Nälkä

by Knut Hamsun

ENSIMMÄINEN OSA

Se oli siihen aikaan kun kuljeskelin nälkäisenä Kristianiassa, tuossa ihmeellisessä kaupungissa, josta kukaan ei lähde saamatta merkkejä siitä…

Makaan valveilla ullakkokamarissani ja kuulen kellon alapuolellani lyövän kuutta; oli jo hyvin valoisaa, ja ihmiset alkoivat liikuskella portaissa. Alhaalla oven vieressä, missä huoneeni seinä oli paperoitu vanhoilla "Morgenbladetin" numeroilla, oli — sen saatoin aivan selvästi nähdä — majakanjohtajan julistus ja siitä hiukan vasemmalla leipuri Fabian Olsenin lihavin kirjaimin painettu mahtava ilmoitus vastaleivotusta leivästä.

Heti saatuani silmäni auki aloin vanhan tapani mukaan ajatella, olisiko minulla tänään ilon aihetta. Elämäni oli ollut hiukan tukalaa viime aikoina, tavaroistani oli yksi toisensa jälkeen joutunut "sedälle", olin tullut hermostuneeksi ja kärsimättömäksi, pari kertaa olin vuorokauden ajan levännyt vuoteessakin tuntiessani ankaraa huimausta. Välistä kun onni sattui suosimaan, saatoin ansaita joltakin lehdeltä viisi kruunua alakertajutusta.

Aamu valkeni valkenemistaan, ja ryhdyin taas lukemaan oven pielessä olevia ilmoituksia, saatoin erottaa nuo laihat, irvistelevät kirjaimet: "Käärinliinoja neiti Andersenilla, portista oikealle". Se askarrutti aivojani pitkän aikaa, kuulin alakerran kellon lyövän kahdeksaa, ennen kuin nousin ja pukeuduin.

Avasin ikkunan ja katsoin ulos. Siitä missä seisoin näin pyykkinuoran ja aution pellon; kauempana oli palaneen pajan ahjon rauniot, missä muutamia työmiehiä oli raivaustöissä. Nojauduin kyynärvaraan ikkunassa ja tuijotin ilmaan. Enteili kirkasta päivää, syksy oli saapunut, tuo hieno, viileä vuodenaika, jolloin kaikki muuttaa väriään ja kuihtuu. Hälyä oli jo alkanut kuulua kaduilta ja se houkutteli minua ulos; tämä tyhjä huone, jonka lattia keinui joka askelella, oli kuin ravistunut, hirvittävä ruumisarkku; ovessa ei ollut kunnon lukkoa eikä huoneessa minkäänlaista uunia; minun oli tapana öisin nukkua sukkieni päällä saadakseni ne hiukan kuivamaan aamuksi. Ainoa, mikä minulle tuotti hauskuutta, oli pieni, punainen keinutuoli, jossa istua nuhjottelin iltaisin ajatellen milloin mitäkin. Kun tuuli kovasti ja alakerran ovet olivat auki, kuului ihmeellisiä vinkuvia ääniä lattian rakosista ja seinistä, ja ovensuun "Morgenbladetiin" ilmestyi vaaksanpituisia halkeamia.

Nousin ja menin tutkimaan, olisiko vuodekomeroni nurkkauksessa jotain aamiaiseksi kelpaavaa, mutta en löytänyt mitään ja palasin takaisin ikkunan luo.

Herra tietää, ajattelin, hyödyttikö minun enää hakea paikkaa! Nuo monet hylkäävät lausunnot, nuo puolittaiset lupaukset, nuo suorat eväävät vastaukset, heränneet ja pettyneet toiveet, uudet yritykset, jotka aina menivät myttyyn, olivat lannistaneet rohkeuteni. Olin lopulta hakenut laskuttajan paikkaa, mutta saapunut liian myöhään, sitä paitsi en voinut hankkia viidenkymmenen kruunun takuuta. Aina oli jokin esteenä. Ilmoittauduin jopa palokuntaan. Meitä oli puolisensataa miestä eteishuoneessa ja me pullistimme rintaamme näyttääksemme väkeviltä ja urhokkailta. Muuan virkailija kävi tarkastamassa näitä pyrkijöitä, tunnusteli heidän käsivarsiaan ja kyseli heiltä yhtä ja toista, mutta minun ohitseni hän meni pudistaen vain päätään ja sanoi, että minut oli hylätty silmälasieni vuoksi. Yritin uudelleen, ilman silmälaseja, seisoin siellä kulmat kurtussa ja katse tuimana, ja mies meni jälleen ohitseni, hymyillen, — hän oli tuntenut minut. Pahinta kaikesta oli, että pukuni oli käynyt niin nukkavieruksi, etten voinut enää esiintyä paikanhaussa kunnon ihmisenä.

Miten tasaisesti ja säännöllisesti olinkaan luisunut alaspäin koko ajan! Olin lopulta niin merkillisesti typö tyhjä, ettei minulla ollut enää kampaakaan eikä kirjaa, jota olisin voinut aikani kuluksi lueskella. Koko kesän olin liikuskellut hautausmailla tai linnanpuistossa ja kirjoitellut eriaiheisia artikkeleita lehtiin, palstan toisensa jälkeen levottomien aivojeni kummallisia keksintöjä, oikkuja ja päähänpistoja. Epätoivoissani olin usein valinnut mitä etäisimpiä aiheita, jotka olivat aiheuttaneet minulle pitkäaikaisia ponnistuksia mutta joita ei koskaan julkaistu. Kun olin saanut yhden työn valmiiksi, ryhdyin uuteen ja harvoin minua toimittajain epäävät vastaukset lannistivat; vakuutin itselleni, että kerran vielä onnistuisin. Ja tosiaankin välistä, kun onni oli suotuisa ja sain jotakin hyvää syntymään, saatoin ansaita viisi kruunua iltapäivän työstä.

Nousin jälleen ikkunasta, menin pesutelineen luo ja kostutin hiukan vedellä kiiltäviä housuni polvia tummentaakseni niitä ja saadakseni ne näyttämään uudemmilta. Tämän tehtyäni pistin tapani mukaan paperia ja lyijykynän taskuuni ja läksin ulos. Hiivin hyvin hiljaa portaita alas, jotten olisi herättänyt emäntäni huomiota; oli kulunut pari päivää siitä, jolloin vuokrani olisi ollut maksettava, eikä minulla ollut, millä olisin maksanut.

Kello oli yhdeksän. Rattaiden räminä ja ihmisäänet halkoivat ilmaa, mahtava aamukuoro, johon sekaantuivat jalankulkijain askelet ja ajurien piiskanläimäykset. Tämä kaikkialle ulottuva häly virkisti minua heti, ja aloin tuntea itseni yhä tyytyväisemmäksi. Mikään ei ollut kauempana ajatuksistani kuin pelkkä aamukävely raikkaassa ilmassa. Mitä ilmalla on minun keuhkojeni kanssa tekemistä? Olin väkevä kuin jättiläinen ja saatoin pysäyttää vaunun hartioillani. Hieno, harvinainen tunnelma, kirkas, keveä iloisuus oli vallannut minut. Ryhdyin tarkastelemaan ihmisiä, jotka tulivat vastaani ja kulkivat ohi, luin julistuksia seiniltä, vastaanotin vaikutelman katseesta, joka heitettiin minuun ohikiitävästä raitiovaunusta, annoin jokaisen pikkuseikan vaikuttaa itseeni, kaikkien pikku sattumain, jotka joutuivat tielleni ja katosivat.

Saisipa vain hiukan ruokaa tällaisena kirkkaana päivänä! Iloisen aamun tunnelma valtasi minut, tulin hillittömän tyytyväiseksi ja aloin hyvillä mielin, suotta aikojani hyräillä. Erään teurastajan myymälän luona seisoi muuan eukko kori käsivarrella, tuumimassa makkarainostoa päivälliseksi; kulkiessani hänen ohitsensa hän katsahti minuun. Hänellä oli vain yksi etuhammas. Kun viime päivinä olin tullut ylen herkäksi ja vaikutteille alttiiksi, tekivät eukon kasvot minuun heti vastenmielisen vaikutuksen; tuo pitkä keltainen hammas oli kuin pieni sormi, joka töksötti alaleuasta ylös, ja hänen katseensa oli vielä täynnä makkaraa, kun hän suuntasi sen minuun. Menetin heti ruokahaluni ja tunsin kuvotusta. Tultuani myymäläin luo menin suihkukaivon ääreen ja join hiukan vettä, katsahdin ylös — Vapahtajamme kirkon tornin kello oli kymmenen.

Astelin edelleen katuja, kuljeskelin huolehtimatta mistään, pysähdyin aiheetta kulmauksissa, pujahdin asiatta sivukadulle, annoin kaiken mennä menoaan, harhailin tässä iloisessa aamussa, liikuin huolettomana edestakaisin toisten onnellisten ihmisten joukossa: ilma oli kuulakka ja kirkas, eikä mielessäni ollut varjon häivääkään.

Kymmenisen minuuttia oli edessäni kulkenut vanha ontuva mies. Hänellä oli käärö kainalossaan ja hän asteli koko ruumiillaan, uurasteli kaikin voimin lisätäkseen vauhtia. Kuulin, miten hän läähätti ponnistuksesta, ja mieleeni juolahti, että minä voisin kantaa hänen kääröään; en kuitenkaan yrittänyt tavoittaa häntä. Kaupungin rajalla tapasin Hans Paulin, joka tervehti ja kiiruhti ohi. Miksikähän hänellä oli sellainen kiire? En ollut lainkaan aikonut pyytää häneltä yhtä kruunua, halusin samoin ensi tilassa palauttaa hänelle peiton, jonka olin lainannut häneltä muutamia viikkoja sitten. Heti kun olisin päässyt hiukan varoihini, en haluaisi olla kenellekään peiton velassa; ehkäpä alkaisin jo tänään kirjoittaa artikkelia tulevaisuuden rikoksista tai tahdon vapaudesta, mistä tahansa, kunhan se vain olisi luettavaksi kelpaavaa, josta saisin vähintään kymmenen kruunua… Ja ajatellessani tätä artikkelia tunsin itseni äkkiä halukkaaksi aloittamaan heti ja tyhjentämään täysinäisiä aivojani; hakisin sopivan paikan linnanpuistosta enkä lepäisi ennen kuin olisin saanut sen valmiiksi.

Mutta tuo ukonkänttyrä pingersi yhä edelläni kadulla. Lopulta alkoi minua kiusata se, että tuo raihnainen mies aina oli edessäni. Hänen matkansa ei näyttänyt loppuvan koskaan, ehkäpä hän oli päättänyt mennä juuri samaan paikkaan kuin minäkin, joten hän siis olisi koko matkan silmieni edessä. Kiihdyksissäni kun olin minusta tuntui kuin hän olisi jokaisella poikkikadulla hiljentänyt hiukan kulkuaan ja ikään kuin odottanut, minkä suunnan minä valitsisin, minkä jälkeen hän jälleen kohautti kääröään ja asteli kaikin voimin pysyäkseen edellä. Kävelen ja katselen tuota ponnistelevaa olentoa ja kiukustun häneen yhä enemmän, tunnen, että hän vähitellen hävitti valoisaa tunnelmaani vetäen samalla tämän puhtaan, kauniin aamun mukanaan rumuuteen. Hän näytti suurelta, ontuvalta hyönteiseltä, joka väkivalloin halusi asettua johonkin paikkaan maailmassa ja pidättää etuoikeuden yksistään itselleen. Tultuamme mäen päälle halusin tehdä lopun tästä, käännyin päin erästä kaupan ikkunaa ja pysähdyin antaakseni hänen mennä menoaan. Kun muutaman minuutin kuluttua jälleen läksin kulkemaan, oli mies taas edessäni, hänkin oli seisonut hiljaa. Astuin sen enempää ajattelematta, kiiruhtaen kolme neljä askelta eteenpäin, tavoitin hänet ja löin miestä olalle.

Hän pysähtyi äkkiä. Jouduimme molemmat tuijottamaan toisiimme.

"Pieni lantti maidon ostoon!" sanoi hän vihdoin kallistaen päätään.

Kas niin, nytpä olinkin pulassa! Tunnustelin taskujani ja sanoin:

"Maitoon, niin. Hm. Rahat ovat vähissä näinä aikoina, enkä tiedä, miten suuressa puutteessa olette."

"En ole syönyt kuin eilen Drammenissa", sanoi mies; "minulla ei ole niin äyriä, enkä ole vielä saanut työtä."

"Oletteko käsityöläinen?"

"Kyllä, olen saumaaja."

"Mikä?"

"Saumaaja. Osaan muuten tehdä kenkiäkin."

"Se muuttaa asian", sanoin. "Odottakaa täällä muutama minuutti, niin menen hakemaan teille hiukan rahaa, muutamia äyrejä."

Kiiruhdin alas Pilestraedelle, missä tiesin erään panttilainaajan olevan kolmannessa kerroksessa; en ollut muuten koskaan ennen käynyt hänen luonaan. Päästyäni porttikäytävään riisuin nopeasti liivit yltäni, käärin ne kokoon ja pistin kainalooni; nousin sitten portaita ylös ja koputin liikkeen ovelle. Kumarsin ja heitin liivit tiskille.

"Puolitoista kruunua", sanoi mies. "No, sama se, kiitos", vastasin. "Jolleivät ne olisi alkaneet käydä hiukan liian pieniksi minulle, en olisi tietystikään niistä luopunut."

Sain rahat ja panttilipun ja läksin takaisin. Itse asiassa tämä liivijuttu oli erinomainen keksintö; rahaa riittäisi runsasta aamiaistakin varten, ja ennen iltaa olisi tulevaisuuden rikoksia käsittelevä artikkelini valmis. Aloin heti katsella elämää suopeammin ja kiiruhdin takaisin miehen luo päästäkseni hänestä vapaaksi.

"Olkaa hyvä!" sanoin. "Minua ilahuttaa, että käännyitte ensimmäiseksi minun puoleeni."

Mies otti rahat ja alkoi silmäillä minua. Mitä hän siinä katsoa töllötteli? Sain sen vaikutelman, että hän tarkasteli varsinkin housujeni polvia, ja minua harmitti hänen hävyttömyytensä. Luuliko tuo lurjus, että minä todella olin niin köyhä kuin miltä näytin? Enkö ollut ryhtymäisilläni kirjoittamaan kymmenen kruunun artikkelia? En ylipäänsä pelännyt tulevaisuutta, minulla oli monta rautaa tulessa. Mitä se liikutti tuiki vierasta miestä, jos minä annoin juomarahaa tällaisena kirkkaana päivänä. Miehen katse ärsytti minua ja päätin läksyttää häntä ennen eroamistamme. Kohautin olkapäitäni ja sanoin:

"Hyvä mies, teillä on paha tapa katsoa töllöttää miehen polviin, kun hän antaa teille kruunun verran rahaa."

