IV
Edevart sai vieraita. Vanha ofotilainen, kalajahdin laivuri, oli saanut lastinsa kuivatuksi; nyt se olisi ollut saatava ladotuksi alukseen ja maksetuksi työväelle palkka, mutta häntä vähän pelotti, etteivät hänen rahansa kunnolleen riitä. Voisiko Edevart mahdollisesti lainata hänelle muutamia talareita?
Hän sai pyytämänsä.
Miehet rupesivat siinä juttusille. Vanha laivuri oli vähän masennuksissaan, asiat eivät olleet tänä vuonna luistaneet oikein hyvin. Ensimmäisinä kuukausina, kun Lofootien kalastus näytti muodostuvan huonoksi, hän oli pelännyt, ettei saisi täyttä lastia, ja oli silloin ostanut kalliilla. Hänen olisi pitänyt odottaa kuutisen viikkoa, ennen kuin rupesi ostamaan kalaa. Kun hän nyt näki, mitä Aalesundin Rönneberg ja Kristianssundin Nicolai Knutzen maksoivat kalliokalasta, häntä aivan pelotti lähteä purjehtimaan etelään.
Ukko oli juureva, vakava vanha ofotilainen. Edevartin kävi häntä sääli.
Onhan teillä lasti ja alus, kestätte kai pienen kolauksen?
En osaa sanoa sitäkään, laivuri vastasi mietteissään. Minulla on poika, joka on kulkenut kauppamatkoilla; hän on tullut minulle kalliiksi, enkä voi käsittää, miksi hänen asiansa oikeastaan ovat sujuneet niin huonosti. Ehkä ei ole ollut tarpeeksi ahkera, mutta monet kerrat olen saanut maksaa hänen puolestaan. Mikä hänen nimensä on? kysyi Edevart. Nils. Hän on muuten luopunut koko kaupankäynnistä ja ruvennut tekemään työtä kotona. Onkin hyvään tarpeeseen.
Edevart ymmärsi, että tässä oli puhe hänen ensimmäisestä apulaisestaan Nilsistä, ja arvasi myös samalla, mistä Mattean hänelle vakuutetussa kirjeessä lähettämät rahat olivat kotoisin. Hän yritti rohkaista vanhaa laivuria: Kaupankäynti oli kerta kaikkiaan sellaista onnenpeliä; paljon varmempaa oli, kun oli alus ja kalalasti. Nyt ei muuta kuin painuu suoraan etelään, niin saa rahat kouraan — isomman tai pienemmän summan, mutta joka tapauksessa rahaista rahaa kouraan.
Laivuri loi katseensa maahan. Hän selitti, ettei tahdo teeskennellä rikkaampaa kuin tosiasiassa onkaan. Hän ei omistanut koko lastia, vaan vain kaksikolmannesta. Voisiko Edevart ryhtyä yksissä tuumin hänen kanssaan kalanostoon ensi talvena?
Edevart pudisti päätään, mutta suunnitelma hiveli hänen turhamaisuuttaan. Kalanosto ja merenkulku kuuluivat välttämättömästi aito nordlandilaiseen kauppatoimintaan, ilman niitä hän ei ollut juuri kamasaksaa parempi. Edevart oli kahden vaiheilla, mutta vastasi: Ei, ei minulla ole siihen tarpeeksi varoja.
Kuulin puhuttavan, että teillä olisi tila etelän puolessa? Se on kyllä totta. No, silloinhan ei mikään estä. Tahdoin vain mainita asiasta.
Mutta samassa Edevart taas ikään kuin tuli tajuihinsa. Ei, ei sitä kannata ajatella. En minä siihen puutu.
Kun ei niin ei, tuumi laivuri. Tulin vain muuten maininneeksi. Ja tästä lainastanne puhuen — lähetän sen teille ensi tilassa, samoin kuin kaiken muunkin…
Tässä taisi hyvä tilaisuus mennä sivu suun, mutta Edevart ei enää empinyt. Vai panttaamaan Doppenin taas — juuri kun saattoi minä päivänä tai hetkenä tahansa pistää pillit pussiin ja lähteä etelään panemaan taloa kuntoon — oliko hän aivan pähkähullu! Doppen vehmaan lahden pohjukassa, jossa koski kohisi kovin kauniisti, rakennusten takana tunturi, missä hän kerran oli pannut henkensä alttiiksi — kun joku tietty oli ollut alhaalla näkemässä.
Mutta päivät ja hetket kasvoivat viikoiksi ja kuukausiksi. Kuollutta, ikävää aikaa. Miehet kaikki Lofooteilla, kaupasta ei kannattanut puhua, ei muuta kuin syö ja makaa! Koko seutu oli kuin kuollut, kotosalla vain vanhuksia, naisia ja lapsia. Viime talvena hän oli pitänyt aika hauskaa kahvin ja kekosokerin nojalla Ragnan tupasessa, mutta sekin oli kuin menettänyt makunsa. Ei, ei se ollut enää ensinkään samaa, ei siitä enää saanut irti samaa hurjaa iloa! Hänellä ei ollut ketään puhetoverina, seudun mahtaville hän oli liian vähäpätöinen ja taas vähäpätöisille liian mahtava. Amerikasta ei kuulunut vastausta hänen kirjeeseensä. Hän kävi odotuksessaan ärtyisäksi ja kärsimättömäksi; Augustkaan ei osoittanut pienintäkään elonmerkkiä. Edevart tunsi itsensä niin yksinäiseksi ja hylätyksi, että olisi voinut vaikka kuolla kupsahtaa kenenkään tietämättä siitä mitään. Hän pistäytyi Lofooteilla vain saadakseen ikävän viikon kulumaan, mutta siitäkään ei ollut apua: kalastus oli kehnoa, alusten isännät valittivat, kalastajat valittivat; Karoluksen venekunnasta oli viime myrskyssä mennyt mies, vanha Martinus. Niin, niin, johan hän olikin osaltaan palvellut aikansa, istua kyyköttänyt veneenkeulassa koko ikänsä, eikä Jumalakaan tahtonut sallia hänen palata takaisin Poldeniin yhtä paljaana miehenä kuin kaikki muut!
Niinpä kyllä. Mutta Edevart oli takuussa hänen lehmänsä hinnasta.
Hän palasi kotiin vielä synkemmällä mielellä kuin oli sieltä lähtenyt. Hän murjotti koko talven yksikseen välittämättä mistään. Tässä maailmassa ei ollut kerta kaikkiaan mitään oikeutta olemassa!
Karolus ja muutamat muut miehet pistäytyivät pääsiäisenä kotona. Niin, Joakim, Teodor ja Ezra — tietysti Ezrakin, jonka mieli paloi katsomaan uudisrakennusta ja mielitiettyä. Kalastus oli jälleen ollut pitkät ajat antoisaa, ofotilainen osti lastin ja oli aikeissa tulla Poldeniin jahteineen kuten edellisinäkin vuosina. Martinus olisi kernaasti joutanut elää, olisi varmasti maksanut loputkin lehmän hinnasta.
