VI
Lovise Magrete oli luvannut sekä itselleen että Edevartille pysyvänsä poissa kauppapaikasta, mutta ei voinut pitää lupaustaan. Ei voinut ajan pitkään sitä pitää. Hän oli kyllä lujasti niin päättänyt, ja hetkiseksi se oli ilahuttanut Edevartin mieltä. Mutta sitten tämä ei enää niin pitänyt sillä väliä, saattoipa suorastaan auttaakin Lovise Magretea peruutumaan päätöksestään. Edevart saattoi sanoa: Tänään on vesillä oikein kaunista, voisit ottaa lapsen mukaasi. Mitäpä se häntä liikutti, vaikka Lovise Magrete saikin hetkisen puhella englantia ja nauttia kaikista iloista, joita kauppapaikassa saattoi olla tarjona! Tämä oli kyllä hyvin mietteissään ja harvapuheinen matkalta palattua, mutta se ei enää kiusannut Edevartia niinkuin ennen. Sillä Lovise Magrete osasi kääntää asian parhain päin. Hän oli alkanut katsella Knoffeja suopeammin silmin siitä lähtien kun Romeo oli kerran pistäytynyt kaupassa ja ruvennut juttelemaan Haabjørgin kanssa. Romeo ei ollut ensinkään pois tieltä, antoi lapselle makeisia ja kyseli, eikö tämä tahtoisi jäädä hänen tytökseen. Kyllä, vastasi Haabjørg oitis, lapsesta oli hirmuisen hauska katsella kaikkea, mitä oli kaupassa; ja sitten talossa oli vielä kyyhkyjä ja kanoja ja lehmiä ja muita elukoita. Äiti kuunteli sävyisästi hymyillen heidän loruiluaan; Haabjørg vastasi nokkelasti ja reippaasti kaikkiin kysymyksiin, ja Romeo nauroi kuin vallaton poikaviikari. Heidän lähtiessään hän kysyi lapselta: Tulet kai pian taas käymään? — Kiitoksia vain, kyllä minä tulen! — Ethän vain narraa? — En narraa, saat nähdä!
Totta tosiaan, tämä käynti ei mennyt Lovise Magretelta hukkaan. Hänen mielestään Romeo oli parempi kuin olisi osannut odottaakaan.
Ei kestänytkään kauan, ennen kuin Haabjørgin mieli alkoi tehdä kylään, ja Edevart myöntyi siihen mielellään. Hän ei ollut päässyt lapseen nähden siihen, mitä oli toivonut, ei rohjennut suudella tätä kertaakaan ja koetti karttaa joutumasta tytön kanssa kahden. Lapsi ei koskaan omia aikojaan kiivennyt hänen syliinsä eikä kietonut käsivarsiaan hänen kaulaansa. Mutta aina lapsi oli sentään salaa ajatuksissa, aina Edevartin sydäntä lähellä. Hän ei voinut kieltää pienokaiselta mitään, toivoipa tämä mitä hyvänsä, ja seuraavalla kerralla he lähtivät kauppapaikkaan kaikin kolmisin.
Romeosta ei aluksi näkynyt sinä päivänä jälkeäkään. He toimittivat pienet ostoksensa. Edevart osti ruokatavaraa, Lovise Magrete puheli Lorensenin kanssa. Lapsi oli hävinnyt johonkin. Äkkiä Haabjørg ilmestyi toimiston ovesta käsi kädessä Romeon kanssa, joka nauroi aivan ääneensä sanoessaan: Hän tuli hakemaan minua! Kun Haabjørg ei vieläkään päästänyt Romeon kädestä irti, tämä selitti, että lapsi oli pyytänyt häntä näyttämään vasikoita.
Äiti lyödä läiskäytti ihmeissään kätensä yhteen huudahtaen: No mutta kaikkia sen lapsen päähän pistääkin!
Mainiota! huudahti Romeo. Hänhän itsekin oli vielä melkein poika. No tule nyt, Haabjørg! Ja kummatkin lähtivät yhdessä vasikoita katsomaan.
He viipyivät poissa hyvän aikaa. Palatessaan he kertoivat nähneensä vaikka mitä elukoita, ja heillä riitti hauskaa juttua vielä kaupassakin. Tahdotko tulla Julian luo? kysäisi Romeo. Lapsi oli heti valmis ja tarttui taas hänen käteensä.
No mutta tuota lasta…! päivitteli äiti taaskin. Meidänhän on lähdettävä kotiin.
Eikö hän voi jäädä tänne?
Kyllä, kiitoksia vain! vastasi lapsi omasta puolestaan saaden kaikkien huulet vetäytymään hymyyn.
Puhuttiin sinne ja tänne. Eihän lapsella ole mukana yövaatteitakaan, selitteli äiti voidakseen osoittaa olevansa selvillä hienoista tavoista. — Yöpukuako? Romeo tuumi, että eiköhän Julialla liene jäljellä jotakin lapsuudenajoiltaan, Romeolla itsellään ei ollut aavistustakaan, että sellaisia käytettiinkään, hahhahhaa! Mutta kai Julialla on nukkeja. — — Sen kuullessaan Haabjørg tarttui yhä lujemmin Romeon käteen eikä tahtonut kuulla lähdöstä puhuttavankaan. — Antaa hänen jäädä! kuiskasi Edevart. Käyn noutamassa hänet huomenna.
Kotimatkalla Lovise Magrete selaili amerikkalaisia aikakauslehtiä. Kumpikin oli hyvillään siitä, että lapsi oli jäänyt Knoffien luo; sitä saattoi pitää suosionosoituksena tämän äitiäkin kohtaan. Ei silti, että olisin sen vaivainen! vakuutteli Lovise Magrete, mutta ei ole haitaksi, vaikka hekin osoittavat hiukan ihmistapoja! Mitä sinä luet? kysäisi Edevart.
… Lorensen antoi näitä terveisiksi Anders Vaadelta. Ja samassa Lovise Magrete jo innoissaan selittämään: Tässä puhutaan Floridasta — se on Amerikassa. En ole käynyt siellä, mutta varmaan siellä on maailman ihanimmat paikat. On oikein vahinko, ettet sinä pysty lukemaan tätä, sillä tässä on kaikkea mahdollista siitä maasta ja sisäjärvistä ja rautateistä ja kaikesta, mitä heidän farmeillaan kasvaa. Katsohan vain näitä kuvia. Oikein värikuvia, omenat punaisia, ikkunat vihreitä, vehnäpellot keltaisia ja luumut sinisiä — — niin, siellä kasvaa vaikka mitä, eikä se maa voi tulla koskaan niin köyhäksi ja kurjaksi kuin tämä. Katsohan tätä kuvaa: Lienee vaikka Anders Vaade itse, joka istuu ison kahden hevosen vetämän koneen satulassa. Näetkö, miten vehnä kaatuu koneen perässä kuin luoko? Sitten hän sitoo vehnän lyhteisiin, ja, Herra nähköön, hänellä taitaa olla erikoinen kone siihenkin työhön.
