I
Kaksi miestä astua laahusti naapuritalosta pohjoista kohti, kumpikin mustaverisiä, parta harmaansekainen, toisella posetiivi selässä.
Koko kylässä ei varmaankaan kukaan osannut odottaa, että tänä päivänä sattuisi mitään erikoisempaa, mutta nyt ilmestyivät siihen nämä kaksi muukalaista, he astuivat näkyvälle paikalle rakennusten keskelle, asettivat pelinsä kepin nenään ja alkoivat pyörittää kampea. Siihen kokoontui koko kylän väki, lapsia ja naisia, puolikasvuisia ja rampoja ja asettui piiriin pelin ympärille. Näin talvella sattui kovin vähän semmoista, mikä olisi saanut ihmiset liikkeelle, miehet olivat kaikki Lofooteilla kalassa, ei tanssittu, ei laulettu, koko kylä oli köyhä ja viheliäinen, nämä vieraat soittoniekat olivat sen vuoksi suuri elämys, seikkailu, eikä tainnut olla ainoatakaan, joka myöhemmin koko elämänsä aikana olisi tuota seikkailua unohtanut.
Toinen pyöritti kampea. Tämän toinen silmä oli viallinen, nähtävästi sokea. Toisella oli pussi selässä eikä hänellä muuta tehtävää ollutkaan, olihan vain matkatoveri ja seisoi nyt katsellen huonoja pitkävartisia saappaitaan. Äkkiä hän tempasi hatun päästään ja ojensi sitä kuulijoita kohti. Mutta kuinka hän saattoi toivoa rahaa tässä syrjäisessä paikassa, jossa ihmiset vain nipin napin jaksoivat säilyttää henkiriepunsa siihen saakka kunnes miehet keväällä palaisivat kalasta! Hän ei saanut mitään ja painoi hatun taas päähänsä. Niin hän seisoi hetken ja rupesi sitten puhumaan toverilleen jotakin vierasta kieltä, puhui yhä kovemmalla äänellä, ikään kuin olisi tahtonut lopettaa soiton ja saada seuralaisensa lähtemään pois. Mutta pelimanni vain soitti, muutti uuden kappaleen ja pyöritti pelistään matalan, synkän sävelen, joka liikutti kokoontuneen rahvaan mieltä. Nuori vaimo, jolla oli vähän enemmän varoja, kääntyi ja aikoi ehkä mennä sisään noutamaan lantin, mutta matkatoveri näytti käsittäneen tämän väärin ja luuli hänen pujahtavan maksua pakoon, koska huusi hänen jälkeensä ja viittoili uhkailevasti. Hiljaa! komensi soittoniekka. Vai hiljaa! Matkatoveri ei ollut niitä miehiä, jotka antavat niin vain tukkia suunsa; hän raivostui, hyppäsi kumppaninsa kimppuun ja löi tätä. Se saattoi tapahtua, puolisokea soittoniekka ei voinut puolustautua, hänen kun täytyi hoitaa posetiiviaan, joka oli heiluvan kepin päässä, hänen kätensä olivat kiinni eikä hän voinut muuta kuin painaa alas päätään. Odottamaton hyökkäys pusersi kuulijakunnasta voihkauksen, kehä laajeni äkkiä, lapset pelästyivät ja alkoivat parkua.
Mutta nyt hyppäsi esiin Edevart, puolikasvuinen, kolmetoistavuotias, valkotukka, pisamanaamainen poika, silmät kiihtymyksestä palaen. Hän ei välittänyt mistään, vaikka olisi henki mennyt, kamppasi hyökkääjää, mutta se ei luonnistanut, kamppasi toisen kerran, ja nyt häntä onnisti, mies keikahti nurin. Poika puhkui kuin palje, äiti huusi häntä pois, mutta Edevart ei lähtenyt. Hän oli kuin suunniltaan ja irvisti, että hampaat näkyivät. Tuletkos paikalla kotiin! huusi äiti taas hädissään. Hän oli laiha ja kivulloinen, aina hiljainen ja jumalinen nainen eikä poika häntä totellut.
Vieras nousi, vilkuili poikaan, mutta ei tehnyt hänelle mitään, vaan päinvastoin näytti nololta ja karisteli lumen vaatteistaan tarpeettoman huolellisesti. Sitten hän jälleen puhui toverilleen, heristi hänelle molempia nyrkkejään ja tallusti pois ja katosi.
Soittoniekka jäi paikalleen ja hiukan itkeä tihersi. Hänen toisen poskensa poikki kulki ylhäältä alas punainen juova ja veren väri näytti olevan kumman sinertävää, mutta siihen kai oli syynä se, että hän oli vieraasta maasta ja niin tummaihoinen.
Kepillä selkään sen miehen olisi pitänyt saada! mutisi äskeinen nuori vaimo ja katsoi pahoinpitelijän jälkeen. Sitten hän meni sisään killinkiä noutamaan.
Toiset vaimot sen nähdessään ajattelivat, että niin heidänkin pitää tehdä ja lähtivät toinen toisensa perästä rahaa hakemaan. Herra tiesi, eikö soittoniekalla ollut paljon enemmän maallista tavaraa kuin näillä antajilla, jotka kaikki olivat niin köyhiä, mutta heidän sydämensä oli heltynyt tulvilleen, he uhrasivat roponsa ja toivat puolikillinkisensä ja joku ison vaskisen kahdenkillinginkin lantin, joka siihen aikaan oli suuri raha, ja niillä lohduttivat itkevää miestä.
Mutta nyt ei soittoniekkakaan tahtonut olla toisia huonompi, vaan aukaisi äkkiä pelinsä laidasta luukun, jonka takaa tuli näkyviin teatteri, paratiisi. Ooh! kuului humahdus katsojajoukossa. Tuotapa ei tässä kylässä vielä ollut nähty: siinä seisoi lavalla monivärisiä, kullalla kirjailtuja pikkuolentoja, jotka liikkuivat soittoniekan pyörittäessä kampea, pyörähtivät ympäri ja astuivat askelen, kääntyivät takaisin, pysähtyivät hetkiseksi ja pyörähtivät jälleen ympäri.