Pääsiäisen jälkeen Karolus aikoi oitis lähteä miehineen takaisin Lofooteille. Eikä siinä suotta viivytelty, miehet vain pistäytyivät kirkolla toisenakin pääsiäispäivänä. Mutta samana pääsiäispäivänä kirkkomiehet toivat mukanaan Edevartille kirjeen. Kirjekuori oli keltaista, nahkeaa paperia, ja kirje itse oli raskas, jäykkä ja raskas. Siinä oli valokuva sisässä. Vai ei muka maailmassa ollut oikeutta olemassa?
Edevart lähti oitis kotoa, vaikkei olisi ollutkaan mitään kiirettä. Hän tunnusteli vanhoja merkkejä pitkin rannikkoa etelään päin, mistä hän oli aikoinaan purjehtinut jahdissa, ja nukahti vain hetkisen välillä silloin tällöin. Hän oli jännityksissään kuin nuoruutensa päivinä. Jo höyrylaivassa hän sai kuulla, että laiva-asema oli kuin olikin muutettu Knoffin kauppapaikkaan, missä oli suurenmoinen kivinen satamalaituri. Se ei ollut enää ollut vältettävissä sen jälkeen kun myrsky oli hajottanut vanhan paikan heikon puulaiturin meren hyviksi. Trondheimilainen johtaja olisi kyllä tahtonut, että laivojen olisi pitänyt taaskin ruveta purkamaan lastinsa ja matkustajansa veneisiin, mutta kapteenit olivat tehneet tenän, ja jokin kunnanvaltuuskunta puuttui asiaan oikein toden teolla. Sitä paitsi ilmestyi tuon johtajan puheille nuori poika, Romeo Knoff; tämä tuli jalan syten tapaamaan johtajaa, puhutteli häntä kunnioittavasti ja älykkäästi ja teki tuohon mahtavaan mieheen mitä edullisimman vaikutuksen. Pojassa ei ollut isänsä turhamaisuutta eikä tyhjänpäiväistä kopeutta, visusti hän varoi kertaakaan hymähtämästä johtajan mielipiteille, antoipa niiden päinvastoin vaikuttaa suuresti omiinsa, itsekin lopulta melkein siirtyen niitä kannattamaan. Reilu poika kerrassaan, kuin synnynnäinen välittäjä ja neuvottelija, liikkeenjohtaja ja liikemies. Laivassa puhuttiin: Poika sai laiva-aseman omaan rantaansa, sai kuin saikin, ja hänen olisi pitänyt saada se jo paljon aikaisemmin.
Edevart soi mielellään nuorelle Romeolle tämän voiton.
Laiva laski illalla Knoffin laituriin. Lyhdyt paloivat niin laivassa kuin maallakin. Magnus tuli papereineen laivaa selvittämään. Pohjan puolesta ei ollut paljonkaan purettavaa laiturille, mutta laivaan lastattiin koko joukko tavaraa etelän puolen kaupunkeihin vietäväksi; oli voita, vuotia, villoja, tyhjiä tynnyreitä ja häränruhoja. Kauppapaikka ja koko ympärystienoo olivat virkoamassa kuin uuteen elämään.
Jo laivasta käsin Edevart näki useita vanhoja tuttavia. Hän jäi tuijottamaan sillalla jätkien joukossa liikuskelevaa miestä voimatta irrottaa silmiään hänestä. Mitä ihmettä — Augustko? Totta toisen kerran, August!
No ei tässä maailmassa…! Augustkin oli yhtä hämmästynyt, ja kesti hetkisen, ennen kuin hän sai kultaisen suunsa auki: Mitä hittoa… sinä täällä?
Ja sinä täällä?
Kuten näet.
Magnus tuli luo, nyökkäsi Edevartille ja oli kovin ollakseen komennellessaan äänekkäästi miehiä. Laivan irtautuessa laiturista hän lähti tärkeän näköisenä kiipeämään taloon posti kainalossa.
Senkin marakatti! Augustia pyrki naurattamaan.
Vai niin, et taida oikein välittää tuosta Magnuksesta? Mutta kerrohan ensin, mitä oikein puuhaat täällä.
Mitäkö puuhaan? Satuin tulemaan täällä maihin, ja siitä asti olen täällä ollut. Muistui mieleeni, että olit kertoillut täältä yhtä ja toista; huomasin jo heti laivasta, että tänne oli syntymässä paremmanpuoleinen kauppapaikka, ja niin menin kuin meninkin maihin, vaikka matkalippuni olikin Trondheimiin asti. Terve menoa vain! Siitä on nyt aikaa toista vuotta, hyvän matkaa toista vuotta. Entä mitä sinä täällä…? Niin, tietenkin olet tullut katsastamaan taloasi, josta silloin kerroit? Kaikki tämänpuolelaiset tuntevat sinut, enkä ole kenenkään kuullut puhuvan sinusta muuta kuin hyvää.
Miksi et kirjoittanut? kysäisi Edevart.
Kirjoittanutko? Sitä en tullut tehneeksi. Mutta sain käännetyksi sinulle viime vuonna Amerikankirjeen, minä sen tein. Muuten se kai olisi jäänyt lojumaan tänne vaikka tähän päivään asti, sillä tuo Magnus on sen vietävän lurjus! Mitä siinä muuten oli? Niin kirjeessäkö? Joutavanpäiväisiä asioita. Näin kyllä, että se oli naisihmiseltä, virkkoi August. Mutta varmaan Amerikassa ajat ovat paremmat kuin täällä, niin että aion piipahtaa tästä sinne, kun niin sopii. Mitäpä minä sinulle kirjoittamaan? Ei tämä paikka ole minusta mukava, enkä aio kauankaan enää vanheta täällä, sillä lailla asia on. Olin aikonut sähköttää sinulle ihan näinä päivinä. Jahah, sinä siis tulet katsomaan taloasi? Niinpä niin, siellä on kai yhtä jos toistakin laittamista ja korjaamista näin keväällä. Mutta mitäs minä tänne jäämään? Romeo on reima mies, ja mukaviahan kaikki muutkin talonväet ovat, sekä ukko Knoff että vanha rouva. Mutta tuo Magnus on sen tulen korvennettava lurjus! Ja hiiriäkin pelkää kuin mitäkin! Käydään taloon! Voitko lähteä noin vain?
Toiset miehet tehkööt, mitä vähän on jäljellä, vastasi August huolettomasti. Siitä minä vähät.
August oli tosiaan väsynyt lastaustyöhön, sen kuuli kaikesta. Hän kaipasi taas vaihtelua. Älä murehdi minusta! oli hänen tapana sanoa. Ei, ei hän joutunut hevillä pulaan, hän pystyi työhön jos toiseenkin. Ei ollut kylläkään kirjanoppinut eikä muu maailman viisas, mutta osasi tarttua melkeinpä mihin tahansa, ja kun ei ollut koskaan laiskana, hän kävi täydestä siinä missä toinenkin. Hän oli levoton kuin lintu, kuin taivaan lintu. Uudessa paikassa hän saattoi aina aloittaa alusta.