Mainiot vehkeet! tuumi Edevart. Eikö sinua todellakaan ensinkään haluta tulla sellaiseen maahan?
Halutako — — en ole tullut tuota niin tarkoin ajatelleeksi.
Mutta sinun pitäisi ajatella.
Ehkäpä pitäisi — mutta eikös meidän pitänyt jäädä Doppeniin asumaan? huudahti Edevart ärtyisästi.
Hm. Mutta eikös sinun pitänyt ruveta rakentamaan, ja eikö meidän pitänyt muuttaa sinun kotipuoleesi? Edevart ei vastannut.
Siitä ei kylläkään tule mitään, sen saat nähdä. Kunhan kerron sinulle kaikki, mitä näissä kirjoissa puhutaan, on ihme ja kumma, jollei mielesi rupea tekemään siihen maahan. Anders Vaade tahtoo sinne takaisin, Lorensen samoin, mutta tällä kertaa hän aikoo mennä Kanadaan, koska tahtoo asettua asumaan kaupunkiin. Lähtevät nyt syyspuolella, ja varmasti saavat monta meikäläistä mukaansa. Entä jos mekin lyöttäytyisimme samaan joukkoon? Edevart pudisti päätään. Lupaa kuitenkin ajatella asiaa!
Onhan minulla pieni kauppa ja elinkeinoni täällä kotimaassa, vastasi
Edevart.
Lovise Magrete: Sillä ei pitkälle potkita! Siitä tulee vain kitkuttamista päivästä toiseen. Niinkuin nyt tuo naapurimmekin, Karel; ei hänellä ole kovinkaan kehuttavat päivät.
Niin Karelillako? Onpahan vain tullut toimeen ja hyvästi onkin; hänellä on, mitä tarvitsee, pojat ovat isoja, reippaita miehiä, peltoja ja niittyjä kelpaa näyttää toisillekin. En ymmärrä, miten keksitkin juuri hänet. Hän on tyytyväinen osaansa.
Niin, kun ei tiedä paremmasta mitään. Etkö sinä ymmärrä? Onko Karelilla semmoista konetta, jollainen tässä kirjassa on kuvattuna, ja onko hänellä kahta hevosta? Ei, hänellä ei ole sellaisesta aavistustakaan. Totta on, mitä Lorensen sanoi: Niiden mielestä on kyllä täällä kotona hyvä olla, jotka eivät paremmasta tiedä mitään.
Edevart katsoi vastaan jäykästi ja sanoi: Oli kerran sellainenkin aika, jolloin sinusta itsestäsi täällä kotona oli kyllä hyvä olla.
Lovise Magretea hymyilytti. Tuohon oli kovin helppo vastata: Niin, silloin minä en tiennyt mitään mistään muusta!
Ei puhuta enää tästä! mutisi Edevart hiljaa. Sinä olet kovin muuttunut.
Sitä vaikutusta Lovise Magrete oli koettanut torjua alusta alkaen, mutta oliko hän siinä onnistunut? Hän oli kotiin tultua entistäänkin rakastettavampi, riisui oitis pyhävaatteet ja pukeutui arkiasuun, laittoi ruoan ja hiipi aina väliin aivan Edevartin luo ja kuiskaili helliä sanoja hänen korvaansa. Edevart oli ajatellut, ettei yritä lähennellä häntä illalla. Tietenkään hän ei niin tee, eihän toki! — mutta teki kuitenkin. Eikä Lovise Magrete ollut suinkaan ajatellut, että Edevartin täytyisi tämäkin yö viettää heinäladossa; päinvastoin, hän vihjasi siihen suuntaan, että tuvassa oli tilaa molemmille. Hehän olivat tällä kertaa kahden, ja Lovise Magrete ripusti vielä varmuuden vuoksi hurstit ikkunoihin. Kukapa olisi silloin voinut vastustella!
He saivat kumpikin toisiltaan paljon: rakkautta, lupauksia ja valheita. Lovise Magrete oli Edevartin suuri, ihana, ääretön onni. Ei ollut ketään hänen vertaistaan, jokin tähti oli johdattanut hänet Edevartin tielle. Suuri onni oli kohdannut häntä, hän tunsi sen — ainakin luuli tuntevansa.
Älä lähde pois minun luotani! rukoili Edevart. Rakastan sinua niin, enemmän kuin koskaan ennen! Sisimmässään hänellä ei ollut mitään sitä vastaan, että toinen ottaisi hänen sanansa täydestä. Siten Lovise Magretesta tulisi pyöveli, jos niikseen olisi, ja hänestä, Edevartista, uhri ja marttyyri.
Niin minäkin, vastasi Lovise Magrete valehdellen kilpaa toisen kanssa.
En voi koskaan rakastaa ketään toista.
Ja kuitenkin he kumpikin tunsivat itsensä kovin rikkinäisiksi, melkeinpä noloiksi. Kaikki oli toisenlaista kuin ennen, he saattoivat noina hetkinäkin puhella keskenään. Yö oli lämmin, he heittivät liiat vaatteet pois; oli siksi valoisaa, että heidän suudelmansa osuivat oikeaan. Ja jälleen Lovise Magrete saattoi ruveta puhumaan: Olenko sellainen, jollainen toivot minun olevan?
Olet.
Sellainen, jollainen toivot minun olevan?
Niin olet.
Mutta tuli sekin hetki, jolloin heillä ei ollut mitään sanomista, vaan he jäivät äänettömiksi. Pian kuitenkin Lovise Magrete alkoi jälleen puhella, sanan silloin, toisen tällöin, pää painettuna pieluksella Edevartin päätä vasten: Lähteä luotasi, niinkö sanoit? Ei, en tee niin. En lähde, jollet sinä lähde mukaan. Kukaan ei voi pakottaa minua siihen. Entä Haabjørg — enhän toki voine riistää häntä sinulta aivan kokonaan?
Etpä tietenkään.
Mutta etkö voisi lähteä meidän mukaamme, jotta meitä olisi kolme?
En tiedä, vastasi Edevart. Hän ei voinut kieltää mitään tältä toiselta, joka juuri oli ollut hänelle ylen hyvä. Lovise Magrete ei ollut käyttänyt samaa viekkautta, jollaista Edevart oli tullut huomaamaan toisissa naisissa: tämä ei ollut alun alkaen käyttänyt hyväkseen Edevartin lemmenkiihkoa päästäkseen tarkoitustensa perille. Saattoiko Edevart palkita moista pahalla?
Tekeekö mielesi niin kovin takaisin Amerikkaan? hän kysäisi.
Kyllä, ainakin pois täältä, vastasi Lovise Magrete. Ehkä takaisin Amerikkaan, niin on ehkä parasta. Täällä käyn yhä levottomammaksi, tietämättä itsekään miksi. Ja sen jälkeen kuin sain ne amerikkalaiset kirjat — —
Minä ajattelen asiaa, lupasi Edevart.