Hän keikautti päänsä taaksepäin seinää vasten ja katseli suu auki. Aivot askartelivat jotain tuon kerjäläisotsan takana, aivan varmaan hän ajatteli, että tarkoitukseni oli narrata häntä, ja hän ojensi minulle rahat takaisin.

Jalkaa polkien ja kiroten sanoin, että hänen oli ne pidettävä. Kuvitteliko hän, että minä turhan takia näin tällaista vaivaa? Ehkäpä lopultakin olin velkaa hänelle tuon kruunun, se oli minulla vanhaa velkaa varten; hän oli nyt oikeudenmukaisen ihmisen edessä, joka oli rehellinen sormenpäitään myöten. Lyhyesti, rahat olivat hänen… Ooh, ei mitään kiittämistä, se oli tuottanut minulle iloa. Hyvästi.

Läksin. Olin kuitenkin päässyt tuosta leininruntelemasta kiusanhengestä ja saatoin olla rauhassa. Astelin jälleen Pilestraedeä ja pysähdyin talouskaupan edustalle. Siellä oli ikkuna täynnä ruokaa, ja päätin mennä sisälle saadakseni hiukan evästä matkaan.

"Pala juustoa ja ranskanleipää!" sanoin ja heitin puolen kruunua tiskille.

"Juustoa ja leipää koko rahalla?" kysyi eukko ivallisesti katsomatta minuun.

"Koko viidelläkymmenellä äyrillä, niin", vastasin rauhallisesti.

Sain tavarani, sanoin hyvin kohteliaasti hyvää huomenta tuolle vanhalle, lihavalle eukolle ja aloin kiivetä linnanmäkeä ylös puistoon. Löysin sopivan penkin ja rupesin ahneesti syödä hotkimaan. Se teki hyvää; en ollut isoon aikaan saanut niin runsasta ateriaa, ja vähitellen minut valtasi samanlainen kylläinen rauhallisuus jommoista ihminen tuntee pitkän itkun jälkeen. Rohkeuteni kasvoi rajusti; mielestäni ei ollut enää kyllin siinä että laatisin kirjoitelman niin yksinkertaisesta asiasta kuin tulevaisuuden rikoksista, joita sitä paitsi kuka hyvänsä voisi kuvitella, melkeinpä lukea historiasta; tunsin kykeneväni suurempaan ponnistukseen, voittamaan vastukset, ja päätin ryhtyä kirjoittamaan kolmiosaista filosofista tutkielmaa mielteestä. Tietysti tahtoisin nujertaa perusteellisesti muutamia Kantin sofismeista… Aikoessani ottaa kirjoitusneuvoni esiin huomasin, ettei minulla enää ollutkaan lyijykynää; olin unohtanut sen panttilainaajan liikkeeseen, lyijykynäni oli liivintaskussa.

Herrajumala miten kaikki minun asiani pyrkivät menemään päin mäntyä! Kirosin muutamia kertoja, nousin penkiltä ja astelin edestakaisin käytävillä. Oli hyvin hiljaista kaikkialla; kaukana, kuningattaren huvimajan luona työnneskeli pari lapsenpiikaa vaunujaan, muuten ei näkynyt ainoatakaan ihmistä missään. Olin hyvin harmistunut ja astelin kuin raivohullu penkkini edustalla. Merkillisen hullusti menivätkin nyt kaikki asiat! Kolmiosaisen artikkelin pitäisi jäädä syntymättä tuon mitättömän seikan vuoksi, ettei minulla ollut kymmenen äyriä maksavan lyijykynän pätkää taskussani! Jospa menisin Pilestraedelle noutamaan lyijykynäni? Jäisihän vielä sittenkin aikaa, ennen kuin kävelijöitä alkaisi tulla puistoon. Paljonhan riippuikin tuosta filosofisesta mielletutkielmasta, ehkäpä monien ihmisten onni, kukapa sen tietää. Sanoin itsekseni, että siitä tulisi olemaan suurta apua monille nuorille ihmisille. Oikein ajatellen en tahtoisi hyökätäkään Kantin kimppuun; voisinhan välttää sen, minun tarvitsisi tehdä vain aivan huomaamaton kaarros joutuessani kysymykseen ajasta ja paikasta; mutta Renania en puolustaisi, tuota vanhaa pitäjän pappia… Joka tapauksessa oli kysymys niin ja niin monta palstaa pitkästä artikkelista; maksamaton vuokra, emännän pitkä katse aamusella, kun tapasin hänet portaissa, vaivasi minua koko päivän ja ilmestyi esiin iloisina hetkinänikin, kun minulla muuten ei ollut synkkiä ajatuksia. Tästä täytyi tehdä loppu. Poistuin nopeasti puistosta hakemaan lyijykynääni panttilainaajalta.

Tullessani linnanmäkeä alas saavutin kaksi naista, joiden ohi menin. Kulkiessani heidän sivuitsensa satuin koskettamaan toisen hihaa, katsahdin häneen, hänellä oli täyteläiset, hiukan kalpeat kasvot. Äkkiä hän punastuu ja tulee ihmeellisen kauniiksi, en tiedä miksi, ehkä jostakin ohimennen kuulemastaan sanasta, ehkä vain hiljaisesta omasta ajatuksestaan. Vai kenties siksi, että minä kosketin hänen hihaansa? Korkea povi aaltoilee kiivaasti muutamia kertoja, ja hän puristaa kädellään lujasti päivänvarjon kädensijaa. Mikä hänelle tuli?

Pysähdyin ja annoin hänen jälleen joutua edelleni, en voinut sillä hetkellä kulkea eteenpäin, tämä kaikki tuntui minusta niin merkilliseltä. Olin ärtyisellä tuulella, kiukuissani lyijykynäjutun vuoksi ja hyvin kiihtynyt ruoasta, jonka olin nauttinut tyhjään vatsaan. Äkkiä saavat ajatukseni oikullisen päähänpiston vuoksi merkillisen suunnan, tunnen kummallista halua pelottaa tuota naista, seurata häntä ja tehdä hänelle kiusaa tavalla tai toisella. Saavutan hänet jälleen ja menen hänen ohitsensa, käännyn äkkiä ympäri ja katson häntä suoraan kasvoihin tarkastellakseni häntä. Seison siinä katsellen häntä silmiin ja keksin samalla nimen, jota en koskaan ollut kuullut, nimen, jolla on sointuva, hermostunut kaiku: Ylajali. Kun hän on tullut aivan lähelleni, suoristaudun ja sanon tungettelevasta:

"Pudotatte kirjanne, neiti."

Saatoin kuulla, miten sydämeni jyskytti kuuluvasti tätä sanoessani.

"Kirjani?" kysyy hän seuralaiseltaan. Ja hän astelee edelleen.

Ilkeyteni kasvoi, ja minä kuljin naisen jäljestä. Olin tällä hetkellä täysin selvillä, että tein hullutuksia voimatta sille mitään, kiihtynyt tilani jatkui herättäen minussa mitä mielettömimpiä päähänpistoja, joita noudatin jatkuvasti. Ei auttanut, vaikka kuinka olisin sanonut itselleni, että käyttäydyin moukkamaisesti, vääntelin naamaani mitä typerimpiin irvistyksiin naisen selän takana, ja rykäisin raivokkaasti muutamia kertoja kulkiessani hänen ohitsensa. Astelin sitten aivan hiljaa eteenpäin, aina muutamia askelia edellä, tunsin hänen katseensa selässäni ja vaistomaisesti kumarruin häpeästä, että olin kiusannut häntä. Vähitellen minussa syntyi kummallinen ajatus, että olin kaukana, toisilla seuduilla, minulla oli puoliksi epämääräinen tunne, että siinä kiveyksellä kulkija en ollutkaan minä.

Muutaman minuutin kuluttua nainen on saapunut kirjakaupan luo, minä olen jo pysähtynyt ensimmäisen ikkunan eteen, ja kun hän kulkee ohitseni, astun esiin ja toistan:

"Pudotatte kirjanne, neiti."

"Minkä kirjan?" sanoo hän hädissään. "Voitko käsittää, mistä kirjasta hän puhuu?"

Ja hän pysähtyy. Hänen hämilleen joutumisensa tuottaa minulle julmaa huvia, tuo neuvottomuus hänen silmissään ihastuttaa minua. Hänen ajatuksensa ei jaksa käsittää pientä kiihtynyttä puhutteluani, hänellä ei ole lainkaan kirjaa mukana, ei lehteäkään mistään kirjasta, ja kuitenkin hän hakee taskuistaan, katselee katua takanaan, rasittaa pieniä herkkiä aivojaan äärimmilleen, päästäkseen selville, mistä kirjasta minä oikeastaan puhun. Hänen kasvojensa väri vaihtelee, milloin niissä on mikin ilme, ja hän hengittää aivan kuuluvasti, yksinpä hänen takkinsa napitkin näyttävät tuijottavan minuun kuin rivi säikähtyneitä silmiä.

"Älä välitä hänestä", sanoo hänen seuralaisensa ja vetää häntä käsivarresta, "hänhän on humalassa, etkö näe, että mies on humalassa!"

Niin vieras kuin tällä hetkellä olinkin itselleni, niin täydellisesti merkillisten, näkymättömien vaikutusten uhrina, ei minulta kuitenkaan mikään ympärilläni päässyt huomaamatta. Suuri ruskea koira juoksi yli kadun Studenterlundia kohti ja alas Tivoliin, sillä oli hyvin kapea uushopeinen kaulanauha. Ylempänä kadun varrella avattiin jokin kolmannen kerroksen ikkuna, ja palvelustyttö kurkottautui hihat ylöskäärittyinä puhdistamaan ruutuja ulkopuolelta. Mikään ei jäänyt minulta huomaamatta, järkeni oli kirkas ja tarkkaavainen, kaikki asiat virtasivat minuun loistavan selvinä, ikään kuin voimakas valo olisi äkkiä ympäröinyt minut. Edessäni kulkevilla naisilla oli molemmilla siniset linnunsiivet hatussa ja skotlantilainen silkkinauha kaulassa. Minussa heräsi ajatus, että he olivat sisaruksia.

He läksivät kävelemään ja pysähtyivät Cislerin musiikkikaupan luona jutellen keskenään. Minä pysähdyin myös. Sitten he tulivat molemmat takaisin, kulkivat samaa tietä kuin olivat tulleetkin, sivuuttivat minut jälleen, kääntyivät Universitet-kadun kulmasta menemään St. Olavin toria kohti. Kuljin koko ajan heidän jäljessään niin lähellä kuin uskalsin. He kääntyivät kerran ja loivat minuun puoliksi pelokkaan, puoliksi uteliaan katseen, eivätkä heidän kasvonsa kielineet närkästymisestä. Tuo kärsivällisyys, millä he suhtautuivat kiusantekooni, teki minut hyvin häveliääksi, ja minä loin silmäni alas. En tahtonut enää kauemmin kiusata heitä, halusin vain sulasta kiitollisuudesta seurata heitä katseellani siksi kunnes he menisivät sisälle jonnekin ja jäisivät sinne.

Numero 2:n, suuren viisikerroksisen talon edustalla he kääntyivät vielä kerran, minkä jälkeen he menivät sisälle. Nojasin suihkukaivon luona olevaan kaasulyhtyyn ja kuuntelin heidän askeliaan portaissa, ne häipyivät kolmanteen kerrokseen. — Astun esille lyhdyn luota ja katson ylös taloon. Silloin tapahtuu jotakin merkillistä. Uutimet siellä ylhäällä liikkuvat, hetkisen kuluttua avataan ikkuna, pää pistää sieltä ulos, ja kaksi tutkivaa silmää on suunnattuina minua kohti. Ylajali! lausuin puoliääneen ja tunsin punastuvani. Miksikä hän ei huutanut apua? Miksei hän viskannut kukka-astiaa päähäni tai lähettänyt jotakuta alas ajamaan minua pois? Seisomme liikkumattomina katsellen toisiamme silmiin, sitä kestää minuutin ajan, ajatuksia sinkoilee ikkunan ja kadun välillä, eikä sanaakaan lausuta. Hän kääntyy, se hätkäyttää minua, antaa sielulleni hienon sysäyksen, näen olkapään, joka kääntyy, selän, joka häviää sisälle. Tuo verkkaisa poistuminen ikkunasta, sävy tuossa olkapään liikkeessä oli kuin nyökkäys minulle, vereni tajusi tuon hienon tervehdyksen, ja samalla tunsin itseni merkillisen iloiseksi. Sitten läksin astelemaan katua alas.

En uskaltanut katsoa taakseni enkä tietänyt, oliko hän jälleen tullut ikkunaan; mitä enemmän tätä kysymystä harkitsin, sitä levottomammaksi ja hermostuneemmaksi tulin. Varmaankin hän tällä hetkellä seurasi kaikkia liikkeitäni, eikä ollut suinkaan mieluista tietää, että sillä tavoin takaapäin tarkasteltiin. Suoristausin niin hyvin kuin voin ja astelin eteenpäin, jalkani alkoivat nytkähdellä, käyntini muuttui epävarmaksi koettaessani sitä tahallani kaunistaa. Näyttääkseni rauhalliselta ja välinpitämättömältä heiluttelin turhanpäiväisesti käsivarsiani, syljeskelin kadulle ja nostin nenäni pystyyn, mutta mikään ei auttanut. Tunsin alituisesti takaa-ajavat silmät niskassani, ja kylmiä väreitä kulki ruumiissani. Vihdoin pelastauduin eräälle sivukadulle, mistä suuntasin kulkuni Pilestraedelle hakemaan lyijykynääni.

Sen takaisin saaminen sujui vaivattomasti. Mies toi itse minulle liivit ja pyysi samalla tarkastamaan kaikki taskut; löysin pari lainauslippuakin, jotka otin itselleni ja kiitin tuota ystävällistä miestä hänen suopeudestaan. Minua miellytti tuo mies yhä enemmän, samalla kun ponnistelin tehdäkseni häneen miellyttävän vaikutuksen. Astuin askelen ovea kohti ja palasin jälleen tiskin luo, kuin olisin unohtanut jotakin, tarkoituksenani oli antaa hänelle selitys, ja minä aloin hyräillä herättääkseni hänen huomiotaan. Sitten otin lyijykynän käteeni ja pidin sitä korkealla.