Hän jutteli edelleen heidän kiivetessään rantatöyrästä: En ole suinkaan tuottanut sinulle häpeää täällä, älä luulekaan. Puhuin ensin Romeon kanssa ja kerroin hänelle kaikki itsestäni, että olin sekä purjehtinut maailman ympäri että ollut jahdin laivurina ja että osasin venättä ja mitä vain. Romeo ei ottanut minua ollenkaan hullummin vastaan, vaan lupasi, että saan jäädä tänne, mutta pyysi kuitenkin käymään toimistossa tervehtimässä hänen isäänsä. Tein työtä käskettyä. Seuraavana aamuna sitten pesin naamani kolmessa vedessä peräkkäin, ja minulla oli kultakello taskussa ja sormessa kultasormus kiivetessäni toimistoon. Ukko tuntui pitävän minusta ja rupesi sävyisästi juttelemaan: Hyvää huomenta, kapteeni! Mutta silloin arvasin Romeon jo puhuneen minusta joten ehätin oikaisemaan pysyäkseni rehellisen miehen kirjoissa: Ei toki sentään niin, olen vain merimies ja kauppias ja osaan monta kieltä ja olen purjehtinut maailman ympäri ja ollut maanviljelijänä Trøndelagenissa — mutta kapteeni en ole. — Sinulla on ollut laiva? kysyi ukko. — Vain jahti, vastasin siihen. — Sehän on sama asia. No, sinäkö tahdot jäädä tänne joksikin aikaa? Hyvä, onhan tässä suurenpuoleinen kauppapaikka ja yhä se vain on laajenemaan päin, niin että tarvitsen juuri sinunlaistasi miestä päällysmieheksi, johtamaan kaikkia lastaus- ja purkaustyötä ja vähin auttamaan kaupassakin, kun milloin on paljon asiakkaita. Niin! että saat jäädä tänne heti tällä puheella. Niin ukko sanoi, ja siitä lähtien olen ollut täällä. Mutta ajatteles, että se Magnus, heittiö, kävi kateelliseksi, kun minut korotettiin sellaiseen arvoon ja kunniaan ja tehtiin hänen ja kaikkien muiden päällysmieheksi, ei ole, mokomakin marakatti, siitä päivin voinut minua kärsiä. Tuollainen pahanpäiväinen puotirotta, joka juoksee hiirtä pakoon! Kyllä minä hänelle vielä näytän, mistä Taavetti olutta osti, pelkään hänen varastaneen kelloni.
No mutta eihän nyt kummia! Miten niin?
Ainakin minusta siltä näyttää.
Entä sormuksesi? Eihän sinulla enää ole sormustakaan.
Mitäs siitä, vastasi August verkkaan ja hiukan kuin nolona. Tiedän kyllä, missä se on. Mutta varmasti hän otti kelloni kun kerran käytiin kalassa.
Kalassa?
Niin, kerran vain huvin vuoksi. Oli kesä parhaillaan, mitä kaunein poutapäivä, ja ihan tyyni. Meidän piti mennä uistelemaan herrasväelle kalakeitto. Mutta parhaillaan uisteltaessa tuli äkkiä tuulenpuuska, ja tiedäthän, ettei minusta ole venemieheksi. Tuuli kiihtyi, rupesi satamaan rakeita, nousi oikea myrskynpuuska. Silloin minua alkoi pelottaa, mutta se tulen korvennettava Magnus ei kuin nauroi minulle vasten silmiä. Oletko kuullut mokomaa? Ja kun heittäydyin veneen pohjalle ja pitelin laidoista kiinni, niin eikös ruvennut syytämään kaiken maailman haukkuma- ja pilkkasanoja niskaani kuin turkin hihasta. Kyllä minä hänelle vielä näytän, sen saa uskoa. Mutta sillä matkalla häivyin kellostani.
Ehkä se luiskahti taskustasi?
Helkkari hänet tietäköön. Mutta kai se silloin olisi löytynyt veneen pohjalta. Mutta ei. Etsin kokasta. Ei sielläkään… Käydään muuten sisään kuulemaan, minne pääset asumaan.
Menen asumaan tynnyrintekijän luo niinkuin aina ennenkin. — Niin no, mene vain tynnyrintekijän luo. Minä puolestani makaan leipurin huoneessa, ja hyvästi tulenkin toimeen sekä hänen että kaikkien muiden kanssa. Mutta se vietävän Magnus! Ajatteles, kun ilkeääkin levittää sellaista huhua, että minä muka olen arka veneessä enkä ole koskaan merillä ollutkaan!
<tb>
Ja taas Edevart pyrki tynnyrintekijän asuntoon. Hän pääsi sinne asumaan, emäntä toivotti tervetulleeksi taloon. Ja hyvä olikin, että tuli vieras, sillä siitä lähtien kuin tynnyritehdas oli taas ollut käynnissä, eukko oli joutunut istumaan yksin kaiket päivät, niin että koko puhetaito jo oli unohtua.
Missä sinun miehesi on?
Kaikkea kysytkin! Missäpä muussa kuin tynnyritehtaassa. Heillä on sen tuhannen kiire, saavat tehdä ylitöitäkin saadakseen valmiiksi Ruijaan tilatun lähetyksen. Kahdeksalta vien ukolle iltasen, tämä nielaisee sen kaikessa kiireessä, eikä sitten kuin työhön taas. Kotiin tulee vasta kymmeneltä. Niin että kyllä täällä nyt on elämää kuin muurahaispesässä.
Edevart sai kaikkia mahdollisia ja mahdottomia tietoja oloista ja ihmisistä. Vielä tynnyrintekijän eukko sentään tuntui osaavan käyttää kieltään. Romeo oli saanut laiva-aseman omaan rantaansa, hänestä oli paisunut rikas mies; vanhalla rouvalla oli taas palvelustyttö joka sormelle, hän lihoi vuosi vuodelta paksummaksi. Itse ukko Knoff nyt enää vain suotta aikojaan kävelee ja on touhuavinaan, katsoo kelloaan ja kiirehtii taas toisaanne… Tiedät kai, että Magnus on naimisissa? Vai et tiennyt. Sai kuin saikin loppujen lopuksi neitsyt Ellingsenin, vaikka oli siinä montakin mutkaa matkassa, Herra nähköön; neitsyt lienee yhteen aikaan havitellut Romeota. Mutta poikahan oli vielä lapsi, ja Romeon äiti tahtoi saada sen naisen pois talosta. Silloin neitsyt Ellingsen ottaa paukautti Magnuksen, mutta on yhä edelleen täällä taloudenhoitajattarena. Asuvat vierasrakennuksessa.
Onko heillä lapsia?
Eihän toki, vastahan menivät yhteenkin. Mitä sinä kysytkään? Akat väittävät, ettei nuori rouva lapsia saakaan — lieneekö totta vai valhetta.
Mitäs minun pitikään kysyä? Niin, tuota, oletteko kuullut mitään
Amerikkaan menneistä?
Muutamat tulivat takaisin, kun täällä Knoffin paikalla alkoi taas uusi työ ja touhu, mutta toiset ovat sillä tiellään. Eivät enää kirjoita kotiin, rahan lähettämisestä ei puhettakaan; eivät ole tainneet oikein menestyä vai lienevätkö kuolleet pois. Mutta Lorensen, vanhin myyjä — muistathan? — tuli takaisin ja on nyt vanhassa paikassaan, kauppa on täynnä tavaraa ja ostajia. Heillä on oikein uusi konttoripäällikkökin, mikä kuvatus lieneekin, miehellä on oikein kengissä soljet ja kultaiset sankalasit nenällä. Sanovat hänen kävelyttävän Julia neitiä iltaisin.