Voi, Edevart, kuinka kiitollinen sinulle olenkaan! Ja riemusta mieletönnä Lovise Magrete sulki miehen kuumaan syleilyynsä temmaten hänet mukaansa hurmioonsa. Hän puheli pitkin iltaa yhä uudelleen, kuinka hyvä Edevart oli aina ollut ja kuinka hän, Lovise Magrete, tahtoi häntä siitä kiittää. Niin, Herra nähköön, niin hän tahtoi tehdä! Hän lepäsi miehen leveää rintaa vasten kiihottaen tämän yhä uusiin hellyydenosoituksiin ja uusiin lupauksiin. Ennen aamunkoittoa Edevart oli luvannut kaikki, mitä Lovise Magrete pyysi.
<tb>
Edevart istuu veneessä. Hän soutaa noutamaan Haabjørgiä. Sydämensä syvimmässä hän on suutuksissaan itselleen. Hänen viimeöiset lupauksensa olivat anteeksi antamattomia typeryyksiä. Hänkö Amerikkaan! Pitikö hänen antaa kotona Poldenissa aloittamansa yrityksen mennä nurin? Pitäisikö vanhan isän nähdä vielä sekin! Ja ukkoon kun jokainen pieninkin vanhan tuparakennuksen laajennus oli tehnyt niin suurenmoisen vaikutuksen, että tämä oli aina sanonut: Kunpa äiti olisi ollut näkemässä!
Laivasillalla Edevart tapasi Augustin. Tällä ei ollut rohkaisevia uutisia kerrottavana. Trondheimista oli tullut vastaus, jossa selitettiin, että Augustin vuoresta löytämät kivinäytteet oli jo ennenkin tutkittu moneen kertaan ja että vuoressa oli toimitettu porauksia. Paikka oli ollut tunnettu jo monen miespolven ajan. Tulin liian myöhään, valitti August.
Mitä sinä puhutkaan! huudahti Edevart kauhistuksissaan.
August seisoi hetkisen ääneti kuin kovan kohtalon musertamana miehenä, mutta ojentautui sitten suoraksi ponnistaen sielunvoimansa äärimmilleen muistaessaan toverin olevan näkemässä ja kuulemassa. Nyt minä en voi sinua auttaa! hän lausahti lopuksi.
Edevart surkutteli toveriaan oman onnettomuutensa hellyttämällä. Kyllä sinulla pitikin olla kova onni!
Niinpä niin, tuumi August, sinne meni kelloni ja kaikki! Mutta välipä tällä. Terve menoa vain! Miten niin?
Ka, koko vuori oli pelkkää roskaa, ei mitään muuta. Mitä sinä puhutkaan!
Tietystikään en ole upposokea enkä löylynlyömä. Jotakin löytämäni varmasti oli. Ei minua niin vain petetä. Mutta todistuksessa mainitaan vain rikistä ja kiisusta ja muusta roskasta; mikä apu tai autuus niistä sitten lähti! Ja niitäkin on niin vähän ja niin ohuelti, ettei kannata ruveta louhimaan. Oletko kuullut mokomaa? Näytti siltä, että koko tunturi olisi ollut samaa ainetta, mutta sitä onkin vain hiukan siellä täällä, ja sitten vielä viittä, kuutta muuta sorttia niiden seassa. Edevart seisoi masentuneena, sanaa lausumatta. Ei hitto, ei se ollut kultaa! sanoi August lopuksi. Mitä nyt aiot tehdä?
Minäkö? Olen vain menossa taloon hakemaan kotiin pientä amerikkalaistyttöä. Hän oli täällä talossa yötä. Tarkoitin, että miten nyt luulet suoriutuvasi kun on ruvettava rakentamaan?
En minä voi ruveta rakentamaan. En tiedä muuta keinoa kuin lähteä pois koko maasta.
Kunpa minäkin voisin tehdä samoin! En silloin kauan vanhenisi tässä paikassa. Mutta nyt ei auta muu kuin kävele pois vielä jonkin aikaa täällä laiturilla saadaksesi muutaman talarin kokoon.
Oletko ihan auki?
Olenpa kyllä. Mutta on minulla sentään revolveri.
Voin lainata sinulle pari talaria, sanoi Edevart. Sain juuri kotoa.
Älä tee pilkkaa miehestä! Et liene itsekään rahaista rahaa koko mies.
Ja saadaan taas nähdä, jatkoi Edevart puhettaan. Kun kaavin kokoon kaikki, mitä minulla on täällä ja mitä kotona Poldenissa, niin ehkäpä voin sinua auttaa. Lähdetkö mukaan?
Ilmoita vain päivä ja minuutti! vakuutti August.
Edevart soutaa kotiin Haabjørg mukanaan. Tytöllä on ihan pussillisia ruoka-aineita ja makeisia; hän on saanut Julialta nuken, jolla on oikein silkkileninki, ja on luvassa toinen, vielä isompi, mutta hänen on itsensä käytävä se noutamassa. Romeo oli antanut sormuksen, jossa on punainen kivi; sellaisia heillä on kaupassa myytävänä.
Oliko hauskaa? kysyy Edevart.
Oli. Ja minun pitää päästä pian hakemaan sitä toista nukkea.
Mitä sinä niin monella nukella?
Täytyy kai tytöllä olla äiti.
Mitä teitte koko ajan? Leikittekö?
Tyttö vastailee kysymyksiin hieman vastahakoisesti. Hän pysyttelee kuten tavallista ikään kuin loitommalla ja katsoo Edevartiin kuin vieraaseen ja asiaankuulumattomaan. Äkkiä hän purskahtaa nauruun ja sanoo itsestään: Naurattavat niin ne kissanpojat!
Pikku Haabjørg on vielä kokonaan muistojensa vallassa, hymyilee aina väliin ja kotiin tultua näyttelee lahjojaan äidille ja alkaa kertoa pyytämättä kaikesta: Julia oli soittanut, klink, klink, klink; se oli ollut kerrassaan ihmeellistä. He kävivät keittiössä; siellä oli istunut syömässä se sama mies, jolla oli kiiltävät hampaat, tiedäthän. Minä lauloin heille, ja mies puhui englantia, mutta lattialla oli kaksi kissanpoikasta, ja iso kissaäiti hiipi hiljaa niiden jäljessä ja katseli niiden leikkiä. Lupasivat, että saan ottaa niistä toisen mukaani, ne kun olivat niin metkoja.
Oliko huoneissa hyvin hienoa? kysäisi äiti. Oli. Mutta leipomossa kaikki olivat jauhoista aivan valkoisina, ja oli jauhoja nenässäkin ja taikinaa käsissä, hihhihhii! Olisittepas olleet näkemässä! Sitten käytiin katsomassa kanoja ja vietiin niille jotakin, ja sitten käytiin vähän joka paikassa. Ketä oli mukanasi?