Minun ei juolahtaisi mieleenikään, sanoin, lähteä juoksemaan minkälaisen lyijykynän takia tahansa, mutta tämän suhteen oli asianlaita toisin, sillä oli oma syynsä. Sanalla sanoen oli tämä lyijykynän pätkä, niin vähäiseltä kuin se näyttikin, tehnyt minusta sen, mikä olin, niin sanoakseni asettanut minut paikalleni elämässä…

Enempää en sanonut. Mies tuli aivan tiskin luo.

"Vai niin?" virkkoi hän ja katseli minua uteliaasti.

Tällä lyijykynällä, jatkoin kylmäverisesti, olin kirjoittanut kolmiosaisen filosofisen tutkielman mielteestä. Eikö hän ollut kuullut siitä puhuttavan?

Ja miehestä tuntui siltä kuin hän olisi kuullut nimen.

Niin, vakuutin, se oli juuri minun kirjoittamani! Joten hänen ei pitäisi lainkaan ihmetellä, että halusin tuon pienen lyijykynän pätkän takaisin, se oli kovin arvokas minulle, se oli melkein kuin pieni ihminen. Muuten olin hänelle syvästi kiitollinen hänen hyväntahtoisuudestaan, ja olin muistava häntä sen johdosta, minä pysyisin sanoissani, sellainen mies minä olin, ja hän ansaitsi sen. Hyvästi.

Menin ovea kohti niin ryhdikkäänä kuin voisin hankkia miehelle korkean aseman palolaitoksessa. Tuo kelpo panttilainaaja kumarsi minulle kaksi kertaa pois mennessäni, ja minä käännyin vielä kerran ympäri ja sanoin hyvästi.

Portaissa tapasin vaimon, jolla oli kapsäkki kädessä. Hän siirtyi pelokkaasti syrjään, antaakseen minulle tietä, ja minä pistin vaistomaisesti käteni taskuun antaakseni hänelle jotakin. Kun en löytänyt mitään, tulin noloksi ja menin allapäin hänen ohitsensa. Hetkisen kuluttua kuulin hänenkin kolkuttavan panttilaitoksen ovelle, siellä oli teräslankaristikko ovessa, ja minä tunsin heti sen kilisevän äänen, kun ihmisen sormet sitä koskettivat.

Aurinko oli etelässä, kello oli kahdentoista tienoilla. Kaupunki alkoi päästä jalkeille, kävelyaika lähestyi, ja tervehtiviä ja hymyileviä ihmisiä liikuskeli Karl Johanin kadulla. Puristin kyynärpäät kuvettani vasten, tekeydyin pieneksi ja pääsin huomaamatta muutamien tuttavien ohi, jotka olivat vallanneet erään kulmauksen yliopiston luona katsellakseen ohikulkevia. Astelin linnanmäkeä ylös ja vaivuin ajatuksiini.

Miten keveästi ja hauskasti nuo tapaamani ihmiset keinuttelivatkaan vaaleata päätään ja kieppuivat läpi elämän kuin olisivat olleet tanssisalissa! Surua en nähnyt ainoassakaan silmässä, en taakkaa kenenkään hartioilla, en pilvettynyttä ajatusta, en salaista vaivaa noissa iloisissa mielissä. Ja minä astelin aivan noiden ihmisten rinnalla, nuorena ja vasta miehistyneenä, ja minä olin jo unohtanut, millaiselta onni näytti! Haudoin itsekseni tuota ajatusta ja havaitsin, että minulle oli tapahtunut julma vääryys. Minkä vuoksi olivat nämä viimeiset kuukaudet olleet niin merkillisen ankarat minulle? Valoisa mielialani oli kaikonnut ja minulla oli mitä kummallisimpia kärsimyksiä joka taholla. En voinut istahtaa penkille yksikseni tai liikuttaa jalkaani minnekään päin ilman, että kimppuuni hyökkäsi pieniä ja merkityksettömiä sattumia, kiusallisia mitättömyyksiä, jotka tunkeutuivat kuvitteluihini ja hajottivat voimani kaikkiin ilmansuuntiin. Koira, joka juoksi ohitseni, keltainen ruusu jonkun herran napinlävessä saattoi panna ajatukseni väräjämään ja pitää minua vallassaan kauan aikaa. Mitä minulta puuttui? Oliko Herran sormi osoittanut minua? Mutta miksi juuri minua? Miksi ei yhtä hyvin jotakin miestä Etelä-Amerikassa, samasta syystä? Harkitessani tätä asiaa minusta tuntui yhä käsittämättömämmältä, miksi juuri minut oli asetettu Jumalan armollisen mielivallan kohteeksi. Outoa menettelyä lähteä juoksemaan ympäri koko maailmaa hakemaan minua, kun esimerkiksi antikvaarikirjakauppias Pascha ja höyrylaivaekspeditööri Hennechen olivat olemassa.

Astelin tätä asiaa mietiskellen enkä voinut vapautua siitä, keksin mitä painavimpia väitteitä tuota Herran valintaa vastaan, että hän antoi minun kärsiä kaikkien puolesta. Vieläpä löydettyäni itselleni penkin ja istuuduttuani sille tämä kysymys yhä askarrutti aivojani ja esti minua ajattelemasta muita asioita. Siitä toukokuun päivästä lähtien, jolloin vastoinkäymiseni olivat alkaneet, saatoin selvästi havaita väsymykseni vähitellen kasvavan, olin tullut ikään kuin liian voimattomaksi ohjaamaan ja johtamaan itseäni sinne minne halusin, parvi pieniä tuhoeläimiä oli tunkeutunut sisääni ja nakertanut minut ontoksi. Entäpä jos Jumalalla olikin tarkoituksena tuhota minut kokonaan? Nousin ylös ja astelin edestakaisin penkin edustalla.

Koko olemukseni oli tällä hetkellä äärimmäisen kärsimyksen vallassa, minulla oli käsivarsissanikin tuskia ja tuskin saatoin pitää niitä tavalliseen tapaan. Runsas viime aterianikin aiheutti minulle ilkeän olon, olin ylen kylläinen ja kiihtynyt ja astelin edestakaisin ylös katsomatta, ympärilläni liikkuvat ihmiset kulkivat ohitseni kuin varjot. Vihdoin anasti penkkini pari herraa, jotka sytyttivät sikarinsa ja juttelivat äänekkäästi, minä kiukustuin ja halusin puhutella heitä, mutta käännyin poispäin ja menin kokonaan toiselle puolelle puistoa, mistä löysin uuden penkin. Istahdin sille.

Jumala-ajatus alkoi jälleen vaivata minua. Mielestäni hän menetteli hyvin kelvottomasti asettumalla väliin joka kerta kun hain paikkaa, ja tuhoamalla kaiken, pyysinhän vain jokapäiväistä ruokaa. Olin selvästi huomannut, että aina kun näin nälkää hiukan kauemmin yhteen menoon, oli kuin aivoni olisivat vuotaneet hiljaa ulos päästä ja tehneet minut tyhjäksi. Pääni tuli keveäksi ja ikään kuin olemattomaksi, minä en tuntenut enää sen painoa hartioillani, ja minulla oli sellainen tunne kuin olisivat silmäni olleet liian avoinna katsellessani jotakin.

Istuin siinä penkillä tällaisia mietiskellen ja tulin yhä katkerammaksi Jumalaa kohtaan, kun hän näin jatkuvasti piinasi minua. Jos hänen tarkoituksensa oli vetää minua lähemmäksi itseään ja tehdä minut paremmaksi piinaamalla minua ja asettamalla vastoinkäymisen toisensa jälkeen eteeni, niin erehtyi hän hiukan, sen voin hänelle vakuuttaa. Ja minä katsoin ylös korkeuteen melkein itkien uhmasta ja sanoin hänelle tämän hiljaisessa mielessäni.

Lapsuusaikana oppimiani asioita johtui mieleeni, rytmikkäitä raamatunlauseita soi korvissani, ja minä puhelin aivan hiljaa itsekseni ja kallistin katkerasti päätäni. Miksi kantaisinkaan murhetta siitä mitä söisin, mitä joisin ja millä täyttäisin viheliäisen matosäkin, jota maalliseksi ruumiikseni nimitettiin! Eikö minun taivaallinen isäni ollut pitänyt minusta huolta kuten taivaan varpusista ja ollut minulle armollinen osoittamalla vähäistä palvelijaansa! Jumala oli pistänyt sormensa hermoverkkooni ja sopivasti, aivan helposti saattanut langat hiukan epäjärjestykseen. Ja Jumala oli vetänyt sormensa pois ja minun hermosäikeistäni oli jäänyt sormeen katkenneita osia ja hienoja juuria. Ja hänen sormensa, joka oli Jumalan sormi, oli jättänyt jälkeensä avonaisen kolon, ja hänen sormensa oli haavoittanut aivojani. Mutta kun Jumala oli koskettanut minua kätensä sormella, antoi hän minun olla, eikä koskettanut minua enää eikä antanut minulle mitään pahaa tapahtua. Mutta hän antoi minun kulkea rauhassa, ja hän antoi minun vaeltaa tuota ammottavaa aukkoa pitäen. Eikä minulle mitään pahaa aiheuttaisi Jumala, joka on Herra iankaikkisesta iankaikkiseen…

Tuuli tuo soiton katkelmia Studenterlundista kuuluviini, kello oli siis yli kahden. Otin paperini esille yrittääkseni kirjoittaa jotakin, samassa putosi taskusta parturilomakekirjani. Avasin sen ja laskin lehdet, niitä oli vielä kuusi. Jumalan kiitos! sanoin vaistomaisesti; voin vielä saada partani ajetuksi muutamien viikkojen aikana ja pysytellä sikäli siistin näköisenä! Ja minä tulin heti paremmalle tuulelle keksittyäni tämän pikku omaisuuden, suoristin liput huolellisesti ja kätkin kirjan taskuuni.

Mutta kirjoittaa en voinut. Parin rivin jälkeen en saanut enempää syntymään; ajatukseni olivat muualla enkä voinut pakottautua määrätietoiseen ponnistukseen. Kaikki asiat vaikuttivat minuun saattaen minut hajamieliseksi, kaikki mitä näin antoi minulle uusia vaikutelmia. Kärpäsiä ja pieniä hyttysiä laskeutui paperilleni häiriten minua; puhalsin niitä kohti ajaakseni ne pois, puhalsin yhä kovemmin mutta tuloksetta. Nuo pikku otukset asettuivat takaperin, tekeytyivät painaviksi ja taistelivat vastaan niin että niiden hoikat jalat taipuivat. Niitä on mahdoton saada siirtymään paikaltaan. Ne löytävät jonkin, mihin tarrautuvat kiinni, painavat kantanivelensä jotakin pilkkua tai paperissa olevaa rosoa vasten ja seisovat järkkymättömän hiljaa niin kauan kunnes itse katsovat hyväksi lähteä tiehensä.

Nuo pikku hirviöt pitivät kauan aikaa mielenkiintoani vireillä, panin jalkani ristiin ja tarkastelin niitä hyvän aikaa. Äkkiä kuulin pari kaikuvaa klarinetin säveltä Studenterlundista ja ne antoivat ajatuksilleni uuden sysäyksen. Harmistuneena, etten voinut saada artikkeliani kokoon, pistin paperit taskuun ja nojauduin taapäin penkillä. Sillä hetkellä oli pääni niin selkeä, että voin ajatella mitä hienoimpia ajatuksia, väsymättä. Levätessäni tässä asennossa ja silmäillessäni rintaani ja jalkojani kiintyy huomioni nytkähtävään liikkeeseen, jonka jalkani tekee joka kerta, kun suoni tykähtää. Kohottaudun puoliksi ja katselen jalkojani ja sillä hetkellä koen haaveellisen ja oudon tunnelman, jollaista en koskaan ennen ollut tuntenut; se antoi hienon, kummallisen nykäyksen hermoilleni, kuin olisivat kylmät valoliekit kulkeneet niiden läpi. Luodessani silmäyksen kenkiini minusta tuntui kuin olisin tavannut hyvän tuttavan tai saanut itsestäni irtireväistyn osan takaisin; tuo tunne värähdyttää minua sisintäni myöten, kyynelet tulevat silmiini, ja kenkäni tekevät saman vaikutuksen kuin vastaani saapuva hiljainen, suhiseva sävel. Heikkoutta! lausun ääneen itsekseni, ja minä puristin käteni nyrkiksi ja sanoin: heikkoutta! Pilkkasin itseäni noiden naurettavien tunnelmien takia nauttien samalla täysin tietoisesti; juttelin hyvin ankarasti ja järkevästi ja puristin silmäni rajusti kiinni saadakseni pois kyynelet. Ikään kuin en olisi nähnyt kenkiäni koskaan ennen minä ryhdyin tutkimaan niiden ulkonäköä, niiden ilmeitä liikuttaessani jalkaani, niiden muotoa ja kulunutta yläosaa, ja minä huomaan, että niiden rypyt ja valkoiset ompelukset antavat niille ilmettä, ulkomuotoa. Noihin kenkiin oli siirtynyt jotain omasta olemuksestani, ne vaikuttivat minuun kuin henki, kuin henkivä osa itsestäni…

Istuin kuvitelmiin vaipuneena pitkän aikaa, ehkäpä kokonaisen tunnin. Pieni, vanha mies tuli ja anasti toisen pään penkistäni; istahtaessaan hän huokasi syvään ja lausui:

Jaa-haa!

Niin pian kuin kuulin hänen äänensä, tuntui kuin tuuli olisi puhaltanut läpi pääni, annoin kengän pysyä kenkänä ja sain sellaisen ajatuksen, että se sekava mieliala, missä juuri olin elänyt, olikin kaukaiselta menneeltä ajalta, ehkäpä vuoden tai parin takaa, ja oli juuri häipymäisillään. Rupesin katselemaan vanhusta.

Mitä hän minua liikutti, tuo pieni mies? Ei mitään, ei kerrassaan mitään! Vain, että hän piti sanomalehteä kädessään, vanhaa numeroa, ilmoitussivu ulospäin, jokin esine näytti olevan siihen kääritty. Tulin uteliaaksi enkä voinut saada katsettani pois tuosta lehdestä; minussa heräsi hullu ajatus, että se saattoi olla aivan merkillinen sanomalehti, ainoa laatuaan; uteliaisuuteni kasvoi ja aloin liikahdella penkillä. Siinähän saattoi olla asiakirjoja, vaarallisia papereita, jostakin arkistosta varastettuja. Ja mielessäni välähti ajatus jostakin salaperäisestä sopimuksesta, salaliitosta.

