TOINEN OSA
Pari viikkoa myöhemmin olin eräänä iltana ulkona.
Olin jälleen istunut hautausmaalla ja kirjoitellut artikkelia lehteä varten; sitä hommaillessani kello tuli kymmenen, ilta hämärtyi ja portin sulkemisaika oli käsissä. Olin nälissäni, hyvin nälissäni; ne kymmenen kruunua olivat, ikävä kyllä, riittäneet vain lyhyen ajan; nyt oli kulunut kaksi, melkein kolme vuorokautta siitä kun olin syönyt, ja tunsin itseni hiukan väsyneeksi, rasittuneeksi kynän käyttämisestä. Minulla oli taskussani kynäveitsen puolikas ja avainkimppu, mutta ei äyrin äyriä.
Kun hautausmaan portti suljettiin, olisi minun pitänyt mennä suoraan kotiin, mutta vaistomaisesti inhoten huonettani, missä kaikki oli pimeää ja tyhjää, hylättyä läkkisepän työhuonetta, jossa vihdoin olin saanut luvan oleskella toistaiseksi, minä lorvailin edelleen, harhailin umpimähkään raatihuoneen ohi, aivan rantaan saakka, rautatiesillalla olevalle penkille, johon istahdin.
Sillä hetkellä ei mieleeni juolahtanut yhtään surullista ajatusta, unohdin tukalan tilani ja tunsin mieleni rauhoittuvan katsellessani satamaa, joka lepäsi tyynenä ja kauniina hämyssä. Vanhaan tapaan halusin ilahduttaa itseäni lukemalla läpi kirjoituksen, jonka juuri olin valmistanut ja joka kärsivistä aivoistani tuntui parhaalta, mitä olin tehnyt. Otin käsikirjoitukseni taskusta, pidin sitä aivan silmieni edessä, nähdäkseni, ja luin sivun toisensa jälkeen. Vihdoin väsähdin ja pistin paperit taskuun. Oli hiljaista kaikkialla; meri lepäsi kuin sininen helmiäinen edessäni, ja pikkulintuja lenteli äänettöminä ohitseni paikasta paikkaan. Muuan poliisikonstaapeli kävelee jonkin matkan päässä, muuten ei näy ainoatakaan ihmistä, ja koko satama lepää hiljaa.
Lasken jälleen rahani: kynäveitsen puolikas, avainkimppu, mutta ei äyriäkään. Äkkiä työnnän käteni taskuuni ja vedän paperit esille. Haen valkoisen, kirjoittamattoman lehden, ja — jumala ties, mistä sain sen ajatuksen — laitoin paperitötterön, suljin sen varovasti, niin että se näytti täysinäiseltä, ja viskasin sen kauas alas katukiveykselle; tuuli kuljetti sen vielä kauemmas, sitten se pysähtyi lepäämään.
Nyt oli nälkä alkanut ahdistaa minua. Istuin katsellen tuota valkoista paperitötteröä, joka oli ikään kuin pullollaan hopearahoista, ja kiihotin itseni uskomaan, että se todella sisälsi jotakin. Koetin arvailla summan suuruutta — jos arvaisin oikein, olisi se minun! Kuvittelin, että pienet, ihanat kymmenen äyrin rahat olisivat pohjalla ja lihavat, uurteiset kruunut päälläpäin — kokonainen paperitötterö täynnä rahaa! Katselin sitä himokkain silmin ja olin lähtemäisilläni itse sitä varastamaan.
Sitten kuulen konstaapelin yskäisevän — ja miksikä minun päähäni pälkähti tehdä samoin? Nousen ylös penkiltä ja yskäisen, ja toistan sen kolmasti, jotta hän sen kuulisi. Miten halukkaasti hän hyökkäisikään paperitötteröön käsiksi, kun hän saapuisi! Minä riemuitsin tästä kepposesta, hykertelin iloissani käsiäni ja päästelin suurenmoisia kirosanoja suustani. Kylläpä hän saisi pitkän nenän, se koira! Ehkäpä hän vajoaisi helvetin kuumimpaan kattilaan ja kidutukseen sen tepposen takia! Olin humaltunut nälästä, syömättömyys oli päihdyttänyt minut.
Parin minuutin kuluttua saapuu konstaapeli, helskyttäen rautakorkojaan katukiviin, tähyillen kaikille suunnille. Hän aikailee, hänellä on koko yö edessään, hän ei näe paperitötteröä — ei ennen kuin on aivan lähellä sitä. Silloin hän pysähtyy ja katselee sitä. Se näyttää niin valkoiselta ja arvokkaalta siinä maassa, ehkäpä pieni summa, mitä? Pieni summa hopearahaa?… Ja hän ottaa sen ylös. Hm! se on kevyt, hyvin kevyt. Ehkäpä joku kallisarvoinen höyhen, hatun koriste… Ja hän avaa sen varovasti suurilla käsillään ja tirkistää sisälle. Minä nauroin, nauroin ja iskin nyrkillä polveeni, nauroin kuin raivokas mies. Eikä niin ääntä tullut kurkustani, nauruni oli äänetöntä ja perinpohjaista, se oli harrasta kuin itku…
Sitten kuuluu jälleen kopinaa katukiveyksellä, ja konstaapeli astelee sillan yli. Istuin siellä kyynelet silmissä ja pidätin henkeäni, aivan hajamielisenä kuumeisesta riemusta. Aloin puhella ääneen, kerroin itselleni paperitötteröstä, matkin konstaapeliparan liikkeitä, tirkistin tyhjään käteeni, ja toistin toistamistani itsekseni: hän yskäisi viskatessaan sen pois! Hän yskäisi viskatessaan! Näihin sanoihin liitin uusia, ärsyttäviä lisiä, muutin koko lauseen ja kärjistin sen tällaiseksi: hän yskäisi kerran — khöhöm!
Ryhdyin muuntelemaan ja vääntelemään noita sanoja, ja ilta kului myöhäiseksi, ennen kuin hauskuuteni lakkasi. Uuvuttava rauha valtasi sitten minut, miellyttävä väsymys, jota en vastustellut. Hämärä oli käynyt pimeämmäksi, pieni vihuri kynti vakoja meren helmiäiseen; laivat, joiden mastot näin taivasta vasten, näyttivät mustine runkoineen äänettömiltä hirviltä, jotka lepäsivät harjakset pystyssä odotellen minua. En tuntenut mitään tuskaa, nälkäni oli sen poistanut, sen sijaan tunsin itseni miellyttävän tyhjäksi, koko ympäristöstä piittaamattomaksi ja iloiseksi siitä, ettei kukaan minua nähnyt. Nostin jalkani penkille ja nojasin taaksepäin, sillä tavoin saatoin parhaiten tuntea eristäytymisen koko nautinnon. Ei ollut niin pilveä mielessäni, ei yhtään epämiellyttävää tunnetta, eikä minulla ollut ainoatakaan täyttymätöntä halua tai kaipausta niin laajalti kuin ajatukseni saattoivat ulottua. Lepäsin silmät avoinna hajamielisyyden tilassa, tunsin sieluni liitelevän ihanassa kaukaisuudessa.
