleet aikaisten kanssa yhteen joukkoon kuuluviksi, pakisemaan samoista asioista kuin itsekin. Tämä on teidän puolelta hyvin kauniisti ajateltu ja minä toivoisin, ett'ei syntyisi tuskaantumista puolelta eikä toiselta. Minua peloittaa että tuskaantumisen syitä löytyy enemmän kuin alussa arvaattekaan. Nämä syyt ovat syntyneet pitkän lapsuuden aikana ja niitä on molemmilla puolilla. Vanhempain kesken uskotaan mieluummin sitä, että ne viat, jotka lapsissa huomataan, ovat suuremmat kuin ne viat, jotka lapset huomaavat vanhemmissa. Mutta tämä näkökanta ei pidä paikkaansa aina.
— Vanhemmalla väestöllä on jokapäiväinen sanominen lapsille siitä, kun ne tahraavat yhä uudestaan ja uudestaan vaatteensa ja silmänsä, eivätkä muista niitä puhdistaa. Samanluontoinen sanominen on oppineemmilla varsinaisesta kansasta. Ne ovat likaisia, niissä on vastenmielinen haju, eivät pidä huoneitaan puhtaina, eivätkä kaunistele ympäristöänsä. Tämä kaikki on tavallaan totta, mutta ei se oikeuta heittämään lasta tunkiolle pesuveden mukana. Sen kuitenkin olisi moni oppineempi säätyläinen näihin asti tehnyt, jos ei löytyisi asianhaaroja, jotka pakoittavat malttamaan mieltänsä. Kuka puhdistaisi sitten heidän vaatteensa, sillä likaisiksi ne heiltä itseltään jäisi, kuka hakkaisi halot ja lämmittäisi huoneet, sillä kylmä taitaisi omin avuin tulla. Kuka niittäisi heinät ja pyytäisi kalat, sillä ilman näiden töiden tekijöitä olisi tämäkin matka saatuna tehdä ilman viilipiimää ja kalakukkoja. Nämä ovat asioita, joille pitäisi antaa arvonsa, eikä kulkea ohitse nenä käppyrässä, vaan mieluummin ystävällisesti huomauttaa että eiköhän tuossa ja tuossa asiassa voisi noudattaa parempaa puhtautta, aivan samoin kuin ystävällinen vanhempi neuvoo lastansa. Siihen teidän on tultava, jos mielitte yksissä pakinoissa olla osallisena. Mahdotonta se ei olekaan, vaikka vähän vaikeata.
Pahempi vaikeus on että lapset, tarkoitan kansa, saisi paremman käsityksen säätyläisistä. Niillä on milt'ei huonommat ajatukset teistä kuin teillä heistä. Mainitsen tässä muutamia esimerkkiä. Kansalle on kaikista virheistään huolimatta autuudenasia kallis asia. Toivo sen saavuttamisesta kuoleman jälkeen on aivan yleinen, vaikkakin he tietävät, että moni siitä jääpi osattomaksi himojensa viettelysten tautta. Mutta miten he ajattelevat säätyläisistä? Aivan yksinkertaisesti siten, että kun parhaat papit ja joitakuita muita eroitetaan pois, niin kaikki muut, alusta loppuun, menevät kadotukseen, tulen ruu'aksi. Kansalla näyttää olevan yleinen usko, että säätyläiset rientävät sinne tietensä, vapaasta tahdostaan, johon viittaa tuokin laajalti tunnettu ylimielinen lause, että "pois tieltä talonpoika, päästä herra helvettiin". Minä en oikein ymmärrä, mistä tämä näin kummallinen käsitys on syntynyt, mutta arvelen, että Raamattu siihen antaa paljon aihetta, joka näyttää ett'eivät hurskaat ole eläneet ylellisesti ja komeillen, jollaiseksi kansa käsittää säätyläisten elämän tavat yleisesti…
Laulainen oli tähän asti puhuissaan katsellut ylhäälle puiden latvoihin, mutta nyt hän katsahti kuulijoihin ja säikähti melkein sanattomaksi. Kaikki arvokkaimmat, varsinkin naiset, olivat kääntäneet selkänsä ja puhelivat nähtävästi muista asioista. Jotka eivät olleet selin kääntyneet, niiden otsalta näkyi selvään tyytymättömyyden rypyt. Kaiken tämän lisäksi huimamieliset nuoret nauraa virnottivat. Laulainen ymmärsi asemansa pahemmaksi kuin se ehkä olikaan ja olisi toivonut olevansa missä hyvänsä, vaan ei siinä. Lisäesimerkkinä oli aikonut mainita, miksi kansanmies poikaansa kouluttaissaan toivoo hänestä pappia, eikä muuta herraa, mutta ne täytyi jättää, sillä tähän suuntaan ei voinut jatkaa. Hänellä oli työ tuska löytää mitään sanoja ja tapailtuansa jotain sinnepäin että nämä valistusharrastukset menestyisivät, hän lopetti ja pujahtaen alas puikki pää kumarassa joukon taakse istumaan. Hän toivoi, ett'ei kukaan häntä enää huomaisi, eikä muistaisi, mutta kuulikin kohta muutaman naisen sanovan:
— Eihän tuo ollut ylioppilas eikä mikään, joka nyt kävi puhua vatustelemassa. Kukahan se oli?