Mies istui hiljaa ja mietiskeli. Miksi hän ei pitänyt lehteään kuten kaikki muut ihmiset, nimi ulospäin? Mitä kavaluutta sekin oli? Näytti siltä, ettei hän halunnut luovuttaa pakettia kädestään, ei mistään hinnasta, ehkäpä hän ei uskaltanut pistää sitä omaan taskuunsakaan. Kautta henkeni, tuossa paketissa piili jotakin salaista.

Loin katseeni taivaalle. Juuri se, että oli niin mahdotonta tunkeutua tuon salaperäisen asian perille, teki minut hermostuneen uteliaaksi. Haeskelin taskuistani antaakseni jotakin miehelle, päästäkseni keskusteluun hänen kanssaan, ja löysin parturikirjani, mutta kätkin sen jälleen. Äkkiä sain halun olla hyvin julkea, taputin tyhjää rintataskuani ja sanoin:

"Rohkenenko tarjota teille savukkeen?"

Kiitos, mies ei polttanut, hänen oli täytynyt lakata säästääkseen silmiään, hän oli melkein sokea. Kiitoksia muuten paljon!

Oliko siitä jo kauankin kun hänen silmänsä olivat vioittuneet? Ehkä hän ei siis voisi lukeakaan? Ei edes sanomalehtiä?

Ei edes sanomalehtiä, ikävä kyllä!

Mies katsoi minuun. Kummassakin sairaassa silmässä oli kalvo, joka antoi niille lasimaisen ulkonäön, hänen katseensa oli valkoinen ja teki vastenmielisen vaikutuksen.

"Olette muukalainen täällä?" sanoi hän.

Niin. — Eikö hän edes voinut lukea sen lehden nimeä, mikä hänellä oli kädessään?

Tuskin. — Hän oli muuten heti kuullut, että olin muukalainen; minun äänensävyssäni oli jotakin, joka ilmaisi sen hänelle. Hän tarvitsi vain vähän sen huomatakseen, hän kuuli niin hyvin; yöllä, kun kaikki nukkuivat, saattoi hän kuulla ihmisten hengityksen viereisestä huoneesta… Mitä minun pitikään sanoa, missä te asutte?

Minulla oli heti valhe valmiina päässäni. Valehtelin vasten tahtoani, ilman mitään tarkoitusta tai taka-ajatusta, minä vastasin:

"St. Olavin torin varrella numero 2:ssa."

Todellakin? Mies tunsi joka kiven St. Olavin torilla. Siellä oli suihkukaivo, muutamia kaasulyhtyjä, pari puuta, hän muisti kaikki… Missä numerossa te asuttekaan?

Tahdoin tehdä lopun tästä ja nousin seisomaan, tuon sanomalehtijutun äärimmilleen kiihottamana. Salaisuus olisi saatava selville, maksoi mitä maksoi.

"Kun ette voi lukea tuota lehteä, niin miksi…"

"Numero 2:ssa, luulen teidän sanoneen?" jatkoi mies huomaamatta levottomuuttani. "Tunsin aikoinani kaikki ihmiset numero 2:ssa. Mikä on teidän isäntänne nimi?"

Keksin tuota pikaa nimen päästäkseni hänestä vapaaksi, muodostin nimen siinä silmänräpäyksessä ja sinkautin sen huuliltani, tukkiakseni suun kiusanhengeltäni.

"Happolati", sanoin.

"Happolati, niin", nyökkäsi mies, eikä hän kadottanut ainoatakaan tavua tuosta vaikeasta nimestä.

Katsoin hämmästyneenä häneen. Hän istui hyvin vakavana ja hänen kasvoillaan oli mietiskelevä ilme. Tuskin olin lausunut tämän mieleeni juolahtaneen tyhmän nimen, kun mies jo sopeutui siihen ja näytti siltä kuin olisi kuullut sen ennen. Sillä välin hän asetti pakettinsa penkille, ja minä tunsin koko uteliaisuuteni tärisyttävän hermojani. Huomasin, että lehdessä oli pari rasvatahraa.

"Eikös hän ole merimies, teidän isäntänne?" kysyi mies, eikä hänen äänessään ollut vähintäkään pilkallista sävyä. "Luulen muistavani, että hän oli merimies?"

"Merimies? Anteeksi, te ehkä tunnette veljen; tämä on nimittäin J. A.
Happolati, asioitsija."

Luulin, että tämä hänet hölmistäisi; mutta mies myöntyi kaikkeen; jos olisin keksinyt nimeksi vaikka Barabas Rosenknop, ei se olisi herättänyt hänessä epäilystä. "Hän on, tietääkseni, toimekas mies?" sanoi hän lähennellen.

"Ooh, hyvin neuvokas mies", vastasin minä, "kelpo liikemies, välittää kaikkia mahdollisia tavaroita, kiinalaisia puolukoita, venäläisiä höyheniä ja untuvia, nahkoja, puumassaa, kirjoitusmustetta…"

"He-he, peijakas vieköön!" keskeytti ukko hyvin riemuissaan.

Tämä alkoi käydä mielenkiintoiseksi. Mukauduin tilanteeseen, valhe toisensa jälkeen syntyi päässäni. Istahdin jälleen, unohdin sanomalehden, nuo merkilliset asiakirjat, innostuin ja syvennyin tuon miehen jutteluun. Tuon ukkopahan herkkäuskoisuus teki minut tyhmänrohkeaksi, tahdoin ajaa hänet valheita täyteen, kukistaa hänet suurenmoisesti ja saattaa hänet hämmästyksestä mykäksi.

Oliko hän kuullut sähkökirjoituksesta, jonka Happolati oli keksinyt?

Mitä, sähkö…

Sähkökirjaimilla varustetusta, jotka saattoivat loistaa pimeässä! Aivan suurenmoinen yritys, miljoonia kruunuja liikkeessä, valimona ja kirjapainoja työssä, suuret joukot vakinaisella palkalla olevia konetyöläisiä toiminnassa, olin kuullut puhuttavan seitsemästä sadasta miehestä.

"Niin, eikös olekin, kuten sanoin!" lausui mies hiljaa. Enempää hän ei virkkanut; hän uskoi kaikki mitä kerroin, eikä kuitenkaan hämmästynyt. Tämä kummastutti minua hiukan, olin odottanut hänen hölmistyvän päähänpistoistani.

Keksin vielä pari hurjaa valhetta, kehitin ne uhkayritykseen saakka, mainitsin, että Happolati oli ollut yhdeksän vuotta ministerinä Persiassa. Teillä ei kai ole aavistusta, mitä merkitsee ministerinäolo Persiassa? kysyin. Se oli enemmän kuin kuningas täällä tai melkein kuin sulttaani, jos hän tiesi, mikä se oli. Mutta Happolati oli selviytynyt kaikesta eikä koskaan joutunut kiikkiin. Ja niinä kerroin Ylajalista, hänen tyttärestään, hengettärestä, prinsessasta, joka omisti kolme sataa orjatarta ja lepäsi keltaisista ruusuista valmistetulla vuoteella; hän oli kaunein olento, minkä olin nähnyt, kautta Jumalan, minä en ollut koskaan nähnyt moista näkyä elämässäni!

"Vai oli hän niin kaunis?" virkkoi vanhus hajamielisen näköisenä ja katseli alas maahan.

Kaunisko? Hän oli ihana, hän oli hekumallisen suloinen? Silmät kuin silkkiä, käsivarret kuin merenkultaa! Yksistään hänen katseensa oli viettelevä kuin suudelma, ja kun hän kutsui minua, virtasi hänen äänensä kuin viinisuihku minun sieluni fosforiin. Miksipä hän ei olisi sitten niin ihana? Pitikö ukko häntä laskuttajana tai jonakin palolaitoksen toimihenkilönä? Hän oli yksinkertaisesti taivaallinen ihanuus, sanoin ukolle, kokonainen satu.

"Niin, niin!" sanoi mies hiukan ällistyneenä.

Hänen rauhallisuutensa ärsytti minua; oma ääneni oli kiihdyttänyt minua ja minä puhuin täysin vakavasti. Varastetut arkistopaperit, sopimus jonkun vieraan vallan kanssa eivät enää juolahtaneet mieleeni! Tuo pieni, ohut paketti oli penkillä välillämme, eikä minulla ollut enää vähintäkään halua tutkia sitä ja katsoa, mitä se sisälsi. Olin kokonaan omien juttujeni vallassa, jotka toivat kummallisia näkyjä silmieni eteen, veri nousi päähäni, ja minä valehtelin täyttä kurkkua.

Tällä hetkellä mies näytti olevan halukas lähtemään. Hän kohentausi ja kysyi, jotta ei poistuisi liian äkkiä:

"Hänellä mahtaa olla suuret omaisuudet, tuolla Happolatilla?"

Kuinka saattoi tuo sokea, vastenmielinen ukko käsitellä tuota keksimääni outoa nimeä kuin olisi se ollut hyvin yleinen nimi ja nähtävissä kaupungin jokaisen kamasaksan kyltissä? Hän ei koskaan nielaissut yhtään kirjainta eikä unohtanut yhtään tavua, tuo nimi oli asettunut hänen aivoihinsa ja juurtunut samassa. Tulin kiukkuiseksi, sisäinen katkeruus alkoi herätä tuota ihmistä kohtaan, jota mikään ei saattanut pulaan eikä mikään tehnyt epäileväksi.

"Sitä en tiedä", sanoin senvuoksi suoraan; "en ollenkaan tiedä sitä. Sallikaa minun muuten sanoa teille kerta kaikkiaan, että päättäen hänen omista etukirjaimistaan hänen nimensä on Johan Arendt Happolati."

"Johan Arendt Happolati", toisti mies hiukan ihmeissään kiivauteni johdosta. Sitten hän vaikeni.

"Olisittepa nähnyt hänen puolisonsa", virkoin raivoissani; "paksumpaa ihmistä… Niin, te ette kai usko, että hän oli paksu?"

Kyllä, miksei hän uskonut että sellaisella miehellä oli varmaankin lihavahko vaimo.

Ukko vastasi sävyisästi jokaiseen hyökkäykseeni ja haki sanoja kuin olisi pelännyt menettelevänsä pahoin ja saattavansa minut vihastumaan.

"Helvetti sentään, luuletteko, mies, että minä ajan teidät valheita täyteen?" huudahdin hillittömästi: "Ettekö ehkä uskokaan, että on olemassa Happolati-niminen mies? Enpä ole koskaan nähnyt moista uhmaa ja ilkeyttä vanhassa miehessä! Mitä hittoa te ajattelette? Olette kenties kaiken lisäksi arvellut itseksenne, että minä olen hyvin köyhä mies, joka istun tässä parhaassa asussani, ilman savukelaatikkoa taskussa? Sellaiseen kohteluun kuin teidän en ole tottunut, sanon sen teille, enkä kautta henkeni salli sitä teidän enkä kenenkään muunkaan taholta, että sen tiedätte!"

Mies oli noussut penkiltä. Hän seisoa töllötti suu auki kuunnellen, kunnes mielenpurkaukseni oli lopussa, sitten hän tempasi nopeasti pakettinsa penkiltä ja läksi, melkein juosta köpittäen käytävää pitkin pienin vanhuksen askelin.

Jäin istumaan ja katselemaan hänen selkäänsä, joka eteni yhä kauemmaksi ja näytti yhä enemmän kutistuvan kokoon; en tiedä mistä sen vaikutelman sain, mutta minusta tuntui kuin en olisi koskaan nähnyt vilpillisempää, inhottavampaa selkää, enkä minä katunut, että olin haukkunut miehen ennen kuin hän lähti luotani…

Päivä alkoi kallistua iltaan, aurinko laskeutui alemmaksi, ympärillä olevat puut rupesivat hiukan suhisemaan, ja lapsentytöt, jotka istuivat ryhmissä hyppylaudan luona, ryhtyivät työntämään vaunujaan kotiin. Olin rauhallinen ja hyvällä tuulella. Kiihtymys, jonka vallassa juuri olin ollut, laimeni vähitellen, ruumiini velttoni, tulin raukeaksi ja aloin tuntea itseni uniseksi, suuri määrä leipää, minkä olin syönyt, ei enää tuottanut minulle erikoista vaivaa. Mitä parhaimman tunnelman vallassa nojauduin taaksepäin penkillä, suljin silmäni ja tulin yhä uneliaammaksi, torkahdin ja olin juuri vaipumaisillani syvään uneen, kun puistovahti pani kätensä olkapäälleni ja sanoi:

"Te ette saa istua täällä nukkumassa."

"Ei", sanoin minä ja nousin heti. Ja samalla oli surullinen tilani jälleen ilmielävänä silmieni edessä. Minun täytyi tehdä jotakin, keksiä yhtä tai toista! Paikan hakemisesta ei ollut hyötyä, suositukset, joita näyttelin, olivat hiukan vanhentuneet ja liian tuntemattomilta henkilöiltä voidakseen vaikuttaa tehokkaasti, sitä paitsi olivat nuo alituiset hylkäämiset tehneet minut hiukan alakuloiseksi. No — joka tapauksessa oli vuokrani langennut maksettavaksi, ja minun täytyi keksiä joku keino sitä varten. Joten kaikki muu sai nyt jäädä toistaiseksi.

Aivan vaistomaisesti olin jälleen saanut lyijykynän ja paperia käteeni, ja istuin kirjoitellen koneellisesti vuosilukua 1848 kaikkiin kulmiin. Jospa nyt vain yksi kuohuva ajatus valtaisi minut rajusti ja toisi sanat suuhuni. Olihan tapahtunut ennen, oli todellakin tapahtunut, että minulle oli tullut hetkiä, jolloin voin vaivatta kirjoittaa pitkälti ja saada vielä siunatun hyvää aikaan.

Istun siinä penkillä ja kirjoitan parisenkymmentä kertaa 1848, kirjoitan tätä vuosilukua pitkin ja poikin kaikilla mahdollisilla tavoilla, ja odotan, että käyttökelpoinen ajatus juolahtaisi mieleeni. Kokonainen parvi irtonaisia ajatuksia pyörii päässäni, iltaan kallistuvan päivän tunnelma tekee minut haikeaksi ja alakuloiseksi. Syksy on tullut ja alkanut vaivuttaa luonnon horrostilaan, kärpäset ja pikku eläimet ovat saaneet ensimmäisen muistutuksen, ylhäältä puista ja alhaalta maasta kuuluu taistelevan elämän ääniä, puuhailevan, levottomasti suhisevan elämän, joka taistelee häviötään vastaan. Kaikki matelijamaailman poljetut olennot liikkuvat vielä kerran, pistävät keltaisen päänsä heinikosta esiin, nostavat jalkaansa, tunnustelevat eteensä pitkillä tuntosarvillaan ja lysähtävät äkkiä kokoon, kiepsahtavat ympäri ja kääntävät vatsapuolensa taivasta kohti. Jokainen kasvi on saanut erikoisleimansa, ensimmäisen yökylmän hienon henkäyksen, korret kurottuvat kalpeina aurinkoa kohti ja pudonneet lehdet kahisevat maassa kuin eteenpäin ryömivä silkkikäärme. Nyt on syksyn aika, ollaan keskellä hävityksen karnevaalia, ruusut ovat saaneet tulehduksen punerrukseensa, hivuttavan, kummallisen hehkun veripunaiseen väriinsä.

