Maankiertäjiä

by Knut Hamsun

X

Kesä alkoi kallistua syksyyn, Edevart oli saanut jahdin kuntoon ja oli jälleen auttamassa kaupassa. Kauppa kävi hyvin jonkin aikaa, mutta sitä mukaa kuin hyllyt ja laatikot tyhjenivät eikä uusia tavaroita tullut entisten tilalle, kaikki huomasivat Knoffin olevan nurin menossa. Satamalaituri oli kylläkin saatu valmiiksi työväki ja hevosmiehet olivat kaikki lähteneet pois, mutta se sai paikan tuntumaan yhäkin tyhjemmältä eikä suinkaan vaikuttanut mieliä virkistävästi. Vanhin myyjä Lorensen oli sanoutunut irti Knoffin palveluksesta ja varustautui kaikin voimin Amerikan matkaan päästäkseen lähtemään ennen talven tuloa. Kaksi muuta kauppa-apulaista lähti hänen mukaansa. Myös maaseudulla varustautuivat monet nuorukaiset seuraamaan heidän matkassaan Amerikkaan, heitä kertyi iso joukko, oikea siirtokunta, doppenilaistenkin oli määrä lähteä samassa joukossa.

Vallitsi oikea Amerikan kuume.

Knoff piti mokomaa kulkutautia pilkkanaan, sanoi sen olevan aivan aiheetonta ja väitti maastalähtijöiden vielä aikoinaan katuvan sitä katkerasti. Mutta kukaan ei enää kallistanut korviaan Knoffin puheille, hän oli menettänyt kaiken ennen nauttimansa kunnioituksen ja vaikutusvallan, itse vanha laivuri Noremkin pudisteli kotiin tultuaan päätään isäntänsä huonoille asioille: Hän hävitti itsensä tuolla laiturinrakennuksellaan, ei liene enää apua siitäkään, että minä päästin kaljaasin joutumaan haaksirikkoon.

Koko suuri, vilkasliikenteinen kauppapaikka oli kuin hajaannuksen ja häviön partaalla, vain sen isäntä itse enää käveli pää pystyssä. Satamalaiturin rakentaminen oli vienyt häneltä kaiken, mutta hän ei vain hellittänyt. Konttoripäällikkö oli saanut eron, leipuri aikoi lähteä pois ennen joulua, taloudenhoitajattaren, neitsyt Ellingsenin oli tultava toimeen yhtä palvelijatarta vähemmällä.

Edevart tunsi olonsa ikäväksi ja halusi pois. Hän tunsi olevansa rahaton mies, lompakko oli aivan laihana, hän ei ollut antanut pois ainoastaan kaikkia omia rahojaan vaan vieraatkin; Joakim veli karhusi häntä ennen pitkää. Tosin kyllä Edevart oli saanut rahojensa vakuudeksi Doppenin, hänellä oli kuitattu kauppakirja taskussaan, mutta Joakim ei kuuna päivänä ymmärtäisi mokomaa kauppaa, tuskin Edevart itsekään sitä ymmärsi. Mitä ihmettä hän Doppenilla? Niin, ennen aikaan kyllä, mutta nyt -?

Tuli päivä, jolloin Amerikkaan menijöiden oli määrä lähteä. He kokoontuivat kaikki laiturille, mistä iso vene vei heidät laiva-asemalle. Kaikilla siirtolaisilla oli mukanaan tavaroita, kenellä enemmän, kenellä vähemmän, Haakon Doppenilla oli niitä varsin runsaasti, sitäpaitsi vaimo ja kolme lasta, mutta erikoisen hyvää huolta hän piti muutamista säkeistä, joiden päälle ei millään muotoa saanut istua. Niissä oli hänen tekemiään läkkiastioita, jotka hän yritti saada myydyksi Trondheimissa. Retkeläisiä oli neljätoista miestä ja viisi naista, sitä paitsi iso joukko lapsia, vene tuli täyteen lastiin.

Edevart pysytteli tahallaan hyvästijätön hetkellä poissa rannalta, seisoi vain panimon tiellä odottamassa. Vasta nähtyään veneen ehtineen vähän matkan päähän rannasta hän asteli hitaasti laiturille. Veneessä näkyi joku naishenkilö kohottautuvan seisoalleen ja huiskuttavan kättään hyvästiksi, Edevart vastasi huiskutukseen. Hän oli kuin lamautunut, häneen ei koskenut kovinkaan kipeästi, vaikka tuo toinen lähtikin pois.

Knoff ja laivuri Norem seisoivat laiturilla. Edevartia ihmetytti kun näki isännän siellä, tämä ei nähtävästi aikonut piilotella, ei toki sinnepäinkään! Pyörähtäessään ympäri kannoillaan hän virkkoi kuin ohimennen: Pitää hommata tänne pari suurta lyhtyä, jotta laivat näkevät paremmin purkaa lastia pimeässä!

Norem katsoi pitkään hänen jälkeensä pudistaen päätään. He puhelivat hetken aikaa Knoffista. Norem pelkäsi tämän menneen vähän kuin sekaisin: Kuulitko, mitä hän sanoi? Että hän muka aikoo hankkia tänne laiturille pari suurta lyhtyä! Niin, kyllähän häneltä voi syntyä sekin hullutus. Mutta rahaa sekin kysyy. Ja juuri hetkistä ennen oli pyytänyt nimeäni vekseliin.

Ohoh! Ei kai sentään?

Niin, mitäs sinä siitä ajattelet? Laivanisäntä pyytämässä laivurinsa nimeä vekseliin!

No annoitko?

Laivuri Norem: Että annoinko nimeni? En minä toki niin hullu ole. Yhtä hyvin olisin voinut lähteä Amerikkaan menijöiden mukaan. Mutta minulla on sentään, Herran kiitos, sen verran omasta takaa, että elän kotonakin.

Nyt minä en enää osaa sanoa mitään, mutisi Edevart itsekseen. Norem kysäisi: Olet kai jo saanut palkkasi? En ole saanut. Ei ole vielä tehty tiliä. Entä sinä?

Minäkö? Totta kai! Ensi työkseni pelastin oman osani. En kuivannut kaloja kauempaa kuin rahat riittivät.

Edevart astui askelen taaksepäin: Sinun kalasiko siis eivät olleetkaan kuivatut silloin kun lähdit kotimatkalle?

Eivätkä olleet. Kaikkia vielä! Mutta mitäpä niitä kuivaamaan, kun niiden kerran oli määrä mennä meren pohjaan!

Edevart lausui melkein kuiskaten: Pitikö niiden siis mennä meren pohjaan!

Norem: Niin minä sen ainakin ymmärsin. Sano minun sanoneeni!

Ei ollut lainkaan varmaa, että Norem oli esittänyt asian niin kuin se todella oli. Edevart erosi hänestä mieli katkerana. Tuo vanha kettu oli varmaan tässäkin tapauksessa pelastanut ennen muuta oman nahkansa antaessaan huomata, että oli päästänyt kaljaasin kivelle toisen käskystä. Edevartista tuntui ensi kerran siltä, että Noremissa oli jotakin ilkeää ja pahaa, tämän harmaa, villava niska oli liian paksu, sen päällä lepäsi liian monien syntien paino; mies oli kovin varma itsestään ja häpeämätön, puheli peittelemättä konnankoukuistaan, kehuskelikin niillä. Toivoisinpa hartaasti, että koko ukko jo olisi kuollut ja kuopattu, tuumi Edevart itsekseen, hänhän se minut opetti pimittämään talvella kaksikillinkisiä, ja mitä hyötyä minulla nyt on varastamastani?

Mutta Knoffista Edevart ajatteli kaikesta huolimatta toisin: tämäkin oli ollut mahtavuutensa päivinä kelmi ja ovela veijari, nyt hän oli sotkeutunut kiusallisiin vaikeuksiin, mutta vielä tänäkin päivänä hänen turhamaisuutensa rehotti yhtä suurena ja kukoistavana kuin ennenkin kohoten korkealle yli tämän matoisen maailman mataluuden. Edevart ei ollut itsekään selvillä siitä, miksi hän oikein rupesi tuntemaan sääliä Knoffia kohtaan, ehkä tunsi itsekin olevansa hieman syyllinen hänen tuhoonsa, sitä paitsi hänessä oli vielä jäljellä kansanihmisten kukistunutta suuruutta kohtaan tuntemaa sääliä ja armeliaisuutta. Hän muisti lapsuusvuosiltaan, kuinka kotipuolessa oli joku juopotteleva nimismies erotettu virastaan. Edevart oli itkenyt raukan kovaa kohtaloa ja rukoillut Jumalaa hänen puolestaan. Päättäen siitä, mitä hän oli kuullut eri tahoilta, Knoffin asiat tuntuivat tosiaan olevan aivan hullulla tolalla, rouva Knoff oli laihtunut ja vanhennut verrattuna siihen, mitä oli ennen ollut, sillä hänen täytyi auttaa neitsyt Ellingseniä taloudenpidossa. Knoffilla itsellään oli kyllä vielä kultakello taskussa ja kultavitjat rinnan päällä, mutta kohta hänellä kai ei enää olisi niitäkään.