Napoleon! sanoi soittoniekka ja osoitti keskimmäistä.
Kaikki olivat kuulleet Napoleonin nimen ja tuijottivat nyt tähän ihmeissään. Hänellä oli seurassaan kaksi kenraalia; näilläkin oli moniväriset puvut ja tähtiä rinnassaan, ja soittoniekka mainitsi niiden nimet, mutta Napoleonia kaikki katsoivat. Hänellä oli yllään harmaa viitta ja pieni kiikari kädessään, ja vähän väliä hän nosti kiikarin silmilleen ja laski sen taas alas. Kaikkien näiden korkeiden herrojen edessä seisoi pieni repaleinen poikanen, paljain päin ja hymyillen ja kurottaen pientä maljaa rahoja ottamaan, ja kun maljaan pistettiin killinki, poika heitti maljalla rahan laatikkoon. Se vasta oli ihme, poika oli niin elävän näköinen ja näytti hymyilevän vielä entistäänkin enemmän ojentaessaan maljansa uudelleen esiin.
Ja peli soitti ja soitti, marsseja, valsseja ja laulun säveliä tulvi yli rahvaan ja talojen, ja vähän matkan päässä istui lumessa musta koira ulvoen kuono taivasta kohti. Se oli unohtumaton päivä.
Kun rahoja lakkasi herumasta eikä poika enää heittänyt maljallaan, pälkähti pienen tyttösen päähän panna maljaan kiiltävä nappi. Se kyllä lienee ollut ainoa kiiltävä nappi, mitä hänellä oli, mutta rahaahan se ei ollut, ja nyt tapahtui kaikkein suurin ihme: poika pyörähtikin äkkiä vastakkaiseen suuntaan ja heitti napin kauas lumeen. Hetkisen seisoivat kaikki mykistyneinä. Mitä ihmettä — oliko tuo poika elävä ihminen. Se nuori vaimo oli ensimmäinen, joka hymyili, hän laski maljaan hakasen ja näki senkin lentävän kauas pois. Nyt hymyilivät kaikki. Mutta pieni tyttönen oli lumessa polvillaan ja etsi kiiltävää nappiaan, joka ei tuolle pojalle kelvannut.
Sitten ruvettiin vallattomiksi, toinen katsojista toisensa jälkeen laski maljaan arvottomia esineitä, nauloja, kiven siruja ja lastuja, mutta lopulta kerjäläispoika kyllästyi ja ravisti maljaansa herkeämättä, niin ettei siihen voitu panna mitään. Eikös ollutkin ainoa koko joukossa, joka käytti järkeään!
Soittoniekka lakkasi soittamasta, löi luukun kiinni ja väänsi kammen irti. Huokasi raskaasti.
Mitä varten te kuljette hänen kanssaan? kysyi Edevart synkän näköisenä.
Soittoniekka koetti selittää asian parhaan taitonsa mukaan: posetiivi oli yhteinen, mutta toveri oli häijy mies, katsokaas tätä, puhkaisi kerrankin puukolla hänen toisen silmänsä. Soittoniekka ei koskaan uskaltanut näyttää Napoleonia eikä niitä toisia pikkumiehiä, kun se kaveri oli paikalla, oli niin kiukkuinen mies, että olisi lyönyt mäsäksi koko teatterin.
Mistä te olette kotoisin? kysyi Edevart.
Armeniasta hän oli.
Missä se on?
Se on kaukana, kaikkien muiden maiden takana. Se on varmaa. Suuren meren ja monen vuoren yli pitää mennä, vuoden matka —
Tulkaa sisään ottamaan vähän ruokaa, sanoi tuo nuori vaimo.
Ihmisiä meni hänen jäljessään tupaan niin paljon kuin sinne mahtui, ja loput seisoivat ulkona ja kurkistivat ikkunoista sisään. Mies ei tehnyt mitään erikoisempaa, hän vain istui ja herätti sääliä, pää painuksissa. Hänen nähtiin siunaavan ruokansa ja syövän silliä ja perunoita, jonka päälle hänelle annettiin ohrajauhovelliä, sitten hän taas siunasi ruokansa ja aikoi nousta ylös ja kiittää.
Nuori vaimo sanoi: Jos minulla olisi ollut kahvia, olisitte saanut kupillisen.
Minä en ole aivan ilman kahvia, sanoi joku toinen nainen avuliaasti.
Lainaa minulle sitten lusikallinen.
Niin kauan kuin mies istui, oli kaikki hyvin, naiset päättivät yksissä neuvoin viivyttää häntä ja houkutella hänet eroamaan kelvottomasta toveristaan.
Minne se meni? kysyttiin.
Ei kukaan tiennyt, mies sanoi, ettei hänkään tiennyt.
Ehkä meni sen tien?
Eikö mitä! Mies ravisti päätään ja huokasi. Ja alkoi liikutella jalkojaan ja lyödä yhteen kohmettuneita saappaitaan.
Kysyttiin, paleliko hänen jalkojaan, ja palelihan niitä. Sitten kysyttiin, miten hänen sukkiensa laita oli, ja hänellä kuului olevan sukissa reikiä, monta suurta reikää. Niin niin.
Silloin naiset katsoivat toisiinsa ja iskivät silmää, ja se nuori vaimo, jolla oli enemmän varaa kuin muilla, haki ihka uudet, polviin saakka ulottuvat sukat ja antoi miehelle. Kauniit, hyvät sukat, joissa oli ylinnä sininen raita.
Katsos tuota Ane Mariaa, semmoinen se aina on! kuiskailivat toiset naiset ihastellen.
Pankaa nämä jalkaanne! sanoi Ane Maria.
Mutta sitä mies ei tahtonut tehdä, ei, hän näytti tarkoittavan, ettei henno turmella sukkia, kohotti ne poskelleen ja pisti sitten povelleen. Se liikutti kaikkien mieltä.