Tunsin itsekin olevani kuin tuhoutumistilassa oleva mato, hävityksen kynsissä keskellä tätä horroksiin vaipuvaa maailmaa. Nousin penkiltä merkillisten pelontunteiden vallassa ja astelin rajusti muutamia askelia käytävällä. Ei! huudahdin ja puristin molemmat käteni nyrkkiin, tästä täytyy tulla loppu! Ja minä istuuduin jälleen, otin taas kynän käteeni ja halusin todella ryhtyä artikkelia kirjoittamaan. Ei saanut lannistua silloin, kun vuokra oli juuri maksettava.

Verkalleen, hyvin verkalleen alkoivat ajatukseni keskittyä. Otin hetkestä vaarin ja kirjoitin tyynesti ja hyvin harkitusti pari sivua johdannoksi johonkin, se voi olla alkuna mihin tahansa, matkakuvaukseen, valtiolliseen artikkeliin, minkä itse hyväksi näkisin. Se oli aivan erinomainen alku vaikka mihin.

Sitten ryhdyin haeskelemaan määrättyä kysymystä, jota voisin käsitellä, miestä, asiaa, jonka kimppuun saattaisin käydä, enkä voinut löytää mitään. Tämän tuloksettoman ponnistelun aikana alkavat ajatukseni jälleen joutua epäjärjestykseen, minä tunsin, miten aivoni suoraan sanoen iskivät harhaan, pääni tyhjeni tyhjenemistään, ja lopulta se lepäsi keveänä ja sisällyksettömänä hartioillani. Tunsin tämän ammottavan tyhjyyden päässäni koko ruumiillani, mielestäni olin tullut ontoksi ylhäältä alas saakka. "Herra minun Jumalani ja isäni!" huudahdin tuskissani, ja minä toistin tätä huudahdusta monta kertaa perätysten, sanomatta sen enempää.

Tuuli kahisutti lehtiä, se oli kiihtymäisillään myrskyksi. Istuin vielä hetkisen ja tuijotin masentuneena papereihini, panin ne sitten kokoon ja työnsin verkalleen taskuuni. Ilma muuttui viileäksi eikä minulla ollut enää liivejä, napitin takkini aivan kaulaan saakka ja pistin kädet taskuun. Sitten nousin ja läksin.

Jospa minua onnistaisi tämän kerran, tämän ainoan kerran! Pari kertaa oli emäntäni silmillään kysynyt minulta maksua, ja minun oli täytynyt alla päin pujahtaa hänen ohitsensa neuvottomasti tervehtien. En voinut tehdä sitä enää, kun seuraavan kerran kohtaisin ne silmät, ilmoittaisin muuttavani pois ja esiintyisin rehellisesti, eihän se ajan pitkään voisi jatkua tällä tavalla.

Tultuani puiston laitaan näin jälleen saman ukkorahjuksen, jonka raivoissani olin ajanut pakosalle. Se salaperäinen sanomalehtipaketti oli avattuna hänen vieressään penkillä, täynnä erilaista ruokaa, jota hän pureskeli. Halusin mennä suoraa päätä hänen luokseen ja pyytää häneltä anteeksi käytöstäni, mutta hänen ruokansa vieroitti minua; vanhat sormet, jotka olivat kuin kymmenen ryppyistä linnunvarvasta, pitelivät inhottavasti rasvaisia voileipiä; se teki ilkeän vaikutuksen ja minä menin hänen ohitseen puhuttelematta häntä. Hän ei tuntenut minua, hänen silmänsä tuijottivat minuun kuivina kuin sarvet, eivätkä hänen kasvonsa ilmaisseet mitään.

Ja minä jatkoin matkaani.

Tapani mukaan pysähdyin jokaisen tielleni sattuvan näkösällä olevan sanomalehden kohdalla tarkastellakseni työpaikkailmoituksia, ja kaikeksi onneksi löysin yhden, joka sopi minulle: muuan Grönlandslerin varrella asuva kauppias haki miestä, joka voisi joka ilta parin tunnin ajan hoitaa hänen kirjanpitoaan; palkka sopimuksen mukaan. Merkitsin miehen osoitteen muistiin ja hiljaisessa mielessäni rukoilin Jumalalta tätä paikkaa; vaatisin palkkaa vähemmän kuin kukaan muu; viisikymmentä äyriä olisi runsas korvaus, tai ehkä neljäkymmentä äyriä, asia saisi mennä aivan omaa menoaan.

Kun tulin kotiin, oli pöydälläni kirjelappu emännältäni, missä hän pyysi minun maksamaan vuokrani etukäteen tai muuttamaan pois niin pian kuin voisin. Minun ei pitänyt tästä närkästyä, tämä oli vain tarpeen vaatima pyyntö. Ystävällisesti matami Gundersen.

Kirjoitin hakemuksen kauppias Christielle, Grönlandsler numero 31, panin sen kuoreen ja vein kulmassa olevaan kirjelaatikkoon. Sitten menin jälleen huoneeseeni ja istahdin keinutuoliin mietiskelemään, illan yhä pimetessä. Alkoi käydä vaikeaksi pysyä valveilla.

Aamulla heräsin hyvin aikaisin. Oli vielä aivan pimeä, kun avasin silmäni, ja vasta kauan sen jälkeen kuulin kellon alapuolellani olevassa asunnossa lyövän viisi. Halusin vielä nukkua, mutta en saanut enää unta, virkistyin yhä enemmän ja ajattelin siinä levätessäni tuhansia asioita.

Äkkiä johtuu mieleeni pari hyvää tarinan aihetta, alakertajutuiksi, hienoja kielellisiä täysosumia, jollaisia en ennen koskaan ollut keksinyt. Levätessäni toistan noita sanoja itsekseni ja huomaan niiden olevan erinomaisia. Vähitellen niitä putkahtaa useampia, herään äkkiä täysin valveille, nousen ja sieppaan lyijykynän ja paperia sänkyni takana olevalta pöydältä. Tuntui kuin lähde olisi pulpahtanut olemukseni pohjalta, sanat tulevat toinen toisensa jälkeen, järjestyvät kokonaisuudeksi, muodostavat tilanteita, kohtauksia kasaantuu, tapahtumat ja vuorosanat kumpuavat aivoissani, ja ihmeellinen tyytyväisyys valtaa minut. Kirjoitan kuin hurjimus ja täytän sivun toisensa jälkeen hetkeksikään taukoamatta. Ajatukset syntyvät niin äkkiä ja virtaavat edelleen niin vuolaasti, että menetän joukon hienoja sivuasioita, joita en kylliksi nopeasti voi kirjoittaa paperille, vaikka työskentelen kaikin voimin. Tämä kumpuaminen jatkuu, olen täynnä aihettani, ja joka sana, minkä kirjoitan, tulee itsestään esille.

Kestää, kestää siunatun kauan, ennen kuin tämä ihmeellinen hetki taukoaa, minulla on viisitoista, kaksikymmentä kirjoitettua sivua polvieni päällä, kun vihdoin lakkaan ja panen kynän syrjään. Jospa tosiaankin noilla papereilla oli jotakin arvoa, niin pelastuisin! Hypähdän vuoteestani ja pukeudun. Aamu valkenee valkenemistaan, voin jo puolittain erottaa majakanjohtajan julistuksen, alhaalla oven suussa ja ikkunan ääressä on jo niin valoisaa, että näen kirjoittaa. Ja niin ryhdyn heti kirjoittamaan puhtaaksi papereitani.

Ihmeellinen valo- ja värihehku kumpuaa noista kuvitteluistani, riemastun hämmästyneesti hyvästä asiasta toisensa jälkeen ja sanon itsekseni, että se oli parasta, mitä koskaan olin lukenut. Innostun hyvästä mielestä, ilo virkistää minua ja tunnen itseni suurenmoisen mahtavaksi, punnitsen kirjoitusta kädessäni ja arvioin sen hinnaksi viisi kruunua. Eihän kenenkään mieleen juolahtaisi tinkiä viidestä kruunusta, päinvastoin olisi kymmenen kruunua pilkkahinta, jos otettiin huomioon sisällyksen laatu. Tarkoitukseni ei ollut tehdä niin erikoislaatuista työtä ilmaiseksi; mikäli tiesin, ei sentapaisia romaaneja ollut joka paikassa. Päätin vaatia kymmenen kruunua.

Huoneessa tuli yhä valoisampaa, loin katseeni alhaalle oven luo ja saatoin vaivattomasti erottaa nuo hienot, luurankomaiset kirjaimet neiti Andersenin käärinliinoista oikealla portista, oli jo kulunutkin hyvä aika siitä kun kello löi seitsemän.

Nousin tuoliltani ja jäin seisomaan keskelle lattiaa Kun oikein perin pohjin ajattelin, matami Gundersenin irtisanominen tuli jokseenkin sopivaan aikaan. Eihän tämä oikeastaan ollutkaan mikään huone minulle, täällähän oli vain tavalliset, yksinkertaiset vihreät uutimet ikkunoissa, eikä täällä ollut kovin monta naulaakaan seinässä, mihin olisi vaatteensa ripustanut. Keinutuoli parka nurkassa oli oikeastaan vain keinutuolin pilakuva, jolle voi nauraa katketakseen. Se oli liian matala aikamiehelle, sitä paitsi se oli niin ahdas, että täytyi niin sanoakseni käyttää saapaspihtiä, päästäkseen siitä jälleen ylös. Lyhyesti sanottuna, tämä huone ei ollut tarkoitettu henkisiä harrastuksia varten, enkä minä aikonut pitää sitä kauemmin. En millään muotoa tahtonut sitä pitää! Olin liian kauan ollut vaiti ja kärsinyt ja pysynyt tässä vajassa.

Toivon ja tyytyväisyyden pöyhistämänä, yhä merkillisen kirjoitukseni vallassa, jonka vähän väliä otin taskustani lukeakseni, minä halusin heti tehdä siitä totta ja ryhdyin muuttohommiin. Otin esille nyyttini, punaisen nenäliinan, jonka sisällä oli pari puhdasta kaulusta ja hiukan rypistynyttä sanomalehtipaperia, jossa olin tuonut leipää kotiin, käärin sängynpeittoni kokoon ja pistin taskuuni jäljelläolevat valkoiset kirjoituspaperini. Sitten tutkin varmuuden vuoksi kaikki nurkat tullakseni vakuuttuneeksi, että en ollut unohtanut mitään, ja kun en mitään löytänyt menin ikkunan luo ja katsoin ulos. Aamu oli hämärä ja kostea, palaneen pajan raunioilla ei ollut ketään, ja pyykkinuora alhaalla pihalla oli jäykkänä seinästä seinään, kutistuneena kosteudesta. Tiesin kaikki entiseltään, poistuin senvuoksi ikkunan luota, otin peiton kainalooni, kumarsin majakanjohtajan julistukselle, kumarsin neiti Andersenin käärinliinoille ja avasin oven.

Samalla muistin emäntäni, hänelle pitäisi kuitenkin ilmoittaa muutostani, jotta hän voisi nähdä, että hän oli ollut tekemisissä kunnon ihmisen kanssa. Tahdoin myöskin kiittää häntä kirjallisesti niistä parista päivästä, joina olin käyttänyt huonetta yli ajan. Varmuus siitä, että olin pelastettu pitkäksi ajaksi, tunkeutui minuun niin voimakkaasti, että lupasin antaa emännälleni vielä viisi kruunua, kun tulisin jonakin päivänä, halusin ylenmäärin näyttää hänelle, millainen kelpo ihminen hänellä oli ollut vuokralaisena.

Kirjelipun jätin pöydälle.

Vielä kerran pysähdyin ovella ja käännyin takaisin. Tämä hehkuva tunne, että nyt pääsisin jalkeille, riemastutti minua ja teki minut kiitolliseksi Jumalaa ja koko maailmaa kohtaan, ja minä polvistuin sängyn viereen ja kiitin korkealla äänellä Jumalaa hänen suuresta hyvyydestään minua kohtaan tänä aamuna. Minä tiesin sen, oi minä tiesin, että se innoituksen puuska, jonka juuri olin kokenut ja purkanut paperille, oli ihmeellinen taivaan työ sielussani, vastaus eiliseen hätähuutooni. Jumala on olemassa! Jumala on olemassa! huudahdin itsekseni, ja minä itkin innostuksesta omien sanojeni johdosta, välistä täytyi minun vaieta ja kuunnella hetkisen, tulisiko joku portaissa. Vihdoin nousin ja läksin, hiivin äänettömästi alas ja pääsin huomaamattomasti portille.

Kadut välkkyivät kosteina, oli satanut aamuhetkellä, taivas lepäsi kosteana ja matalalla kaupungin yllä, eikä niin auringonpilkahdusta näkynyt missään. Mitenkähän pitkällä päivä mahtoi olla? Menin tapani mukaan raatihuoneelle päin ja näin, että kello oli yhdeksän. Minulla oli siis pari tuntia kävelyaikaa, lehteen ei hyödyttänyt mennä ennen kymmentä, ehkä yhtätoista, saisin harhailla niin kauan ja mietiskellä keinoa, miten saisin hiukan aamiaista. En muuten ollenkaan pelännyt, että minun tarvitsisi mennä nälkäisenä sänkyyn tänään, ne ajat olivat, jumalankiitos, ohi! Se oli voitettu kausi, ilkeä uni, tästä lähtien noustiin ylöspäin.

Vihreä sängynpeitto tuotti minulle hankaluuksia, enhän voisi sellaista kapistusta kantaa kainalossani kaikkien nähden. Mitähän minusta mahdettiin ajatella? Astelin mietiskellen, missä oli sellainen paikka, johon voisin panna sen säilöön toistaiseksi. Silloin juolahti mieleeni, että voisinhan mennä Sembille, missä se käärittäisiin paperiin, se näyttäisi heti paremmalta, eikä sen kantaminen olisi miksikään häpeäksi. Astuin liikkeeseen ja esitin asiani eräälle apulaiselle.