Edevart alkoi käydä todella levottomaksi palkkansa puolesta, ei ollut ensinkään varmaa, pystyikö Knoff maksamaan sitä hänelle, ja mikäs sitten eteen? Hänellä oli kyllä hyvät vaatteet, taskukello ja uusi kultasormus, mutta muutapa hänellä ei ollutkaan. Niin no, olihan hänellä Doppen. Mutta mitä hän sillä? No niin, käyköön syteen tai saveen, Edevart saattoi palata takaisin Poldeniin ja lähteä Lofooteille kalaan niinkuin ennenkin, joka tapauksessa hän oli selvillä siitä, että hän tilinteossa olisi mukautuvainen ja ottaisi huomioon Knoffin tukalan aseman. Se oli vähintä, mitä hän saattoi tehdä, sen hän oli isännälleen velkaa.

Sunnuntaina hän lainasi veneen soutaakseen katsomaan "kotiaan", Doppenia. Vihantarantainen lahti oli nyt väritön ja harmaa, tupa autio ja tyhjä, kaikki huonekalut ja muut tavarat poissa, kosken kohina ainoa asia, mikä oli ennallaan. Heinäladossa hän seisoi vain hetkisen haaveissaan muistellen siellä kokemaansa hurmaa; sitten hän painoi oven kiinni mennäkseen aittaan: sinne Lovise Magrete oli jälleen ripustanut häntä varten vuodepeitteen. Herranen aika — ikään kuin hänellä ei olisi ollut enemmän kuin tarpeeksi ajattelemista muutenkin! Edevart kääri peitteen varovasti kokoon ottaen sen mukaansa; halkovajassa oli hänen rautakankensa, sen hän antoi olla alallaan; kivet olivat yhä paikoillaan heinäniityssä.

Täällä oli kerran ollut koti, aikuiset vanhemmat ja lapset olivat eläneet täällä aikojaan, surren surujaan, iloiten iloistaan, nyt koti oli kylmillään. Mistään ei kuulunut risahdustakaan, ainoastaan kosken kohina metsän takaa. Maankiertäjät veivät katkaistut juurensa mukanaan, mihin ikinä he menivätkin, mutta se ei kuulunut tähän…

Kun kauppa maanantaiaamuna avattiin, Edevart seisoi hetkisen kaupassa, ketään ei kuulunut tulevaksi. Toinen kauppa-apulainen, Magnus, rupesi ottamaan hyllyiltä muutamia vaivaisia kankaiden tähteitä ja asettelemaan niitä uuteen järjestykseen takaisin hyllyille, siinä ei ollut työtä useammalle kuin yhdelle miehelle, ei kunnolla sitäkään.

Edevart koputti konttorin oveen: Lienee parasta että lähden nyt — ei kai teillä ole mitään sitä vastaan?

Kyllä minulla on paljonkin sitä vastaan, vastasi Knoff. Pitääkö minun jäädä tänne ypö yksin? Mikä nyt on kaikkiin ihmisiin mennyt? Kohtahan joulukiireetkin alkavat! Mutta kuitenkin kaikitenkin Knoff käytti heti tilaisuutta hyväkseen, nyökäyttäen myöntävästi: Vai niin, vai aiot lähteä? Hyvä, tehdäänpä sitten tili! Ensiksikin se sillinuotta, mutta aloitetaan lopusta: kuinka kauan olet ollut kaupassa, ja kauanko aikaa sinulta meni jahdin puhdistukseen ja maalaamiseen? Knoff otti lyijykynän käteensä, istui siinä taisteluun valmiina, hän kyllä osaisi pitää puolensa.

Niistä kummastakaan en tahdo maksua, sanoi Edevart asian aluksi. Ja kun Knoff kohotti kummissaan katseensa hän lisäsi: se ei ollut työtä eikä mitään.

Knoff näytti ikään kuin pehmenevän, hän ei saanut tilaisuutta osoittaa taistelunhaluaan. Hän hymyili melkein alakuloisesti sanoessaan: Ensi kerran sattuu nyt minulle, että joku palveluksessani oleva vapaaehtoisesti tinkii palkoistaan, päinvastoin, minun väkeni on aina väittänyt saaneensa liian vähän, aina liian vähän.

Edevart olisi sinä hetkenä antanut paljon, jos olisi voinut seistä täysin rehellisenä ja syyttömänä isäntänsä edessä. Ei epäilystäkään, oma väki oli Knoffia pettänyt ja puijannut, kukin tavallaan, käyttämällä hyväkseen hänen turhamaisuuttaan. Ihmekö siis, että tämänkin täytyi puolestaan olla varuillaan ja käyttää näiden omia juonia ja metkuja! Edevart tunsi mielenliikutuksen tapaista, hän ei ainakaan syyttänyt Knoffia. Siitä ei ollut kulunut kovinkaan pitkää aikaa, kun saman Edevartin mielestä oli ollut miehekästä olla kovaa poikaa ja mahtavaa miestä puolestaan, mutta nyt hän tunsi itsensä nöyräksi ja masentuneeksi. Mikä häntä oikein vaivasi, oliko hän päästään vialla? Tuon suuren herran ja työnantajan oli täytynyt supistaa toimintaansa supistamistaan, hän oli melkein puilla paljailla, viime vuosi oli vanhentanut häntä, hän ei ollut enää kovinkaan mahtava katseltava, parransänkikin ajamatta, ja Edevart tuli panneeksi merkille, että ohimoille oli ilmestynyt muutamia harmaita hiuksia. Surkuteltava isäntä ja valtias! Mutta tämä ei aikonut hellittää, äkkiä näytti siltä kuin Knoff ei enää haluaisi hymyillä alakuloista hymyään, yks kaks hän sai taaskin kasvoilleen entisen touhukkaan ilmeensä; otti kultakellon taskustaan, katsoi sitä, pisti sen taskuun takaisin ja virkkoi: Siis kuuden, puolenseitsemättä kuukauden palkka. Älä häiritse minua! Hän laski laskemistaan ja kirjoitti muistiin. Vielä kirjoittaessaan hän sanoi: Niin, se nuotta — en tiedä oikein — konttoripäällikkö ei saanut selkoa siitä, mitä se oli aikoinaan maksanut minulle. Paljonko olet aikonut siitä antaa?

Edevart vastasi vältellen.

Knoff: Sanotaanko 10 talaria nuotasta?

Edevart: Kiitoksia vain. Jos voitte antaa sillä…

Edevart sai mainion tilin. Knoff sanoi hyvästiksi: Mieleni on paha, kun lähdet! Sitten hän lisäsi lyhyesti ja ankarasti: Voit tulla takaisin luokseni, jahka olot paranevat.

Edevart kuuli kotoa paljonkin uutisia, mutta yksi niistä oli ihan tavaton, pelottava; koko Polden ympäristöineen oli aivan ylösalaisin tuon kauhean tapahtuman johdosta.

Kuka olisi uskonut moista kaikin puolin kunniallisesta ihmisestä! Että hänellä saattoikin olla omallatunnollaan mitä hirvein rikos, joka oli kuin suoranainen murha. Ihmisten henkeä tuntui salpaavan, he eivät olleet tottuneet tällaiseen. He olivat vuosikausia laulaneet arkkiveisua hirmuisesta Strassburgin kaupungissa tapahtuneesta murhasta, kylmien väreiden karmiessa selkäpiitä laulun kaikkein julmimmissa kohdissa, he muistivat Andreas Mensan, joka mestattiin Lofooteilla kymmenen kirkkopitäjän takana, he eivät olleet unohtaneet kovaonnista Ellen tyttöä, joka kuristi lapsensa, mutta sekin oli tapahtunut naapurikunnassa, ei heidän omassa pitäjässään. Kukaan ei ollut kuullut kaukaisinta taruakaan, että tässä köyhässä ja rauhallisessa maan kolkassa olisi ollut ihmispetoja ja tapahtunut tihutöitä — mutta nyt oli tullut Poldenin vuoro.

Ane Maria oli vangittu ja viety pois!

Edevart sai joka taholta kuulla kertomuksia tämän vaivatusta omastatunnosta ja hänen tunnustuksestaan. Valoisan kesän ajan hän oli jaksanut olla miten kuten, mutta syyspimeiden tullessa hänen sielunsa murtui. Hän aloitti tunnustuksentekonsa kerran yösydännä, herätti naapurit sitä kuulemaan, ja kun oli tullut paljon väkeä koolle ja sytytetty tuli lamppuun, hän nousi vuoteestaan, jäi seisomaan paitasillaan Karoluksen, oman miehensä, ja muiden eteen, ja otti puolitoista vuotta sitten suohon vajonneen laivuri Skaaron kuoleman omaksi syykseen.