Edelleen ei mikään ääni häirinnyt minua; lempeä pimeys oli kätkenyt koko maailman katseeltani ja haudannut minut pelkkään rauhaan — ainoastaan hiljaisuuden yksitoikkoinen äänettömyys kuului korvissani. Ja nuo tummat hirviöt tuolla tahtoivat vetää minua luokseen, kun yö saapui, ja ne tahtoivat kuljettaa minut kauas yli meren ja kautta vieraiden maiden, missä ihmisiä ei asu. Ja ne tahtoivat viedä minut prinsessa Ylajalin linnaan, missä aavistamaton ihanuus minua odottaa, suurempi kuin kenelläkään ihmisellä on. Ja hän itse istuisi loistavassa salissa, missä kaikki on ametistista, keltaruusuista valmistetulla valtaistuimella, ja ojentaisi kätensä minua kohti, kun astuisin sisään, tervehtisi ja huutaisi tervetuloa, kun lähestyisin ja polvistuisin: tervetuloa, ritari, luokseni ja maahani! Olen sinua odottanut kaksikymmentä kesää ja kutsunut sinua kaikkina valoisina öinä, ja kun sinä olet surrut, olen minä itkenyt täällä sisällä, ja kun sinä olet nukkunut, olen minä hengittänyt sinuun kauniita unia… Ja kaunotar ottaa minua kädestä ja seuraa minua, ohjaa minua kautta pitkien käytävien, missä suuret ihmisjoukot huutavat hurraata, kautta valoisien puutarhojen, missä kolme sataa nuorta tyttöä leikkii ja hymyilee, kolmanteen kerrokseen, missä kaikki on loistavaa smaragdia. Päivä paistaa tänne sisälle, parvekkeilta ja käytäviltä kaikuvat musiikin sävelet, vastaani leyhyy tuoksuja. Pidän hänen kättään omassani, ja minä tunnen vereeni virtaavan tenhoisuuden hurjaa suloa, kiedon käsivarteni hänen vyötäisilleen, ja hän kuiskaa: ei täällä, tule vielä edemmäksi! Ja me astumme punaiseen saliin, missä kaikki on rubiinista, uhkeaan ihanuuteen, missä lyyhistyn alas. Silloin tunnen hänen käsivartensa ympärilläni, hän hengittää kasvojeni yllä, kuiskaa: tervetuloa, rakkaani! Suutele minua! Enemmän… enemmän…
Näen penkiltäni tähtiä silmieni edessä, ja ajatukseni tempautuu valojen hirmumyrskyyn…
Olin vaipunut uneen siinä levätessäni, ja minut herätti konstaapeli. Siinä istuin, armottomasti kutsuttuna takaisin elämään ja kurjuuteen. Ensi tunteeni oli hämmästys sen johdosta, että huomasin olevani ulkona taivasalla, mutta pian se vaihtui katkeraksi alakuloisuudeksi; olin itkemäisilläni surusta, että olin vielä hengissä. Oli satanut sillä aikaa kun nukuin, vaatteeni olivat aivan läpimärät, ja tunsin jäsenissäni raakaa vilua. Pimeys oli käynyt yhä synkemmäksi, vaivoin saatoin erottaa konstaapelin kasvonpiirteet edessäni.
"Soh", sanoi hän, "nouskaahan nyt ylös!"
Nousin heti; jos hän olisi käskenyt minua lepäämään vielä, olisin totellut. Olin hyvin masentunut ja aivan voimaton, lisäksi aloin melkein samassa silmänräpäyksessä jälleen tuntea nälkää.
"Odottakaas!" huusi konstaapeli jälkeeni. "Tehän jätätte hattunne, hassu! Sooh, menkää nyt!"
"Minustakin tuntui, että jotain minä aivan kuin — aivan kuin olisin unohtanut", sammalsin hajamielisenä. "Kiitos. Hyvää yötä."
Ja minä läksin tallustelemaan poispäin.
Olisipa nyt hiukan leipää! Sellainen kaunis, pieni ruisleipä, jota voisi pureskella katuja kulkiessaan. Ja minä ajattelin juuri sellaista erikoislaatuista ruisleipää, jota olisi niin sanomattoman hyvä nakerrella. Tunsin katkeraa nälkää, toivoin olevani kuollut ja kaukana, tulin kaihomieliseksi ja itkin. Kurjuudestani ei koskaan tullut loppua! Sitten äkkiä pysähdyin kadulla, poljin jalkaani kiveykseen ja kiroilin äänekkäästi. Miksikä hän olikaan minua nimittänyt? Hassuksi? Minä vielä näytän sille konstaapelille, mitä merkitsee sanoa minua hassuksi! Samalla käännyin ympäri ja läksin juoksemaan takaisin. Tunsin vereni kiehuvan vihasta. Alempana kadulla kompastuin ja kaaduin, mutta en välittänyt siitä, nousin ylös ja juoksin edelleen. Asematorilla olin kuitenkin niin väsyksissä, että en tuntenut jaksavani sillalle saakka; vihani oli sitä paitsi jo lauhtunut. Vihdoin pysähdyin levähtämään. Eiköhän ollutkin samantekevää, mitä sellainen konstaapeli oli sanonut! — Totisesti! keskeytin vihani; mutta hän ei tietänyt parempaa! Ja tämän anteeksiannon huomasin tyydyttäväksi; toistin kaksi kertaa itsekseni: hän ei tietänyt parempaa! Sitten käännyin jälleen ympäri.