Kaikki. Niin, ei kylläkään vanha rouva, sillä hänhän on niin lihava ja istuu aina sisässä, mutta Julia ja Romeo ja se vanha herra, ja vanha herra näytti minulle kultakelloaan ja antoi kuunnella sen tikitystä, ja sitten meni tiehensä. Taloudenhoitajatar näytti ruokahuoneenkin. Siellä oli kaiken maailman vehkeitä hyllyillä ja kaapeissa, ja minä sain kakkuja. Voit uskoa, että siellä oli hirmuisen hauskaa. Käskivätkö he käymään?
Totta kai, koska minun kerran pitää hakea se toinen nukke. Antoiko
Julia sinulle yöpaidan?
Antoi kyllä, mutta se oli niin lyhyt, ei paljon parempi kuin mekko.
Vai niin, vai mekko, tuumi Lovise Magrete. Sen saatoin arvatakin!
Sellaisia he tavallisesti käyttävät. Kysyivätkös äitiä?
Kyllä. Tai eivät sentään tainneet — ei, en luule heidän kysyneen. Mutta isää kyllä. Kävin taas katsomassa vasikoita, eivätkä ne yrittäneet purra, vaan ainoastaan nuolla kättä.
Eivätkö kysyneet äitiä?
Eivät kysyneet. Mutta minä sanoin, että sinulla on kaksi sormusta ja että toisessa on helmi.
<tb>
Ei. Eivät olleet kyselleet äitiä.
Siinä oli Lovise Magretelle uusi loukkaantumisen aihe. Hänen käydessään seuraavan kerran lapsen mukana Knoffilla talon väki ei paljonkaan välittänyt hänestä itsestään, mutta kaikki pyörivät pikku Haabjørgin ympärillä. Äitiä ei edes pyydetty sisään. Kaikeksi onneksi sattui Anders Vaade olemaan kaupassa käymässä, ja tämä sekä Lorensen pitivät koko ajan Lovise Magretelle seuraa. Siinä jo sovittiin ajasta, milloin lähdetään maasta, sovittiin samalla kaikista yksityiskohdista. Edevart kuunteli valmista, mutta kun puhelu kävi englanniksi, hän ei ymmärtänyt halkaistua sanaa.
Palvelustyttö tuli kysymään "herrasväkien" puolesta eikö pikku Haabjørg saisi tälläkin kertaa jäädä heille yöksi. Äidille ei minkään valtakunnan kutsua! Lovise Magrete katsoi Edevartiin sanoen: En voi ymmärtää miksi he aina ja aina tahtovat pienokaista luokseen. Lorensen kuiskasi hiljaa, viekkaan näköisenä: Romeon keksintöä koko juttu, ja toiset tahtovat olla hänelle mieliksi. — Miksipäs tyttö ei voisi jäädäkin! kuiskasi Edevart. — Niin, en tiedä; mutta tällä kertaa minulla o mukana hänelle yöpaita. — Äiti pisti paperiin käärityn esineen tytön käteen laskien hänet sitten menemään.
Mutta lapsi oli tuskin ehtinyt ulos kaupasta, ennen kuin Lovise Magrete säpsähti ja huudahti. — Juokse sukkelaan tytön jälkeen! hän kuiskasi Edevartille nykäisten tätä takinhihasta. Hae takaisin se käärö, se ei ollutkaan oikea!
Edevart vastasi juoheaan: Vai ei se ollut oikea…?
Ei ollut. Se oli minun omani. Kas tässä hänen! Juokse sukkelaan vaihtamaan!
Lovise Magreten oma…? Edevart ihmetteli juostessaan. Hän oli talossa hyvä tuttu, tunsi paikat, mutta e tavoittanut tyttöä ennen kuin keittiössä.
Kääröt oli vaihdettu käden käänteessä, mutta taloudenhoitajatar Ellingsen, joka oli naimisissa Magnuksen kanssa, puuhaili jotakin keittiössä. Hän tunsi heti Edevartin ja kasvot lehahtivat punaisiksi, mutta hän katso mieheen tyynesti ja pitkään irrottamatta tästä silmiään Edevartin tervehtiessä ja astuessa lähemmäs hän hymyili. Entinen neitsyt Ellingsen oli ennallaan, vaikka olikin joutunut naimisiin ja vaikka hänellä olikin paksu kultasormus keskisormessa. Oli aivan samanlainen kuin ennenkin, hihat kyynärpäihin saakka ylös käärittyinä, käsivarret nuortean pyöreät niinkuin ennenkin. Hän ei ollut ollenkaan muuttunut.
Näkeepä kerran tätäkin miestä! hän huudahti.
Mitäpä minä itseäni näyttelemään, kun sinä kerran olet naimisissa! ivastasi Edevart äreästi.
Entäs sinä? Etkö itsekin ole naimisissa?
En toki, siitä hulluudesta olen vielä säästynyt.
Olen kuitenkin kuullut kerrottavan, että olet taas löytänyt Haakon
Doppenin vaimon.
Niin, tavallaan kyllä. Hän tuli Amerikasta ja tahtoi nähdä vanhan kotinsa, enkähän minä voinut ruveta kieltelemäänkään, selitteli Edevart arkaillen.
Niin, niin. Mitäpä se minua liikuttaa.
Kuinkas huristaa?
Kuinkapas tässä… päivä kerrassaan. Entä itse…?
Ei kannata puhua. Taitaa tulla lähtö koko maasta.
Oletko tehnyt jotakin hullua? kysyi nainen tutkivasti.
Olenpa niinkin. Itselleni nimittäin.
Edevart ei voittanut mitään itseään säälivällä huokauksellaan. Jos hän olisi tahtonut esittää asian ikään kuin hänelle olisi tapahtunut vääryys ja että hän siis ansaitsi sääliä, että kohtalo oli vienyt hänet väärään, joten hän siis oli uhri, niin pahasti hän erehtyi. Taloudenhoitajatar Ellingsen vain nauroi hänelle vasten silmiä irvistäen vielä samalla, mikä ärsytti Edevartia.
Mitä sinä naurat?
Itkeäkös tässä pitäisi? Ei, jokaisen ihmisen elämä ja oleminen on sellaista, millaiseksi sen itse tahtoo. Niin että älä yritäkään syyttää toisia.
Sitä Edevart ei ollut tehnytkään, joten hän vastasi loukkaantuneena: En ymmärrä, mitä sinä tarkoitat. Olenko muka syyttänyt sinua jostakin?
Et kylläkään minua. Mutta annetaan asian olla, tulin muuten vain sanoneeksi.
Nainen oli kumman äreä ja tyly, hieman liian äkkipikainen. Edevart varustautui lähtemään, mutta toinen ei päästänyt häntä pois. Keittiössä liikkui palvelustyttöjä edestakaisin puuhaillen kuka mitäkin. He katsastivat paistinuunia, kattoivat pitkän väenpöydän, pesivät ja huosivat. Taloudenhoitajatar Ellingsen avasi ruokakomeron oven sanoen: Tulehan tänne, niin sanon sinulle jotakin!