Ennenkuulumatonta! Varmastikin Ane Maria oli nähnyt pahaa unta. Kaikki ihmiset arvelivat hänen sairastuneen vanhaan menneentalviseen tautiinsa; silloinkin hän oli vain liikkunut yksikseen mutisten käsittämättömiä sanoja ja ollut kuin päästään paleltunut, mutta hän ilmoitti niin monia tosia, tarkkoja ja täydentäviä yksityiskohtia, ettei hänen syyllisyyttään enää käynyt epäileminen. Sitten hän toisti tunnustuksensa papille ja nimismiehelle, hän ei pelännyt eikä vapissut, vaan pyysi laillista rangaistusta ja tuomiota. Vielä silloinkin Ane Mariassa oli jotakin itsevarmaa ja lujaa ja taipumatonta, hän ei ollut suinkaan vaivainen syntinen, itki kyllä kuin piiskattava, mutta ei valitellut eikä vaikeroinut. Kun poliisiviranomaiset kysyivät, oliko hänellä ollut jotakin Skaaro laivuria vastaan, hän vastasi: Ei, päinvastoin. Ja kun tiedusteltiin, miksi hän sitten oli houkutellut tämän kuolemaan, hän vastasi kaunistelematta: Siksi, että hän tahtoi tulla mukaani, mutta ei pyydellyt minua tarpeeksi, vaan antoi minun olla omissa oloissani! Siinä kohden Ane Maria osoitti kerta kaikkiaan tavatonta häpeämättömyyttä, mikä sai viranomaiset pudistamaan päätään. Kleivan Josefina, joka oli leski, sekä nuori vaimo Beret, jotka kumpikin olivat hieman huonossa huudossa siitä, että muka olivat kovin miehiin meneviä, hätkähtivät Ane Marian suorasukaisuutta. Jollei asia olisi ollut niin kammottava, he olisivat varmasti vieneet käden suulleen ja nauraa hihittäneet.

Eivät viranomaiset itsekään olleet oikein selvillä siitä, miten heidän oli Ane Marian suhteen meneteltävä. Tämä oli onneton olento, joka oli jäänyt lapsettomaksi ja jonka intohimot olivat hillittömän voimakkaat, nautinnonhimoinen, mutta reipas ja voimakas ihminen. Hän oli saanut kerta kaikkiaan päähänsä että hänen oli rangaistava Skaaro laivuria, ja hän oli kylmäverisesti katsellut syrjästä kuinka onneton mies oli vajonnut yhä syvemmälle pohjattomaan rimpeen. Toisaalta oli näytetty toteen, että hän oli lopuksi juossut hakemaan väkeä apuun, oli juossut kuin henkensä hädässä, mutta apu oli tullut liian myöhään, siis hän oli viivytellyt liian kauan, ennen kuin lähti apua noutamaan. Että hän ylimalkaan arveli itsellään olevan syytä kostaa laivurille, se kai oli pantava hänen tasapainostaan järkkyneen aistielämänsä tilille; joka tapauksessa hänen vapaaehtoinen, avoin tunnustuksensa painoi vaa'assa hänen hyväkseen. Oikeus menetteli sangen hellävaroen, Ane Maria joutui vankilaan, joka samalla oli tavallaan kuin turvakoti.

Mutta Polden ei suinkaan vielä sillä rauhoittunut. Kun niin hirvittävä teko oli tapahtunut aivan kotinurkilla, ei ollut ihmekään, että aikuisetkin varoivat liikkumasta myöhään ulkona ja etteivät lapset pimeän tultua uskaltaneet käydä puita hakemassa. Kuinka helposti suosta olisikaan voinut kuulua huutoa!

Entä Karolus, miten hän…? Hän itse oli muuttumassa arvoitukseksi. Totta puhuen Edevartille oli tavallaan hyötyä kylässä vallitsevasta mieltenkuohusta, kukaan ihminen ei välittänyt hänestä vähääkään, Joakim velikin oli muiden mukana vartioimassa Karolusta yötä päivää, hän ei siis heti tullut karhuamaan rahojaan. Edevart ehti hieman hengähtää.

Karolukseen koski hänen vaimonsa kohtalo hirveän kovasti, siitä ei ollut epäilystäkään. Hän ei syönyt eikä juonut, vaan meni tuntureille, elellen siellä kivikossa ja vesaikossa, maaten maassa ja puhellen itsekseen. Herra varjelkoon ketään joutumasta niin ankaraan kiusaukseen tehdä lopun elämästään kuin Karolus oli joutunut!

Miehen ollessa vielä jossakin määrin järjissään naapurit kävivät pyytämässä, että hän sentään tulisi kotiin. Mutta hän vain mutisi vastaukseksi ettei tahdo tulla. Toiset koettivat narrata hänet lähtemään kotiinsa selittämällä, ettei toki veneenomistajan ja kunnanvaltuuston puheenjohtajan sopinut maata tuntureilla. Mutta siitä ei ollut apua. Mutta vielä he yrittivät houkutella: sinullahan on täällä kurja olo, et saa suuhusi kuivaa et märkää, kuolet vielä nälkään ja viluun! Karoluksesta oli hyvä, että hänen elämästään tulisi kerrassaan loppu, eihän hänellä kuitenkaan ollut pelastuksen toivoa! Lopuksi he selittivät, että oli Jumalan kiusaamista jäädä tänne koko yöksi, kun milloin tahansa saattoi kuulua huutoa suosta. Hänen täytyi uskaltaa, hän oli Herran huomassa! Hänen suhteensa ei päästy puuhun ei pitkään, hänen täytyi antaa olla omassa olossaan.

Mutta miten olikaan, kerran sitten myrskyisenä, pimeänä yönä Karolus itsekin lienee tuntenut saaneensa tarpeekseen mokomasta, olostaan ainoastaan Herran huomassa, mene tiedä lienee kuullut jotakin suostakin, ainakin hän hiipi pilkkopimeässä kotiinsa ja istui seinävieressä, mutta aamun alkaessa sarastaa hän sieppasi aitasta leipäkannikan ja hiukan ruokaa ja juoksi sitten taas tiehensä. Joku oli hänet nähnyt ja huutanut nimeltä, muuta hän ei ollut vastannut. Voi, Karoluksen asiat olivat huonosti, oleksi, miesparka, vain tuntureilla paljaan taivaan alla, eikä siitä tahtonut tulla ollenkaan loppua. Ihmiset kävivät joka päivä puhumassa hänelle hyvää kaunista, mutta kerran sitten tapasivat hänet aivan hulluna. Hän makasi maassa mahallaan, ei edes kyljelläänkään, vaan aivan nenä maassa kiinni, välittämättä tulijoista vähääkään, puhumatta, pukahtamatta. Sitä paitsi hän oli maannut uuden uutukaisen keltaisen öljyhattunsa päällä, niin että se oli rutistunut kasaan, ja kun he käänsivät hänet selälleen, hän jäi makaamaan käppyrässä kuin lankakerä, niin että oli oikein ilkeä sitä nähdä. He yrittivät puhutella häntä, mutta hän ei enää vastannut halkaistua sanaa. Hän oli varmasti epämukavassa, rasittavassa asennossa kyhjöttäessään siinä polvet koukussa ja pää jalkojen välissä, ja ihmiset mutisivat, että hän oli saanut kouristuskohtauksen, mutta yhtäkkiä Karolus kääntyi omia aikojaan vatsalleen ja alkoi nelin kontin kiertää kehää oman päänsä ympäri. Kierrettyään siten hetkisen hän laskeutui pitkäkseen maahan, kyynärpäät edellä, aivan kuin makuulle laskeutuva lehmä notkistaen ensin etujalat. Sitä oli surkea nähdä. Äkkiä hän otti kukkarostaan talarin setelin ja repäisi sen keskeltä kahtia, ja se oli sentään hänen viimeisensä. No silloin kaikki ymmärsivät, että nyt oli tosi kysymyksessä, nyt hänet oli saatava kotiinsa vaikka väkisinkin. Joku juoksi hakemaan köyttä siltä varalta, että hän yrittäisi vastarintaa ja odottaessaan köydenhakijaa toiset tuumivat, että heidän oli vuoron perään oltava vartiossa. Oli siinä surua ja murhetta kerrakseen, kun ihmisen piti tulla noin hulluksi!