Nurkassa muiden takana seisoi nuorukainen, joka mielessään pohdiskeli jotakin, se oli Edevart. Kiitettyään kaikesta, mitä oli saanut, soittoniekka nosti pelin selkäänsä ja lähti tallustamaan edelleen. Jumalan haltuun! huudettiin hänen jälkeensä. Surulliset katseet saattelivat häntä niin kauan kuin häntä näkyi, ja Edevart seurasi häntä salavihkaa vähän matkan päässä.
Päästyään metsään mies kääntyi taakkoineen hitaasti ympäri ja huomasi
Edevartin.
Minne sinä menet? hän kysyi.
En mihinkään, vastasi Edevart.
Et mihinkään? Niinkö sanoit?
Edevart vastasi: Minä autan teitä toverianne vastaan.
Autat? Minua? Ei! Älä!
Minä pieksen hänet raajarikoksi!
Mies hymyili: hänen toverinsa oli iso ja väkevä mies, unkarilainen, suurta sotilaskansaa, pistää puukolla.
Mutta Edevart ei ollut kuulevinaan, vaan astui miehen ohi ja lähti kävelemään edeltä.
Senkin typerys — senkin typerys! huusi mies äkkiä kiukkuisesti. Mene kotiin! Mitä sinä täällä teet?
Ja nyt ilmestyi katajapensaista äkkiä näkyviin mies, matkatoveri. Hän katsoi ensin ympärilleen, kysyi sitten jotakin ja soittoniekka vastasi. He nauroivat molemmat.
Edevart seisahtui ja katsoi heihin pitkään. Unkarilainen astui sotaisena lähemmäksi; tätä ei kiukustunut poika vielä olisi säikähtänyt, mutta sitten soittoniekka laski pelinsä maahan ja alkoi hänkin puhua uhkaavasti. Mitä tämä merkitsi? Edevartin aivokoppa ei ollut tottunut selvittelemään hämäriä asioita, lukemaan ja kirjoittamaan hän oli kovin huono, mutta hänellä oli kelpo nyrkit ja uhkarohkea luonto, milloin suuttui. Nyt hän perääntyi.
Vieras ei välittänyt hänestä sen enempää, jätti hänet siihen seisomaan. Soittoniekka otti käteensä lunta ja pyyhki punaisen veren poskeltaan, ja toveri sanoi, kun sitä ei enää näkynyt. Sitten he avasivat posetiivin laatikon ja lukivat killingit, sukatkin otettiin esiin ja pistettiin unkarilaisen pussiin.
Sitten soittoniekka nosti pelin selkäänsä, ja he nyökkäsivät
Edevartille ja lähtivät astelemaan pohjoista kohti seuraavaan kylään.
Edevart ei ymmärtänyt muukalaisten käytöstä juuri entistä paremmin; hänen suuttumuksensa oli lauhtunut. Kun hänelle vihdoin alkoi valjeta, että hän ehkä olikin antanut vetää itseään nenästä, hän kouraisi äkkiä lunta käteensä ja teki siitä pallon, mutta puristeltuaan sen hyväksi ja kovaksi hän pudottikin sen ja jätti maahan makaamaan.
Kotiin tullessaan hän oli kuin toinen poika, vähän nolo, lannistunut, harmistunut itselleen. Hän meni lumesta etsivän tyttösen luo ja kysyi: Etkö ole löytänyt nappiasi?
En ole, sanoi tyttö.
Älä välitä siitä.
Tyttö ei vastannut siihen mitään, vaan etsi yhä.
Edevart oli huono kirjaa lukemaan ja koulussa heikko, mutta hänellä oli hyvä luontainen vaisto, sen huomasi nyt: hän meni siihen paikkaan, missä posetiivi oli seissyt ja mittasi silmämäärällä, kuinka kauas nappi oli saattanut lentää, sitten hänkin ryhtyi etsimään. Tyttö liittyi häneen ja alkoi taas toivoa. Siinä oli kruunun kuva, hän sanoi, nappia tarkoittaen.
Heidän etsiessään huudettiin tyttöä jostakin mökistä: Missä sinä viivyt, Ragna? Ragna ei vastannut. He etsivät kärsivällisesti, ottivat kumpikin tikun ja kaivoivat sillä ja lopulta nappi löytyikin, tyttö itse sen löysi, hänen ilonsa oli suuri, ja hän kiirehti sisään.
<tb>
Tämä kaikki oli Edevartin elämässä merkkitapaus. Hän ei tosin heti muistanut tehdä selviä johtopäätöksiä siitä, mitä metsässä oli tapahtunut, mutta hänelle muodostui mieleen perustus, jolle myöhemmät kokemukset saattoivat rakentaa. Seuraavana talvena hänet hyväksyttiin apumieheksi Lofooteille, vaikkei hän vielä ollut käynyt ripillä. Se ei ollut pieni asia, monien häntä vanhempienkin poikien täytyi jäädä kotiin, ja hänelle teki hyvää päästä matkaan, hän kävi puheliaammaksi, ja yksi ja toinen alkoi kallistaa korvaansa hänen sanoilleen.
Mutta keväällä ei pastori laskenut häntä ripille. Tämä oli kaikkien silmissä suuri häpeä, ja varsinkin isän ja äidin, jotka molemmat olivat hyviä lukemaan ja jumalisia, hänen täytyi käydä rippikoulua vielä toinen vuosi, ja se masensi hänen mielensä jälleen. Vasta viidentoista vanhana hän pääsi ripille ja tavallaan aikuisten kirjoihin. Hänen lukutaitonsa oli kurja ja hän pelkäsi kirjoja, mutta hän ei ollut muita tyhmempi ja oli kasvanut suureksi ja väkeväksi, hän oli ravakka työmies, aulis ja hyväsydäminen, vanhemmat ja sisarukset saivat hänestä hyvän avun.