Jumala, mitä sinä voitkaan keksiä! ajattelin harmissani; juosta kuin hullu tällaisilla kosteilla kaduilla pimeänä yönä! Nälkä kalvoi minua sietämättömästi eikä antanut minulle rauhaa. Nieleskelin sylkeä tyynnyttääkseni sillä tavoin nälkääni, ja minusta tuntui kuin se olisi auttanut. Olin saanut liian vähän ruokaa monien viikkojen aikana ennen tätä, ja voimani olivat viime aikoina huomattavasti riutuneet. Kun jollakin tavalla olin onnistunut saamaan hankituksi viisi kruunua, eivät nämä rahat oikein ottaneet riittääkseen niin kauan, että olisin kokonaan palautunut entiselleni ennen kuin uusi nälkäkausi alkoi minulle ja heikensi minua. Pahimmin se iski selkään ja hartioihin; vähäisen kaivamisen rinnassa saatoin vaimentaa hetkiseksi, kun yskäisin oikein ankarasti tai kun astelin hyvin etukumarassa; mutta selkää ja hartioita en voinut hallita. Minkä vuoksi elämäni ei oikeastaan ottanut kirkastuakseen? Enkö ehkä ollut yhtä oikeutettu elämään kuin kuka muu hyvänsä, kuin esimerkiksi antikvaarikirjakauppias Pascha ja höyrylaivain ekspeditööri Hennechen? Vaikka minulla ehkä ei ollutkaan jättiläisen hartioita ja kahta lujaa kättä työskennelläkseni ja vaikka kenties en ollutkaan hakenut halonhakkaajan paikkaa Möllerin kadun varrella, ansaitakseni jokapäiväisen leipäni? Olinko laiska? Enkö ollut hakenut paikkoja ja kuunnellut luentoja ja kirjoittanut artikkeleita ja lukenut ja työskennellyt yöt päivät, kuin hullu mies? Ja enkö ollut elänyt kuin saituri, syönyt leipää ja juonut maitoa, kun minulla oli paljon, leipää, kun minulla oli vähän, ja nähnyt nälkää, kun ei ollut mitään? Asuinko hotellissa, oliko minulla sarja huoneita ensimmäisessä kerroksessa? Ulkohuonerakennuksessa minä asuin, läkkisepän työpajassa, jonka Jumala ja ihmiset olivat hylänneet viime talvena, kun sinne oli tuiskunnut lunta sisälle. Joten en siis saattanut lainkaan käsittää koko juttua!
Kaikkea tätä minä kävellessäni ajattelin, eikä mielessäni ollut hiventäkään ilkeyttä tai kateutta tai katkeruutta.
Erään värikaupan edessä pysähdyin ja katsoin sisään ikkunasta; koetin lukea nimiä parin ilmaapitävän purkin kupeesta, mutta oli liian pimeä. Kiukkuisena itselleni tämän uuden päähänpiston johdosta, ja kiivaana, melkein vihaisena siitä, etten voinut päästä selville, mitä nuo purkit sisälsivät, iskin nyrkilläni kerran ikkunaan ja läksin astelemaan edelleen. Kadulla näin poliisin, kiiruhdin askeliani, menin aivan hänen luokseen ja sanoin ilman vähintäkään syytä:
"Kello on kymmenen."
"Ei, se on kaksi", vastasi hän kummastuneena.
"Ei, se on kymmenen", sanoin minä, "kello on kymmenen." Ja vihasta puhkuen astuin vielä pari askelta lähemmäksi, puin nyrkkiäni ja virkoin. "Kuulkaa, tietäkää se — kello on kymmenen!"
Hän seisoi mietiskellen hetkisen, tarkasteli minua, tuijotti hämmästellen. Vihdoin hän lausui aivan hiljaa:
"Joka tapauksessa teidän on jo aika mennä kotiin. Haluatteko, että saatan teitä?"
Tämä ystävällisyys riisti minulta aseet; tunsin kyynelien nousevan silmiini, ja kiiruhdin vastaamaan:
"Kiitos, ei! — Olen vain ollut hiukan myöhään ulkona… ravintolassa… Kiitän teitä hyvin paljon."
Hän nosti kätensä kypärälle, kun läksin. Hänen ystävällisyytensä oli kokonaan masentanut minut, ja minä itkin, kun minulla ei ollut antaa hänelle viisikruunusta. Pysähdyin katselemaan häntä, kun hän verkalleen asteli tietänsä, iskin nyrkillä otsaani ja itkin yhä hurjemmin sitä mukaa kuin hän eteni. Haukuin itseäni köyhyyteni takia, annoin itselleni pilkkanimiä, keksin sydäntyneitä nimityksiä, mainioita, raakoja haukkumanimiä, joilla pommitin itseäni. Näin jatkoin, kunnes olin melkein asuntoni luona. Tultuani portille huomasin, että olin kadottanut avaimeni.
Niin, tietysti! sanoin katkerasti itsekseni, miksipä en olisi kadottanut avaimiani? Asun täällä rakennuksessa, missä on talli alapuolella ja läkkisepän työpaja yläpuolella; portti on lukossa yöllä, eikä kukaan, ei kukaan voi sitä avata — miksipä en siis kadottaisi avaimiani? Olen märkä kuin uitettu koira, hiukan nälissäni, aivan hiukan vain nälissäni, ja hiukan naurettavan väsynyt polvista — miksipä en siis kadottaisi niitä? Miksi oikeastaan ei koko talo ollut siirtynyt Akeriin, kun tulin yrittämään sisälle?… Ja minä nauroin itsekseni, karaistuneena nälästä ja riutumuksesta.
Kuulin hevosten jyskivän tallissa ja saatoin nähdä yläpuolella olevan ikkunani; mutta porttia en voinut avata enkä päästä sisälle. Väsyneenä ja katkeroituneena päätin senvuoksi palata takaisin sillalle etsimään avaimiani!
Oli jälleen ruvennut satamaan, ja tunsin jo veden tunkeutuvan läpi pukuni hartioille. Raatihuoneen luona sain äkkiä loistavan ajatuksen: aioin kehottaa poliisia avaamaan portin. Käännyin heti erään konstaapelin puoleen ja pyysin hartaasti häntä seuraamaan mukana ja päästämään sisälle, jos hän voisi.
Hjaa, jospa hän voisi, niin! Mutta hän ei voinut, hänellä ei ollut avaimia. Poliisin avaimet eivät olleet täällä, ne olivat etsivässä osastossa.
Mitä minun sitten oli tehtävä?
Hjaa, mentävä hotelliin nukkumaan.
Mutta minä en todellakaan voinut mennä hotelliin nukkumaan; minulla ei ollut yhtään rahaa. Olin ollut ulkona… ravintolassa… hänhän käsitti kyllä…
Seisoimme siinä hetkisen raatihuoneen portailla. Hän harkitsi ja mietti ja tarkasteli olemustani. Sade virtasi ulkopuolellamme.
"No sitten saatte mennä sisälle päivystäjän luo ja ilmoittautua asunnottomaksi", sanoi hän.
Asunnottomaksi? Sitä en ollut ajatellut. Niin, kuolema ja kirous, se oli hyvä ajatus! Ja minä kiitin heti konstaapelia tästä mainiosta keksinnöstä. Voisinko siis yksinkertaisesti mennä vain sisälle ja sanoa, että olin vailla asuntoa?
Yksinkertaisesti!…
"Nimi?" kysyi päivystäjä.
"Tangen — Andreas Tangen."