Mutta ei Karolusta tarvinnutkaan panna köysiin, he saivat hänet jaloilleen, ja hän seisoi kenenkään pakottamattakin. Mihin palaset joutuivat? hän kysäisi. Mitkä palaset? — Ka, talarin setelin palaset. — Teodor oli pannut ne korjuun, hän saa ne kyllä takaisin! Niin sitten puolitajuton Karolus vietiin kotiinsa, Teodor talutti toisesta, Joakim toisesta kainalosta. Hän näytti alistuvan siihen, tuntui kulkevan ollenkaan vastustelematta. Ehkäpä Karolus itse oli jonakin valoisampana hetkenään tullut ajatelleeksi, että oli sentään koiranelämää maata paljaan taivaan alla ja olla hulluna, ehkäpä hän oli myös tuuminut surreensa jo tarpeeksi. Ane Marian kohtalo koski kyllä hirveän kipeästi, se oli totinen tosi, mutta — Herra suokoon syntini anteeksi — olipa tämä ollut aina kintereillä, häneltä ei ollut saanut siunaaman rauhaa.

Nyt oli kaikki taas järjestyksessä, mutta ei mielenvikainen mies sentään niin vain tullut entiselleen, kaukana siitä, sitä ei kukaan voinut uskoakaan, eikä vartiointia käynyt lopettaminen. Eikö Karolus ollut hulluudessaan pyrkinyt käsiksi itse kunnanvaltuuston arkistoon! Siitä vasta olisi syntynyt kaunis juttu; mies, joka repäisi kahtia setelin, ei olisi varmaankaan säästänyt edes kaikkein tärkeimpiä amtmannin ja hallituksen kirjoituksiakaan, olisi voinut repiä koko jutun asiakirjatkin suuresta pöytäkirjasta! Joakim tuli nyt vuoden ajan kirjoittaneeksi kunnanvaltuuston pöytäkirjoja eikä hänellä ollut pienintäkään halua nähdä omien kättensä työtä revittynä ja rikki raastettuna. Se ei saa tapahtua! sanoi Joakim istuen uskollisesti vartiossa. Kun aika tuli, hän tahtoi merkittäväksi pöytäkirjaan haluavansa maksua vartionpidostaan. Pojan taskurahat alkoivat olla vähissä.

Sitten hänen jo täytyi kysäistä veljeltään, voisiko saada tältä vähän rahaa. Kyllä, Edevart antoi pari seteliä. Se taisi olla Joakimista hieman liian vähän, mutta Edevart selitti, ettei hänellä sattunut olemaan enempää mukana. Edevart oli elellyt Poldenissa päivästä toiseen, tietenkään häntä ei kunnioitettu niin kuin muutama kuukausi sitten, eihän hänellä nyt ollut mukanaan jahtia saati lastia tai muuta merkillistä, mutta ei häntä kohdeltu yliolkaisestikaan. Kun oli syytä pelätä, ettei Karoluksesta olisi tulevana talvena kahdeksanhangan päällysmieheksi, pyysi joku Edevartia rupeamaan Karoluksen tilalle. He huomauttivat, että tuntui vähän arveluttavalta uskoa henkeään mielenvikaisen miehen käsiin. Edevart lupasi ajatella asiaa, hänellä ei ollut kylläkään Lofootien kalastukseen tarvittavia tamineita ja vehkeitä, mutta jo se seikka, että häntä oli ajateltu päällysmieheksi, sai hänet hieman rauhallisemmaksi tulevaisuuden suhteen, kyllä kai aina jokin neuvo keksittäisiin. Sekin kohotti hänen arvoaan toisten silmissä, että hän muutamakseen pisti kotona vuoteeseensa uuden peitteen, oikein komean vehkeen, jossa oli niin kauniit värit ja ripsut, ettei Poldenissa ollut kuunaan nähty sen vertaista. Kaikki nyykäyttelivät kummissaan päätään ajatellen: Niin niin! Eivät Edevartin asiat ole niinkään hullusti! Mutta totta puhuen ne olivat kyllä aika hullusti, hän oli tullut pistäneeksi kaikki rahansa Fossenlandetissa talonkauppaan. Hänen kävi melkein eniten sääli pikkusiskoja, joille hänellä ei ollut tällä kertaa mitään tuomisia suuresta maailmasta. Toisella oli kyllä medaljonkinsa ja toisella käärmesormus nauhassa kaulassaan, mutta pyhähameet olivat käyneet pieniksi, niin että olisi ollut saatava Kleivan Josefina ompelemaan uudet. Edevart näki pikkusiskojen hädän ja hänen sydäntään kouristi, ymmärsihän hän heidän kalankuivuussa ansaitsemiensa rahojen menneen yhteiseen pesään.

Varustautuessaan kerran lähtemään kauppiaaseen hän huomasi selvästi sisartensa jäävän iloisen odotuksen valtaan. Raukat näyttivät ajattelevan: Mitäpä pari kaunista hamekangasta on semmoiselle miehelle kuin isoveli! Mutta ne merkitsivät isolle veljelle liikaakin, hän oli levoton asiansa onnistumisen puolesta.

Gabrielsenin uusi suuri kauppa oli lukossa, yksinkertaisesti kiinni. Edevart meni keittiöön, tapasi siellä palvelijatar Olgan, saman, jolla ali ollut helmivyö, ja sai hänen avullaan Gabrielsenin ilmestymään päivänvaloon.

Mitä tahdot? tämä tokaisi äkeän näköisenä. Vai kauppaan? No mennään vain. Hänen suunsa alkoi jauhaa kaiken aikaa kuin mylly: Mitäpä hän seisomaan kaiket päivät tiskin takana, ketään ei kuitenkaan käynyt, ja jos joku joskus ihmeeksi eksyikin — pyysi aina velaksi. Hän ei välittänyt mokomista ostajista. Mitä minun pitikään sanoa: onpa meillä Poldenissa hauska kunnanvaltuuston puheenjohtaja! Hänen piti olla muka paljon minua parempi, ja sitten hänen eukkonsa onkin murhaaja ja hän itse ryömii nelinkontin kuin sieluton elukka, kuulemma. Terveydeksenne olkoon! Niin, mitäs sinulle piti olla? hän lopuksi kysäisi ja oli heti valmiina mittaamaan ja punnitsemaan.

Niin, Edevart kierteli ja kaarteli kuin kissa kuumaa puurokuppia, mutta lopulta sai sentään sanotuksi, että hänen olisi saatava Lofootien matkalla tarvittavat vehkeet, mutta ettei hänellä ollut maksaa ennen kuin keväällä retkeltä palatessaan.

Juokse suolle!

Tuo nyt ei voinut olla juuri sen kummempaa kuin suora kielto, mutta Edevart ei hellittänyt vaan otti taskustaan Doppenin kauppakirjan ja näytti sitä kauppiaalle.

Mitä minä sillä? Ei se ole sadan talarin seteli. Vai vakuuksia! Täällä on käynyt pari, kolmekymmentä kaistapäätä pyytämässä talvitamineita ja tarjoamassa taloaan pantiksi. Koko kylä on polvillaan, yhdelläkään miehellä ei ole talarinseteliä taskussaan. Vai panttia? En minä voi käyttää panttia, rahaa ainoastaan, ja jollei sinulla ole rahaa, voit lähteä saman tien.

Edevart mutisi jotakin siihen suuntaan, että kyllä hänellä oli omaisuutta vaikka sadoiksikin talvitamineiksi, hän oli vain juuri sillä hetkellä pulassa —

Gabrielsen: Itsekin olen pulassa. Tulin rakennuttaneeksi tämän kirotun paavinlinnan kaupakseen, ja siinä löin kynteni poroon, keikahdan koreasti nurin päivänä tai toisena, odotan vain, milloin on töppöset vasten taivasta. Pitäisikö minun olla Isä Jumala kaikille, jotka ovat kiipelissä? En ole kuullut mokomaa. Painu kotiisi, kuta pikemmin sitä parempi. Hornan tuuttiinko olet syytänyt kaikki ansaitsemasi killingit? Etkös ollut täällä viime kesänä oikein jahdin kapteenina, sinulla oli alukset ja lastit ja kaikki! Vai talvitamineet? Koetahan ajatella: Itse saan tavarat kuukauden tunnustetta vastaan, sinun pitäisi saada ne velaksi neljäksi, viideksi kuukaudeksi. Niin. Ja ehkä et palaa elävänä koko Lofootein matkaltakaan.

Edevart: Siinä tapauksessa teillä on kokonainen pikkutila panttina.

Pantti sinne tai pantti tänne! Missä se tilasi sitten on?

Fosenissa.

Siis samaa kuin kuussa. En tahdo taloja mistään päin, en voi maksaa tunnusteitani taloilla. Ei, painu paikalla kotiisi, mitä täällä enää norkoilet?

Näin teillä olevan kankaita hyllyillä.

Kankaitako? Onhan niitä. Mutta etkö aio vieläkään lähteä tiehesi?

Voitte antaa minulle muutaman kyynärän hamekangasta sormuksestani.

Vai voin antaa sormuksestasi? Gabrielsen virkkoi hieman kuin kahden vaiheilla. En voi käyttää sormuksiakaan.

Edevart: Tämä on sentään kultaa. Ja yhtä hyvinhän voitte pitää sormusta myymättä kuin kankaita hyllyllä.