<tb>
Kylään palasi laajalti matkustanut nuori mies, isätön ja äiditön orpo, August oli hänen nimensä. Hän oli oikeastaan toisesta piirikunnasta, mutta täällä kasvanut, nyt hän oli yhtä ja toista muuta hommattuaan ollut muutaman vuoden merillä ja käynyt monessa maassa, ja ihmeellisiä asioita hän saattoi vaiheistaan kertoa. Rikas hän ei ollut eikä ollut olevinaankaan, mutta hänellä oli siisti sininen puku, hopeakello ja muutama taalari taskussa. Kun hänellä ei ollut läheisiä sukulaisia, hän asui saman vaimon kodissa, jonka luona oli kasvanutkin, mutta liikkui kylässä laajalti ja oli kaikkialle tervetullut, nuoret tytöt ajattelivat häntä ja pikkupojat kuuntelivat suu auki hänen kertomuksiaan. Hänen ja Edevartin välillä oli syntynyt luja ystävyys.
Se alkoi näin:
August oli merellä jossakin tapaturmassa loukannut suunsa hiukan vialliseksi ja menettänyt hampaansa ja nyt parhaansa mukaan koettanut korjata näköään kasvattamalla vankat viikset ja hankkimalla kultahampaat, niin sanotun sillan. Edevart ei ollut koskaan nähnyt noin muhkeita hampaita, ja hän suunnitteli jo samanlaisten ostamista itselleen, jahka saisi siihen varoja. August kertoi peittelemättä, mistä hän oli tämän uuden hammastarhan saanut ja mitä se oli maksanut, eikä se ollutkaan pieni raha, kuukausia ja vuosia hän sanoi sitä varten säästäneensä. Tytöt eivät suinkaan moittineet Augustin hampaita, mutta nuoret miehet alkoivat naureskella niitä ja pilkata häntä, he olivat mustasukkaisia ja kiukuissaan siitä, että mokoma August tuli tänne ja keräsi tytöt ympärilleen.
Tätä jatkui kunnes kaikki nuoret miehet yksissä neuvoin pilkkasivat meripoikaa ja olivat jo kääntämäisillään tyttöjenkin mielen, jopa Ane Maria, nuori vaimokin sanoi kerran hänelle, ettei hänen pitänyt avata suutaan niin levälleen nauraessaan.
Miksi ei? kysyi August.
No, etteivät nuo hampaasi näkyisi.
Muut nauroivat, eikä August — joka oli sävyisä ja tasainen luonteeltaan niinkuin meripojat yleensä — sanonut siihen mitään.
Mutta Edevart ei tätä enää sietänyt. Hän kääntyi tuon vaimon puoleen ja sanoi: Ei sinun olisi pitänyt antaa niitä sukkia posetiivinsoittajalle.
Miksi ei? kysyi Ane Maria loukkaantuneena.
Mitä sukkia? kysyi vaimon mies, Karolus nimeltään.
Niitä uusia sukkia, sanoi Edevart.
Ane Maria teki asiaa ikkunan luo ja kysyi sieltä: Miksi ei minun muka olisi pitänyt antaa niitä hänelle?
No, kun hän ei niitä tarvinnut. Myi ne pohjanpuolen taloissa kahdeksastatoista killingistä.
Mistä sen tiedät?
Tiedänpähän vain. Se mies ei tahtonut panna niitä sukkia jalkaansa.
Minä näin samat sukat pohjoisessa.
Ane Maria sanoi: Minä en ymmärrä, mitä se sinuun kuuluu.
Mutta nyt puuttui vaimon mies taas puheeseen: Minä kysyin, mitä sukkia ne olivat.
Kun asia oli hänelle kerrottu, synkistyi hänen ilmeensä ja Ane Maria rupesi itkemään. Mies sanoi: No niin, sehän oli viime vuonna. Silloin kun minä palasin kotiin eikä sinulla ollutkaan antaa minulle toisia sukkia. Oletko olevinasi niin isoista ihmistä, että sinulla on sukkia poiskin antaa.
Minä kadun sitä, sanoi Ane Maria nyyhkyttäen.
Joku vaimon nuori sukulainen, jonka nimi oli Teodor, puuttui puheeseen:
Oli asia kuinka tahansa, se ei liikuta sinua, Edevart.
Ei liikutakaan. Mutta mitäs se sinua liikuttaa, että Augustilla on kultahampaat?
Viitsittekin kuulla tuommoista vaivaista! kivahtaa Teodor. Se on unohtanut, että pastori passitti hänet kesken kotiin.
Edevartin kasvot ovat kalvenneet ja silmät palavat: Taidat unohtaa itsesi? Et ehkä muista, että itselläsi on tyrät ja vyö.
Teodor nousee seisomaan kiukusta puhisten.
Karolus, talon isäntä, vetää hänet takaisin penkille. Edevart ei suinkaan olisi väistynyt, hän oli kiihtynyt eikä välittänyt mistään.
Teodor, nuori mies, sanoi lopuksi, että hänellä oli omat hyvät hampaansa, ne eivät kaivanneet seppää. Mihin Edevart vastasi, että se oli onni, sillä hänestä ei koskaan tulisi semmoista miestä, että jaksaisi hankkia semmoiset hampaat kuin Augustilla oli.
Nyt ei Teodor ottanut ensinkään talttuakseen, vaan syyti suustaan ilkeyksiä hyvän aikaa — hän olisi ehkä lopettanut vähän aikaisemmin, ellei Edevart olisi aina vastannut, mutta poikapa vastasi.
Siitä päivästä lähtien kävivät August ja Edevart yhdessä kotikalassa. Monta pikkuturskaa ja koljaa he kantoivat kotiin, ja arvelematta he antoivat kalakeiton toisillekin, kun itse olivat päiväntarpeensa saaneet. Useampikin kuin yksi vaimo heitä siunasi pitkän syksyn mittaan.
Kun tuli aika varustautua Lofooteille, kysyi Edevart kerran: Oletko sinä lupautunut kenenkään mukaan?
En ole, sanoi August. Ei ole kukaan kysynytkään.
Etkö tahdo itse kuulostaa?
En viitsi. Kun miehet ovat minua vastaan.
Vai niin. Mitäs sitten aiot talvella tehdä?
Lähden taas merille, vastasi August.
Edevart sanoi: Kunpa minäkin pääsisin mukaan!