En tiedä, miksi valehtelin. Ajatukseni liihotteli ja antoi minulle päähänpistoja enemmän kuin jaksoin hallita; keksin tämän oudon nimen siinä silmänräpäyksessä ja sinkautin sen huuliltani, vähääkään harkitsematta. Valehtelin ilman, että se oli välttämätöntä.
"Toimi?"
Mutta tämäpä olikin kysymys. Hm. Toimi! Mikä oli minun toimeni? Ajattelin ensin tekeytyä läkkisepäksi, mutta en uskaltanut; olin antanut itselleni nimen, jota ei jokaisella läkkisepällä ole, sitä paitsi minulla oli silmälasit nenällä. Silloin johtui mieleeni olla tyhmänrohkea, astuin askelta lähemmäksi ja sanoin lujasti ja päättävästi:
"Sanomalehtimies."
Päivystäjä hätkähti, ennen kuin rupesi kirjoittamaan, ja minä seisoin mahtavana kuin valtioneuvos aitauksen edessä. Se ei herättänyt epäilyksiä, päivystäjä saattoi kylläkin käsittää, miksi olin viivyttänyt vastaustani. Sanomalehtimies raatihuoneella, asunnottomana!
"Missä lehdessä — herra Tangen?"
"Morgenbladetissa", sanoin minä. "Ikävä kyllä, olen ollut hiukan myöhään ulkona…"
"Niin, no siitä emme puhu!" keskeytti hän ja lisäsi hymyillen: "kun nuoriso on ulkona… me kyllä käsitämme…" Kääntyen konstaapelin puoleen hän sanoi, samalla nousten seisomaan ja kumartaen kohteliaasti minulle: "Saattakaa tämä herra varattuun osastoon. Hyvää yötä!"
Tunsin kylmiä väreitä selässäni oman rohkeuteni johdosta, ja puristin käteni nyrkkiin terästääkseni itseäni. Kunpa en olisi sekoittanut "Morgenbladetia" asiaan. Tiesin Frielen voivan purra hampaitaan, ja kun avain narahti lukossa, muistutti ääni siitä.
"Kaasu palaa kymmenen minuuttia", sanoi konstaapeli vielä ovella.
"Ja sitten se sammuu?"
"Sitten se sammuu."
Istahdin sängyn laidalle ja kuulin, miten avainta kierrettiin lukossa. Valoisa koppi näytti ystävälliseltä, tunsin viihtyväni talossa ja kuuntelin mielihyvää tuntien sateen ropinaa. En haluaisi mitään sen parempaa kuin tämä mukava koppi oli. Tyytyväisyyteni kasvoi; istuen sängyn laidalla hattu kädessä ja katse suunnattuna seinällä olevaan kaasuliekkiin ryhdyin ajattelemaan ensimmäistä tuttavuuttani poliisilaitoksen kanssa. Tämä oli ensimmäinen, ja miten olinkaan niitä narrannut. Journalisti Tangen, mitä vielä? Ja sitten "Morgenbladet"! Miten olinkaan satuttanut miestä sydämeen "Morgenbladetilla"! Siitä emme puhu, mitä? Istunut pääministerin palatsissa juhlapuvussa kello kahteen, unohtanut portin avaimen ja muutamia tuhansia kruunuja sisältävän lompakon kotiin! Saattakaa tämä herra varattuun osastoon…
Sitten sammuu äkkiä kaasuliekki, niin ihmeellisen äkkiä, pienenemättä, kutistumatta; istun pilkkopimeässä, en voi nähdä kättäni, en valkoisia seiniä ympärilläni, en mitään. Ei ollut muuta tehtävänä kuin mennä makuulle. Ja minä riisuuduin.
Mutta en ollut uninen enkä voinut nukkua. Jäin loikomaan joksikin aikaa katsellen pimeään, tuohon pilkkoisen pimeään, jolla ei ollut mitään pohjaa ja jota en voinut ymmärtää. Ajatukseni ei jaksanut sitä käsittää. Pimeys oli minusta tavallista synkempi, ja minä tunsin sen painostavan itseäni. Suljin silmäni, aloin hyräillä ja heittelehdin lavitsalla rauhoittuakseni, mutta tuloksetta. Pimeys oli vallannut ajatukseni eikä jättänyt minua hetkeksikään rauhaan. Entä jos minä itse olisin hajonnut pimeyteen, sulautunut sen kanssa yhteen? Nousen istumaan vuoteellani ja oikaisen käsivarteni.
Hermostus oli saanut minut valtaansa, eikä auttanut, vaikka kuinka olisin koettanut sitä vastaan taistella. Siinä minä istuin, mitä merkillisimpien mielikuvien uhrina, komennellen itseäni olemaan hiljaa, hyräillen kehtolauluja, hikisenä yrittäessäni hankkia itselleni lepoa. Tuijotin pimeään, enkä ollut koskaan elämässäni nähnyt sellaista pimeyttä. Ei ollut epäilystäkään siitä, että olin aivan erikoislaatuisen pimeyden edessä, raivokkaan elementin, jota ei kukaan aikaisemmin ollut pannut merkille. Mitä naurettavimmat ajatukset askarruttivat minua, ja kaikki asiat pelästyttivät. Pieni kolo seinässä sänkyni vieressä antaa minulle paljon ajattelun aihetta, muurissa oleva naulan jälki. Tunnustelen sitä, puhallan siihen ja koetan arvailla sen syvyyttä. Se ei ollutkaan turhanpäiväinen kolo, ei ollenkaan, se oli oikein kavala ja salaperäinen kolo, jota minun täytyi varoa! Ja tuon kolo-ajatuksen vallassa, kokonaan suunniltani uteliaisuudesta ja pelosta minun täytyi lopulta nousta sängystä ja etsiä käsiini kynäveitseni puolikas mitatakseni sen syvyyden ja vakuuttautuakseni, ettei se ulottunut aivan viereiseen koppiin saakka.
Laskeuduin takaisin vuoteelle yrittääkseni jälleen nukkumista, mutta itse asiassa kamppaillakseni taaskin pimeän kanssa. Sade oli tauonnut ulkona, enkä kuullut ääntäkään. Jonkin aikaa kuuntelin, kuuluisiko askelia kadulta, enkä suonut itselleni rauhaa, ennen kuin olin kuullut jonkun astelevan ohi, äänestä päättäen se oli konstaapeli. Äkkiä napsautan sormiani useita kertoja ja hymyilen. Sepä vasta peijakkaanmoista! Haa! — Minä kuvittelin keksineeni uuden sanan. Nousen istualleni sängyssä ja sanon: sitä ei ole kielessä, minä olen sen keksinyt, kuboaa. Siinä on kirjaimia kuin sanassa, suloisin jumala, mies, sinä olet keksinyt sanan… Kuboaa… jolla on suuri kieliopillinen merkitys.