Onko se kultaa? Annas kun katson! Gabrielsen punnitsi sormusta kädessään, tutki leimoja, kilisytti sitä myymäläpöytää vasten ja sanoi vihdoin: Voithan sentään saada siitä muutaman kyynärän kangasta. Minkälaista kangasta tahdot?

Hamekangasta siskoille. Villakangasta. Tiedän kyllä, millaista tahdon, lisäsi Edevart pujahtaen tiskin taakse. Olen itsekin seisonut tiskin takana.

Sovittiin kaupoista, Gabrielsen lienee loppujen lopuksi havainnut kullan edullisemmaksi säilyttää kuin kankaat, jopa melkein rahan veroiseksi maksuvälineeksi. Hän muuttui hieman sävyisämmäksi alkaen taas toimittaa: Kuulehan, se Joakim, se veljesi, olisi hirtettävä! Sanon sen ihan suoraan. Hän sai täällä viime talvena sen silliapajansa ja teki kaikki ihmiset hulluiksi. Saimme turmeluksen ruumiiseemme mies kuin mies, itse en ollut hitustakaan toisia parempi. Herra varjelkoon, millaista aikaa, kaikki kallistui, päiväpalkat kohosivat niin, ettei sillä ollut enää mitään määrää, meistä tuli ykskaks rikkaita, ja silloin ostettiin mitä vain silmiin osui, syydettiin rahaa kaksin kourin. Sitä ihanuutta kesti muutaman kuukauden ajan, mutta sitten oltiin taas köyhiä, asiat huonommin kuin ennen, sillä turmelus istui yhä ruumiissamme. Minulle jäi vähän jotakin hienoa ulkomaan juustoa — mitäs sillä? Mutta mitä luulet minun tehneen? Pistin sen poskeeni! Niin juuri, viimeistä nokaretta myöten. Sitä se turmelus tekee. Vai tuumitko, että se olisi muuten homehtunut? Eikö mitä, olisinhan voinut lähettää sen pappilaan, olisin kuitannut sillä papinmaksuja. Mutta syötiin se eukon kanssa makeihin suihin. Ja luuletko sinä minun silti elävän sen kauemmin? Pikemminkin päinvastoin, sillä siinä juustossa oli mato poikineen. Ei, ei kukaan elä hienoilla ja hileillä ruoilla kauemmin kuin yksinkertaisilla! Mutta sen voit sanoa veljellesi, että jos joskus vasta saa silliapajan nuottaansa, hänellä ei ole asiaa pyytämään minua sähköttämään hänelle ostajia, siihen en rupea, sen verran ainakin olen oppinut.

Edevartin hankkiutuessa lähtemään Gabrielsen pidätti häntä vielä hetkisen jatkaen puhetulvaansa: Ihan minua naurattaa se uusi kunnanvaltuuston puheenjohtaja. Tie — eikö meidän olisi muka rakennettava tänne tietä, että päästään ihmisten ilmoille? Se meidän olisi pitänyt tehdä silloin, kun meillä oli rahaa, ja jos minä olisin ollut puheenjohtajana, se olisi tehtykin. Pidättekö siellä Poldenissa Karolusta todella hulluna? Ei hän ole yhtään sen hullumpi kuin sinä tai minä! Hahhah! Kyllä hän osaakin, kaikki on pelkkää silmänlumetta, on eri tavalla mielissään, kun pääsi eroon eukostaan, joka ei antanut hänelle yön lepoa eikä päivän rauhaa. Mutta syöttipä teille siellä Poldenissa vaikka pajuköyttä, kaiken otatte täydestä. Karolus kunnanvaltuuston puheenjohtajana! Mutta tee niinkuin minä sanon, kaada miehelle sangollinen kylmää vettä niskaan, niin on ihan viisas taas. Eipä silti, eihän hänestä viisasta saa tekemälläkään, sellainen ei hän ole kuunaan ollut eikä hänestä sellaista koskaan tulekaan. Voit sanoa sen vaikka toisillekin!

Edevart lähti. Olga oli pujahtanut salaa pihalle tahtoen jutella hetkisen. Hän oli ollut odottamassa, oli tyttöjen tavalliseen tapaan jättänyt työnsä sikseen ja tullut pihalle. Edevart oli toki nuori poika, Olga tunsi hänet, kauppapaikassa ei saanut enää nähdä nuoria miehiä joka päivä. Olga oli peseytynyt ja koristautunut tähän tilaisuuteen, mutta hänellä ei ollut enää helmivyötä eikä kureliiviä, ei liioin tupsuja kengissä; kaikki hienoudet olivat menneet, tässä oli enää pelkkä tummasilmäinen tyttölapsi, joka toivoi pientä hauskaa hetkeä. Tanssittaisiinko Poldenissa ensi jouluna? Silloin Edevartin piti muistaa kutsua hänet sinne. Tulivatko vieraat laivurit taas keväällä? Reiluja miehiä, kokonaisen talarin antoivat pelimannille, ikään kuin se ei olisi raha eikä mikään. Ragnalle kävi kyllä hullusti kun hankki itselleen lapsen, mutta Ragna oli niin typerä, oli liian nuori, ei osannut pitää varaansa. Oli sentään Jumalan onni, että lapsi pääsi pois täältä pahasta maailmasta. Sanovat isoäidin kuristaneen sen kuoliaaksi.

Mitä sinä puhut?

Niin olen kuullut kerrottavan. Vanha isoäitikin varmaankin arveli, ettei hänellä ollut varaa elättää molempia, sekä lasta että äitiä, siksi teki tekosensa. Etkö ole kuullut siitä? Se on totta, sinähän olet ollut poissa koko ajan, mutta kaikki sitä puhuvat. Mitä minun pitikään sanoa, minne sinä sitten menit jahteinesi kun lähdit täältä? Vai Trondheimiin. Minäkin olen yrittänyt Trondheimiin, mutta se ei näytä olevan niinkään helppoa, saa sitten nähdä. Etkö luulisi jonkun laivurin ottavan minua matkaansa, jos he tulevat tänne takaisin? Niin, sinä kai purjehdit taaskin omalla jahdillasi, mutta et huoli minusta mukaasi, eikä ihmekään, sillä sinulla on tietenkin mielitiettysi jossakin etelän puolessa, niin että otat hänet mukaasi, älä yritäkään kielellä…

Kotiin tullessaan Edevartilla ei ollut kultasormusta sormessaan, mutta hän tunsi itsensä rikkaammaksi ja onnellisemmaksi kuin lähtiessään, hänellähän oli tuomisina kaksi hamekangasta, eikä Kleivan Josefina osannut muuta kuin pyörittää päätään niin mainiolle kankaalle. Pikkutytöt olivat tietysti koko ajan tienneet, että kun Edevart milloin kävi ostamassa jotakin, se oli aina kaikkein parhainta lajia.

<tb>

Sovittiin niin, että Edevart lähtee Lofooteille kalaan Karoluksen kahdeksan hangalla ja hänen tamineissaan. Karolus suostui siihen, hän oli jo muuttunut sen verran viisaammaksi, että ymmärsi kaiken puhutun sanan, jopa vähän enemmänkin: niinpä hän varmasti huomasi miesten epäilevän häntä, sen vuoksi hän oli olevinaan kuin ei hänellä olisi ollut mitään sitä vastaan, että sai jäädä kauniisti kotiin veneensä ja varuksiensa ollessa ansiomatkalla, niin, hänestä tuli lopulta oikein helkkarin viisas mies, hän selitti, ettei kunnan asioilta jäänyt aikaakaan kalastusmatkalle lähtöön. Siitä hetkestä hän istui uskollisesti tavailemassa arkistoa ja asiakirjoja, osoittamatta millään tavoin aikovansa repiä ainoaakaan paperia palasiksi.

Edevart ei ollut tyytyväinen asioiden menoon, ei sinnepäinkään, hänestä ei tullut, kun oli lähdettävä toisen miehen veneessä ja varuksissa, juuri tavallista palkkalaista kummempi, se vain oli erona, että hän oli päällysmies, mutta mitäpä se merkitsi miehelle, joka jo oli ollut laivurina? Mutta eipä ollut valinnan varaa. Jos kalastus onnistui hyvin, hän ansaitsisi hyvät rahat tälläkin tavoin, ja hänhän tarvitsi välttämättä rahaa, oli ruvennut hautomaan omaa suunnitelmaansa.

Ei hänen suunnitelmansa ollut suuri eikä merkillinen, mutta hänen oli päästävä pois Poldenista. Johonkin parempaanko? Niin, Herra tiesi, ehkä johonkin parempaan. Täällä ei voinut enää olla.