Mitä sitten? ihmetteli Edevart, mutta lähti kuin lähtikin jäljestä.
He seisoivat nyt lukitun oven takana kahden. Ei tapahtunut mitään.
Mitäkö? virkkoi nainen vihdoinkin. Ei mitään.
Edevart oli ymmällä: Mitä sinä oikein…?
Toisen nenäkkyys oli kuin pois puhallettu. Hän hymyili hämillään ja surullisesti luoden silmänsä maahan: Olisin vain halunnut hetkisen puhella.
Edevart: Minulla ei olisi juuri nyt aikaa. Katsos, minut lähetettiin vain hakemaan tämä käärö pois, niin että pois kai se on vietävä. Odottavat jo minua.
Ketkä?
Matkaseurani.
Naisen kasvoille levisi katkera ilme, hän mutisi puoliääneen: No sitten en tahdo sinua pidätellä. Ajattelin vain, että ehkä olisit istunut täällä hetkisen juttelemassa, juonut vaikka kupin kahvia; olisin hakenut leipääkin.
Kiitoksia vain paljon, mutta —
Edevartia rupesi säälittämään. Hän ei tuntenut enää mielessään vähintäkään kaunaa, vaan tahtoi olla ystävällinen ja tarttui naisen käteen. Onpa sinulla paksu sormus.
Niin on.
Miksi käytät vihkisormustasi keskisormessa?
Se oli niin väljä.
Niin niin, Magnus on toivonut sinulle kaikkea hyvää ja hankkinut sen vuoksi tavallista isomman sormuksenkin.
Siihen toinen ei vastannut mitään. Hän irroitti kätensä Edevartin kourasta ja oli puuhailevinaan jotakin ruokakomeron perällä, avasi kaapin ovea sen verran, että Edevart saattoi nähdä kaapissa olevan jauhoja, vehnäjauhoja. Mitä ihmettä hänellä saattoi olla siellä tekemistä? Tuo kaikki oli pelkkää neuvottomuutta.
Mutta jopas minä jäänkin tähän koko päiväksi! Edevart huudahti äkkiä kiireesti lähtien saman tien ulos.
Nainen tuli jäljestä. Hänen kasvonsa olivat tuhkanharmaat, ja hän näytti olevan valmis kuristamaan miehen siihen paikkaan. Ovesta mennessään Edevart tunsi naisen käden selässään, tämä kun tyrkkäsi häntä menemään. Lovise Magrete odotteli jo levottomana kuin tulisilla hiilillä.
Viivähdin vähän, virkkoi Edevart.
Lovise Magrete tarkasti heti kääröä ja huoahti sitten helpotuksesta:
Hyvä! Tämä on oikea! Lähdetään nyt kotiin. Oletko valmis?
Olen kyllä.
He eivät olleet ostaneet mitään, eikä heillä ollut mitään kannettavaa veneeseen. Pihalla Lovise Magrete äkkiä pysähtyi kysyen: Oletko käynyt leipomossa?
Leipomossako? En.
Sinulla on valkoinen kädenkuva selässä, virkkaa Lovise Magrete pudistellen Edevartin takkia. Missä tapasit Haabjørgin?
Keittiössä.
Valkoinen kädenkuva, hän sanoo uudelleen. Kaikkien viiden sormen jäljet. Ihan selvästi jauhoja, en saa niitä lähtemään.
Edevart sukaisee takin päältään siinä paikassa ja pudistelee ja hieroo ja hankaa. Hän on raivoissaan ja nolona; hänen mieleensä jo iskee ajatus palata niiltä jalkojensa sijoilta takaisin keittiöön kiittämään syyllistä oikein kädestä pitäen, niin että sormet musertuvat leveää sormusta vasten.
Se sinun "neitsyesi" on tainnut riippua kaulassasi! sanoo Lovise
Magrete värittömin huulin.
Ei ole ollut kaulassani.
Vanha rakkaus, jahdin ajoilta!
Hahhahhaa! Edevartin täytyy nauraa kesken kaiken.
Vai niin, hän siis oli sittenkin kaulassasi?
Edevart: Olisi paras sinun olla ääneti! Hän sukaisi takin hartioilleen sellaisena kuin se oli, ja sitten he lähtivät.
Olisi sentään voinut ensin pyyhkiä jauhot käsistään! pisteli Lovise
Magrete vieläkin.
Edevart puri hammasta vastaamatta mitään. Se hävytön ihminen, se paholaisen sikiö, oli ajatellut kaiken edeltäpäin! Edevart oli äkeissään itselleenkin, kun oli keskellä pihaa ottanut takin päältään ja pudistellut sitä Se noita oli varmaan tirkistellyt ikkunasta ja nähnyt kaikki.
Minun olisi itseni pitänyt käydä se käärö vaihtamasi tuumi Lovise
Magrete.
Parasta olisi ollut niin.
Niin, mutta enhän minä voinut mennä sinne. En tahtonut näyttää silmiäni. Heidän ei pidä päästä sanomaa että minä muka tuppaudun heidän keittiöönsä, jotta kutsuisivat minut sisään.
Lovise Magrete kiusasi Edevartia kotimatkalla niin kauan, että tämä lopulta kertoi hänelle kaikki tyynni. Edevart saattoi tehdä niin hyvällä omallatunnolla, turvautumatta kertaakaan valheeseen, hän oli aivan viaton. Lovise Magrete huomasi oitis, että häväistys oli tarkoitettu paljon enemmänkin hänelle itselleen kuin Edevartille, mutta suhtautui asiaan sangen rauhallisesti ja virkkoi, laskien surumielistä leikkiä: Tämän jälkeen en taida enää tohtia laskea sinua käymään yksin kaupassa! Hän koetti hieman hymyilläkin, mutta siitä tuli varsin vaisu ja alakuloinen hymy. Jonkin aikaa asia näytti Lovise Magretea painostavan: hän saattoi yhtäkkiä leimahtaa kuin tuleen, ja silloin hän helli Edevartia puuhaillen ja häärien hänen lähellään kuin ensimmäisinä päivinä. Mutta lopulta sekin puuska meni ohi. Lovise Magrete sai muuta ajattelemista.
Hän kysäisi Edevartilta: Etkö aiokaan lähteä kotiisi panemaan kaikkea kuntoon?
Kyllä lähden, vastasi Edevart.
Mutta meni päiviä, viikkoja vieri, eikä Edevart vieläkään lähtenyt. Hän ei hievahtanut paikaltaan. Kävihän elämä laatuun näinkin; hän sai Pauline siskolta kotoa rahoja sitä mukaa kuin tämä sai myydyksi vastalähetetyt tavarat, joten Edevart saattoi ostaa Knoffilta ruokatavaroita ja elää edelleen.