Mitäs Noremille kuuluu?
Eukko irvisti inhoten: Kuoli pois. Kaupungissa lääkärit leikkelivät suuta; ensin ottivat pois koko kielen, sitten kaivoivat vieläkin syvemmälti. Mutta ei olisi tainnut olla apua, vaikka olisivat leikanneet koko pään yksin tein — anteeksi jumalattomat puheeni!
Miten hän itse siitä…?
Kertovat olleen paatunut kuin pakana viimeiseen asti. Ei niin, että olisi vain nauranut ja ivaillut vaaraa ja ollut kovaa poikaa, ei, puiden nyrkkiä ja kiukkuisen näköisenä makasi eikä tahtonut hellittää tästä maailmasta. Kauan sentään kestikin, mutta lopulta sentään kuolema pääsi voitolle. Se sairaus tuli tavattomasti maksamaan, ihmiset hokevat, että vaimon muka oli pakko pantata tila rakennuksineen päivineen. Kuka sitä olisi uskonut, kun mies oli niin rikas ja kasannut niin paljon kokoon! Mutta niin käy: Sinä tyhmä, tänä yönä sinun sielusi vaaditaan sinulta pois; kenelle sitten joutuu se, minkä sinä olet hankkinut? Kyllä hänen täytyi ymmärtää sen taudin olevan kuolemaksi, mutta hän kiukuissaan huusi ja takoi nyrkillään vuoteen laitaa, kun hänelle tuotiin lientä syötäväksi. Ei hän enää ollut ihminen eikä mikään; ihan puistattaa kun vain ajatteleekin sitä surkeutta.
Tapasin sattumalta vanhan kaverin täällä nyt tänä iltana. Hänen nimensä on August.
Niin, August on joskus käynyt täällä ja puhunut sinustakin. Hänellä on ihan eri komeat suuvehkeet.
Hänellä on kultainen hammastarha…. kummatkin pohjan puolesta samasta pitäjästä. Siinä onkin oikein reima mies, on liikkunut laajalti tässä maailmassa.
Kyllä hän on kertonut matkoistaan vaikka kuinka paljon. Väittävät vain hänen olevan kovin arka vesillä.
Augustko arka vesillä? Eipä hän silloin olisi purjehtinut kaikilla suurilla merillä ja maailman ympäri! Mutta hän on arka pienessä veneessä, joka ui matalassa, melkein veden rajassa. Se johtuu siitä, että hän on ollut niin usein merihädässä ja pelastunut laivaveneeseen haikalojen ja merileijonien ja merikäärmeiden kidasta.
Niin, no, enhän minä muuta kuin mitä olen muilta kuullut, myönteli eukko sävyisästi.
Edevart selitti kiivaasti: Silkkaa valhetta alusta loppuun, mitä olet siitä kuullut. Pistäpäs hänet laivan kannelle, niin saadaan nähdä, onko se mies arkalasta kotoisin! Itse olen ollut hänen kanssaan jahdissa ja nähnyt tuulet jos tuiskutkin.
Kuuluu olevan oikea mestari hanuria soittamaan, parempi kuin kukaan täkäläisistä, vielä parempi kuin Haakon Doppenkaan aikoinaan. Mutta häntä ei saa millään soittamaan. Yhden ainoan kerran saivat.
Vai parempi kuin Haakon! huudahti Edevart kohauttaen halveksivasti hartioitaan. Ei Haakonin huoli yrittääkään rinnalle. Augustin soitto on kuin puhdasta noituutta.
Niin, Haakon Doppen! Niin! tuumi eukko muistoihinsa vaipuneena. Ei kai hänenkään kätkyensä ääressä ollut laulettu… Niin mitä sitten?
Ka, hänen kohtaloaan, koko elämäänsä. Täällä hänen kävi hullusti, Amerikkaan mentyään mies karkasi vaimonsa ja lastensa luota, eikä hänestä ole sen koommin kuulunut mitään.
Eikö häntä ole löytynyt?
Ei koskaan. Pitävät häntä kuolleena. Vaimo on hänestä erossa, niin että voisi vaikka mennä uusiin naimisiin, kenen kanssa vain tahtoo.
Edevart hätkähti: Mistä sinä sen tiedät? Onko hän kirjoittanut?
Amerikasta palanneet sitä kertovat. Anders Vaade puhuu siitä, Lorensen samoin, se on kaikkien tiedossa. Oikeus julisti vaimon vapaaksi miehestään. Sielläpäin tuntuu olevan semmoinen tapa. On Lovise Magretelläkin ollut risti siitä miehestään, se kun istui tiilenpäitä lukemassa ja ties missä. Hänellä on kolme lasta, mutta kaksi vanhempaa ovat jo aikuisia. Hänelle tuntuu kuuluvan vain hyvää.
Edevartia alkoi epäilyttää, että kunhan ei tynnyrintekijän eukko vain hänen mielikseen kertoisi kaikkia noita juttuja. Eukko tiesi hänen asuneen Lovise Magreten luona, tiesi hänen tappelunsa Haakonin kanssa; varmaan hän tiesi senkin, mistä aviopari oli saanut matkarahat. Edevartin täytyi pitää varansa, niin että hän vastasi välinpitämättömästi: Olen tässä aikeissa pistäytyä Doppenissa; olisi oikein hyvä, jos Haakon tai hänen vaimonsa tulisi lunastamaan tilansa takaisin.
Sehän on totta, tunsit heidät hyvin, oli eukko nyt ykskaks muistavinaan. Olinpa minäkin koko kananpää, kun ei ennen johtunut mieleeni. Aiotko myydä tilan?
Vaikkapa myisinkin, jos niikseen on. Olen asettunut sinne kotipuoleen, minulla on siellä oma kauppa.
Vai Doppeniin olet matkalla?
Niin, vähän katsastamaan paikkoja ja kohentelemaan ja korjailemaan, jos vaikka ikkunaruutuja olisi särkynyt. En ole käynyt siellä moneen vuoteen.
<tb>
Edevartin oli vähän ilkeä päästä pujahtamaan rakennusten lomitse kenenkään näkemättä. Ei enää haluttanut tavata taloudenhoitajatar Ellingseniä, ei jäädä tämän kanssa puheisiinkaan, ei hän huolinut heti mennä tapaamaan leipuriakaan, vanhaa huonetoveriaan. Kaupassakaan ei voinut olla täysin turvassa, sillä siellä saattoi tavata ukko Knoffin, ja ehkä tämä taas pyytäisi asumaan heidän taloonsa, mistä hänen kuitenkin täytyisi kieltäytyä. Edevartilla oli hommaa, oikein tärkeä tehtävä olikin suoritettavana. Hänen piti panna Doppenissa kaikki järjestykseen niin ulkona kuin sisässäkin, niin että tarvitsi kaupasta yhtä ja toista; keittiökapineita, tuoleja, vuodevaatteita; mahtaisivatkohan rahatkaan riittää kaikkeen? Edevart kyseli Romeota. Tämä ei ollut juuri sillä hetkellä tavattavissa. Lorensen tervehti ystävällisesti ja haasteli mielellään Edevartin kanssa. Siinä tuo myyjien vanhin siis oli taas, lähdettyään kotimaastaan vuosia sitten ja koettuaan tuulensa ja tuiskunsakin vieraalla mantereella, mutta eipä tuntunut vieläkään saaneen tarpeekseen. — Eikö tuntunut mukavalta olla jälleen kotona? — Kyllä niinkin, eipähän se ollut hullumpaakaan. Mutta ei hän panisi vastaan, vaikka olisi lähdettävä takaisin Amerikkaan, sillä se oli sentään suurenmoinen maa! — Miksi hän sitten oli tullut takaisin? — Hm, ihmisen tekee mieli matkustella ja katsella ympärilleen. Entä mitä Edevart täällä…? — Edevartilla oli täälläpäin pikku tila, jota hän oli aikonut pistäytyä katsomassa. — Mutta eikö Edevartilla ollut pohjoisessa päin kotipuolessa myöskin oma tila?