Hän ei olisi voinut luulla kotipaikan muuttuvan niin vastenmieliseksi ja pahaksi kuin Poldenin oli käynyt; murha, mielipuolisuus ja turmelus olivat vallalla, synkkä toivottomuus painoi ihmisten mielet lamaan, köyhyys ja hätä oli huutava, lapsillekaan ei riittänyt ruokaa, Ytrepoldenissa oli kerran yöllä varastettu kuivattua Ruijan seitiä, ja lumessa oli ollut lapsenjalan jälkiä. Kuivaa Ruijan seitiä, jossa ei ole ravintoarvoa ja joka on niin kovaakin kuin pureskelisi puunsälöjä! Viimetalvinen sillisaalis oli vienyt ihmisiltä järjen ja ymmärryksen ja syössyt heidät lopulta kurjuuteen, Polden oli joutunut suureen hätään, kuka siellä voisi olla? Edevart söi kotonaan kuluttaen niitä muutamia kolikoita, jotka isä ansaitsi lennätinlaitoksesta. Hän ei tiennyt, miten saada evästä Lofootein matkalle.

Pikku Ezra oli ainoa, joka vielä osasi hymyillä ja olla iloinen. Hän riippui myöhään ja varhain Edevartin kintereillä kuten Edevart pari vuotta sitten Augustin liepeillä. Ezra halusi jälleen Edevartin palvelukseen, ja tämä otti hänet venekuntaansa puolella palkalla. Ezra oli riemusta suunniltaan, poika ei ollut vielä käynyt ripilläkään, mutta oli pyytänyt kirkkoherralta luvan matkalle, oli hankkinut itselleen öljytamineet ja kaikki vehkeet, ja vieläkin hänellä oli rahaa. — Voit lainata minulle hiukan, sanoi Edevart. — Voin kyllä, Ezra vastasi nauraen pitäen asiaa pilantekona. Edevartilla ei ollut muuta neuvoa, hänen täytyi lainata jahtinsa pikku kokilta — sillä hän oli etelän puolessa pannut kaikki omat rahansa maatilaan eikä voinut saada niitä irti juuri sillä hetkellä.

Siitä pulmasta oli siis päästy. Joakim oli vielä jäljellä. Joakimilla oli tarkka vainu, hän oli jo aikoja tuntenut palaneen käryä, ison veljen raha-asiat olivat hullusti, oli sattumalta nähnyt tämän laihan lompakon, ja kun iso veli toi silloin kerran kauppiaasta kaksi hamekangasta, ei tällä enää ollut kultasormusta sormessaan. Joakim ei ollut suinkaan pölkkypää, vaan ajatteleva nuori mies; tietysti Edevartin täytyi hankkia evästäkin matkalle. Ja kun tämä lopulta tuli puheille tunnustaen koko surkeuden, Joakimilla jo oli omasta puolestaan keino keksittynä. — Mikä sitten? yritti Edevart udella. — Sitä sinun ei tarvitse tietää.

Edevart oli kovin alakuloinen talonostonsa vuoksi. Koko salaisuuttaan hän ei voinut kertoa, mutta näytti veljelleen Doppenin kauppakirjan ja kuvaili itse paikkaa: hyvät rakennukset, kaunis tunturi takana, suuri, kirkasvetinen joki, koski, josta voi käydä noutamassa veden, hyvät maat, ainakin kahden lehmän laidun, kaikki vehmaan, kauniin lahden rannalla. Asukkaiden piti päästä Amerikkaan, siksi heidän täytyi antaa sen mennä aivan polusta. Edevart sai sen pilahinnasta. Paikan nimi oli Doppen, sellainen eriskummainen nimi —

Joakim istui kuunnellen korvat hörössä. Asiat eivät siis olleetkaan niin hullusti kuin hän jo oli pelännyt. Kuinka helposti rahat olisi voitukaan varastaa, tai Edevart olisi voinut ne menettää korttipelissä, kuljeksiessaan maailmalla paikasta toiseen, nyt hän oli kiinnittänyt ne maatilaan, olihan se toki aina jotakin. Mutta kuitenkin Joakimin täytyi hieman pudistaa päätään koko asialle, hänhän oli ollut nuottakunnan päällysmiehenä ja aavisti siis yhtä jos toistakin.

Edevart: Sinä pudistat päätäsi, mutta näkisitpä vain Doppenin!

Mitä sinä sillä teet? Aiotko asettua sinne asumaan?

Ei, sitä en tiedä, mutta sain sen joka tapauksessa ihan pilahinnasta.
Etkö sinä haluaisi ottaa sitä huostaasi?

Enpä uskoisi haluavani, vastasi Joakim pikkuvanhaan tapaansa.

Äänettömyys. Edevart oli hyvillään, kun oli suoriutunut veljestään ja kaikki oli käynyt sovinnossa ja rauhallisesti. Hän virkkoi: Niin pian kuin rupeamme saamaan kalaa, saat rahasi takaisin, sen lupaan sinulle! Ja vaikka olikin iso veli hän rupesi puhelemaan pikku Joakimille kuin ainakin vertaiselleen osoittaakseen kunnioitusta tätä kohtaan: Niin, hänellä oli suunnitelma, hän aikoi pyrkiä pois koko Poldenista, matkustaa kauas, ehkä jäädä sille tielleen, Herra yksin sen tiennee, mutta pois hänen oli päästävä, täälläkään ei voinut olla.

Joakim: Mihin sitten aiot?

Niin, mihin todellakin aion? Minulle on ennustettu, että joudun
Amerikkaan, mutta saa nyt nähdä —

Viikot vierivät, joulu oli mennyt menojaan, kolkko joulu vailla juhlantuntua, ei ollut nyt tanssin ja ilonpidon aika. Hätä ja puute vallitsi kaikkialla. Edevart ihmetteli itsekseen, että hänen mieleensä oli juolahtanut toivoa pääsevänsä pois Poldenista, mikä häntä oikein vaivasi? Olisiko se johtunut vain siitä, että hän oli liiaksi kuljeksinut paikasta toiseen ja saanut maankiertäjän veret suoniinsa? Toinen paikka oli alkanut tuntua yhtä hyvältä — tai yhtä huonolta — kuin jokin toinenkin… kotiseututunne oli häviämässä olemattomiin, hänen juurensa olivat vioittuneet. Mitäpä hän enää tutuista paikoista, tutuista mäenrinteistä, poluista, tuntureista, merestä, koko Poldenista, mitäpä hän enää lapsuudenaikaisista tuttavistakaan?

Kerran sunnuntaiaamuna tuli Ragna tavoittamaan Edevartia, pyysi häntä tulemaan isoäidin tuvalle. Hänen täytyi tulla, Ragna oli niin neuvoton ja päästään pyörällä —

Edevart ei välittänyt enää Ragnastakaan, tämä ei merkinnyt enää hänelle juuri yhtään mitään. Muistaessaan tytön lapsuusajan leikeistä ja kouluteiltä kaikki tuntui kuin unennäöltä, hän muisti kerrankin auttaneensa tyttöä etsimään kiiltävää nappia kinoksesta; se oli Ragnasta kaunis nappi, siinä oli oikein kruunukin.

Edevartin saapuessa perille vanha isoäiti istui pöydän ääressä seinää vasten nojallaan, mutta ei hievahtanutkaan paikaltaan. Edevart tuijotti hurjasti vanhukseen.

Hän on kuollut! kuiskasi Ragna. Kävin hakemassa puita, ja tullessani takaisin hän istui tuolla tavalla.

Isoäiti oli kovin vanha, hänen kasvonsa kalman kelmeät, toisessa korvassa näkyi olevan verta, mutta kasvojen ilme oli rauhallinen, melkein hymyilevä, aivan kuin hän ei itse olisi huomannut olevansa vainaja.

En uskaltanut olla täällä yksin. Auta nyt minua ojentamaan hänet laudalle, sillä muuten hän ehtii kangistua.

Edevart ei ollut vielä koskaan nähnyt kuollutta ja olisi mieluimmin juossut tiehensä, mutta se olisi ollut häpeällistä. Sitä paitsi hänet oli pyydetty tänne hyvässä uskossa, hänen täytyi pysyä miehenä, August ei olisi perääntynyt, ja olihan nyt kirkas aamu. Edevart nosti ruumiin käsivarsilleen ja kantoi sen vuoteeseen, hän oli vahva mies, isoäiti oli kovin pieni ja hentoinen, melkein kuin nukke, vielä nytkin kaunis, kasvot olivat kuin kirkastuneet.

Ragna hoivaili kuollutta hellin käsin, painoi tämän silmät umpeen ja sitoi leuan kiinni, jottei suu olisi jäänyt ammolleen. Lopuksi hän heitti kuolleen kasvoille huivin. Heidän lähtiessään tuvasta Ragna kaasi purtilon kumolleen oven eteen kuten vanha tapa vaati.

Niin siis Ragna oli koditon, hänen oli lähdettävä Edevartin mukaan tämän kotiin.

