VI.
Päivät kävivät lämpimiksi, pyydystetyt sillit täytyi vahingoittumisen estämiseksi pitää nuotassa eikä ottaa niitä pois muulloin kuin sadeilmalla tai viileinä öinä. Nyt ei enää saanutkaan kalaa, vuotta oli kulunut jo hyvä matka, ja nuottaseurue toisensa jälkeen läksi tiehensä. Kotona odottivat sitäpaitsi kevättyöt, vaatien kaiken miesväen.
Ja yöt muuttuivat yhtä kirkkaiksi ja aurinkoisiksi. Oli sopiva aika kuljeskella ympäri, haaveilla. Nuottaväkeä kulki öisin pitkin teitä laulellen ja huiskien ilmaa pajunoksilla. Ja kaikilta saarilta ja luodoilta kuului allin, rantaharakan, lokin ja haahkan ääniä. Ja hylje pisti läpimärän päänsä vedestä, katseli ympärilleen ja sukelsi takaisin omaan maailmaansa. Myös Ove Rolandsen haaveili omalla tavallaan. Toisinaan kuului hänen huoneestaan öisin laulua ja kitaran soittoa, ja se oli jo liikaa hänen ikäiselleen miehelle. Mutta eipä hän laulanutkaan pelkästä innostuksesta, vaan päinvastoin hiukan ilahduttaakseen ja keventääkseen itseään vaikeissa ajatusongelmissaan. Rolandsen ajattelee voimansa takaa, häntä vaivaa paha pula, ja siitä hänen täytyy selviytyä. Neitsyt van Loos oli tietysti palannut takaisin, hän ei leperrellyt rakkaudesta, vaan pysyi tukevasti kiinni kihlauksessaan. Toiselta puolen ei Ove Rolandsen ollut mikään Jumala, hän ei voinut hallita sydäntään, joka karkasi hänen luotaan keväisin. Oli raskasta omistaa morsian, joka ei ymmärtänyt selvää purkamista.
Rolandsen oli taas mennyt lukkarilaan ja Olga istui oven ulkopuolella. Mutta silli maksoi nyt kuusi taaleria tynnyriltä, ajat olivat hyvät ja paljon rahaa oli tullut pitäjään. Olga oli ikäänkuin ylvistynyt siitä. Vai mikä häntä vaivasi? Oliko Rolandsen sellainen mies, joka ei merkinnyt mitään? Olga vain katsahti Rolandseniin keskeyttämättä sukankutomista.
Rolandsen sanoi: "Te katsahditte äsken minuun. Teidän katseenne ovat kuin luodit, jotka haavoittavat minua."
"En ymmärrä Teitä", sanoi Olga.
"Vai niin — mutta luuletteko sitten, että itse ymmärrän paremmin itseäni? Olen menettänyt järkeni. Nyt vain seison tässä, helpoittamassa Teidän kykyänne saattaa minut yhä sekavammaksi sitä yötä varten, jonka tuleman pitää."
"Elkää sitten seisko tässä", sanoi Olga,
"Kuulla yöllä sisimpäni ääntä. Sanoja, mahdottomia kertoa. Lyhyesti sanoen, päätin ottaa ratkaisevan askeleen, jos Te katsotte voivanne kehoittaa minua siihen."
"Minä? Eihän minulla ole sen kanssa mitään tekemistä."
"Vai niin", sanoi Rolandsen, "Te olette oikein katkera tänään, Te työnnätte vain luotanne. Kohta kai Teidän hiuksenne eivät enää kestä Teidän päässänne, niin mahtaviksi ne ovat kasvaneet."
Olga oli vaiti.
"Oletteko kuullut, että urkujenpolkija Börrella on tytär, jonka minä voin saada?"
Silloin purskahti Olga nauramaan ja katsoi Rolandseniin.
"Ei, älkää naurako tuolla tavalla. Kiinnyn Teihin yhä enemmän."
"Tehän olette aivan hullu!" sanoo Olga punastuen.
"Toisinaan ajattelen minä: Kenties nauraa hän minulle noin vain saattaakseen minut enemmän hämmennyksiin. Tapetaanhan sorsia ja hanhiakin pistämällä niitä ensin hiukan päähän, jolloin ne paisuvat ja tulevat puolta maukkaammiksi."
Olga vastasi loukkautuneena: "Sen takia en sitä tee, elkää luulkokaan."