Lorensen ei suinkaan jäänyt vastauksen velkaan. Hän oli tullut takaisin voidakseen sanoa koettaneensa sitäkin, miltä Amerikassa olo tuntuu. Mutta ei ollut ensinkään varma siitä, ettei vielä joskus lähde takaisin. Sillä kotiin paluu ei ollutkaan vastannut odotuksia. Ja monen muun oli käynyt samoin. Kuten tuon Anders Vaadenkin. Tunnetko miehen? Vai et tunne. No niin, olipahan varoissaan oleva mies; vanha isä aikoi luovuttaa talon pojalleen, kuusi lehmää ja hevonen, vähän tukkimetsääkin. Anders tuumii, tuumii, valittelee. Ei, hän ei voi enää viihtyä kotona, täällä on kaikki niin pientä ja ahdasta, hän ei voi tulla täällä toimeen, hän sanoo. Niin asia on. Täällä maanviljelijä käy kaupassa pyytämässä tavaroita velaksi, mutta kun Amerikan farmareilla ei ole rahaa, he vain vievät vehnäkuorman kaupunkiin ja saavat rahaa siitä. Ja miten hyvin he elävätkään! Lämmintä liharuokaa kolmesti päivässä.
Mutta elävätkö he kauemmin kuin me? kuuluu joku kuuntelija kysyvän
Edevartin vieressä.
Lorensen: En osaa sanoa juuri sitäkään. — Mutta paremmin he ainakin elävät.
Millä tavoin paremmin? Onko heillä parempi terveys? Ovatko he iloisempia tai onnellisempia?
Luulisinpä heidän olevan. Hiton hyvää lääkettä pahaan tuuleen, kun voi pistää kätensä housuntaskuun ja vetäistä sieltä kourallisen hyviä hopeataaloja, kun ei tarvitse kaivella liivintaskujaan löytääkseen mahdollisesti vaivaisen neljän killingin lantin.
Hahhahhaa! Kyllä sinä Lorensen osaat maalata! huudahtaa joku naisista.
Lorensen innostuu: Niin se on joka suhteessa; tukkipuita metsässä, vehnää pelloilla, preerialla satoja lehmiä laitumella. Siellä yltäkylläisyys, täällä tulee nipin napin toimeen. Amerikka voi tuhlatakin, sen varat ovat ehtymättömät.
Mutta voiko siellä elää paremmin — ja millä tavoin paremmin? tiukkaa äskeinen parantumaton kuuntelija.
Varmasti paremmin! vastaa Lorensen tylysti. Ajattelehan, joka päivä kakkua, putinkia ja sokeria.
Hm, jos kuka on niin perso makealle, virkkaa äskeinen kuulija härnäillen. Rusinoita, luumuja…
Lorensen alkoi käydä kärsimättömäksi: Kuule, Karel, turha sinun on puhua, kun et itse ole sitä kokenut. Montako lehmää sinulla on?
Kaksi.
Kaksi. No siinä nyt näet. Ja miten iso perhe sinulla on, montako lasta?
Viisi.
Silloin kaikki kaupassa olijat nauramaan, ja Lorensen nauroi kaikkein makeimmin. No on sekin elämää!
Toimeenpahan tulemme, vastasi mies rauhallisesti. Molemmat vanhimmat pojat alkavat jo olla täysikasvuisia. Meillä on vielä monta vuohta. Sitä paitsi meillä on maata; kylvetään ohraa, pannaan perunaa, meillä on punaisia viinimarjapensaita, puuta metsässä ja vettä purossa. Tuvan piipusta nousee savu. Olisiko sitten parempi jättää ne kaikki?
Niin, niin, Karel, sinä olet tyytyväinen osaasi, se on hyvä asia! myönsi Lorensen. Elät ja olet oman pienen kotilahtesi pohjukassa tietämättä tuon taivaallista mistään muusta. Mitäs sinulla on tällä kertaa asiaa?
Pitäisi saada pari talikkoa ja lapio.
Niin, niin. Sinulle tuommoiset kapineet ovat kyllä hyviä. Mutta
Amerikassa kynnetään ja kaivetaan koneilla.
Mutta yhtä asiaa en saa koskaan selville niiden puheista, jotka tietävät kovin paljon suuresta avarasta maailmasta: Ovatko ihmiset siellä tyytyväisempiä kuin täällä?
Johan minä siihen vastasin, virkkoi Lorensen kuin torjuen. Heillä on täysipainoisia hopeatalareita, joilla voivat ostaa kaikkea, mitä mieli tekee, he ovat niin rikkaita. Mutta älä huoli, Karel, kysellä minulta, parasta että möyrit maata oman lahtesi pohjukassa ja käväiset ostamassa täältä kaupasta tavarasi, lapiosi ja talikkosi, niin mekin saamme jotakin myydyksi. Sinä olet hyvä ostaja, kyllä sinä aina ostoksesi maksat.
Mies: Muutamia vuosia sitten naapurin mies myi maansa ja mantunsa ja lähti Amerikkaan vaimoineen, lapsineen. Luuletko sen olleen heille onneksi? En osaa sanoa, mutta olen kuullut yhtä jos toistakin; Haakonhan on hävinnyt teille tietymättömille.
Tuossa on nyt uusi naapurisi, virkkoi Lorensen viitaten Edevartiin.
Tämä mies juuri Doppenin osti.
Mies tervehti Edevartia kädestä pitäen sanoen: Ei, mutta — miten en tullut katsoneeksi sen tarkemmin, etten tuntenut sinua? Muistaakseni seisoit ennen aikaan täällä kaupassa tiskin takana?
Olinhan minä täällä aikoinani, mutisi Edevart. Mies jatkoi: Soudin tässä muuanna sunnuntaina Doppenissa lainaamassa rautakankeasi. Ettet vain pane pahaksesi?
Mitäpä minä siitä.
No niin minäkin ajattelin. Kanki oli siellä joutilaana ja koko tila oli autio, ja silloin tuumin, että ehkä uskaltaisin lainata sitä hiukan, oli väännettävä muutamia kiviä. Mutta pidän sitä varovasti ja tuon sen vanhaan paikkaansa takaisin. Mutta olipa mukavaa, että minun piti yhdyttää sinut juuri tänä päivänä!