Heidän asuessaan saman katon alla ennen kuin isoäiti oli saatu hautaan ja ennen kuin Edevartin oli lähdettävä Lofooteille, Edevart puhutteli tyttöä muutaman kerran. Hän oli panevinaan merkille, että tämä loi silloin tällöin häneen silmäyksiä, mutta kun hänellä ei ollut mitään annettavaa, tyttö näytti aina suuttuvan, niin että lähti tiehensä. Ja sitten päivänä muutamana Ragna kertoi Teodorin pyytäneen häntä vaimokseen.

Mitä ihmettä? huudahti Edevart ällistyneenä.

Niin, Teodor oli puhunut siitä monta kertaa, ja nyt jouluna Ragna oli antanut myöntävän vastauksen.

Tunsiko Edevart mustasukkaisuuden tapaista? Vieläkö hänen lapsenrakkautensa oli hengissä? Teodor, jolla on kohju! hän virkkoi lopuksi.

Niin olen kuullut sanottavan, virkkoi tyttö. En tiedä, mitä se merkitsee.

Ei Edevartkaan tiennyt sitä tarkkaan, mutta jotakin hullua se varmasti oli.

Ei se tule kuuloon, virkkoi Ragna kärsivällisesti. Ei minulla ole ketään muutakaan, keneen turvautua.

Terve menoa! Niin August olisi sanonut, valmiina odottamaan seuraavaa seikkailua. Mutta Edevart sanoi: Tämä oli kaikkein pahinta mitä olen kuullut.

Kuinka niin?

Edevart ponnahti kiivaasti pystyyn kuin valmiina lähtemään, tiuskaten vastaukseksi: Ei, siitä minä vähät. Tee kuten tahdot!

En voi asua tuvassa yksin, lausui tyttö alakuloisesti..

Mieluummin siis heität itsesi pois?

Ragna ei tiennyt, mitä siihen vastata. Olihan toki hyvä alku, kun oli isoäidin tupa, ja kai Teodorissa oli leipäkannikan ansaitsijaa sen verran kuin jossakussa toisessakin. Eikä ollut luonnostaan paha mies, sitä ei käynyt sanominen.

No niin! Edevart oli raivoissaan. Koska asia kerran on niin, että olet häneen rakastunut, niin ota pois hänet kohjuineen päivineen! Siitä minä viisi! — Varmasti Edevart oli mustasukkainen, eikä hänessä ollut miestä sitä salaamaankaan. Kun hän itse huomasi sen, hän koetti pakottautua hymyilemään ja näyttämään ylimieliseltä, mutta se ei onnistunut, hänen suunsa vääntyi irvistykseen, hänen sisässään kuohui. Ajatella, että Teodor — no niin, vakka kantensa valitsee. Ja yhtäkkiä hänessä heräsi halu loukata ja rangaista tyttöä, ja hän rupesi kyselemään lapsesta — siitä lapsesta, jonka Ragna oli saanut pensaikossa, tokko hän sitä enää muistikaan? Hyvä! Mutta eikö asia ollut niin, että isoäiti kuristi sen kuoliaaksi?

Ragna änkytti kalpeana kuin kuolema: Mitä sinä puhut?

Että isoäitisi kuristi sinun lapsesi kuoliaaksi.

Ei! Ei! Se ei ole — siitä en tiedä mitään.

Sinä siis olet ainoa, joka et tiedä mitään koko asiasta.

Ragna istui kumarassa, kuunnellen, mitä Edevart sanoi. Tämä valoi typerästi katkeraa valmista ryöppyään toisen niskaan. Edevart oli aina ollut äkkipikainen, nopsa niin pahaan kuin hyväänkin. Ennen lähtöään hän vielä tiuskaisi viimeiseksi: Vai et muka tiedä siitä mitään? Ja itse kai katsoit valmista ja sallit mielelläsikin kaiken tapahtua. Sen voin kyllä sinusta uskoa.

Tietysti Edevartia oma menettelynsä suututti ja hävetti sitten perästäpäin. Mitä hänellä oli Ragnan kanssa tekemistä? Kaikki kai johtui vain siitä, ettei tyttö ollut koskaan välittänyt hänestä vähääkään; hän oli erehtynyt tämä ei ollut huomannutkaan häntä, ei, oli suorastaa ollut kuin ei häntä olisi ollut olemassakaan. Taisi oli kouluaikojen perua, ettei Ragna hänestä välittänyt, hän oli ollut niin huono oppimaan koulussa, kukaan ei pitänyt hänestä siellä.

Muutamia päiviä myöhemmin, juuri kun oli lähdettävä Lofootien matkalle,
Edevart näki Ragnan jälleen Koko venekunta oli koolla talaassa, Joakim,
Teodor, Ezra ja vielä muuan vanha mies, he asettelivat eväsarkkujaa
paikoilleen ja puuhailivat kuka mitäkin, kun Ragna tuli.

Tyttö ei ollut enää alla päin, pikku Ragna oli melkeinpä iloinen, laski pilaa Edevartin venekunnasta: Melkein pelkkiä poikasia, ainoastaan yksi aikuinen mies koko joukossa! Aikuinen mies oli tietysti Teodor, sillä vanha Martinus muka oli vanhuuttaan muuttunut kuin lapseksi jälleen.

Kaikki nauroivat Ragnan pilanteolle eikä kukaan ottanut siitä nokkaansa. Mutta tyttö ei tyytynyt vielä siihenkään, vaan alkoi syytää ilkeyksiä Edevartin niskaan: Muistiko tämä, ollessaan kesällä laivuri ja kaikki, sen kerran kun hänen, Ragnan, oli keitettävä herra kapteenille päivällistä? Silloin Edevart oli ollut niin hieno, ettei vesikään kelvannut muuta kuin juomalasista.

Edevart olisi voinut vastata siihen liiankin paljon, mutta pysytteli äänetönnä. Oikeastaan kiittämättömyyttä Ragnan puolelta ruveta ivailemaan Edevartia viime kesän tapahtumilla, olihan tämä sentään tehnyt hänelle suuren avun pakottaessaan laivurin maksamaan. Ja yhtäkkiä se näytti selviävän Ragnalle itselleenkin, hän kätki kasvonsa käsiinsä, pyörähti kannoillaan ja lähti tiehensä. Hänen selkänsä hytkyi itkusta.

<tb>

Suotuisaa sattumaa sanotaan kaitselmukseksi, epäsuotuisa sattuma sen sijaan on kohtalo.

Täällä Lofooteilla oli Edevartin kohtalona laskea arvossa kahdeksanhangan mieheksi, saman Edevartin, joka edellisenä talvena oli ollut jahti Herminen laivurina ja oli voinut tarjota poldenilaisille tuttavilleen aluksessaan lahjoja ja rinkeleitä. Se ei ollut suinkaan vähäpätöinen arvonalennus niin hänen omissa kuin muidenkin silmissä. Menneenä vuonna hän oli herättänyt ihmettelyä ja ihailua, nyt ei ollut jälkeäkään kummastakaan, miehet eivät pitäneet hänen sanaansa sen suuremmassa arvossa kuin omaansa. Venekunnan vanhin, Martinus keulamies, oli monet Lofootien matkat kokenut ja nähnyt, hän siis osasi puhua kalastuksesta ja hinnoista, osasi sanoa, milloin oli sellainen sää, että saattoi lähteä kalaan, milloin taas oli viisainta pysytellä maissa, mutta Teodorin olisi ollut viisainta pitää suunsa kiinni, vaikka hän puhuikin eniten. Hän ei ollut yhtään mitään.

Pyhäpäivinä sekä viruessaan toimettomina maissa miehet istuskelivat kalastajapirteissä puhellen kaikista maailman asioista, eikä päällysmiehellä ollut sen suurempaa sananvaltaa kuin kenellä muulla tahansa. Vanha Martinus oli levollinen ja rauhallinen mies, oppimaton kuin elukka, mutta ei suinkaan vailla ymmärrystä, jota paitsi hän oli jumalinen mieleltään. Joakim, joka oli oikea lukuhevonen, hankki usein jostakin käsiinsä laulun tai sanomalehden lukien sitä tovereilleen. Edevart olisi kyllä tiennyt kertoa Bergenistä ja Trondhjemista, mutta myös Teodor oli siellä ollut, ja kaikesta päättäen hänellä oli ollut siellä merkillisempiäkin seikkailuja ja elämyksiä.

Niin, te purjehditte ja purjehditte ja näette kaikki ihmiset ja maailman ihmeet, virkkoi vanha Martinus kerrankin, mutta minä en oikein tiedä, olen niin oppimaton ja tietämätön —

Mitä hän tarkoitti?