Kummankaan lähdöstä ei sinä talvena tullut mitään, eikä Edevart lähtenyt Lofooteillekaan, vaikka hänet olisi otettu mukaan täytenä miehenä. Tämä oli hänen vanhemmilleen pettymys. Isän ei tosin ollut itsensäkään tapana käydä kalassa, mutta hän sai vähän palkkaa siitä, että vartioi laajan piirikunnan lennätinjohtoja. Edevart sitä vastoin jäi kotiin, vaikkei hänellä ollut muuta ansiota tiedossa. Pojan olisi sietänyt ajatella enemmän omaa parastaan, mutta sitä asiaa ei voinut enää auttaa. August alkoi ostaa ympäristöstä nahkoja ja vuotia ja otti Edevartin mukaansa niitä kantamaan.
Kerran sitten tuli ilmi, että Augustilla oli taskussaan enemmänkin talareita, ja hän suostui maksamaan Edevartille saman palkan, minkä tavallinen renki sai talvella Lofooteilla; heidän välinsä olivat siis selvät eikä Edevart hävinnyt kaupassa mitään. Sitä paitsi hän oppi Augustilta paljon ja piti häntä, maailman ympäri purjehtinutta miestä kerrassaan erinomaisena miehenä.
He siis ostelivat nahkoja, enimmäkseen vasikannahkoja, lampaannahankin sieltä täältä ja aina joskus lehmänvuodankin. Koirien keskuudessa alkoi äkkiä liikkua tautia, jokin vieras koira toi paikkakunnalle penikkataudin ja tartutti sen kaikkiin piirikunnan koiriin. August ja Edevart, ainoat kotiin jääneet täysikasvuiset miehet, kutsuttiin apuun, ja he tappoivat ihmisten helpotukseksi monta koiraa, nylkivät ne ja saivat nahat vaivoistaan. Mutta ymmärsikö August nahkakauppaa? Ei hän siitä aivan tietämätön ollut, hän itse arveli, sillä monen muun paikan ohessa missä oli vieraissa maissa ollut, hän oli myös jonkin aikaa työskennellyt lammasfarmilla Australiassa.
Paastoajan lähestyessä August laajensi kauppaansa ja alkoi ostella arvokkaampia nahkoja, saukon, ketun ja kärpännahkoja. Hän hankki jostakin pyssyn ja kahdet raudat ja rupesi itsekin pyydystämään. Se veteli hyvin, paikkakunnalla ei ollut pitkiin aikoihin ammuttu laukaustakaan, kettu ja saukko eivät siellä olleet suinkaan harvinaisia, ja kerran onnenpäivänä Augustilla oli kotiin palatessaan sekä sinikettu että saukko. Hänen hartain toivonsa oli että saisi kärpänkin, hän tiesi kertoa Edevartille, että kuninkaiden viitat oli vuorattu kärpännahoilla, mutta arat otukset olivat harvinaisia ja niitä oli vaikea pyydystää.
Aika kului, nahkojen hoitaminen oli heidän jokapäiväistä työtään, he ripustivat ne säleiden päälle seinille taikka jännittivät seipäille tuulessa kuivamaan. Sitä mukaa kuin ne kuivivat, ne lajiteltiin ja pantiin kimppuihin. Kun venekunnat keväällä palasivat Lofooteilta, oli toveruksilla nahkavarastoja ladoissa ja parvilla, joista heinät olivat loppuneet. Kärpännahkoja heillä ei ollut, mutta kerran jäiden lähdettyä heitä merilinnunpyynnissä onnisti niin hyvin, että he saivat ammutuksi hylkeen, joka oli harvinainen vieras täällä vuonossa. Siitä lähti hyvä nahka.
Ihmiset pudistivat päätään Augustin nahkakaupoille — etkö tahdo ostaa hiirennahkojakin? kysyi nuori Teodor pilkoillaan. Augustin liiketoiminta oli ainakin uutta ja outoa tällä paikkakunnalla, ja kun hän olisi lainannut kahdeksanhangan kuljettaakseen sillä nahat pois, vastasi Karolus, jonka oma vene oli, että se matka hänen oli paras heittää sikseen, se ei korvaisi veneenvuokraa! Mutta August tiesi asiasta jonkin verran, hän oli ostanut joka nahan pilahinnalla ja sitä paitsi asettunut yhteyteen suuren trondheimiläisen nahka- ja turkisliikkeen, Klem, Hansen & Co:n kanssa, saman, jonka pyöreä leima on sinervänä tammella parkitussa anturanahassa ja joka tunnettiin kaikkialla Nordlandissa — August oli saanut sieltä tyydyttäviä tietoja. Klem, Hansen & Co:lla oli aikomus käydä kesällä pohjan puolessa ja ostaa ja myydä Stokmarknesin markkinoilla ja sinne siis Augustin piti lähteä tavaroineen. Mutta hänellä ei ollut venettä.
August sai kokea, että mieliala oli häntä vastaan. Toiset nuoret miehet palasivat juuri kotiin Lofooteilta, taskussa rahoja ja mukanaan kaikenlaista tavaraa, kun taas Augustilla oli vain nahkoja eri taloissa ladoissa ja parvilla ja hän tietenkin oli kuluttanut killinkinsä niiden ostoon.
Samana päivänä, jolloin Lofootien kävijä kahdeksanhankainen oli vedettävä venehuoneeseen odottamaan seuraavaa talvea, pyysi August sitä vuokratakseen, mutta omistaja epäsi. Tämä sanoi syyksi, että se oli uusi ja kallis vene, ei edes ollut vielä kokonaan maksettu, varuksista, purjeista, köysistä, ankkurista oli vielä velkaa. August astui muutaman askelen poispäin, palasi takaisin ja sanoi: Myytkö veneesi?
Että myynkö veneen? Tahtoisitko sinä sitten ostaa sen?
Tahtoisin, sanoi August.
Karolus hämmästeli: Häh — vai ostaa sen?
Edevart seisoi vieressä, hänkin ällistyneenä.