Istuin silmät auki, hämmästyneenä keksinnöstäni ja hymyillen ilosta. Sitten alan kuiskailla; minua voidaan vakoilla; ja minä aioin pitää keksintöni salassa. Olin päässyt nälän iloiseen hulluuteen; olin tyhjä ja tuskista vapaa, ja ajatukseni kulkivat ohjattomina. Mietiskelen hiljaisuudessa itsekseni. Mitä merkillisimmillä ajatushyppäyksillä koetan tutkia uuden sanani merkitystä. Sen ei tarvinnut merkitä Jumalaa eikä Tivolia, ja kuka oli sanonut, että se merkitsisi eläinnäyttelyä? Puin kiivaasti nyrkkiäni ja toistan vielä: kuka on sanonut, että se merkitsisi eläinnäyttelyä? Kun oikein ajattelin, eihän ollut ensinkään välttämätöntä, että se merkitsisi munalukkoa tai auringonnousua. Tällaiselle sanalle ei ollut vaikeaa löytää merkitystä. Jäisin odottelemaan. Sillä välin voisin kuitenkin nukkua.
Lepään lavitsalla ja hymyilen, mutta en sano mitään, en yhtään mitään. Kuluu muutama minuutti, ja minä hermostun, tuo uusi sana kiusaa minua lakkaamatta, palaa aina takaisin, valtaa koko ajatukseni ja tekee minut vakavaksi. Olin päässyt selvyyteen siitä, mitä se ei merkinnyt, mutta en siitä, mitä se merkitsisi. Sehän on sivuasiat sanoin ääneen itsekseni, puristan käsivarttani ja toistan, että se oli sivuasia. Sana oli, jumalankiitos, löydetty, ja sehän oli pääasia. Mutta ajatus kiusaa minua lakkaamatta ja estää minua vaipumasta uneen; mikään ei ollut minusta tarpeeksi hyvä tuolle tavattoman harvinaiselle sanalle. Vihdoin nousen jälleen vuoteellani istumaan, tartun molemmin käsin päähäni ja sanon: Ei, onhan aivan mahdotonta antaa sen merkitä siirtolaisuutta tai tupakkatehdasta! Jos se olisi merkinnyt jotain sellaista, olisin jo aikoja sitten hyväksynyt sen ja vetänyt johtopäätöksiä. Ei, oikeastaan oli sana omiaan merkitsemään jotain sielullista, tunnetta, sieluntilaa — enkö sitä saattanut käsittää? Ja minä haeskelen muististani, löytääkseni jotakin sielullista. Silloin minusta tuntuu, kuin joku puhuisi, sekaantuisi jaaritteluuni, ja minä vastaan vihaisesti! Mitä vielä? Ei, sinunlaistasi idioottia ei ole toista! Ompelulankaa? Ooh, mene helvettiin! Nyt minun täytyy ihan nauraa! Ja minun täytyi kysyä: Miksi minä olisin velvollinen antamaan sen merkitä ompelulankaa, kun erikoisesti olin sitä merkitystä vastustavalla kannalla? Olin itse keksinyt sanan, ja minulla oli täysi oikeus antaa sen merkitä mitä tahansa, sen puolesta. Mikäli tiesin, en ollut vielä lausunut mielipidettäni…
Mutta ajatukseni joutuivat yhä enemmän epäjärjestykseen. Vihdoin hyppäsin pois sängystä etsimään vesijohtoa. En ollut janoissani, mutta pääni oli kuuma, ja tunsin vaistomaista vedenkaipuuta. Juotuani menin jälleen vuoteelle ja päätin väkisinkin koettaa nukkua. Suljin silmäni ja pakottauduin olemaan rauhallinen. Sillä tavoin lepäsin muutaman minuutin vähääkään liikahtamatta, hiostuin ja tunsin veren kiivaasti virtaavan suonissani. Hei, olipa se kovin huvittavaa, että hän saattoi hakea rahoja siitä paperitötteröstä. Hän yskäisikin vain kerran. Kulkeekohan hän siellä vielä? Istuu minun penkilläni?… Se sininen helmiäinen… laivat…
Avasin silmäni. Kuinka saatoinkaan pitää niitä suljettuina, kun en voinut nukkua? Ja ympärilläni lepäsi sama pimeys, sama selvittämätön musta iankaikkisuus, jota ajatukseni ei voinut käsittää. Mihin saattaisinkaan sitä verrata? Tein mitä epätoivoisimpia ponnistuksia löytääkseni sanan, joka olisi kylliksi musta merkitsemään tätä pimeyttä, sanan, joka olisi niin hirvittävän musta, että se mustaisi suuni, kun mainitsisin sen. Herrajumala, miten pimeä täällä oli! Ja jälleen tulen ajatelleeksi satamaa, laivoja, niitä mustia hirviöitä, jotka siellä odottelivat minua. Ne imisivät minut luokseen ja pitäisivät minut kiinni ja purjehtisivat kanssani yli maiden ja merien, kautta pimeiden valtakuntien, joita kukaan ei ole nähnyt. Tunnen olevani laivalla, joutuvani merelle, leijailevani pilvissä, laskeutuvani, laskeutuvani… Minulta pääsee käheä tuskanhuuto ja tarraudun kiinni sänkyyn; olin ollut vaarallisella retkellä, pudonnut alas kuin kivi läpi ilman. Miten tunsinkaan itseni vapautuneeksi, kun iskin käteni kovaa lavitsaa vasten! Sellaista on kuolema, lausuin itsekseni, nyt sinä kuolet! Ja minä lepäsin hetkisen ajatellen, että nyt minä kuolisin. Sitten hypähdin istumaan vuoteellani ja kysyin ankarasti: kuka sanoi, että minun pitäisi kuolla? Jos olen itse keksinyt sanan, niin olen täysin oikeutettu itse määräämään, mitä sen tulee merkitä… Kuulin itse, että kuvittelin, kuulin sen vielä puhuessani. Hulluuteni oli heikkouden ja väsymyksen deliriumia, mutta tajuton en ollut. Ja yhtäkkiä välähti aivoissani ajatus, että olin tullut hulluksi. Kauhun vallassa nousen sängystä. Hapuilen ovelle, jota yritän avata, heittäydyn pari kertaa sitä vasten särkeäkseni sen, nojaan pääni seinää vasten, vaikeroin ääneen, puren sormiani, itken ja kiroilen…
Kaikkialla oli rauhallista; ainoastaan oma ääneni kajahti takaisin seinistä. Olin kaatunut lattialle, jaksamatta enää mekastaa kopissa. Silloin näen seinässä himmottavan harmaan neliön, vivahduksen vaaleasta, aavistuksen — se oli valoa. Tunsin sen olevan valoa, tunsin ruumiini joka solulla. Ooh, miten ihanasti hengähdin! Heittäydyin pitkin pituuttani lattialle ja itkin ilosta tuon siunatun valohäivän johdosta, nyyhkytin kiitollisuudesta, suutelin ikkunaa kohti ja käyttäydyin kuin hullu. Ja tälläkin hetkellä minä olin täysin tietoinen siitä, mitä tein. Kaikki murhe oli yhtäkkiä poistunut, kaikki epätoivo ja tuska laannut, eikä minulla ollut yhtään täyttymätöntä toivoa, niin etäälle kuin ajatukseni saattoi entää. Rupesin istumaan lattialle, panin käteni ristiin ja odotin kärsivällisesti päivän nousua.