Eipä juuri paljon mitään. Kaikki on vain niin merkillistä ja ihmeellistä, että elämänne päivinä kuljeksitte sillä tavoin paikasta toiseen ja näette ja koette jos jotakin. Jumala on luonut meidät kunkin paikallemme, mutta teidän pitää vain purjehtia siitä pois. Minä olen elänyt Poldenissa koko elämäni ajan niinkuin isäni ja isoisäni ja hänen isänsä ennen minua. Kaikki olemme vanhenneet samoilla paikoilla, kolmisensataa vuotta olemme katselleet samaa taivasta ja samaa maata. Tupa on lahonnut toisensa perästä, silloin olemme aina rakentaneet uuden entisen tilalle, jotta oli aina missä asua. Kaitselmus oli aina mukanamme. Me emme ole purjehtineet maailman ympäri, vaan asuneet Poldenissa ja käyneet talvikalassa ja eläneet vuodesta toiseen niin hyvin kuin olemme kyenneet elämään. Se kelpasi kyllä meille. Meillä ei ole ollut syytä nurista Jumalaa vastaan, hän on pitänyt meidät hengissä eikä ole meitä hylännyt.

Niinpä niin, se oli kyllä totta, mutta nuorten mielestä se oli pelkkää lorua, ja Teodor alkoi vihellellä.

Siinä nyt kuulet! virkkoi Joakim veljelleen. Sinun ei pidä lähteä pois!

Hän puhui yhtä hyvin minullekin! virkkoi Teodor mahtavana.

Niinkuin nyt tämä Edevartkin, jatkoi ukko järkähtämättä, hän on kuljeksinut monilla merillä ja nähnyt kaupunkeja ja maanosia. Ja viime vuonna hän istui suuressa jahdissa tässä rantamalla ja oli sen laivuri ja herra ja valtias. Ja kaikki hänessä oli niin mahtavaa ja komeaa, ettei Karolus, joka oli valittu koko kunnanvaltuuston puheenjohtajaksi, ollut hänen rinnallaan mies eikä mikään. Mutta niin käy aina; kun ihminen tahtoo lentää korkeammalle kuin siivet kannattavat, hän tupsahtaa maahan!

Edevart: Vai tupsahtaa sinun mielestäsi maahan, jos joutuu taas talvikalaan?

Ukko: Eipä suinkaan, siinä olet oikeassa. Mutta mitä apua sinulla oli kaikesta menneenvuotisesta? Sinä lähdit maailmalle ja sinusta tuli mahtava mies, mutta sitten tulit takaisin etkä nyt ole sen kummempi kuin me muutkaan. Sinulla ei ollut kaitselmusta mukanasi.

Edevart: No, Herra nähköön, eihän kaitselmuskaan joka paikassa… senhän piti olla täällä pitämässä kättään sinun pääsi päällä!

Hahhahhaa! Koko kalastajapirtti kajahti naurusta.

Niin niin, jatkoi vanhus kärsivällisesti, olkoonpa vaikka niinkin. Mutta sinun tullessasi takaisin ei Polden enää ollutkaan tarpeeksi hyvä, siellä ei tule toimeen, niin sinä aina valittelit. Oliko sitten niin paljon parempi siellä, mistä sinä olit tullut? Miksi et pysynyt siellä? En tiedä. Se Augustkin on samanlainen, purjehtii vain ja purjehtii eikä löydä sijaansa missään, ja kun kerran kuolee, joutuu varmaan vieraisiin multiin. Mikä apu hänelle sitten lähti kaikesta purjehtimisestaan? Olisi voinut yhtä hyvin olla kotonakin. Oli laatuisa, hyvä poika kasvuvuosinaan, hänestä olisi voinut tulla hyvä kalamies…

Ei ikinä! keskeytti Edevart nyt vanhuksen. August oli pelkuri veneessä.

Mitä sinä puhutkaan! huudahti Teodor. Olenhan itsekin ollut Augustin matkassa, mutta en kertaakaan nähnyt häntä peloissaan.

Pidätkö suusi supumpana, senkin!… murahti Edevart äkeissään. Kyllä minä tiedän mitä puhun.

Siitä syntyi väittely, vaihdettiin aika sapekkaita, karkeita sanoja, mutta se taukosi kohta istuttaessa yhteisen kastikekupin ympärillä ja kastettaessa siinä leipäpalasta kukin vuorostaan. Eivät he toki olleet ihmissyöjiä, köyhiä olivat kaikki, mutta siihen he olivat tottuneet, pienoinen myötäkäyminen, hyvä saalis ilahutti ja innosti kuin olisi suuri onni kohdannut. Enempää ei siihen vaadittu.

Kalanpyynnin kestettyä jonkin aikaa Edevart saattoi maksaa lainansa takaisin Ezralle ja vähän kerrassaan Joakimillekin. — Paljonko sitä oli? — Ei Joakim sitä muistanut. — Tuossa on nyt rahat! — Joakim ei huolinut niistä, siitä syntyi kinastelua veljesten kesken, molemmatkin olivat tuittupäitä, kumpikaan ei tahtonut perääntyä: Mistä rahoista sinä puhut? kivahti Joakim kiukusta kalpeana, juokse suolle rahoinesi! — Edevart haukkui Joakimia musteentuhrijaksi ja kirjatoukaksi, jolla ei ollut varaa luopua rahoistaan, mutta Joakim vastata säväytti, että hänellähän oli varaa siihen, ei hänen ollut tarvinnut niinkuin eräiden toisten kerjätä rahaa talvieväiden ostoon. — No sitten hän kai oli kähveltänyt ne jostakin. Ehkäpä hän juuri oli käynyt Ruijan seitiä varastamassa Ytrepoldenissa? — Ei toki, Joakim oli sentään liian hyvä mokomaan: itse kunnanvaltuusto oli maksanut hänelle, mitä hänellä oli saamista kirjoitusavusta ja sen puheenjohtajan vartioimisesta. — Katsos peijakasta! huudahti Edevart, mutta ota rahat hyvän sään aikaan! — Voivat minun puolestani olla kiinni siinä sinun talossasi, kivahti Joakim, hypähtäen pystyyn. Mutta jollet nyt pidä leipälaukkuasi kiinni, niin saat, Herra armahtakoon, tämän pöytäveitsen ruumiiseesi!

Edevart katsahti veljeensä eikä inttänyt enää, Joakim oli samanlainen tuittupää kuin hän itsekin. Kaikki ne tässä…! Veljesten välillä ei ollut pienintäkään vihaa eikä kaunaa, kumpikin olisi suonut toiselleen hyvää, mutta ei olisi mitenkään tahtonut sitä näyttää. Tietystikään Joakim ei ollut pohatta, joka saattoi syytää rahojaan noin vain, mutta hän oivalsi ison veljen tarvitsevan matkaansa varten kaiken, minkä vain saattoi haalia kokoon, Joakimilla oli sitä paitsi Lofootien matkaosuus koskemattomana, saalis oli hyvä ja ansio sen mukainen.

Talvi oli kallistumassa lopuilleen. Edevart oli tilannut kalastaja-aluksen Poldeniin ja tehnyt tilin venekuntansa kanssa. Uuden laivurin piti tulla tänä vuonna Poldeniin kuivaamaan kalaansa, tämä omisti itse sekä jahdin että lastin, hän oli Lofooteilta, vanhanpuoleinen, vakava ja yksitotinen mies. Hän itse aikoi hoitaa kuivaustyön. Joakimin oli määrä luotsata hänet Länsivuonon yli Poldeniin.

Kerran huhtikuisena päivänä Edevart oli kahdenkeskisessä keskustelussa venekuntansa vanhimman miehen kanssa ja ilmoitti aikomuksenaan olevan lähteä pitkälle matkalle.

Enkös arvannut oikein! virkkoi ukko siihen. Pelkäsin sitä koko ajan.
Kukas nyt toimittaa kahdeksanhangan kotiin?

Edevart hymähti: Kukako toimittaa kahdeksanhangan kotiin! Senhän voi lapsikin tehdä. Istuudu sinä itse peräsimeen!

Ei! kielteli vanhus pudistaen päätään. En minä rupea peräsimeen, en ole koskaan ollut peräsimessä. Olen ollut keulamiehenä ja istunut veneen ääripuulla, ja olen ollut kaiken ikäni tyytyväinen! Hyvä Jumala sentään, kun teidän pitääkin purjehtia aina ja aina! No minne aiot?

Kai sinne minne muutkin. Ehkä Amerikkaan. Ja vaikka sinullakin on pelkkiä tyttäriä, heistäkin yksi meni Amerikkaan.

Niin meni, mutta miehensä mukana. Sitten kuoli, ja makaa nyt vieraan maan mullassa.

Ei voinut käydä toisinkaan; kun talvikalastus oli päättynyt ja kahdeksanhangan tuli lähteä takaisin kotiin, Edevart oli poissa. Hän oli tehnyt täyden selvän Karoluksen kanssa varuksista ja laittanut ne kuntoon kotiin lähetettäväksi; omat öljytamineensa hän oli ripustanut seinälle, mutta hän itse oli poissa. Hän ei ollut sanonut hyvästiä kenellekään.