Hän katsahti ensin peittoon, sitten minuun, minusta näytti, että hän hiljaisessa mielessään kohautti hiukan halveksivasti olkapäitään ottaessaan vastaan paketin.

"Kuolema ja kirous! Olkaa hiukan varovaisempi!" huudahdin minä.
"Siinä on kaksi kallisarvoista lasimaljakkoa, paketti on menemässä
Smyrnaan."

Se auttoi vallan suurenmoisesti. Mies pyysi jokaisella tekemällään liikkeellä anteeksi, ettei ollut heti aavistanut paketin sisältävän tärkeitä esineitä. Kun hän oli saanut paketin valmiiksi, kiitin häntä avusta kuin mies, joka aikaisemmin oli lähettänyt kallisarvoisia kapineita Smyrnaan, hän avasi minulle oven ja kumarsi kaksi kertaa mennessäni.

Läksin liikuskelemaan ihmisten joukossa Suurtorilla ja pysyttelin mieluummin niiden muijien lähettyvillä, joilla oli myytävänä ruukkukasveja. Raskaat, punaiset ruusut, joiden terälehdet hohtivat verenkarvaisina kosteassa aamussa, saattoivat minut himoamaan, kiihottivat minua synnillisesti näpistämään yhden niistä, ja minä kysyin yhden hintaa, vain päästäkseni niin lähelle sitä kuin mahdollista. Jos minulta jäisi rahaa, ostaisin sen, käyköön miten tahansa, voisinhan säästää hiukan elintavoissani, päästäkseni jälleen tasapainoon.

Kello tuli kymmenen, ja minä menin lehden toimitukseen. Saksimies nuuskii muutamia vanhoja lehtiä, päätoimittaja ei ole vielä saapunut. Pyynnöstä jätän suuren käsikirjoitukseni, annan miehen aavistaa, että se on tavallista tärkeämpi ja muistutan häntä pontevasti, että hän antaisi sen päätoimittajan omaan käteen, kun tämä saapuisi. Halusin itse käydä tiedustamassa myöhemmin päivällä.

"Hyvä!" sanoi saksimies ja alkoi jälleen tutkia lehtiään.

Mielestäni hän otti asian hiukan liian rauhallisesti, mutta en sanonut mitään, nyökkäsin vain hiukan välinpitämättömästi hänelle ja läksin.

Nyt minulla oli aikaa itseäni varten. Kunpa vain sää kirkastuisi! Oli kerrassaan kurja ilma, vailla tuulta ja virkeyttä, naiset käyttivät varmuuden vuoksi sateenvarjoa, ja herrojen huopahatut näyttivät noloilta ja surkeilta. Kuljin jälleen torin kautta ja katselin vihanneksia ja ruusuja. Silloin tunnen käden laskeutuvan olalleni ja käännähdän. "Mamsseli" sanoo hyvää huomenta.

"Huomenta?" vastaan hiukan kysyvästi, saadakseni heti tietää, mitä hänellä oli asiaa. En juuri pitänyt "Mamsselista".

Mies silmäilee uteliaasti suurta uudenuutukaista pakettia kainalossani ja kysyy:

"Mitä teillä tuossa on?"

"Olen ollut Sembillä ja ostanut pukukankaan", vastaan välinpitämättömällä äänellä, "en halunnut enää kulkea niin kehnoissa pukimissa, ihminen voi olla liian kitsas ruumistaankin kohtaan."

Hän katselee minua hämmästyneesti.

"Mitä muuten kuuluu?" kysyy hän verkalleen.

"No, yli odotusten."

"Oletteko sitten saanut työtä?"

"Työtä?" vastaan hyvin kummastuneena, "minähän olen kirjanpitäjänä
Christien tukkuliikkeessä."

"Vai niin!" sanoo hän ja hätkähtää hiukan. "Jumala teitä varjelkoon, miten kadehdinkaan teitä! Kunpahan teiltä ei vain kerjättäisi niitä rahoja, joita ansaitsette. Näkemiin."

Hetkisen kuluttua hän kääntyy ja palaa uudelleen, hän viittaa kepillään pakettiini ja sanoo:

"Suosittelen teille hoviräätäliäni. Parempaa räätäliä kuin Isaksen ette saa. Sanokaa vain, että minä lähetin teidät, niin."

Tämä oli minusta hiukan liikaa. Mitä hänen tarvitsi pistää nokkaansa minun asioihini? Mitä se häntä liikutti, minkä räätälin ottaisin? Kiukustuin, tuon tyhjän, komeilevan ihmisen näkeminen harmitti minua, muistutin häntä jokseenkin röyhkeästi kymmenestä kruunusta, jotka hän oli lainannut minulta. Ennen kuin hän ehti vastata, kaduin, että olin karhunnut häntä, tulin noloksi enkä katsonut häntä silmiin. Kun samassa muuan nainen kulki ohi, vetäydyin nopeasti taaksepäin päästääkseni hänet sivuitse, ja käytin tilaisuutta hyväkseni mennäkseni matkoihini.

Missähän nyt maleksisin odotellessani? Kahvilaan en voinut mennä tyhjin taskuin, enkä tietänyt ketään tuttavaakaan, jonka luokse olisin voinut mennä tähän aikaan päivästä. Vaistomaisesti suuntasin kulkuni ylemmäs kaupunkiin, kulutin osan aikaani torin ja kaupunginrajan välisellä tiellä, luin "Aftenpostenia", joka äsken oli ilmestynyt taululle, poikkesin Karl Johanin kadulle, käännyin sitten ympäri ja menin suoraan Vapahtajamme hautausmaalle, missä löysin rauhallisen paikan mäellä kappelin vieressä.

Istuin siellä kaikessa rauhassa, nuhjotellen kosteassa ilmassa, mietiskelin, torkuin ja värisin. Ja aika kului. Olikohan sittenkään varmaa, että se alakertajuttu oli pieni isnpiroidun taiteen mestariteos? Jumala tietää, eikö siinäkin ollut vikoja siellä täällä. Oikein ajatellen sitä ei tarvitsisi hyväksyäkään, niin, ei hyväksyäkään, suoraan sanoen! Se saattoikin olla keskinkertainen, ehkä suorastaan huono, mitä takeita minulla oli, että se ei ollut jo joutunut paperikoriin?… Itseluottamukseni oli järkkynyt, hyppäsin pystyyn ja riensin pois hautausmaalta.

Alhaalla Aker-kadulla kurkistin erään kaupan ikkunaan ja näin, että kello oli vain hiukan yli kahdentoista. Tämä teki minut vielä epätoivoisemmaksi, olin niin varmasti luullut, että se oli jo paljon yli keskipäivän, ja ennen neljää ei maksanut vaivaa yrittää tavoittaa päätoimittajaa. Alakertajuttuni kohtalo täytti minut synkillä aavistuksilla, kuta enemmän ajattelin sitä, sitä mahdottomammalta minusta tuntui, että olisin kirjoittanut käyttökelpoista niin nopeasti, melkein unessa, aivan kuin kuumehoureessa. Olin tahallisesti pettänyt itseäni ja syyttä suotta ollut iloinen koko aamun. Luonnollisesti!… Astelin kiivaasti Ullevoldin tietä ylös, ohi St. Hanshaugen, jouduin aukeille tienoille, ahtaille, merkillisille kaduille sahojen luona, menin yli tonttien ja peltojen ja huomasin lopulta olevani maantiellä, jonka päätä en voinut nähdä.

Täällä pysähdyin ja päätin kääntyä takaisin. Olin kävellyt itseni lämpimäksi ja paluumatkalla astelin hiljaa ja hyvin alakuloisena. Kohtasin kaksi heinäkuormaa, ajajat loikoivat heinien päällä ja lauloivat, molemmat paljain päin, molemmat pyörein, huolettomin kasvoin. Ajattelin kulkiessani, että he halusivat puhutella minua, sinkauttaa minulle jonkin huomautuksen tai tehdä kepposen, ja kun olin tullut kylliksi lähelle heitä, huusi toinen minulle ja kysyi, mikä minulla oli kainalossa.

"Sängynpeitto", vastasin.

"Paljonko kello on?" kysyi hän.

"Enpä oikein tiedä, noin kolme luullakseni."

Silloin nauroivat molemmat ja ajoivat ohi. Samalla sipaisi köydenpätkä korvallistani, hattuni putosi, nuorukaiset eivät antaneet minun päästä ohi tekemättä minulle pientä kepposta. Kynsäisin hiukan nolona päätäni, nostin hattuni ojan reunalta ja jatkoin matkaani. Alhaalla St. Hanshaugella tapasin miehen, joka kertoi, että kello oli yli neljän.

Yli neljän! Kello oli jo yli neljän! Riensin melkein juoksujalkaa kaupunkiin ja poikkesin lehden toimitukseen. Päätoimittaja oli ehkä jo aikoja sitten ollut siellä ja lähtenyt! Astelin ja juoksin vuorotellen, kompastuin, töytäsin vaunuja vasten, jätin kaikki jalankulkijat taakseni, olin esteenä hevosten kululle, riehuin kuin hullu ehtiäkseni ajoissa. Pujahdin portista sisälle, harppasin portaat muutamalla askelella ja koputin ovelle.

Ei kukaan vastaa.

Hän on lähtenyt! Hän on lähtenyt! ajattelen. Koetan ovea, se on auki, koputan vielä kerran ja astun sisään. Päätoimittaja istuu pöytänsä ääressä, kasvot ikkunaan päin, kynä kädessä, valmiina kirjoittamaan. Kuullessaan hengästyneen tervehdykseni hän kääntyy puolittain, katsoo hiukan minuun, pudistaa päätään ja virkkaa:

"Niin, minulla ei ole ollut vielä aikaa lukea teidän kirjoitustanne."

Olen iloissani, ettei hän sitä kuitenkaan vielä ollut hylännyt, ja vastaan:

"Niin, senhän kyllä käsitän. Eihän sillä olekaan kiirettä. Parin päivän kuluttua ehkä, tai…"

"Niin, saa nähdä. Minullahan on muuten teidän osoitteenne."

Ja minä unohdin mainita, ettei minulla ollut enää mitään osoitetta.

Tapaaminen oli päättynyt, vetäydyn kumarrellen takaisin ja lähden. Toivo hehkuu jälleen minussa, vielä ei ollut kaikki menetetty, päinvastoin, minähän saatoin voittaa vielä kaikki, sen puolesta. Ja aivoni alkoivat kuvitella suurta taivaallista neuvoskuntaa, joka juuri oli päättänyt antaa minun voittaa, voittaa kymmenen kruunun omaisuuden alakertatarinalla…

Kunpa minulla nyt vain olisi paikka, jonne voisin vetäytyä yöksi! Mietiskelen, minne parhaiten voisin pujahtaa ja tämä kysymys askarruttaa minua niin ankarasti, että pysähdyn seisomaan keskelle katua. Unohdan, missä olen, seison kuin yksinäinen meriviitta keskellä merta, aaltojen vyöryessä ja pauhatessa sen ympärillä. Sanomalehtipoika ojentaa minulle "Vikingeniä": Se on niin hauska, että! Nostan katseeni ja hätkähdän — olen jälleen Sembin edustalla.

Käännyn nopeasti, pidän pakettia piilossa etupuolellani ja riennän alas Kirkkokatua nolona ja peloissani, että minut mahdollisesti oli nähty ikkunasta. Kuljen ohi Ingebretin, suuntaan portista kulkuni meren rannalle linnoituksen luo. Jälleen löydän penkin ja alan uudelleen mietiskellä.

Mistähän tosiaankin saisin yösijan? Olikohan missään sellaista soppea, minne voisin pujahtaa ja missä voisin piileksiä aamuun saakka? Ylpeyteni kielsi minua palaamasta takaisin huoneeseeni, päähäni ei pälkähtäisikään perua sanojani, työnsin harmistuneesti mokoman ajatuksen syrjään ja hymyilin hiljaisessa mielessäni ylimielisesti sille pienelle, punaiselle keinutuolille. Mielleyhtymissäni jouduin äkkiä suureen kaksiosaiseen huoneeseen, jossa kerran olin asunut Haegdehaugella, näin tarjottimen pöydällä täynnä suuria voileipiä, se muutti ulkonäköään, vaihtui pihviksi, houkuttelevaksi pihviksi, lumivalkoiseksi lautasliinaksi, suureksi leipäkasaksi ja hopeahaarukaksi. Ja ovi aukeni: emäntäni tuli ja tarjosi minulle teetä…

Näkyjä ja tyhmiä unelmia! Sanoin itselleni, että jos nyt saisin ruokaa, kiihtyisin jälleen, saisin samanlaisen kuumeen aivoihini ja monia hulluja päähänpistoja, joiden kanssa joutuisin kamppailemaan. En kärsinyt ruokaa, en ollut sillä päällä, se oli minun erikoisuuksiani, merkillisiä ominaisuuksiani.

Ehkäpä keksitään keino yösijan saamiseksi, kun ilta alkaisi lähestyä. Eihän sillä ollut kiirettä, pahimmassa tapauksessa voisin mennä jonnekin metsään, olihan koko kaupungin ympäristö käytettävissäni, eikä ilmassa ollut pakkasasteita.

Ja meri keinui tuolla ulkona raskaan rauhallisesti, laivat ja kömpelöt, leveäkeulaiset proomut kyntivät sen lyijynkarvaista pintaa, saattoivat väreitä oikealle ja vasemmalle ja kulkivat eteenpäin, savupiippujen pöllyttäessä savua kuin tyynyjä ilmaan ja koneiden jyskeen kuuluessa heikosti nihkeässä ilmassa. Ei ollut auringonpaistetta eikä tuulta, puut takanani olivat melkein märät, penkki, millä istuin, oli kylmänkostea. Aika kului, istua nuhjotin, väsyin ja selässäni tuntui hiukan kylmää väristystä, hetkisen kuluttua tunsin, että silmäni alkoivat painua umpeen. Ja minä annoin niiden painua…

Kun heräsin, oli ympärilläni pimeää, hyppäsin pystyyn pökerryksissäni ja kylmästä väristen otin pakettini ja läksin astelemaan. Astelin yhä nopeammin ja nopeammin tullakseni lämpimäksi, pieksin itseäni käsilläni, hieroin sääriäni, jotka olivat miltei tunnottomat, ja saavuin paloaseman luo. Kello oli yhdeksän, olin nukkunut monta tuntia.