Millainen yö tämä olikaan ollut! Ettei melua sentään ollut kuultu, ajattelin ihmeissäni. Mutta minähän olinkin varatussa osastossa, korkealla kaikkien vankien yläpuolella. Asunnoton valtioneuvos, jos niin voisin sanoa. Yhäti mitä parhaimmalla tuulella, katse suunnattuna yhä vaalenevaa ruutua kohti huvitin itseäni kuvittelemalla olevani valtioneuvos, nimitin itseäni von Tangeniksi ja sovitin puheeni hallitustyyliin. Kuvitteluni eivät olleet lakanneet, olin ainoastaan vähemmän hermostunut. Kun vain en olisi tehnyt tuota valitettavaa ajattelemattomuutta, että olin jättänyt lompakkoni kotiin. Kaiketi minulla oli kunnia saattaa herra valtioneuvos vuoteelle? Ja mitä ankarimman vakavuuden vallassa, monin tempuin menin lavitsan luo ja laskeuduin vuoteelle.
Oli tullut jo niin valoisa, että saatoin jotenkuten erottaa kopin suuruuden, ja hiukkasta myöhemmin voin nähdä tukevan ovenrivan. Tämä rauhoitti minua, yksitoikkoinen pimeys, niin kiusoittavan paksu, että se esti minua näkemästä itseäni, oli voitettu, vereni rauhoittui ja kohta tunsin silmieni painuvan umpeen.
Minut herätti pari iskua ovelleni. Kiiruimman kaupalla hypähdin ylös ja pukeuduin nopeasti, vaatteeni olivat vielä eilisestä likomärät.
"Ilmoittautukaa alhaalla päivystäjälle", sanoi konstaapeli.
Oliko siis jälleen muodollisuuksia kestettävänä! ajattelin peloissani.
Jouduin suureen huoneeseen, missä istui kolme-, neljäkymmentä ihmistä, kaikki asunnottomia. Ja heidän nimensä huudettiin yksi toisensa jälkeen pöytäkirjan mukaan, kukin sai lipun, jolla voi saada ruokaa. Päivystäjä sanoi aina vieressään olevalle konstaapelille:
"Saiko hän lipun? Niin, älkää unohtako antaa heille lippua. Ne näyttävät olevan aterian tarpeessa."
Ja minä seisoin katsellen noita lippuja ja toivoin myös saavani sellaisen.
"Andreas Tangen, sanomalehtimies!"
Astuin esiin ja kumarsin.
"No kuinka te olette tänne joutunut?"
Selitin asian kokonaisuudessaan, kerroin saman jutun kuin eilen illallakin, valehtelin avosilmin ja värähtämättä, valehtelin rehellisesti: Ollut hiukan liian myöhään ulkona, ikävä kyllä… ravintolassa… hävittänyt portin avaimen…
"Niin", sanoi hän hymyillen, "sellaista se on! Oletteko nukkunut hyvin?"
"Kuin valtioneuvos!" vastasin. "Kuin valtioneuvos!"
"Se ilahuttaa minua!" sanoi hän ja nousi seisomaan. "Hyvästi!"
Ja minä läksin.
Lippu, lippu minullekin! En ole syönyt kolmeen päivään ja yöhön. Leipää! Mutta kukaan ei siellä tarjonnut minulle lippua, enkä uskaltanut sellaista pyytää. Se olisi heti herättänyt epäilyksiä. Alettaisiin penkoa yksityisasioitani ja tutkia, kuka minä oikeastaan olin; minut vangittaisiin väärien tietojen antamisesta. — Pää pystyssä, ryhti kuin miljoonikon ja kädet takkini liepeessä astun ulos raatihuoneelta.
Aurinko paistoi jo lämpimästi, kello oli kymmenen ja hyörinä Youngin torilla oli täydessä käynnissä. Minnekähän minä menisin? Koetan taskuani ja tunnustelen käsikirjoitustani; kun kello tulisi yksitoista, voisin yrittää tavata toimittajaa. Seison hetkisen kaiteen vieressä ja tarkastelen alapuolella vilisevää elämää, sillä välin olivat vaatteeni alkaneet höyrytä. Nälkä palasi jälleen, kaiveli rintaani milloin mistäkin paikasta, tuikkasi kipeästi. Eikö minulla tosiaankaan ollut ystävää, tuttavaa, jonka puoleen voisin kääntyä? Haeskelen muististani löytääkseni miehen, jolla olisi kymmenen äyriä, enkä löydä. Oli sentään kaunis päivä, ympärilläni oli runsaasti päivänpaistetta ja runsaasti valoa; taivas väreili kuin hieno meri kunnaiden yllä…
Tietämättäni jouduin matkalle asuntoani kohti.
Nälkäni oli ankara, ja minä löysin kadulta lastun pureskellakseni. Se auttoi. Kas, kun en ollut ennen ajatellut sitä!
Portti oli auki, tallimies sanoi tavalliseen tapaan hyvää huomenta.
"Kaunis ilma!" sanoi hän.
"Niin", vastasin minä. Siinä kaikki mitä keksin sanoa. Voisinkohan pyytää häneltä lainaksi yhtä kruunua? Hän antaisi kyllä mielellään, jos voisi. Olin sitä paitsi kerran auttanut häntä kirjeen kirjoittamisessa.
Hän seisoi harkiten jotain, minkä halusi ilmaista.
"Kaunis ilma, niin. Hm. Minun olisi maksettava emännälle tänään, etteköhän voisi olla niin hyvä ja lainata minulle viisi kruunua, mitä? Vain muutamaksi päiväksi. Olette tehnyt mulle palveluksen ennenkin."
"En, Jens Olaj, en tosiaankaan voi", vastasin. "En nyt. Kenties myöhemmin, ehkä iltapäivällä." Ja minä astelin portaita ylös huoneeseeni.
Heittäysin sänkyyn ja nauroin. Miten mainiota, että hän ehti ennen minua! Kunniani oli pelastettu. Viisi kruunua — Jumala sinua varjelkoon, mies! Olisit yhtä hyvin voinut kysyä minulta viittä höyrykeittiön osaketta tai jotain Akerin herraskartanoa.