Edevart kertoi olevansa juuri matkalla Doppeniin ja kyseli, millaiselta siellä oikein näytti. — Eipä juuri miltään, kuului vastaus, ei juuri kehuttavalta; pellot kesantona ihan niinkuin ennen Haakonin aikoinakin, yhtä ja toista paikkaa olisi kohennettava. Mies ei ollut tahtonut liiaksi nuuskia toisen taloa, mutta — tuulet ja sateet näyttivät tehneen vähän vahinkoa.
Ei kuulu sitten olevan ihan samanlaista kuin kotona, tuumi Edevart kerskaillen. Minulla on kotona valkoisiksi maalatut rakennukset ja oma kauppa. Pääsenkö, Karel, sinne sinun matkassasi?
Soudan sinut rautakangen vuokrasta omaan rantaasi ja sanon vielä suuret kiitokset.
Lorensen alkoi jälleen valistaa kuulijoitaan: Siitä Haakon Doppenin häviämisestä puhuen… Amerikka on suuri maa, kokonainen maanosa, sinne voi jo muutama mies hävitä kuin tina tuhkaan. Itsekin olin Yhdysvalloissa monessa kaupungissa, en saanut rauhaa kauan yhdessä paikassa. Mutta oliko Haakon sen kummempi täällä ollessaankaan? Täällä hän viipyi poissa vuosikausia, siellä hävisi myötämöisin. Mutta siitä ei ollut vaimolle eikä lapsille ainakaan vahinkoa, pikemminkin hyötyä. He elävät hyvästi, oikein pulskasti elävätkin, lyövät rahaa kasaan ja ovat nyt rikkaita ihmisiä. Siinä on tavattoman näppärä vaimoihminen, heti tottui uusiin oloihin, matkusti kaupungista kaupunkiin ja tutki, missä oli paras olla. Mikä apu tai autuus siitä olisi lähtenyt, että olisi iät kaiket istunut Doppenissa kankaita kutomassa? Ei kestänytkään paria vuotta kauempaa, ennen kuin pääsi eroon miehestään. Ja olipa Haakon hengissä tai ei, joka tapauksessa se oli hänelle oikein!
<tb>
Koittivat työteliäät, raskaat päivät.
Edevart oli tottumaton työhön ja raadantaan, niin että koko ruumis oli hellä, kuin piesty. Hän ei ollut suinkaan tekijä talouspuuhissa; ruoan hän kyllä sai miten kuten valmistetuksi, mutta ruoka-ajoista hän ei tullut pitäneeksi lukua. Ne olivat aivan sattuman varassa. Hän ei muistanut ruokaa olevan olemassakaan, ennen kuin oli niin nälkä että koko ruumis rupesi vapisemaan.
Mutta jonkin ajan kuluttua alkujännitys lauhtui, ja Edevart järjesti elämänsä ja olonsa viisaammin. Hän käsitti, ettei kannata ajatella eikä kuvitella mitään; Lovise Magrete ei tule, tuskin on matkallakaan. Mitäpä varmaa Edevart olisi tiennyt, kirjeitäkään ei enää kuulunut. Hän pani uudet ruudut särkyneiden tilalle, pesi ja huosi tuvan ja keittiön, korjaili ovia, jotka riippua retkottivat vinossa saranoillaan, korjasi kattoa ja laudoitusta. Hänellä ei ollut suinkaan peukalo keskellä kämmentä, hän teki hyvää jälkeä. Hän siveli tuvan ovet ja ikkunanpielet valkoisiksi ja siivosi huolellisesti pihan ja koko ympäristön. Karel auttoi häntä vääntämään suuret kivet niitystä ja pelloista.
Etkö aiokaan kylvää? Täällä on lantaa moneenkin peltoon. En tiedä oikein. Tai mikäpä siinä! Edevart käänsi kohtalaisen peltosaran ja kylvi. Hän käänsi toisenkin saran, lannoitti sen ja pani siihen perunaa. Hän ei ollut koskaan ennen ollut maanviljelijänä, mutta hänessä oli kuitenkin oikean maanmöyrijän perua Poldenista, lapsuudenkodista.
Nyt oli kaikki valmista. Helluntai oli ohi, kesä itse teki nyt työtään hänen pelloillaan ja niityillään.
Edevart pistäytyi usein naapurissa. Karel ja hänen vaimonsa olivat sopuisaa väkeä; heidän kanssaan oli mukava puhella, ja he auttoivat, missä vain voivat. Heidän paikkansa oli samanlainen kuin muutkin rannikon lahdenpohjukoissa sijaitsevat talot: pellot ja niityt rantaan saakka, rakennukset rinteessä ja metsät ja takamaat rakennusten takana. Täällä ei ollut koskea kuten Doppenissa, ei sen pauhua ja kohinaa. Doppenissa oli kauniimpaa.
Edevart kirjoitti kotiin tiedustellen, oliko hänelle tullut kirjettä. Hän saikin muutamia, mutta ne olivat kauppiailta tms., Amerikasta ei ollut ainoaakaan. Sisaret lähettivät hänelle kaupasta kertyneet rahat ja tiedustelivat, eikö hän aikonut kohta tulla takaisin kotiin. Uutisia sisaret tiesivät kertoa, että Ezra oli nyt saanut navettaansa yliset ja ostanut Ytrepoldenista lehmän, jonka nimi oli Ruusunkukka. Ezra oli varmaan aikeissa mennä piakkoin naimisiin, vähääkään vastaväitteistä välittämättä.
Mutta kenen kanssa Ezra aikoi mennä naimisiin, siitä sisaret eivät kirjoittaneet sanaakaan. Siihen Hosea oli liian ujo.
Edevart tunsi itsensä orvoksi ja kodittomaksi. Hän souti vuoroin naapuriin, vuoroin laiva-asemalle Knoffin, tynnyrintekijän, leipurin ja Augustin puheille. Mitä tehdä, mihin ryhtyä? Doppenissa ohra oli jo putkella, peruna isolla taimella. Pellot ja niityt vihannoivat, mutta Lovise Magretea ei kuulunut. Kuva ei ollut hänen itsensä veroinen.
Kerran sunnuntaipäivänä Edevart tahtoi Augustin mukaansa laivuri Norem vainajan talolle, mutta August ei voinut lähteä, sillä hän odotti pohjoiseen menevää postilaivaa, jolloin laiturilla saattoi olla työtä. Edevart oli kyllästynyt odottamiseen, joten hän palasi nyreänä takaisin. Hän ei tohtinut asettua yhä uudestaan tähystelemään sillalle, sillä muutamat jo alkoivat arvailla, mahtoiko hän odottaa jotakuta ja ketä sitten. Eikä Lovise Magrete kai tullut silläkään kerralla; ja jos hän tulisi, niin hän toki odottaisi Edevartia. Edevart tahtoi käväistä Norem vainajan talossa tervehtimässä leskeä ja lapsia; näistä varmaankin alkoi tuntua oudolta, kun hän ei ollenkaan näyttänyt silmiään.