Minnekähän minä oikeastaan hommautuisin? Jossakinhan minun täytyisi olla. Seison siinä ja töllistelen paloasemalle ja tarkastelen, saattaisiko päästä johonkin käytävään, varron hetkeä, jolloin vahtimies kääntäisi selkänsä. Astelen portaita ylös ja aion ruveta juttelemaan miehen kanssa, hän kohottaa heti kirveensä kunniantekoon ja odottaa, mitä minulla olisi sanottavaa. Tuo kohotettu kirves, jonka terä on käännetty minua kohti, vaikuttaa kuin kylmä isku hermoihini, joudun äänettömäksi pelosta tuon aseellisen miehen edessä ja vetäydyn vaistomaisesti takaisin. En virka mitään, väistyn vain kauemmas hänestä, pelastaakseni nokkani nostan käden otsalleni ikään käin olisin unohtanut jotakin ja luikin pois. Kun jälleen seisoin katukäytävällä, tunsin kuin pelastuneeni suuresta vaarasta. Ja minä kiiruhdin tieheni.

Viluisena ja nälkäisenä, yhä enemmän ja enemmän masentuneena astelin Karl Johanin katua ylöspäin, aloin kiroilla sangen äänekkäästi enkä välittänyt, jos joku sattui kuulemaankin. Suurkäräjätalon luona, juuri ensimmäisen leijonan kohdalla muistan äkillisestä mielleyhtymästä erään tuntemani maalarin, nuoren miehen, jonka olin pelastanut saamasta korvapuustia Tivolissa ja jonka luona kerran myöhemmin olin käynyt. Napsautan sormiani ja lähden Tordenskjoldin kadulle, löydän oven, jonka ulkopuolella oli kortissa nimi C. Zacharias, ja koputan.

Hän tuli itse ulos, hän tuoksui oluelle ja tupakalle niin että pahaa teki.

"Iltaa!" sanoin.

"Iltaa! Tekö se olette? No, mutta mitä hittoa te näin myöhään tulette? Se ei tee edullista vaikutusta lampunvalossa. Olen lisännyt siihen heinähaasian sitten viime näkemän ja tehnyt pari muutosta. Teidän täytyy nähdä se päivällä, nyt ei maksa vaivaa yrittääkään."

"Anna minun nähdä se kuitenkin", sanoin, en muuten muistanut, mitä kuvaa hän tarkoitti.

"Aivan mahdotonta!" vastasi hän. "Se näyttää kokonaan keltaiselta! Ja sitten vielä" — hän lähestyi minua ja lausui kuiskaten — "minulla on pieni tyttö luonani tänä iltana, joten se ei mitenkään sovi."

"No, niin ollen ei siitä voi olla puhettakaan."

Vetäydyin takaisin, sanoin hyvää yötä ja läksin.

Ei siis sittenkään ollut muuta keinoa kuin mennä jonnekin metsään. Kunpa vain maa ei olisi ollut niin kostea! Taputtelin peittoani ja tunsin yhä enemmän ja enemmän mukautuvani ajatukseen, että minun pitäisi nukkua ulkona. Olin niin kauan kiusannut itseäni hakemalla yösijaa kaupungista, että olin vallan väsynyt ja ikävystynyt koko hommaan, oli miellyttävä nautinto rauhoittua ja heittäytyä vetelehtimään kaduilla, ajattelematta niin mitään. Menin katsomaan yliopiston kelloa ja näin, että se oli kymmenen, sieltä läksin astelemaan läpi kaupungin. Eräässä paikassa Haegdehaugella seisoin hiljaa erään talouskaupan edustalla, jonka ikkunassa oli näytteillä ruokatavaroita. Kissa nukkui pyöreän ranskanleivän vieressä, sen takana oli pölyinen kannu ja useita laseja täynnä ryynejä. Seisoin siinä hetkisen katsellen noita ruokatavaroita, mutta kun minulla ei ollut varoja ostaa mitään, käännyin äkkiä poispäin ja jatkoin kulkuani. Astelin hyvin hiljaa, kuljin ohi Majurinmajan, astelin edelleen, yhä edelleen, tuntikausia, ja tulin vihdoin pyökkimetsään.

Täällä poikkesin tiepuoleen ja istahdin lepäämään. Sitten ryhdyin etsimään itselleni sopivaa paikkaa, aloin keräillä hiukan kanervia ja katajia ja laitoin vuoteen eräälle mäentöyräälle, missä oli jokseenkin kuivaa, avasin pakettini ja otin peiton esille. Olin väsynyt pitkästä kävelymatkasta ja kävin heti pitkäkseni. Kääntelehdin ja vääntelehdin monta kertaa, ennen kuin sain mukavan asennon, korvaani särki, se oli hiukan turvonnut köydeniskun jälkeen, enkä voinut levätä sillä puolen. Riisuin kengät jaloistani ja panin ne pään alle ja niiden päälle Sembiltä saamani paperin.

Ja pimeän suuri tunnelma lepäsi ympärilläni, kaikki oli hiljaista, kaikkityynni. Mutta ylhäällä korkeudessa suhisi ikuinen laulu, ilman sävel, tuo kaukainen, yksitoikkoinen suhina, joka ei koskaan vaikene. Kuuntelin niin kauan tuota loputonta, sairasta suhinaa, että pääni alkoi mennä pyörälle, se oli varmaankin pyörivien maailmojen sinfoniaa, tähtien, jotka ryhtyivät laulamaan…

"Mitä vielä!" sanoin ja nauroin ääneen virkistyäkseni, "nehän ovat huuhkajia, jotka huhuilevat Kaanaassa!"

Ja minä nousin ja heittäydyin pitkäkseni jälleen, panin kengät jalkaani, kuljeskelin pimeässä ja rupesin pitkäkseni uudelleen, kamppailin ja taistelin vihan ja pelon kanssa aivan aamutunneille saakka, jolloin vihdoin uinahdin uneen.

Oli kirkas päivä, kun avasin silmäni, ja minulla oli sellainen tunne, että päivä oli melkein puolessa. Panin kengät jalkaani, laitoin peiton jälleen pakettiin ja läksin takaisin kaupunkiin. Aurinkoa ei näkynyt tänäänkään, ja olin viluinen kuin koira, jalkani olivat puutuneet, ja silmäni alkoivat vuotaa kuin ne eivät olisi sietäneet päivänvaloa.

Kello oli kolme. Nälkäni alkoi käydä aika ankaraksi, olin väsynyt ja oksentelin hiukan siellä täällä piilopaikoissa. Pistäydyin höyrykeittiöön, luin taulun ja kohautin huomiota herättävästi olkapäitäni, ikään kuin puolisuolainen liha ja läski ei kelpaisi minulle; sieltä tulin rautatietorille.

Tunsin äkkiä merkillistä sekavuutta päässäni, astelin edelleen enkä aikonut siitä välittää, mutta se tuli yhä pahemmaksi ja viimein minun täytyi istahtaa eräälle portaalle. Koko sielussani tapahtui muutos, ikään kuin jokin siirtyisi syrjään sisimmässäni, tai jokin esirippu, jokin kudos aivoissani menisi rikki. Huokasin pari kertaa ja jäin ihmetellen istumaan. En ollut tiedoton, tunsin selvästi, miten korvaani hiukan särki, ja kun muuan tuttava kulki ohi, nousin seisomaan ja tervehdin.

Mikä oli se uusi, kiusallinen tunne, joka nyt liittyi entisiin? Johtuiko se siitä, että olin nukkunut raa'an mullan päällä? Vai aiheutuiko se siitä, että en ollut vielä saanut aamiaista? Oikeastaan tällaisessa elintavassa ei ollut hivenenkään järkeä, kautta Kristuksen pyhän kärsimyksen en myöskään käsittänyt, minkä vuoksi minä ansaitsin tällaista vainoamista! Ja äkkiä juolahti mieleeni, että yhtä hyvin voisin tekeytyä kulkuriksi heti ja mennä sängynpeittoineni "sedän" kellariin. Voisin pantata sen yhdestä kruunusta ja saada sitten kolme soveliasta ateriaa, pysyttelisin valveilla, kunnes saisin jonkin toisen, Hans Paulille tekisin tepposet. Olin jo matkalla kellariin, mutta pysähdyin oven edessä, ravistin päätäni ja käännyin ympäri.

Sitä mukaa kuin astelin kauemmaksi, tulin yhä iloisemmaksi, että olin voittanut tämän ankaran kiusauksen. Tietoisuus siitä, että olin vielä puhdas ja rehellinen, nousi minulle päähän, täytti minut ihanalla tunteella siitä, että olin luja luonne, valkoinen majakka keskellä sameaa ihmismerta, missä hylkyjä uiskenteli. Pantata toisen omaisuutta yhdestä ruoka-ateriasta, syödä ja juoda itsellensä tuomio, tahrata sielunsa ensimmäisellä pikku kolttosella, painaa ensimmäinen musta merkki kunniallisuuteensa, nimittää itseään kulkuriksi omien kasvojensa edessä ja hävetä itseään — ei koskaan! Ei koskaan. Vakavasti se ei ollut aivoissani liikkunut, eipä se oikeastaan ollut juolahtanutkaan mieleeni, irtonaisista, harhailevista ajatuksenpätkistä ei tosiaankaan tarvinnut olla edesvastuussa, varsinkaan, kun oli hirvittävä päänsärky ja oli melkein kuoliaaksi väsynyt kantaessaan sängynpeittoa, joka oli toisen miehen omaisuutta.

Aivan varmasti ilmaantuisi jokin keino ajan pitkään! Olihan tuo Grönlandslerin kauppias, olinko minä ahdistellut häntä joka tunti päivässä sen jälkeen kun olin lähettänyt hänelle hakemukseni, olinko soittanut myöhään ja aikaisin ja oliko minut käännytetty ovelta takaisin? Tuskinpa olin oikeastaan ilmoittautunutkaan hänelle ja saanut vastausta. Sen ei tarvinnut olla aivan turha yritys, minulla oli kai ollut onni matkassa tällä kertaa, onnella oli useasti niin merkillisen mutkalliset tiet. Ja minä menin Grönlandslerille.

Viimeinen täristys, joka oli kulkenut pääni läpi, oli tehnyt minut hiukan heikoksi, astelin hyvin verkalleen ja mietiskelin, mitä sanoisin kauppiaalle. Hän oli ehkä hyvä ihminen, jos hänen päähänsä pälkähtäisi, antaisi hän mielellään minulle työstäni kruunun etukäteen pyytämättäni, sellaisilla ihmisillä saattoi olla välistä vallan erinomaisia päähänpistoja.

Pujahdin erääseen porttikäytävään ja tummensin housunpolviani syljellä, näyttääkseni hiukan siistimmältä, jätin peittoni erään laatikon taakse pimeään nurkkaan, harppasin yli kadun ja astuin tuohon pieneen kauppaan.

Siellä seisoo mies liimaamassa pusseja vanhoista sanomalehdistä.

"Haluaisin mielelläni tavata herra Christietä", sanoin.

"Minä olen", vastasi mies.

No! minun nimeni oli se ja se, olin lähettänyt hänelle paikanhakemuksen, enkä tietänyt, oliko se minua hyödyttänyt.

Hän toisti nimeni pari kertaa ja alkoi hymyillä.

"Nyt saatte nähdä!" sanoi hän ja otti paperin rintataskustaan. "Haluatteko katsoa, miten käsittelette lukuja, hyvä herra. Olette päivännyt kirjeenne vuonna 1848." Ja mies nauroi täyttä kurkkua.

Niin, se oli hiukan hullusti, sanoin nolona, se oli ajattelemattomuutta, hajamielisyyttä, minä myönnän sen.

"Nähkääs, minun täytyy saada mies, joka yleensä ei tee virheitä luvuissa", virkkoi hän. "Valitan; teidän kirjoituksenne on niin selvää, pidän muuten teidän kirjeestänne, mutta…"

Odotin hetkisen; oli mahdotonta, että tämä olisi miehen viimeinen sana. Hän ryhtyi jälleen laittelemaan pussejaan.

Niin, se oli ikävää, lausuin sitten, aivan hirvittävän ikävää; mutta eihän se tietysti enää toistuisi, eikä tuo pieni erehdys saattanut tehdä minua kokonaan sopimattomaksi kirjanpitoon yleensä?

"Ei, sitä minä en sano", vastasi hän, "mutta kuitenkin se vaikutti minuun niin paljon, että päätin samassa ottaa toisen miehen."

"Paikka on siis täytetty?" kysyin.

"Niin."

"No, herrajumala, sittenhän sen suhteen ei ole mitään tehtävissä!"

"Ei. Valitan; mutta…"

"Hyvästi!" sanoin.

Nyt kiehahti viha minussa, hehkuvana ja rajuna. Hain pakettini, purin hampaani yhteen ja törmäsin katukäytävällä rauhallisiin ihmisiin pyytämättä anteeksi. Kun muuan herra pysähtyi ja nuhteli minua käyttäytymiseni johdosta, käännyin ympäri ja ärjäisin mielettömän sanan hänelle korvaan, puin nyrkkiäni aivan hänen nenänsä edessä ja läksin menemään edelleen, paatuneena sokeasta raivosta, jota en voinut hillitä. Hän kutsui poliisikonstaapelin, enkä mitään sen mieluummin halunnut kuin saada konstaapelin käsiini hetkiseksi, hiljensin tarkoituksellisesti kulkuani antaakseni hänelle tilaisuuden saavuttaa minut, mutta hän ei tullut. Oliko siinäkään mitään järkeä, että ihmisen kaikkien hartaimpien ja uutterimpien yritysten piti epäonnistua? Miksi olin siis kirjoittanut 1848? Mitä tuo kirottu vuosiluku minua liikutti? Nyt kuljeskelin täällä nälissäni, niin että suoleni kerääntyivät kiehkuraan kuin käärmeet, eikä missään paikassa ollut kirjoitettu, että päivän pitkään jäisi hiukan ruokaa tähteeksi. Ja sitä mukaa kuin aika kului tulin henkisesti ja ruumiillisesti yhä tyhjemmäksi ja alennuin päivä päivältä kunniattomampiin tekoihin. Valehtelin punastumatta, riistin köyhiltä ihmisiltä huoneen vuokran, kamppailin mitä kehnoimpien ajatusten kanssa anastaakseni toisten sängynpeittoja, tein kaikkea tätä tuntematta katumusta, ilman pahaa omaatuntoa. Sisimpääni alkoi ilmestyä mätäpilkkuja, mustia sieniä, jotka levisivät leviämistään. Ja ylhäällä taivaassa istui Jumala pitäen valvovan silmänsä suunnattuna minua kohti ja katsoen, että sortumiseni tapahtui taiteen kaikkien sääntöjen mukaisesti, tasaisesti ja verkalleen, keskeytymättä. Mutta helvetin kuilussa kulkivat perkeleet harjakset pystyssä kiukuissaan siitä, että kesti niin kauan, ennen kuin tein oikein suursynnin, anteeksiantamattoman synnin, jonka takia Jumalan vanhurskaudessaan täytyisi syöstä minut alas.