Ja kun ajattelin noita viittä kruunua, rupesi minua naurattamaan yhä enemmän. Enkös ollutkin koko mahtava mies, mitä? Viisi kruunua! Kyllä tässä oli sellainen mies! Hilpeyteni kasvoi ja minä antauduin sen valtaan: hyi hittoa, mikä ruoan katku täällä on! Oikein tuore pihvipaistin haju, päivällisen jälkeen, hyi! Ja minä avaan ikkunan, tuulettaakseni pois tuon inhottavan hajun. Tarjoilija, puoli pihviä! Kääntyen pöytään päin, tuohon kehnoon pöytään, jota minun täytyi kirjoittaessani tukea polvillani, minä kumarsin syvään ja kysyin: saanko luvan kysyä, haluatteko juoda lasillisen viiniä? Eikö? Olen Tangen, valtioneuvos Tangen. Ikävä kyllä, olen ollut hiukan myöhään ulkona… Portin avain…
Ja ohjattomina liihottelivat ajatukseni jälleen hurjia ratojaan. Olin yhä tietoinen siitä, että puhuin puuta heinää, enkä lausunut sanaakaan kuulematta ja käsittämättä sitä. Sanoin itselleni: nyt puhelet taas hölynpölyä! Enkä kuitenkaan mahtanut sille mitään. Se oli kuin hereillä lepäämistä ja unissa puhumista. Pääni oli keveä, tuskaton ja painostusta vailla, ja mieleni pilvetön. Lähdin vastaan hangoittelematta purjehtimaan.
Tule sisään! Niin, tule vain sisään! Kuten näet, kaikki on rubiinista. Ylajali, Ylajali! Punainen, hohtava silkkidivaani! Miten kiivaasti hän hengittää! Suutele rakkaani, vielä, vielä! Käsivartesi ovat valkoiset kuin valaanrasva, huulesi hehkuvat… Tarjoilija, pyysin pihviä…
Aurinko paistoi ikkunastani sisään, alapuolellani kuulin hevosen syödä rouskuttavan kauroja. Istuin pureskellen lastuani, innostuneena, iloisena kuin lapsi. Vaistomaisesti olin kädelläni tunnustellut käsikirjoitustani, se ei ollut ajatuksissani, mutta vaisto sanoi minulle, että se oli olemassa, vereni muistutti minulle siitä. Ja minä vedin sen esille.
Se oli kastunut ja minä levitin sen auringonpaisteeseen kuivamaan. Ryhdyin sitten astelemaan edestakaisin huoneessani. Miten masentavalta siellä näyttikään! Lattialla pieniä tallattuja läkkipellin palasia, mutta ei yhtään tuolia, mihin voisi istua, ei edes naulaa tyhjillä seinillä. Kaikki oli viety "sedän" kellariin ja syöty. Pöydällä pari arkkia paperia paksun pölyn peitossa, siinä kaikki omaisuuteni, vanhan vihreän sängynpeiton oli Hans Pauli lainannut minulle muutamia kuukausia sitten… Hans Pauli! Napsautan sormiani. Hans Pauli Petersen on auttava minua! Yritän palauttaa mieleeni hänen osoitteensa. Kuinka saatoinkaan unohtaa Hans Paulin! Hän varmasti suuttuisi kovin kun en ollut heti kääntynyt hänen puoleensa. Tempaan nopeasti hatun päähäni, kokoan käsikirjoitukseni, pistän sen taskuuni ja kiiruhdan portaita alas.
"Kuulehan Jens Olaj", huusin talliin, "uskon aivan varmasti voivani auttaa sinua iltapäivällä!"
Tultuani raatihuoneen luo huomaan, että kello on jo yli yhdentoista, ja päätän samassa lähteä toimitukseen. Konttorin oven ulkopuolella pyörähdin tarkastaakseni, olivatko liuskat järjestyksessä, suoristin ne huolellisesti, panin jälleen taskuuni ja koputin ovelle. Sydämeni jyskytti kuuluvasti, kun astuin sisään.
Saksija istuu tapansa mukaan paikallaan. Kysyn arasti toimittajaa. Ei mitään vastausta. Mies istuu leikellen pikku uutisia maaseutulehdistä.
Uudistan kysymykseni ja astun lähemmäksi.
Toimittaja ei ollut saapunut, ilmoitti vihdoin saksija, nostamatta katsettaan.
Ja milloin hän saapuisi?
Ei voinut sanoa, ei ollenkaan voinut sanoa.
Kauanko toimitus oli avoinna?
Tähän en saanut mitään vastausta, ja minun täytyi lähteä. Saksija ei ollut vilkaissutkaan minuun koko aikana, hän oli kuullut ääneni ja tuntenut siitä minut. Niin huonossa huudossa olet täällä, ajattelin, ei viitsitä edes vastata sinulle. Onkohan se toimittajan määräys. Olin tosin, aina siitä saakka kun kiitetty kymmenen kruunun alakertani oli otettu lehteen, pommittanut häntä tuotteillani, rynnännyt hänen luokseen tuoden käyttökelvottomia töitä, jotka hänen oli täytynyt lukea läpi ja palauttaa minulle. Hän ehkä tahtoi tehdä tästä lopun, ryhtyä varovaisuustoimenpiteisiin… Läksin astelemaan Homandsbytä kohti.
Hans Pauli Petersen oli talonpoikaisylioppilas ja asui viisikerroksisen talon ullakkokamarissa, Hans Pauli Petersen oli siis köyhä mies. Mutta jos hänellä olisi yksikin kruunu, ei hän välittäisi sitä säästää. Saisin sen yhtä varmasti kuin se jo olisi kädessäni. Ja minä astelin iloiten tästä kruunusta koko matkan ja tunsin olevani varma sen saamisesta. Kun tulin ulko-ovelle, oli se suljettu, ja minun täytyi soittaa.
"Haluan puhutella ylioppilas Peterseniä", sanoin ja aioin mennä sisälle, "tiedän hänen huoneensa."
"Ylioppilas Peterseniä?" toistaa palvelijatar. Häntäkö, joka asui ullakolla? Hän oli muuttanut. Niin, palvelijatar ei tosin tietänyt minne, mutta hän oli pyytänyt lähettämään kirjeensä Hennansenille Toldbokadun varrella ja palvelijatar mainitsi numeron.