Matka vei aikansa, ja hyvän aikaa kesti myös lesken kanssa jutteleminen ja hänen kaikkien vastoinkäymistensä kuuleminen. Leski asui heidän vanhassa talossaan; kaksi poikaa oli Amerikassa, josta he lähettivät hänelle rahaa korkoihin ja lyhennyksiin. Kolmas poika oli kotona, mutta oli alkanut puhella, että heidän pitäisi myydä talo ja matkustaa kummankin Amerikkaan toisten poikien jäljestä. Mitä Edevart tuumi asiasta? Leski oli vanha; sekä pitkä matka että siinä tapauksessa vieraassa maassa odottava outo elämä pelottivat.
Palatessaan Norem vainajan kodista Edevart kuuli höyrylaivan vihellyksen. Hän ei uskaltanut toivoa suuriakaan, mutta tunsi sentään käyvänsä levottomaksi ja joudutti askeliaan. Aivan niin, laiva laski laituriin, lastia ja matkakapineita purettiin maihin, August uurasti niiden kimpussa. Hieman kauempana näkyi joku naishenkilö pitelemässä kädestä pientä tyttöä. August höristi korviaan. He puhuvat englantia, hän virkkoi lähtien maleksimaan siltaa pitkin. Augustin piti tietenkin saada näyttää, että hänkin osasi englantia. Hetken perästä Edevart näki naisen ja lapsen tulevan häntä kohti; hänen silmiensä eteen kohosi kuin usvaa, hän sai naisen kädet omiinsa, näki hymyn ja ilon loistavan tämän kasvoista ja kuuli hänen sanansa kuin jostakin kaukaa.
Myöhemmin vasta hän tuli panneeksi merkille, ettei nainen ollut edes sanonut hyvästiä miehelle, jonka kanssa juuri oli puhellut.
Lovise Magrete kysyi, millä keinoin he pääsevät kotiin? — Veneellä, vastasi Edevart. — Vai niin, vai on sinulla vene, sepä mainiota! Lovise Magrete katseli matkatavaroitaan, osoittaen mitä kuului hänelle, ja Edevart pisti kummatkin matkalaukut päälekkäin ja kantoi ne yhtaikaa veneeseen. Katso, miten väkevä mies hän on! kuului äiti sanovan pikkutytölleen.
Edevart riisui takkinsa ja souti paitahihasillaan vilkuillen koko ajan varkain Lovise Magreteen ja kuunnellen, mitä tämä sanoi, ja vastaten tämän kysymyksiin. Hän tunsi itsensä kovin kömpelöksi ja mielensä liikuttuneeksi. Mutta eihän käynyt päinsä istua siinä syvän mielenliikutuksen vallassa ja soutaa samalla.
Tämä tässä on Haabjørg, josta silloin kirjoitin. Hän puhuu norjaa yhtä hyvästi kuin minäkin, harjoittelimme yhdessä ja opetimme pitkän aikaa toisiamme ennen lähtöä. Oli ihmeen reipas koko matkan, merikipeänä vain parina ensimmäisenä päivänä, mutta sitten alkoi kävellä ympäri koko laivan ja tuli hyväksi ystäväksi kaikkien kanssa. Nukutko sinä, Haabjørg? Näetkö noita suuria valkoisia lintuja? Ne ovat lokkeja. Tunnen taas niiden kimeän kirkunan, ne ovat ihmeen kauniita; taitavat puhella keskenään. Oletko, Edevart, odottanut jo kauan? En tahtonut kirjoittaa enää uutta kirjettä enkä sähköttääkään, vaan tulla ilman — niin, kuinka sanoisinkaan, tulla äkkiarvaamatta. Kuinka suuri ja komea sinä olet! hän huudahti äkkiä, niin että Edevartin täytyi luoda katseensa veneenpohjaan ja pudistaa hymyillen päätään. Lovise Magretekin näytti samassa nolostuvan omista sanoistaan.
Niin, minä olen vanhennut paljon, monta, monta vuotta, sanoi Lovise Magrete vihdoin. En uskalla sitä ajatellakaan. Tiedätkös, en voi saada päähäni, että nyt puhelen sinun kanssasi. Minusta tämä kaikki on perin kummallista. Et kai olisi tuntenut minua? Seisoin puhelemassa vanhan tuttavan kanssa ja mainitsin juuri, että olin menossa Doppeniin. Silloin joku laiturilla seisoskellut mies kulki siitä ohi ja sanoi, kuullessaan sanani, samoin englanniksi, missä sinä olit sekä että olit Doppenin omistaja. Mutta et tainnut tuntea minua heti ensi näkemältä?
Tunsinhan toki. Sainhan valokuvasi.
Lovise Magrete: Valokuvani, niin — mutta se on otettu monta vuotta sitten. En uskaltanut lähettää uudempaa, sillä nyt olen vielä rumempi kuin silloin.
Edevart pudisti taas päätään hymyillen kuin olisi kuullut suurimman valheen koko elämänsä aikana.
Vielä rumempi, toisti Lovise Magrete.
Älä viitsi puhua noin, pyysi Edevart.
Tietenkään Lovise Magrete ei ollut sama kuin ennen, mutta eihän Edevart itsekään ollut sama kuin silloin. Lovise Magretella oli hattu päässä, hän oli muutoinkin pukeutunut herraskaisesti. Hänellä oli pitkät, hienot nauhakengät, joiden kärjet olivat kiiltonahkaa; kaulassa oli silkkihuivi, hihansuissa valkoiset kalvosimet, mikä kaikki teki hänet hieman vieraan näköiseksi. Kasvot olivat muutamia vuosia vanhemmat, ja matkan rasituksetkin lienevät jättäneet niihin jälkensä. Mutta entä sitten? Mitä se merkitsi? Ei mitään, ei kerrassaan mitään! Lovise Magrete oli ihastuttava, hän puheli lempeästi ja välittömästi, hänen puheensa oli kuin laulua. Uusi suuri rakkaus ja ilo tuntuivat valtaavan Edevartin sisimmän olemuksen. Hän oli saanut takaisin Lovise Magreten, rakastetun, ensimmäisen suudelman, ensimmäisen syleilyn. Ja oli vielä lämmin, ihana kesäkuun ilta.
Saattoiko tosiaan uskoa, että Lovise Magrete muisti kaiken, mikä kerran oli ollut heidän välillään, ja kuitenkin katsoi Edevartiin noin vapaasti ja avoimesti? Edevart oli hiukan kuin neuvoton, hän ei tuntenut itseään yhtä syyttömäksi, vaan istui pää riipuksissa eikä oikein tiennyt, miten olla. Taas hänen mieleensä juolahti, kuten monen monesti viime vuosien kuluessa, että hän oli voinut silloin — nuoruuden kokemattomuudessaan — menetellä hyvinkin kömpelösti ja taitamattomasti, niin että mitähän Lovise Magrete oli mahtanut ajatella hänestä koko tänä pitkänä aikana! Tämä alkoi käydä aivan sietämättömäksi. Tokkohan hän nytkään, tälläkään hetkellä, istui kunnollisesti soututeljolla? Ettei vain istunut jalat liiaksi harallaan tai soutaa riuhtonut liian hätäisesti? Edevart ei tahtonut mitenkään liioitella eikä antaa toiselle hymyilemisen aihetta.