Ja hän nousi seisomaan ja valmistausi menemään sisään.
"Jos Te menette sisään, niin minä tulen jäljestä ja kysyn Teidän isältänne, onko hän lukenut minun kirjani", sanoi Rolandsen.
"Isä ei ole kotona."
"Vai niin. Enhän minä tahdokaan tavata häntä. Mutta Te, Olga, olette katkera ja mahdoton tänään. En saa Teiltä ainoatakaan ystävyyden osoitusta. Te hyljitte minua, halveksitte minua."
Olga nauroi jälleen.
"Börrellä on siis tytär. Tytön nimi on Pernille, olen käynyt kyselemässä. Hänen isänsä polkee kirkon urkuja."
"Pitääkö Teillä olla kulta joka sormen osalle?" kysyi Olga avomielisesti.
"Morsiameni nimi on Marie van Loos", vastasi Rolandsen, "mutta me olemme purkaneet liittomme. Kysykää vain häneltä. Hän matkustaa pian tiehensä."
"Kyllä äiti, tulen aivan heti", huusi Olga kääntyen ikkunaan päin.
"Eihän Teidän äitinne kutsunut Teitä, hän vain katseli Teitä."
"Niin, mutta tiedän hänen tarkoituksensa."
"Vai niin. Nyt on minun lähdettävä. Katsokaahan, Olga, Te tiedätte kyllä aivan hyvin, mitä minä halajan, mutta Te ette vastaa minulle samalla tavoin, että nyt Te tulette."
Olga avasi oven. Nyt oli hän varmaankin saanut sen vaikutuksen, ettei Rolandsen enää ollutkaan entinen mahtava Rolandsen ja sen takia oli asiaa hiukan autettava. Eihän käynyt tyytyminen niin selvään tappioon. Hän alkoi puhua kuolemasta ja oli lystikäs — nyt hän kai jouti kuolla, eikä hänellä mitään erityistä sitä vastaan ollutkaan. Mutta hautajaiset halusi hän järjestää omalla tavallaan. Itse aikoi hän valmistaa kellon, jota oli soitettava ja sen kieleksi oli otettava härän reisiluu, niin tyhmä hän oli ollut. Ja papin oli pidettävä maailman lyhin hautapuhe, pantava vain jalkansa haudalle ja sanottava: näen sinun lepäävän tässä voimattomana ja kuolleena!
Mutta Olgasta se oli ikävää, eikä hän enää ujostellut. Hänellä oli lisäksi punainen silkkinauha kaulallaan, kuten oikealla neidillä, eikä kukaan enää voinut nähdä nuppineuloja.
Minun täytyy vielä enemmän parantaa asioitani, ajatteli Rolandsen. Hän sanoi: "Olin odottanut, että tästä jotakin tulisi. Entinen morsiameni pappilassa on ommellut kaikkiin vaatteisiini nimeni alkukirjaimet, niin että kaikissa vaatteissani on Olga Rolandsenin nimi. Luulin sitä taivaan viittaukseksi. Mutta nyt saan sanoa jäähyväiset ja kiittää tältä päivältä!"
Ja Rolandsen heilutti hattuaan ja läksi. Niin ylimielisesti hän lopetti. Olipa merkillistä, jollei Olga nyt hiukan ajatellut häntä.
Mitä oli tapahtunut? Lukkarin tytärkin oli karkoittanut hänet luotaan. Hyvä! Mutta eivätkö muutamat seikat todistaneet kaiken olleen vain ilvettä? Minkä takia istui Olga oven ulkopuolella, ellei vain nähdäkseen hänen tulonsa? Ja minkä takia oli hän koristautunut punaisella silkkinauhalla, kuin hieno neiti.
Mutta jo pari iltaa myöhemmin osoittautuivat Rolandsenin kuvittelut vääriksi. Hän näki ikkunastaan, että Olga meni Mackin puotiin. Hän viipyi siellä iltamyöhään asti, ja hänen poislähtiessään saattoivat häntä sekä Fredrik että Elise. Nyt olisi ylpeän Rolandsenin pitänyt pysytellä tyyneenä ja hyräillä laulunpätkää tai välinpitämättömästi rummuttaa pöytää sormillaan, sekä jatkaa ajattelemistaan, mutta sen sijaan tarttui hän hattuunsa ja syöksyi metsään. Hän teki ison mutkan ja tuli taas tielle pitkän matkaa muiden edellä. Hän pysähtyi ja hengitti hiukan. Sitten alkoi hän kulkea heitä vastaan.