Jonkin ajan kuluttua Lovise Magrete jälleen uteli: Etkö aio lähteä liikkeelle?
Kyllä lähden.
Jo sinun sietääkin lähteä, sillä ei ole enää liikoja aikoja jäljellä.
Mitä? Onko sinulla jo matkalippu?
Matkalippuko? En ollut aikonut palata takaisin Amerikkaan, olin aikonut jäädä tänne.
Niin minäkin ajattelin, sanoi Edevart synkästi.
Niin, mutta minä en jaksa olla täällä enää kauempaa, ei puhuta siitä. Täytyy siis yrittää takaisin Amerikkaan. Johonkin paikkaan sinne, minne vain, ehkä Länsivaltioihin.
Et siis itsekään ole varma siitä, minne menet.
En tiedä. Ei, teen voitavani, enkä enää ajattele muuta. Sinä vain naurat ja tietysti luulet minun olevan päästäni pilalla, mutta asia on niin, että minulla on lapset siellä.
Täälläpähän sinulla on lapsi, huomautti Edevart siihen.
Äänettömyys.
Onko sinulla itselläsi rahaa matkalippuun? kysäisi Edevart sitten.
Ja toinen vastasi suoraan: On kyllä, sillä Anders Vaade lupasi lainata.
He eivät enää juuri ujostelleet. Vielä pari kuukautta sitten Edevart olisi pitänyt loukkauksena, jos Lovise Magrete olisi ottanut toisilta rahoja lainaksi. Mutta he olivat kumpikin heränneet suloisesta hurmiosta; kumpikin tunsi itsensä kumman rikkinäiseksi, kummankaan taholta ei ollut täydellistä antaumusta. Lovise Magrete oli siihen saakka — varmastikin hienotunteisuudesta Edevartia kohtaan — pitänyt sormuksensa piilossa, mutta nyt hän ykskaks pisti ne sormiinsa. Ne olivat kyllä kauniit, miksi hän ei siis käyttäisi niitä! Edevart huomasi ne kyllä, mutta ei sanonut mitään. Hänestä se ei enää tuntunut juuri miltään. Hän ei tiennyt, mistä sormukset olivat kotoisin, eikä kysellytkään. Ja sattuessaan kerran taas muistamaan jauhoiset sormenjäljet Edevartin takissa Lovise Magrete vain nauroi sydämellisesti mokomalle ilveilylle ja kysyi, eikö Edevartin tehnyt mieli käydä hakemassa uusia. — Mikäpäs siinä; kerran kun Anders Vaade ilmestyy kauppaan, minä pistäydyn keittiöön, niin saatte olla kahden. — Niin, Anders Vaade ei ole ollenkaan hullumpi mieheksi, älä luulekaan! virkkoi Lovise Magrete puolustellen tätä. Oli varmasti aikoinaan, hänkin, hiukan minuun rakastunut, tämä helmisormuskin on häneltä saatu — kerran jouluna Amerikassa. —
Edevart vastasi: Lienen minäkin saanut jotakin neitsyt Ellingseniltä.
Ei. He eivät enää suotta ujostelleet toisiaan. Heidän sydämellisen rakkautensa satu oli lopussa, heillä ei ollut edessäpäin ainoaakaan varmaa kiinnekohtaa. Heistä oli tullut rakkaudessakin maankiertäjiä.
Nyt on enää kaksi viikkoa aikaa, sanoi Lovise Magrete.
Mihin sitten?
Lähdemme kahden viikon perästä. Laittaudu valmiiksi!
Mutta jos sinä lähtisit minun mukaani kotiin katselemaan, miltä siellä näyttää? kysäisi Edevart kuin koetteeksi. Ehkäpä hyvinkin tahtoisit jäädä sinne olemaan.
Ethän ole rakentanut…?
Rakentanut ja rakentanut — oletko sinä Lovise Magrete sitten tottunut mahdottoman leveihin tiloihin?
En suinkaan, virkkoi toinen nöyrästi. En ole, Herra nähköön. Itse vain puhuit siitä, siksi tulin sanoneeksi.
Edevart: Varmasti rakennutankin vielä. Se vie aikansa, mutta varmasti rakennutan. Tehdään pieni sievä tupa meille kolmelle. Lähdetäänkö katsomaan sen uuden tuvan paikkaa?
Kyllä minä tulen sinun mukaasi.
Asia oli ratkaistu. Mutta Lovise Magrete itse lykkäsi lähtöä tuonnemmaksi. Tuntui siltä kuin hän ei olisi osannut paljoakaan odottaa matkan tuottamasta vaihtelusta, vaan olisi tahtonut olla ennen kaikkea varma siitä, että ehtii takaisin, ennen kuin ne kaksi viikkoa ovat kuluneet, joiden kuluttua Amerikanmenijöiden oli määrä lähteä. Edevartkin oli kahden vaiheilla, hän pelkäsi samoin kuin Lovise Magretekin, että heidän matkansa olisi aivan turha. Ja mitä hän sanoisi poldenilaisille tulla tupsahtaessaan sinne naisen ja lapsen seurassa? Entä mitä ihmiset sanoisivat siitä?
Yks'kaikki —
Haabjørgiä kävi sääli. Tyttö oli nyt saanut Julia Knoffin kummankin nuken, hänen oli määrä mennä sinne vielä kolmaskin kerta yöksi ja saada kissanpoikanen. Mutta nyt kissanpoikanen jäi saamatta. Edevartin täytyi luvata lapselle kissanpoikasia kokonainen katras heidän tultuaan Poldeniin.
He panivat ovet lukkoon ja soutivat matkoihinsa. Doppen oli jälleen kuollut paikka. Ketään ei ollut saattamassa, ainoastaan kosken kohina seurasi lähtijöitä kappaleen matkaa lahdelle. He soutivat lähinaapurin Karelin kautta ja sopivat niin, että tämä pistäytyy silloin tällöin paikkaa katsastamassa.
<tb>
He saapuivat Poldeniin venekyydissä. Edevart ei ollut kovinkaan reippaalla mielellä. Tällä kertaa hänellä ei ollut matkassaan kalastaja-alusta, eipä edes kauppatavaroita täyteen lastattua nelihankaakaan, vain pari uppo-outoa ihmistä. Mitähän isä ja sisar sanovat? Entä Joakim, mitähän varsinkin Joakim sanoisi?
Liukuessaan Poldenin vuonon pohjaan he näkivät väkeä työssä kuivauskallioilla. Ihmiset tuijottivat heihin uteliaina ja ihmeissään. Edevart koetti kyyristyä kokoon soututeljollaan. Kas vain, ofotilainen näkyi tänäkin vuonna olevan Poldenissa kuivaamassa kalaansa. Ukko ei ollut maksanut Edevartilta edellisenä vuonna lainaamiaan talareita, ei kai ollut kyennyt lähettämään, Nils poika oli tainnut tulla maksamaan aika paljon. Mutta laivuri oli kaapinut kokoon kaiken, mitä suinkin oli saanut, voidakseen tänäkin vuonna ostaa kalaa.