Mutta kuullessaan Augustissa olevan niin paljon miestä, että hän jaksoi ostaa pyyntiveneen kaikkine varuksineen, Karolus sai siitä paljon ajattelemisen aihetta ja myös aihetta juosta naapureissa. Asiasta puhuttiin pian koko kylässä, ja vielä kerran August löi kylän nuoret miehet laudalta. Mitä riivattua — onko se kotiin palannut meripoika silkkaa rahaa! Veneenomistaja alkoi taipua, meni itse Augustin luo ja sanoi: En voi luopua veneestäni, minun on siitä elettävä; mutta saat sen vuokralle matkallesi, jos tahdot.
Ei, mieluummin ostan sen, vastasi August ja oikaisi tuntuvasti selkäänsä.
Karolus sanoi rauhallisesti: Se ei käy päinsä.
Puhuttiin puoleen ja toiseen. Mitä August tekisi veneellä matkalta palattuaan?
Kyllä hän siitä markkinoilla eroon pääsisi.
Nyt on vielä aikaa talveen ja Lofootien pyyntiin, sanoi Karolus, et saa kesällä myydyksi niin suurta venettä.
Ei, August myönsi, että se kävisi vaikeaksi. Mutta hänellä oli omat syynsä —
Mitä syitä?
August vihjaili siihen suuntaan, että hänen asiansa olivat juuri sillä hetkellä hullusti, hän oli kiinnittänyt nahkoihin kaikki pikkurahansa, eikä hänellä nyt ollut millä maksaa vähäpätöistä vuokraakaan.
Mies ymmällä: Mutta onhan sinulla rahaa veneen ostoon?
On, on minulla, vastasi August. Ei sitä silti tarvitse huudella, mutta suurenlainen seteli minulla on, pari suurta seteliä, mitä oikein lienevätkään. Mutta veneen vuokraan minulla ei ole rahaa ennen kuin saan vaihdetuksi.
Karolus hämmästyen: No voithan maksaa vuokran sitten, kun olet saanut markkinoilla vaihdetuksi.
Niin siis sovittiin, ja toverukset kuormasivat nahat purteen, hankkivat eväät ja purjehtivat Stokmarknesiin. Oikeastaan olisi niin suureen veneeseen pitänyt olla useampia miehiä, mutta sää oli kaunis ja suvinen, eivätkä he olleet arkalasta kotoisin.
Matka sujui hyvin melkein koko Länsivuonon poikki, sopivaa tuulta ja auringonpaistetta oli tähän vuodenaikaan yöt ja päivät, vuorotellen he pitivät perää ja kumpikin taas vuorostaan loikoi torkkuen nahkakimpuilla. Peräsimessä istuessaan August lauloi ja puheli itsekseen englantia, ja kun Edevart sitten heräsi ja kohotti katseensa, kiroili August silkkaa iloaan ja kehui matkantekoa niin suurenmoiseksi, että he oikeastaan saattaisivat vaikka pyörähtää Atlantin poikki saman tien.
Augustilla oli kovin hailean siniset silmät, eikä hänessä kaiken kaikkiaan muutenkaan ollut mitään erikoista, Herra nähköön. Tuntuu siltä, että joitakin yksityisiä seikkoja hän taisi sekä käsillään että päällään, mutta erikoinen älyniekka hän ei silti näyttänyt olevan. Nyt hän oli tyytyväinen, tämähän oli kuin silkkiä tämä laiska purjehtiminen, ja killinkejä hän myös joka tapauksessa aikoi ansaita!
He olivat ohjanneet liian kauas pohjoiseen, Hindö näkyi kaukana; täällä tuuli yöksi kiihtyi, mutta aallot eivät vielä olleet korkeat. August istui peräsimessä. Mitä nyt — yltyikö tuuli yhä? Hän oli kutakuinkin tottumaton näihin raakapurjeveneisiin ja tuli merikipeäksi. Merkillistä kyllä alkoi vielä sataa rakeitakin, nousi valkoinen tuuli, aurinko sammui, hän katsoi taakseen, taivas pimeni. Tuli kappale aavaa merta, ankara ilma, raemyrsky. August herätti Edevartin, huusi tälle. Edevart kavahti pystyyn.
Miten sinä ohjaat! hän huusi.
Minä käännän takaisin, vastasi August, hänen oli paha olla ja hän pelkäsi.
Edevart sanoi: Hulluko sinä olet! Et voi kääntää tässä tuulessa.
Mitäs minä teen, sanoi August saamattomana.
Hellitä narua! komensi Edevart, veti purjetta ja reivasi sitä kaksi reikää kerrallaan. [Lofootien kalastajaveneissä käytetään vielä nelikulmaista raakapurjetta niinkuin vanhoissa viikinkiveneissä. Purjeen alaosassa on rivissä reikiä, joihin alareuna kiinnitetään reivattaessa.]
Ei raakapurjevene tottakaan ollut laiva. August ei voinut seistä veneessä, istua vain, hänen täytyi olla matalana, koukussa, vaivoin hän saattoi polvistua; tässä nyt merimies pelkäsi henkeään.
Herra Jumala, miten tässä nyt käy! hän valitti.
Käännä taas toiselle kyljelle! neuvoi Edevart.
Toinen teki työtä käskettyä. Veneeseen roiskahti vettä, mutta keula oli taas merelle päin, täytyi pyrkiä Raftsalmeen.
Augustilta ei nyt luistanut puhe, hän näytti olevan aivan suunniltaan ja huusi Edevartille: Jumala kai tahtoo minua rangaista!
Miten niin? näytti Edevartin naama kysyvän.
Näetsen, Edevart, minulla kun ei enää ollut rahaa veneen vuokraankaan, sen vuoksi valehtelin ja tahdoin tämän kahdeksanhangan muka ostaa.
Vai niin, sanoi Edevart, sinullako ei ollutkaan rahaa?
Ei ollut, vastasi August. Jumala meitä auttakoon!