Lovise Magreten oli varmastikin helpompi kuin Edevartin, hän tuntui luontevammalta ja välinpitämättömältä. Edevartin ottaessa palavissaan hatun päästään tämä virkkoi, kuin ei mitään olisi tapahtunut. Kunpa saisin tukistaa sinua vähän! Edevart ei uskaltanut yhtyä pilantekoon Lovise Magreten kehuessa hänen tuuheaa tukkaansa, vaan vastasi leikkisästi: Tahtoisitko tukistaa minua? — Melkeinpä vain!
Pikkutyttö, Haabjørg, jolla myös oli hattu ja kaupunkilaisvaatteet, loikoi veneessä antaen kätensä viistää vettä. Se oli hauskaa, se oli hänelle aivan uutta, kun vuonon lämmin pintavesi siivilöityi sormien lomitse. Muuten aika älykäs ihmistaimi, kyseli, oliko täällä kaloja, oliko isojakin, miten isoja? Lapsi sai suureksi riemukseen käteensä liuskameduusan. Se polttaa! varoitti Edevart äitiä. Ja äiti huuhtoi kiireesti lapsen kättä varoitellen: Saat nähdä sellaisia kotirannassakin, mutta et saa koskaan ottaa niitä käteesi. — Miksi en saa? — Ne polttavat, sormiasi rupeaa kirvelemään. — Mikä noiden elukoiden nimi on? — Niin, miksi niitä sanotaankaan? kysyi Lovise Magrete vuorostaan. — Ne ovat sellaisia merinilviäisiä, eivät kylläkään kaloja, mutta nekin elävät, ovat eläimiä. — Ne elävät ja ovat eläimiä, toisti äiti lapselleen antaen Edevartin opettaa heitä kumpaakin. — Liuskameduusa! hän huudahti sitten äkkiä. Sanoimme niitä täällä liuskameduusoiksi.
Äänettömyys.
Eikö Haabjørg ole aika iso ikäisekseen? kysyi Lovise Magrete.
On kyllä.
Edevart painoi katseensa veneen pohjaan
Ja niin riski ja vilkas lapsi! Älä luule, että hän aina on niin hiljainen kuin nyt.
Eipä tietenkään.
Ei toki. Ja lukee jo sisältä ja kirjoittaa kirjaimia. Meillä on mukana vähän lukemistakin, se on painettu sellaisilla kirjaimilla, joita käytetään siellä lännen puolessa. Hän laulaakin. Etkö laulaisi vähän, Haabjørg?
Huomenna, vastasi lapsi kuin valittaen.
Niin, olet väsyksissä, saat nukkua äidin kanssa.
Edevart: Niin, olen pannut hänenkin vuoteensa kuntoon.
Mitä kaikkea oletkaan tehnyt — sinähän olet verraton mies!
Lapsensänky oli siellä ennestään, huomautti Edevart.
Niin sänky, mutta vuodevaatteet ja kaikki muu? Sinä ajattelet kaikkea. Mutta sen parempi, hän ei ole tottunut nukkumaan minun kanssani samassa vuoteessa. Enkä minäkään hänen kanssaan… Ja Lovise Magreten huulilla leikki merkillinen hymy. Jaha, tuossa siis on Karelin talo, hän oli lähin naapuri. Poikkesin usein heillä mennessäni kylään maata myöten. Oletko sinä Edevart käynyt siellä?
Olen montakin kertaa. Olen myös sopinut kaikesta Karelin ja hänen vaimonsa kanssa — täytyyhän minun toki hommata ruokaa sellaisille vieraille kuin te.
Meillä on vähän evästä mukana. Mitä olet puhunut heille?
Että syötte heillä tänään illallista.
Täälläkö? Ei, ei!
Lapsi saisi täällä maitoa.
Ei hän ole erikoisemmin tottunut saamaan maitoa. Ei, mennään kotiin yhtä kyytiä. Sinulla on varmasti tarpeeksi ruokaa meille.
On kyllä, minkälaista on, Edevart selitti hymyillen. Olen ostanut teidän varallenne ruokaa useitakin kertoja, mutta se uhkasi aina pilaantua, niin että minun itseni täytyi syödä kaikki suuhuni.
Lovise Magrete hymyili hänkin, mutta samassa hän virkkoi säälien: Voi raukkaa!
Edevart sanoi torjuen: En minä sitä tarkoittanut. Ja huomenna haen uutta.
Sinulla ei siis ole lehmää? Eikä muitakaan elukoita?
Ei ole.
Niin, ethän asukaan täällä, niinhän kirjoitit. Heitit vain rahasi meille, etkä itse edes asu Doppenissa. Voi kuinka surullista kaikki on.
Edevart virkkoi nolona ja kärtyisästi: Viitsitkin kaikkea…!
Ja nyt olet pitkät ajat vain oleillut täällä voidaksesi näyttää minulle tietä takaisin kotiini.
Edevart piteli airoja koholla ilmassa uhaten: Jos vielä puhut tuolla tavalla, en pistä enää airoja veteen! Mies suuttui, kuului Haabjørg kuiskaavan. Äiti hymyili selittäen, ettei mies suinkaan ollut suutuksissaan, vaan kiltti, ihan liian kiltti. Nyt — nyt alkaa kosken kohina kuulua, nyt ollaan kohta perillä.
Koski? Mikä se on? Tuo sana oli Haabjørgille outo ja tuntematon.
Iso joki, joka putoaa jyrkkää seinää alaspäin, paljon vettä ja paljon valkoista vaahtoa. Voi, se on niin kaunista, saat uskoa! Mennään huomenna sitä katsomaan… Heidän ehdittyään lahdenpohjukkaan ja rakennusten ilmestyessä näkyviin Lovise Magrete huudahti: Voi kuinka pientä kaikki onkaan! Hän pudisti päätään tuijottaen tuijottamasta päästyäänkin. Tännekö…? kysyi Haabjørg.
Niin. Voi kuinka pientä kaikki onkaan! Hyvä Luoja, kuinka hauska on nähdä taas kaikkea! Tuossa on kaikki vanhalla paikallaan. Ja Lovise Magrete luetteli kuin ulkomuistista: Tuparakennus, navetta, heinälato, halkovaja, pesulaituri, niityt. Mutta nyt ne ovat peltona? Niin, vastasi Edevart. Vähän ohraa ja perunaa. Täällä minä kävelin rakennusten väliä toimitellen töitäni ja tietämättä muusta mitään, katselin tuntureille, katsoin taivasta, tuijotin lahdelle, hoitelin elukoita, tein kaikkea, mihin olin tottunut. Päivät kuluivat. Kuuletko kosken kohinaa, Haabjørg? Se pauhaa… Täällä on kaunista, sanoi Haabjørg. Äiti kietaisi käsivartensa lapsen ympärille huudahtaen kiihkeästi: Vai niin sinusta tuntuu? Niin, niin, kyllä täällä on kaunista!
Ja koko ajan kiivetessään rantatietä tupaan Lovise Magrete muisteli pieniä muistojaan, väliin kyynelet silmissään, väliin taas hymyillen: Tässä juuri sain tikun jalkaani. Olin silloin kahdenkymmenen ikäinen ja niin notkea, että vedin tikun pois hampaillani. —
Miehestä ei sanaakaan.