Mutta noilla kolmella ei ollut pienintäkään kiirettä, heitä ei näkynyt, ei kuulunut. Hän vihelsi ja hyräili, että he huomaisivat hänet, jos he istuisivat jossakin paikoin metsässä. Vihdoinkin näki hän heidän tulevan, he kulkivat häpeämättömän hitaasti iltamyöhään nähden, eikä heillä näkynyt olevan mitään kiirettä ehtiä kotiin. Iso Rolandsen menee heitä vastaan pitkä heinänkorsi suussa ja pajunoksa napinlävessä; molemmat herrat tervehtivät kohdatessa ja naiset nyökkäsivät päätään.
"Teillähän on kuuma", sanoo Fredrik, "missä Te olette ollut?"
Rolandsen vastaa olkansa yli: "on kevät, seuraan vuoden ajan myötä."
Ei mitään lörpöttelyä, vain pelkkää kirkasta totuutta! Hoho, miten hitaasti ja välinpitämättömästi ja taipumattomasti hän oli kulkenut heidän ohitseen — hän oli ollut vieläpä kyllin vahva katsellakseen Elise Mackia ylhäältä alas. Mutta tuskin oli hän päässyt heidän näkyvistään, kun hän taas hiipi metsään, eikä enää ollut mahtava, vaan nöyrä ja voitettu. Olga ei merkinnyt mitään, ja sitä ajatellessaan otti hän kukkarostaan rintaneulan, jonka hän mursi rikki ja viskasi tiehensä. Mutta Mackin tytär Elise oli suuri ja ruskea, ja kun hän hymyili, näkyivät valkeat hampaat hiukan. Hänet oli Jumala tuonut Rolandsenin tielle. Elise ei ollut sanonut sanaakaan, ja hän läksi kenties taas huomenna tiehensä! Ja kaikki toivo oli turha.
Hyvä!
Mutta kotona lennätinasemalla vartoi neitsyt van Loos häntä. Hän oli jo kerran toistanut morsiamelleen, että loppu oli oleva loppu, ja että tämän oli paras matkustaa tiehensä. Ja neitsyt van Loos oli vastannut, että sitä hänen ei tarvinnut kahdesti pyytää — hyvästi. Mutta nyt oli tyttö taas häntä odottamassa.
"Tässä on sinulle lupaamani tupakkakukkaro", sanoi hän. "Ellet halveksi sitä."
Rolandsen ei ottanut sitä, vaan sanoi: "Tupakkakukkaro? En käytä sellaisia tupakkakukkaroita!"
"Vai niin", sanoi neitsyt van Loos, vetäen kätensä takaisin.
Ja Rolandsen pakottautui hiukan lepyttämään häntä: "Ette kait Te sitä minulle luvanneet! Ajatelkaahan tarkemmin, kenties papille. Nainut mies!"
Tyttö ei käsittänyt, että tämä pieni pila oli tuottanut Rolandsenille vaivaa, eikä hän malttanut olla sanomatta: "näin neitosia tiellä, niiden jälessä sinä arvattavasti juoksentelit."
"Mitä se Teihin kuuluu?"
"Ove!"
"Minkä takia Te ette matkusta? Tehän näette, että tämä ei käy päinsä."
"Sehän kävisi mainiosti päinsä, ellet sinä vain olisi sellainen tuulihattu puhumaan roskaa naisten kanssa."
"Aijotteko saattaa minut aivan huiluksi?" huusi Rolandsen. "Hyvää yötä."
Neitsyt van Loos huusi hänen jälkeensä: "Kylläpä olet koko kapine!
Kuulenkin sinusta kaikenlaista!"
Hyödyttikö tällainen liiallinen omantunnontarkkuus mitään? Ja minkätähden täytyi kurjalla raukalla vielä lisäksi olla kannettavanaan pieni oikea rakkaudensuru? Sanottu ja tehty, Rolandsen meni konttoriinsa, otti lennätinkoneen ja pyysi erään toverinsa Rosengårdin asemalla ensi tilassa lähettämään hänelle puoli ankkuria konjakkia. Sillä eihän tässä päättömässä jutussa ollut mitään ajatusta.