He nousivat maihin venetalaiden luona ja lähtivät kiipeämään kylään.
Edevart kantoi tavaroita. Mihin he suuntaisivat askelensa?
Mutta kaikki sujui sentään hyvin, ei lainkaan hullummin. Lovise Magretea oli matka virkistänyt. Se tarjosi vaihtelua ja uusia oloja, ei tarvinnut päivät päästään polkea samoja jälkiään Doppenissa. Hän oli kaunis ja sävyisä, niin että voitti piankin Paulinen puolelleen. Haabjørg suoriutui mainiosti heti ensi hetkestä alkaen. Kohta tultuaan hän sai omakseen kaupan kissan pentuineen päivineen, ja lisäksi hänestä ja isästä tuli pian hyvät ystävät, hän kun kertoili ukolle Amerikasta. Joakim ei ollut kotona.
Kaikki kävi tosiaan paremmin kuin olisi osannut odottaakaan. Jo se seikka, että rakennukset oli maalattu valkoisiksi, vaikutti Lovise Magreteen virkistävästi, niin että hän puhkesi puhumaan: Mutta Edevart, sinullahan on iso rakennus kotitalona! Kiviportaatkin ja kaikki!
Kaikkea muuta kuin iso, tuumi Edevart, mutta sen nojin on vain tultu toimeen. Hän näytti hieman nolona ja aivan kuin häpeillen seuralaiselleen kaupan, sen muutamat harvat hyllyt ja kaapit, sitten pikku toimistonsa ja siunatuksi lopuksi vieläkin pienemmän huoneensa. Kaikki oli hyvässä kunnossa, mutta naurettavan pientä! Edevart kysäisi: Voitko tulla toimeen tässä huoneessa?
Totta kai, vastasi Lovise Magrete. Mikäpä siinä!
Edevart: Tietystikin vain näin aluksi. Rakennan sitten lisää.
Entä mihin Haabjørg pannaan nukkumaan?
Sitä täytyy ajatella. Enkäpä Paulinen kanssa? Heistä on jo tullut hyvät ystävät.
Miksi ei. Mutta entä sinä itse? Aiotko jäädä taivasalle?
Minäkö? Älä suotta huolehdi minusta. Aina minä johonkin…
He kävivät katsomassa talon kaikki laitokset. Heidän pistäytyessään piskuiseen navettaan Lovise Magrete veti sen hajua sieraimiinsa huudahtaen: Voi kuinka tutulta tämä tuntuu! Kun lehmät tulevat illalla kotiin, minun pitää päästä lypsämään.
Edevart tarkasti kaupan ja Pauline ilmoitti, mitkä tavarat olivat taas lopussa. Kaipa saadaan uusia tilalle, hän tuumi rauhallisesti. Mutta missä Hosea on?
Hoseako? Hänhän on Ezran kanssa. Et arvaakaan, että he ykskaks menivät kesällä naimisiin! kertoi Paulin hymyillen. Poika oli, kuin olisi henki ollut kysymyksessä hihhihhii, enkä edes tohtinut kirjoittaa sinulle asiasta. Eipä silti, kyllä he voivat hyvin. Se Ezra on oikein aikamies, koko kesän on möyrinyt suollaan, ja kaikki kasvaa siellä ihan silmissä. Heillä on jo kaksi lehmää… Mitä minun pitikään kysyä: Onko tämä nainen sama, jolle yhdessä kirjoitettiin Amerikkaan?
Sama on.
Onko hän ollut naimisissa?
On. Mies katosi teille tietämättömille.
Sanoit, että hän oli hiukan niinkuin päästään paleltunut. Mutta en minä ole huomannut mitään sellaista.
Se on varmaan mennyt ohi. Ja viis minä koko asiasta Mutta missä Joakim on?
Kvæ-vuonolla. Hänen pisti päähän koettaa vielä kerran onneaan nuotalla… vain sellainen pikkuyritys isompien töiden lomassa. Mutta kuuluu sentään saaneen silliparven apajaansa.
Mainiota! mutisi Edevart itsekseen. Sillä Joakimilla on kerta kaikkiaan onni matkassaan.
Hän tarvitsisikin nyt vähän onnea, virkkoi Pauline, poika on näet navetan rakennuspuuhissa. Eikö entinen sitten ole tarpeeksi iso? Ei ole enää. Sillä meille on hankittu uusi lehmä entisten lisäksi. Et voi uskoa, kuinka hyviä satoja hän on saanut sen perästä kun rupesi kokeilemaan merilevällä.
Ihmeellistä! mutisi Edevart taas. Ketä hänellä on nuottakunnassaan?
En tiedä muista, mutta ainakin Ezra ja Karolus ja Teodor…
Illalla Lovise Magrete lypsi lehmät, mutta jälkeenpäin hän hymyili kyynelten läpi katsellessaan käsiään, jotka oudosta työstä olivat käyneet helliksi. Niin kului ensimmäinen päivä.
Mutta sen jälkeen tuli uusia päiviä, eivätkä ne tuoneet mukanaan pelkkää hauskuutta. Pauline puhui Edevartille vakavasti osoittaen tärkeimpien tavaroiden olevan jälleen lopussa, niin että ihmiset saivat tehdä turhia matkoja heidän kaupalleen. Kas nämä olivat viime aikoina yhä enemmän tottuneet siihen, että saivat kaikki tavaransa samasta paikasta. He eivät tyytyneet enää pelkkään kahviin, suurimoihin ja siirappiin, vaan kyselivät myös akseleita, jotka ennen tehtiin sepän pajassa, ja veneisiin tarvittavia köysiä, jotka sitä ennen oli tuotettu Bergenistä. Nyt oli Ollin päivän aika, ja Nordlandissa olisivat tarvinneet viikatteita heinäntekoon — meidän täytyy hankkia sellaisia tavaroita. Tietysti, myönsi Edevart.
Sitten konttorikirjat. Sisar näytti ne veljelleen. Hän oli merkinnyt varoiksi ainoastaan sen, mikä oli varmaa rahaa sinä päivänä, jona ofotilainen sai kalansa kuivatuksi ja maksoi kuivaajille tilin. Ja kaupasta kertyneet käteiset Pauline oli lähettänyt Edevartille.
Äänettömyys. Edevart ei ottanut vielä siitä masentuakseen, mutta silloin Paulinen täytyi ilmaista koko totuus.
Hän ei voinut sitä enää kauempaa salata: Gabrielsen oli uudestaan ryhtynyt pitämään kauppaa!
Vai niin, tuumi Edevart. Vai aikoo hän yrittää uudelleen?