Joudutin askeliani, tein äkkiä käännöksen vasemmalle ja tulin kiihtyneenä ja kiukkuisena valaistuun, koristettuun porraskäytävään. En pysähtynyt hetkeksikään, mutta porraskäytävän koko omituinen ulkoasu tunkeutui silmänräpäyksessä tietoisuuteeni, jokainen pikku seikka ovissa, koristeet, kiveys ilmestyi selvästi tajuntaani juostessani portaita ylös. Soitin kiivaasti kolmannen kerroksen ovikelloa. Miksi minun piti pysähtyä juuri tässä kerroksessa? Ja miksi minun piti tarttua juuri tuohon kellonnuoraan, joka oli kauimpana portaista?

Nuori nainen yllään harmaa, mustalla koristettu puku tuli avaamaan; hän katseli hetkisen minua hämmästyneesti, pudisti sitten päätään ja sanoi:

"Ei, meillä ei ole mitään tänään." Ja hän näytti aikovan sulkea oven.

Minkä vuoksi olinkaan häirinnyt tuota ihmistä? Hän luuli minua epäilemättä kerjäläiseksi, ja minä tulin äkkiä kylmäksi ja rauhalliseksi. Otin hatun päästäni ja kumarsin kunnioittavasti ja ikään kuin en olisi kuullut hänen sanojaan ja lausuin hyvin kohteliaasti:

"Pyydän anteeksi, neiti, että soitin niin rajusti, en tuntenut kelloa. Täällähän pitäisi olla sairas herra, joka on ilmoittanut ottavansa miehen työntämään itseään vaunuissa?"

Hän seisoi hetkisen harkiten tuota valheellista keksintöä ja näytti tulevan epätietoiseksi minusta.

"Ei", sanoi hän lopulta, "ei täällä ole ketään sairasta herraa."

"Eikö? Vanhahkoa herraa, kahden tunnin ajelu päivässä, neljäkymmentä äyriä tunnilta?"

"Ei."

"Sitten pyydän jälleen anteeksi", sanoin, "hän on kenties ensimmäisessä kerroksessa. Olisin vain suositellut erästä miestä, jonka tunnen ja jota kohtaan tunnen mielenkiintoa. Nimeni on Wedel-Jarlsberg." Ja minä kumarsin jälleen ja vetäydyin takaisin. Nuori nainen sävähti tulipunaiseksi, hämillään kun oli hän ei osannut liikahtaa paikaltaan, vaan seisoi tuijottaen jälkeeni, kun astelin portaita alas.

Rauhallisuuteni oli palannut, ja pääni oli selvä. Naisen sanat, ettei hänellä ollut minulle mitään annettavaa tänään, vaikutti kuin kylmä suihku. Niin pitkällä siis oltiin, että kuka hyvänsä saattoi ajatuksissaan osoittaa minua ja sanoa itsekseen: tuossa kulkee kerjäläinen, yksi niistä, joille viskataan ruokaa ihmisten ovilta!

Möllerin kadulla pysähdyin erään ruokalan edustalle ja vedin sieraimiini sisällä paistettavan lihan raikasta tuoksua; minulla oli jo käsi rivassa ja halusin mennä sisälle ilman asiaa, mutta peruutin ajoissa aikeeni ja menin pois paikalta. Tullessani Suurtorille ja etsiessäni paikkaa, missä voisin levätä hetkisen, havaitsin, että kaikki penkit olivat täynnä ihmisiä, ja minä hain turhaan hiljaista paikkaa, minne voisin istahtaa. Tietysti! sanoin synkästi itsekseni, tietysti, tietysti! Ja niin läksin jälleen kävelemään. Poikkesin basaarikulmauksessa olevan vesisuihkun luo ja join kulauksen vettä, astelin uudelleen, liikuin eteenpäin askel askelelta, viivyttelin kauan jokaisen kaupanikkunan ääressä, pysähdyin seuraamaan katseellani jokaista ohikulkevaa vaunua. Tunsin päässäni hehkuvaa kuumuutta, ja ohimoillani jyskytti hiukan kummallisesti; vesi, minkä olin juonut, teki hyvin pahan vaikutuksen, kävellessäni oksentelin kadulle vähän sinne, vähän tänne, jotta sitä ei olisi huomattu. Niinpä tulin sitten Kristuksen kirkon hautausmaalle. Laskeuduin istumaan kyynärpäät polviin nojaten ja pää käsien varassa; näin kyyrysilläni minun oli hyvä olla enkä enää tuntenut pientä kaivavaa tunnetta rinnan alla.

Muuan kivenhakkaaja oli vatsallaan erään suuren graniittilevyn päällä ja hakkasi nimikirjaimia; hänellä oli siniset silmälasit ja hän muistutti erästä tuttavaani, jonka melkein olin unohtanut, erästä pankkimiestä, jonka joitakin aikoja sitten olin tavannut Oplandin kahvilassa.

Jospa vain voisin purra hävyltä hännän ja kääntyä hänen puoleensa, kertoa hänelle suoraan totuuden, että aloin olla jokseenkin vähissä varoissa ja että minun oli vaikea pysytellä hengissä! Voisin antaa hänelle parturikirjani… Hitto soikoon, parturikirjani! Lippuja melkein kruunun edestä! Haeskelen hermostuneesti tätä kallisarvoista aarretta. Kun en löydä sitä tarpeeksi joutuin, hypähdän pystyyn, etsin otsa hiessä, löydän sen vihdoin rintataskun pohjalta, toisten puhtaiden ja kirjoitettujen, arvottomien paperien joukosta. Lasken nuo kuusi lippua moneen kertaan, edestä ja takaa, minä en niitä paljon tarvinnut, saattoihan olla oikku, päähänpisto, etten viitsinyt enää ajauttaa partaani. Olisin autettu puolella kruunulla, valkoisella puolen kruunun rahalla! Pankki suljettiin kello kuusi, voisinhan vartoa miestä Oplandin ulkopuolella siinä seitsemän — kahdeksan tienoissa.

Istuin kauan aikaa iloiten tästä ajatuksesta. Aika kului, tuuli heilutteli ankarasti ympärilläni olevia kastanjoita, ja päivä alkoi kallistua iltaan. Eiköhän sentään ollut hiukan pikkumaista tarjota kuutta parturilippua nuorelle herralle, joka oli pankissa? Hänellä oli ehkä pari täysinäistä parturikirjaa taskussaan, ehkäpä hienompia ja puhtaampia lippuja kuin minun, kenpä sen tiesi. Ja minä haeskelin kaikista taskuistani useampia esineitä, joita voisin antaa mukaan, mutta en löytänyt mitään. Avasin kaulukseni, suuren etumuksen, joka peitti puolet rintaani, puhdistin sen huolellisesti ja käärin valkoiseen kirjoituspaperiin, parturikirjan panin mukaan. Sitten läksin hautausmaalta ja menin Oplandin kahvilan edustalle.

Raatihuoneen kello oli seitsemän. Liikuskelin kahvilan läheisyydessä, kuljin edestakaisin rauta-aitauksen sivustaa ja pidin tarkasti silmällä kaikkia ovessa kulkevia. Vihdoin kahdeksan tienoissa näin sen nuoren miehen, reippaana ja sirona astelevan mäkeä ylös ja suuntaavan kulkunsa kahvilan ovea kohti. Sydämeni lepatti kuin pikku lintu rinnassani, kun huomasin hänet, ja minä hyökkäsin hänen eteensä tervehtimättä.

"Puoli kruunua, vanha ystävä!" sanoin rohkeasti, "tässä — kai tässä on korvaukseksi", ja minä pistin sen pikku paketin hänen käteensä.

"Ei ole!" sanoi hän, "ei kautta Jumalan, minulla ei ole!" ja hän avasi rahakukkaronsa aivan silmieni edessä. "Olin ulkona eilen illalla ja jouduin rahattomaksi! uskokaa minua, minulla ei ole."

"Niin, niin, rakas ystävä, niinhän se on!" vastasin ja uskoin hänen sanojaan; eihän hänellä ollut syytä valehdella niin pienessä asiassa; minusta näytti myös kuin olisivat hänen siniset silmänsä olleet melkein kosteat kun hän tutki taskujaan eikä löytänyt mitään. Vetäydyin takaisin. "Anteeksi sitten!" sanoin, "olin vain pikku pulassa."

Olin jo hyvän matkan päässä kadulla, kun hän huusi jälkeeni, että olin unohtanut paketin.

"Pitäkää se, pitäkää se!" vastasin, "sen te kyllä ansaitsette! Siinä on vain pari pikku esinettä, mitättömyyksiä — melkein kaikki, mitä omistan." Ja minä tulin liikuttuneeksi omista sanoistani, ne kuulostivat niin lohduttomilta tässä hämärtyvässä illassa, ja minä ratkesin itkuun…

Tuuli raikastui, pilvet kulkivat kiivasta vauhtia taivaalla, ja ilma tuli yhä kylmemmäksi sitä mukaa kuin pimeni. Astelin itkien koko kadun loppuun saakka, surkuttelin yhä enemmän itseäni ja toistin kerran toisensa jälkeen paria sanaa, huudahdusta, joka jälleen kohotti kyynelet esiin, kun ne olivat jo alkaneet lakata. Herrajumala, miten kärsin! Herrajumala, miten kärsin!

Kului tunti, kului verkalleen ja hitaasti. Pysyttelin kauan aikaa Torikadulla, istuin portailla, pujahdin porraskäytäviin, kun joku kulki ohi, seisoin tuijottaen mitään ajattelematta valaistuihin kauppoihin, missä ihmiset liikkuivat tavarain ja rahojen keskellä, lopulta löysin rauhallisen paikan lantakasan takaa kirkon ja basaarien väliltä.

Ei, minä en voinut mennä metsään tänä iltana, käyköön miten tahansa, minulla ei ollut siihen voimia, ja matka oli liian pitkä. Tahdoin antaa yön kulua miten tahansa, ja jäädä tänne, missä olin; jos tulisi kovin kylmä, voisin kävellä kirkon luona, en aikonut sen enempiin puuhiin ryhtyä. Ja minä nojauduin taaksepäin ja torkuin.

Häly ympärilläni laimeni, kaupat suljettiin, jalankulkijani askelia kuului yhä harvemmin, ja vähitellen kaikki ikkunat pimenivät…

Avasin silmäni ja huomasin olennon edessäni. Kiiltävät napit, jotka loistivat vastaani, saattoivat minut aavistamaan, että se oli konstaapeli, miehen kasvoja en voinut nähdä.

"Hyvää iltaa!" sanoi hän.

"Hyvää iltaa!" vastasin ja tulin pelokkaaksi. Nousin hämilläni. Hän seisoi hetkisen liikkumattomana.

"Missä te asutte?" kysyi hän.

Mainitsin tottumuksesta ja sen enempää ajattelematta vanhan osoitteeni, sen pienen ullakkohuoneen, josta olin lähtenyt.

Hän seisoi jälleen hetkisen.

"Olenko tehnyt jotakin hullua?" kysyin peloissani.

"Eipä suinkaan!" vastasi hän. "Mutta teidän pitäisi nyt mennä kotiin, on kylmä levätä täällä."

"Niin, se on totta, tuntuu hiukan kylmältä."

Ja minä sanoin hyvää yötä ja suuntasin vaistomaisesti kulkuni vanhaa asuntoani kohti. Jos vain menettelisin varovasti, voisin kyllä päästä sinne kenenkään kuulematta; siellä oli kaikkiaan kahdeksan porrassarjaa, ja vain kaksi ylintä narisi askelten alla.

Riisuin kenkäni alhaalla portaissa ja astelin ylös. Oli hiljaista kaikkialla; toisesta kerroksesta kuului kellon verkkaisaa tikitystä ja hiukan lapsen itkua, sitten en kuullut mitään. Löysin oveni, nostin sitä hiukan saranoissa ja avasin sen ilman avainta totuttuun tapaani, menin huoneeseen ja vedin oven jälleen äänettömästi kiinni.

Kaikki oli samassa kunnossa kuin sieltä lähtiessäni, uutimet ikkunoissa oli työnnetty syrjään ja sänky oli tyhjänä; pöydällä häämötti paperia, se oli ehkä kirjeeni emännälle; hän ei siis ollut käynytkään täällä sen jälkeen kun olin lähtenyt. Hapuilin kädelläni tuota valkoista paikkaa ja tunsin ihmeekseni, että se oli kirje. Kirje? Vien sen ikkunan luo, tutkin niinkuin siinä pimeässä oli mahdollista noita epäselviä kirjaimia ja löydän siitä vihdoin oman nimeni! Ajattelin: vastaus emännältä, kielto astua enää huoneeseen, jos haluaisin yrittää takaisin!

Ja verkalleen, hyvin verkalleen poistun jälleen huoneesta, kannan kenkiä toisessa kädessä, toisessa kirjettä ja peittoa kainalossa. Kiristän ja puren hampaitani narisevilla portailla, pääsen onnellisesti ja hyvin alas noista kaikista portaista ja olen jälleen ulko-oven luona.

Panen taas kengät jalkaani, käytän paljon aikaa nauhojen kiinnittämiseen, istunpa hetkisen hiljaa saatuani ne kiinni, tuijotan mitään ajattelematta eteeni ja pidän kirjettä kädessäni.

Sitten nousen ja lähden.

Kadulla jonkin matkan päässä hehkuu kaasulyhty, menen aivan valon alle, nostan pakettini lyhtytolppaa vasten ja avaan kirjeen. Kaiken tämän teen hyvin verkalleen.

Tuntuu kuin valovirta syöksähtäisi rintaani, ja minä kuulen päästäväni pienen huudahduksen, mielettömän iloäänen: kirje oli päätoimittajalta, alakertajuttuni oli hyväksytty, oli juuri mennyt latomoon! "Muutamia pieniä muistutuksia… korjannut pari oikeinkirjoitusvirhettä… kyvykkäästi tehty… painetaan huomenna, kymmenen kruunua."

Minä nauroin ja itkin, läksin juosta riehkaisemaan katua pitkin, pysähdyin ja satutin polveni, kiroilin ja pauhasin ankarasti tyhjänpäiväisille. Ja aika kului.

Koko yön, aivan valoisaan aamuun saakka, keljuilin kadulla, tyhmänä ilosta, ja toistin: Kyvykkäästi tehty, siis pieni mestariteos, neron tuote. Ja kymmenen kruunua.