Edevart huomasi, että peränpidossa oli vikaa, veneeseen tuli koko lailla vettä, aallokko oli kasvanut. Mene keulaan! hän käski toveriaan, ja kuusitoistavuotias poika tarttui itse peräsimeen. Hän veti sitä sisäänpäin ja työnsi ulospäin kaksi kertaa joka laineella eikä sitten vettä roiskunut kuin silloin tällöin jokunen ropsahdus keulamiehen selkään, veneeseen ei ollenkaan.
Sinä pidit perää kuin hutilus ja kastelit nahat, hän sanoi kuin kokenut mies konsanaan. Sen hän uskalsi sanoa.
Mitä minä nahoista, kunhan vain pelastamme henkemme, vastasi August.
Edevart huusi: Reivaa kolmanteen reiviin!
August teki niin ja oli vallan tyytyväinen, kun sai totella komentoa. Siihen hän oli tottunut. Olihan August tietysti merellä ollut, niinkuin oli kertonut vanhoille ja nuorille, oli viettänyt laivalla koiran päiviä, vaikka huolettomia päiviä, oli raatanut ja kärsinyt, mutta maissa pitänyt iloa ja hummannut. Monta kertaa hän kuitenkin oli muuttanut paikkaa, ansiota ja ammattia. Hän puolustihen sillä, ettei hänellä ollut elämässä erikoista tehtävää, minkä vuoksi hän saattoi ruveta vaikka mihin, maanmuokkaajaksikin, ja miksipä ei sen puolesta vaikka maan allekin vuorimieheksi. Niin hän ainakin sanoi ja se kuulosti kovin vaatimattomalta, mutta hyvin se silti saattoi pohjaltaan olla kerskailuakin. Hän oli milloin astellut auran kurjessa, milloin ollut kaupungeissa työssä, usein pulassa, kerran ihmeeksi kirkossakin; kaikkialla hän oli ollut yksi monesta, siltä kuulosti, joukon jatkona, toisten käskyläisenä. Toisinaan hän vietti iloisia päiviä ollessaan maissa semmoisilla rannoilla, missä ei tarvinnut vaatteita ensinkään ja ruokansa voi poimia puista, toisinaan joutui maleksimaan jossakin kylmässä kaupungissa, jossa ruoka-annos meni yli hänen varojensa, ja lihasta oli maksa huokeinta. Saattoiko häneltä siis liikoja vaatia? Toisten poikien ja vertaisten kanssa hänen täytyi silloin tällöin turvautua metkuihinkin, hänen tapanaan oli nauraen tunnustaa, niin, mutta August ei tappanut, ei, ei, ei koskaan tappanut! — Se kuulosti uskottavalta ja hyväntahtoiselta ja ehkä hän olikin oikeassa. Näpistyksensä hän myöhemmin aina korvasi vaaraan joutuessaan.
Purjetta reivattiin reivi reiviltä, lopulta ajettiin myötäiseen melkein masto paljaana, niin että vene hädin tuskin totteli peräsintä. August istui keulassa kurjana ja märkänä, hänen tilinsä Jumalan kanssa tuntui yhä venyvän venymistään, ne kultahampaatkin, niin hän nyt tunnusti, olivat maksamatta, hän oli antanut vain vähän käsirahaa ja sitten karannut kaupungista ja koko maasta. Soisin mielelläni niiden makaavan vaikka meren pohjassa! hän sanoi hampaista ja koetti murtaa niitä ulos suustaan.
Rupeaisit ennemmin mättämään vettä veneestä, sanoi Edevart miehevästi. Hän oli tietenkin käynyt hieman itsetietoiseksi toverin alennustilan johdosta, hän se tässä istui peräsimessä ja oli veneen päällikkö.
Mitä kannattaa vettä mättää! sanoi August toivottomasti. Ilma vain pahenee eikä parane; en minä näe pelastuksen mahdollisuutta.
Oletko päästäsi vialla! huusi Edevart. Etkö näe, että minä lasken hätäsatamaan!
August totteli taas ja mätti vettä sen kuin taisi, mutta hänen ajatuksensa olivat toisessa maailmassa. Hän oli tietenkin kuullut hoettavan, että kuoleman jälkeen alkoi uusi elämä ja hän tahtoi käyttää viimeiset hetkensä tunnustaakseen syntinsä ja rukoillakseen Jumalaa. Mutta enempää minä en juuri tällä haavaa tiedä! lausui hän tunnustustensa lopuksi.
Tunnin verran he näin jatkoivat matkantekoa, tuli puoliyö, aallokko kasvoi yhä, aurinkoa ei näkynyt, raekuuro oli mennyt menojaan, mutta taivas oli yhtä mustanpuhuva, oli tulossa lisää sadetta. Hämärässä purjehtiminen kävi hieman epävarmaksi, kumpikaan ei tuntenut väyliä, Edevart vain ohjasi parhaan ymmärryksensä mukaan ja painui oikealla kädellä olevaa maata kohti; edessäpäin häämötti Hindö. Piti etsiä jokin lahti, kapea salmi. Se maa, joka oli kaukana vasemmalla, oli ollut paremmin matkan varressa, mutta sinne ei sopinut tuuli, nuo olivat Lofootien vuorenhuiput.
Emmehän me nyt ole ylen kaukana maasta, sanoi August. Hän oli ehkä alkanut hiukan toivoa, oli tunnustanut syntinsä ja tunsi mielensä keventyneen.
Äkkiä jyrähti ukkonen, Edevart loi salamannopeasti silmäyksen taakseen, muutamia rakeita ropsahti taas nahkakimpuille, äkkivihuri iski vinkuen mastoon, Edevart ei kyllin sukkelaan ehtinyt hellittää purjenuoraa ja vene kallistui pahasti. Pian ryöppysi taivaasta jälleen rakeita.
Augustin rohkeus lannistui jälleen ja hän huusi kasvot taivasta kohti: Pelasta meidät, Herra Jumala! Jos niin kävisi, niin on minulla vielä satoja muita syntejä —
Mätä vettä veneestä! käski Edevart.
August ei kuullut. Entä silloin kun meidät laskettiin maihin lomalle, kun olimme neekerimaassa ja tuli tyttö vastaan ja meitä oli neljä sen kimpussa —
Mätätkö vettä! kiljui Edevart.