Niin aikoo, ja tällä kertaa vaimonsa nimissä. Tuttavat menivät takuuseen. He aikovatkin käydä kauppaa oikein suurellisesti, kuten olen kuullut, eikä meillä kohta käy enää ristinsielua.
Edevart istui puoleksi avatun laatikon laidalla kuunnellen valmista. Odotettuaan hetkisen turhaan vastausta Pauline kysäisi: Mitä meidän on tehtävä?
Hankittava uusia tavaroita.
Olisi ollut kovin hyvä, jos olisi saatu uusia.
Mitä tarkoitat? ihmetteli Edevart muka kovin kummastuen. Kirjoitat vain pitkän luettelon kaiken maailman tavaroista, mitä haluat tänne kauppaan, sitten ei muuta kuin annat luettelosi minulle!
No sitten! ihasteli sisar silmät loistaen. Tuo isoveli oli sentään aina isoveli!
Edevart jatkoi silmää räpäyttämättä: Hohhoh, Pauline, kaikkea sinun päähäsi pälkähtääkin! Vai luulit sinä minua tyhjäksi mieheksi! Kyllä minä aina pystyn vastaamaan enemmän kuin itse jaksat tavaroita kirjoittaakaan! Minulla on talo etelän puolessa, rakennukset täydessä kunnossa, samoin monta sänkyä, joissa on täydet vuodevaatteet. Sitten vielä maanviljelystä ja rannalla talaassa vene.
Edevart ei todellakaan tuntenut itseään alakuloiseksi. Olisiko voinutkaan käydä paremmin kuin oli käynyt: Lovise Magrete oli ihastunut uuteen olinpaikkaansa ja ihmisiin ja elukoihin, eikä ainoakaan sielu koko Poldenissa ollut nyrpistänyt nenäänsä sen vuoksi, että Edevart oli tullut kylään kahden uppo-oudon naisihmisen seurassa. Mitäpä siis suotta suremaan! Hänen mielensä kävi jälleen kevyemmäksi, hän aivan kuin muuttui vilkkaammaksi.
Hän pistäytyi molempien naistensa kanssa katsomassa Hoseaa, sisartaan, joka oli naimisissa Ezran kanssa, heidän uudispaikallaan. Sinne ei ollut vielä oikeaa tietä, ainoastaan kapea polku yli soiden ja tunturien. Edevartin täytyi pahimmilla paikoilla kantaa sekä äitiä että tytärtä, mutta sikäli kuin hän tunsi Ezran oikein, sinne kyllä tulisi tiekin ennen pitkää.
He näkivät jo kaukaa yksinäisen naisihmisen työssä pellolla. Hosea, Herra siunatkoon, multaa perunaa viimeistä kertaa pitääkseen sen oikein kunnossa. Nähdessään vieraat hän kiireen vilkkaa kapaisee pirttiin sukaisten vähän lisää vaatetta terveen ja reippaan ruumiinsa verhoksi.
Lovise Magrete virkkoi alakuloisesti: Aivan niinkuin minäkin sain yksin rehkiä Doppenissa perunapellolla! Mutta hän ei antautunut muistojen valtaan, vaan löi kahta kämmentään: kuinka täällä kaikki oli uutta ja valkoista, pirtissä kaksi ikkunaa ja sen päässä kamari, yleensä kaikki kuten uudistaloissa on tapana. Hän saattoi nähdä ikkunoista pitkän matkan päähän, yli vihreiden sarkojen ja suon, aina rantaan saakka, missä ihmiset olivat työssä kalakallioilla, ja vieläkin kauemmaksi, yli Polden-vuonon toisen rannan harjanteille asti. Kaunis, viehättävä näköala.
Edevart: Vai karkasit sinä kotoa ja menit naimisiin? Luuletko sen miehen antaneen minulle enää siunaaman rauhaa! vastasi Hosea hymyillen.
He kävivät katsomassa navettaa, jossa oli pilttuut vielä kahdelle uudelle lehmälle, olipa tallikin vastaisen varalta. Kaiken kaikkiaan huomasi ulkohuonerakennuksiin kiinnitetyn aivan erikoista huomiota. Riihessä oli puimapermanto, ja Doppenin pikku heinälato oli kuin pahainen aitta tämän rinnalla, niin iso tämä oli.
Peijakkaan Ezra! Mutta varmaan hän oli kovasti velassa taloihin, siitä ei voinut olla epäilystäkään, hän kun oli sellainen uskalikko kaikissa hommissaan. Hosea oli tyytyväinen, hänen oli hyvä olla, niin hän kertoi. Ezra uurasti kuin muurahainen ja oli aina hyvällä tuulella. Maksoi todella vaivan nähdä hänet möyrimässä suolla, kuinka hän tokesi veden aina vähäksi aikaa ja taas päästi sen virtaamaan. Hahhahhaa, aina kun päästää ison patouman juoksemaan hän huutaa minut katsomaan. Hän on niin hyvä!
Eikö hänellä ole ketään apuna työssä?
On joskus; Joakim käy väliin auttamassa häntä, mutta Joakimilla on paljon työtä omissakin maissaan. Ja pellonmuokkauksessa tulemme toimeen kahden, lisäsi Hosea ylpeästi. Ezra irrottaa turpeet ja minä hakkaan ne kuokalla hienoksi. Hän on tyytyväinen, kun teemme kauniita vakoja ja tyytyväinen olen itsekin, sillä silloin jää oikein kaunis, musta juova jälkeen. Se on hauskaa työtä! Ja kun ilta on kulunut myöhäiseksi, palataan tuvalle. Ehkä teidän tekisi mielenne käydä katsomassa meidän suopeltoja?
Edevart oli menettänyt lopunkin halunsa maanviljelykseen. Sisaren rupattelu alkoi kyllästyttää, niin että hän vastasi: Ei, enpä luule.
Niin, eipä kai, myönteli Hoseakin.
Edevart viittasi seuralaisiinsa selittäen: Nämä molemmat ovat olleet Amerikassa ja nähneet siellä paljon ihmeempiä asioita, hevosia ja koneita ja kaikkia.
Niinpä niin, tuumi Hosea. Voisimmehan mekin kyntää hevosella, mutta täytyy odottaa, kunnes itse saamme hevosen. Ei ole varaa lainata. Mutta hyvä näinkin, meillä on jo kaksi lehmää.
Hosea oli ylpeä puolestaan — niinkuin Lovise Magrete monta vuotta sitten näytellessään lampaannahkojaan ja vuodepeitteitään. Siitä oli monta, monta vuotta —
He saivat maitoa ja vohveleita, mutta kieltäytyivät kiittäen kahvista.
Kotimatkalla Lovise Magrete oli jälleen hyvä ja lempeä, oikein tyytyväinen näkemäänsä. Ja Edevart käsitti asian niin, että hänen rakastettunsa halusi jäädä Poldeniin ja asettua sinne kaikessa rauhassa asumaan, sillä niin tyytyväinen tämä oli.