Joku toinen kuului tuntevan, koska virkkoi:
— Se on vaan ilman aikojansa tämän pitäjän entinen kiertävä lastenopettaja, joka näkyy nimensäkin muuttaneen.
Laulainen siirtyi vielä syrjäisempään paikkaan istumaan ja nyt jo hävettämisen lisäksi harmitti. Miksi hän ei ennen ymmärtänyt, ketkä tällaisessa seurassa saavat puhua ilman ett'ei heille naureta ja käännetä selkää. Sitä se maisterikin varmaan aavisti, koska ei kysyissä suoraan sanonut, vaan tahtoi ensin tietää, onko puhe valmistettu ja mistä aikoo puhua. Mitä ne tällaisen puheilla! Mutta ensimäinen ja viimeinen se toki olikin heille, niin varmaan kuin hänen nimensä on Laulainen, eikä heidän tuuliensa heiluteltava Laine.
Hän oli näitä harmiansa hautomassa, kun toimittaja Vipunen tuli luokse ja virkkoi:
— Minä olen katsellut, että mihinkä opettaja Laine katosi, vaan täällähän te olette.
Laulainen yrähti jotain vastaukseksi, sillä hän ei ymmärtänyt, mitä varten toimittaja häntä haki.
— Oliko tämä puhe kirjoitettu? kysyi toimittaja. Minä ottaisin sen lehteen.
— Lehteen! ihmetteli Laulainen. Vielä siitä mihin on.
— Olihan se hyvä puhe, sanoi toimittaja. Kuulosti vaan siltä, että lopetitte vähän kesken.
— Niin lopetin ja harmittaa nyt, kun alotinkin.
— Mitäs niistä, nauroi toimittaja. Asia on sillä lailla, että nuoranpäistä puhuminen ei tee koskaan hyvää vaikutusta hirttäytyneen huoneessa, mutta muita on kumminkin enempi, jotka lukisivat mielellään tällaisenkin puheen.
— Ei sitä ole kirjoitettu ja vaikka olisikin, niin en toivoisi painettavan, selitti Laulainen.
— Miten haluatte, myönnytti toimittaja. Saanenhan kumminkin lyhyesti mainita siitä?
— No jos se on niin tarpeellista, myönteli Laulainen. Vähän aikaa ajateltuansa hän lisäsi:
— Pyytäisin minä vielä vähän vaivata herra toimittajaa, että jos kaupunkiin mentyänne antaisitte painaa lehteen lyhyen ilmoituksen, jossa mainitaan, että nimenmuutokseni olen peruuttanut.
— Mikä sen nyt teki? ihmetteli toimittaja.
— Tekipähän mikä hyvänsä, mutta niin se on päätetty.
— No minä teen kuten sanottu, lupasi toimittaja.
Laulainen jäi taas yksinänsä. Toimittajan sanoista oli vähän lohdutusta, mutta samalla ne varmensivat todeksi, että puheeseen oli loukkauduttu. Sekään ei olisi vielä mitään, vaan kun nauroivat ja käänsivät selkänsä.
Hän meni ennen muita laivojen luokse ja kysyi itsellensä istumapaikan suuremman laivan keittiössä. Siellä ei ollut kenenkään osoiteltavana, että tuo se oli se tyhmyyden tekijä.