August haparoi äyskäriä, mutta hänessä ei ollut miestä sitä käyttämään. Synkät muistot olivat kokonaan vallanneet hänen mielensä ja hän pudisteli epätoivoisena päätään. Me hukumme! hän sanoi.
He olivat lähellä maata. Edevart huomasi kauhukseen, ettei hän ollut ottanut lukuun kovaa virtausta. Päästä yksi reivi! hän huusi kuin hengenhädässä, hän tahtoi siten antaa veneelle vähän enemmän vauhtia voidakseen ohjata sen jälleen ulos rantahyökyjen lähettyviltä.
August mahtoi älytä, mikä oli hätänä, totteli käskyä — ja vene totteli jälleen peräsintä. Kului neljännestunti, vene oli vettä puolillaan ja August alkoi vähin itsestään käyttää äyskäriä. Jos Edevart olisi voinut lähteä pois peräsimestä, hän olisi luultavasti heittänyt mereen joitakin nahkakimppuja, mutta siteiden katkomiseen olisi kulunut aikaa eikä hän uskaltanut mainita asiasta Augustille, joka oli noin perin avuton. Sen sijaan hän sanoi rohkaistakseen toveriaan: Se on oikein, mätä vain vettä!
Vähän ajan kuluttua aukesi saaren kupeeseen kuin kolo, se oli jo vaihtelua, kauempana oli uusi kolo, joka kasvoi kuiluksi, mustaksi kidaksi, Edevart käänsi päättävästi alemmas, käänsi peräsintä niin kauas kuin se suinkin meni ja ohjasi veneen suoraan tuohon mustaan kitaan. Se oli uhkayritys, vene saattoi siellä ruhjoutua palasiksi, kumpikaan ei tuntenut paikkaa; täydelleen onnenkauppaa; mutta Edevartin hermostunut rohkeus oli melkein lopussa, hän ei uskaltanut viipyä kauempaa aavalla merellä, hänen kasvonsa olivat harmaat. August taas nähdessään maata kummallakin puolella elpyi ja vilkastui jälleen, mätti ahkerasti vettä, tarttui keksiin ja istui siinä valmiina pelastamaan itsensä, jos tästä tulisi haaksirikko. Kun minä huudan, niin heitä sinä ankkuri! käski Edevart pysyen yhä edelleen huolellisena.
Heidän ei tarvinnut heittää ankkuria, heillä oli suorastaan hullun onni, eivät he kärsineet haaksirikkoa. Tuo musta hornankita, joka tunkeutui saaren sisään, kääntyi ja päättyi lahteen, siellä oli ennestään jo toinen vene, nelihanka, tyynellä vedellä vain yhden ankkurin varassa. Täällä ei ollut tuulta lainkaan, heidän täytyi lopuksi soutaa airoilla rantaan päästäkseen.
He olivat pelastuneet.
Edevartilla olisi nyt ollut syytä ylpeillä, mutta hän ei pitänyt lainkaan melua, suu oli veretön, näytti jäykäksi jäätyneeltä, eikä hän puhunut mitään. August teki, mitä tehtävä oli, vei köydenpään maalle ja sitoi veneen kiinni, viskasi siitä veden viimeiseen tippaan ja levitti purjeen kuivamaan. Kun kaikki oli tehty, karkaisi Edevart taas mielensä ja sanoi näyttääkseen rauhalliselta: Sinä puhuit neekereistä, mitä neekereitä ne olivat?
Niin, se oli kuuma maa, vastasi August hämillään ja ravisti päätään.
Mutta minkä sille enää mahtaa.
Edevart olisi ehkä tunnustellut miehen arempiakin kohtia eikä päästänyt tätä näin vähällä, mutta hän kun piti toveria arvossa, ei sentään viitsinyt, eikä sitä paitsi nyt juuri olisi jaksanutkaan. Hän ei enää ollut iso mies eikä varma itsestään, kuten äsken purjehdittaessa. Maalle tultuaan hän meni kerrassaan kurjaksi, jännitys laukesi, hän alkoi antaa ylen. Tämä tuli Augustille oikein otolliseen aikaan, niin että hän sai olla ensimmäisen kiusallisen tunnin rauhassa.
Voitko sinä pahoin? hän kysyi.
En, vastasi Edevart ja antoi ylen.
Näytti olevan pitkä matka ihmisiin ja asumuksiin, pieni venetalas täällä oli, mutta se oli puulukolla lukittu. August aikoi murtaa oven auki, mutta Edevart vastusteli. Niin siinä sitten kävi, että he istahtivat tuulensuojaan, söivät eväitään ja odottivat aamunkoittoa. Edevart reipastui, tahtoi saada tarkemmat tiedot toverin tunnustuksista, mutta August vastasi vältellen. Edevart ei suotta ollut kuuttatoista täyttänyt, hän ei voinut unohtaa neekerityttöä.
Mitä te sille teitte? hän kysyi.
Mitäkö me sille teimme? Emme mitään!
No, mutta olihan teitä neljä sen kimpussa?
Älä, sanoinko minä neljä? Älä sinä kysele. Se oli vain lapsi, niin että ymmärräthän sinä siitä, ettemme tehneet hänelle mitään. Se tuli tiellä vastaan.
Huusiko se? kysyi Edevart.
August ei vastannut siihen mitään, sanoi sen sijaan: Ei ollut sen suurempi kuin Ragna, joka on meillä. Mutta kuumissa maissa on asianlaita niin, että vaikka ne ovat vielä lapsia, ovat ne kuitenkin täysikasvuisia. Ne menevät Ragnan iässä naimisiin. Niin kummasti on ihmisten laita kuumissa maissa. Kas, tuossa on taas aurinko!
August laskeutui veneelle ja kantoi märimmät vuodat maalle kuivamaan. Hän oli tunnustanut syntinsä ja oli jälleen vapaa mies, nyt hän taas hoiti työnsä.
He lähtivät saaresta yöllä kauniilla säällä. Oli aivan tyyni, mutta päästyään ulos Raft-salmesta he saivat vetävän tuulen.