Täynnä uskoa ja toivoa lähden Toldbokadulle tiedustamaan Hans Paulin osoitetta. Tämä oli minun viimeinen keinoni ja minun täytyi käyttää sitä. Matkalla kuljin vasta rakennetun talon ohi, missä pari puuseppää oli ulkopuolella höyläämässä. Otin kasasta pari puhdasta lastua, pistin toisen suuhuni ja kätkin toisen taskuuni myöhemmäksi. Ja jatkoin matkaani. Läähätin nälästä. Erään leipuriliikkeen ikkunassa olin nähnyt tavattoman suuren kymmenen äyrin leivän, suurimman leivän, mitä sillä hinnalla voi saada…
"Tulen tiedustamaan ylioppilas Petersenin osoitetta."
"Bernt Ankerin katu, numero 10, ullakko." — Olinko sinne menossa? No, sitten olisin ehkä hyvä ja ottaisin mukaani pari kirjettä, jotka olivat saapuneet?
Menen jälleen kaupunkiin, samaa tietä kuin olin tullutkin, kuljen taas puuseppien ohi, jotka nyt istuivat läkkikannu polvien välissä syöden hyvää, lämmintä höyrykeittiön päivällistä, astelen ohi leipuriliikkeen, missä leipä on yhä paikallaan, ja saavun vihdoin Bernt Ankerin kadulle, puolikuolleena väsymyksestä. Ovi oli auki ja minä nousen vaivalloisia portaita ylös ullakolle. Otan kirjeet taskustani saattaakseni Hans Paulin yhdellä iskulla hyvälle tuulelle, kun astuisin sisään. Hän ei varmaankaan kieltäisi minulta tätä apua, kun selittäisin hänelle olosuhteet, ei tosiaankaan. Hans Paulilla oi suuri sydän, sen olin aina sanonut hänestä…
Ovella näin hänen nimikorttinsa: "H. P. Petersen, jumaluusopin yliopp. — matkustanut kotiin."
Lysähdin istumaan, istumaan paljaalle lattialle, lopen väsyneenä, yllätyksen masentamana. Toistan koneellisesti pari kertaa: Matkustanut kotiin! Matkustanut kotiin! Sitten mykistyn äänettömäksi. Silmissäni ei ollut niin kyyneltä, en ajatellut mitään, en tuntenut mitään. Kului kymmenen minuuttia, ehkä kaksikymmentä tai enemmän, istuin yhä samalla paikalla enkä liikauttanut sormeanikaan. Tämä raskas horros oli melkein kuin uinahdus. Kuulen sitten jonkun tulevan portaissa, nousen seisomaan ja sanon:
"Haluaisin tavata ylioppilas Peterseniä — minulla on pari kirjettä hänelle."
"Hän on matkustanut kotiin", vastaa vaimo. "Mutta hän tulee takaisin loman jälkeen. Kirjeet voin kyllä ottaa, jos haluatte."
"Kyllä kiitos, sepä oli oikein hyvä", sanoin, "sittenpähän hän ne saa, kun tulee. Niissä saattaa olla tärkeitä asioita. Hyvästi!"
Ulos päästyäni pysähdyin keskellä katua ja lausuin ääneen nyrkkiä puiden: Minä sanon sinulle, rakas herra Jumala: sinä olet ynseä! Ja minä nyökkään raivoissani, hammasta purren pilviä kohti: hitto vieköön, sinä olet ynseä!
Kuljin muutaman askelen ja pysähdyin jälleen. Äkkiä muuttaen sävyä hypistelen käsiäni, panen pääni vinoon ja kysyn suloisella, hurskaalla äänellä: oletko kääntynyt hänenkin puoleensa, lapseni?
Se ei kuulostanut oikein vakuuttavalta.
Isolla H:lla, sanon, isolla kuin tuomiokirkko! Uudelleen siis: oletko huutanut Häntä avuksesi, lapseni? ja minä taivutan pääni alas, teen ääneni surkeaksi ja vastaan: En!
Sekään ei kuulostanut oikein vakuuttavalta.
Ethän voi teeskennellä, senkin narri! Kyllä, on sinun sanottava, kyllä, minä olen huutanut Isää Jumalaa avukseni! ja sinun tulee saada ääneesi surkein sävy, mitä milloinkaan olet kuullut. No, uudelleen siis! Se kuulosti paremmalta. Mutta sinun täytyy huoata, huoata kuin kouristustautinen hevonen. Noin!
Siinä minä astelen opettaen itselleni teeskentelyä, poljen kärsimättömänä jalkaani, kun en onnistu, ja haukun itseäni pölkkypääksi, kun hämmästyneet ohikulkijat kääntyvät minua katsomaan.
Pureskelin lakkaamatta lastuani ja hoippuilin niin nopeasti kuin voin katuja pitkin. Saavuin kohta rautatietorille. Vapahtajamme kirkon tornikello osoitti puolta kahta. Seisoin hetkisen aprikoiden. Väsymyksen hiki nousi kasvoilleni ja valui silmiini. Saatapa minua sillalle! sanoin itselleni. Tarkoitan, jos sinulla on aikaa. Ja minä kumarsin itselleni ja menin rautatiesillalle.
Laivoja satamassa, meri aaltoilevana auringonpaisteessa. Kaikkialla vilkasta liikettä, höyrypillien vihellyksiä, kantajia taakka hartioilla, reippaita nostolauluja, jotka kajahtelevat aluksista. Pullamuija istuu lähettyvilläni nuokottaen ruskeaa nenäänsä tavarainsa yli, pieni pöytä hänen edessään on viekoittelevan täynnä herkkuja, ja vastenmielisyyttä tuntien käännyn toisaanne päin. Hän täyttää koko sataman ruoanhajullaan, hyi sentään, ikkunat auki! Käännyn erään herran puoleen, joka istuu vierelläni ja esitän hänelle vakuuttavasti, millainen epäkohta on, että pullamuijia on siellä täällä… Eikö? Niin, mutta täytyisihän hänen kuitenkin myöntää, että… Mutta tuo kelpo mies aavisti pahaa eikä antanut minun edes puhua loppuun, kun hän jo nousi ja läksi. Minä nousin myös ja seurasin häntä lujasti päättäen vakuuttaa miehelle, että hän oli väärässä.
"Ottamalla sentään huomioon terveydelliset olosuhteet", sanoin minä ja taputin häntä olalle…
"Anteeksi, olen täällä muukalainen enkä tunne terveydellisiä olosuhteita", sanoi hän tuijottaen minuun peloissaan.
No, se muutti asian, kun hän oli muukalainen… Enkö voisi tehdä hänelle jotain palvelusta? Opastaa kaupungilla? Eikö? Sillä se tuottaisi minulle huvia, eikä se maksaisi hänelle mitään…
Mutta mies tahtoi ehdottomasti päästä minusta ja harppasi kiiruusti kadun yli toiselle käytävälle.
Menin takaisin istumaan penkilleni. Olin hyvin levoton, ja suuri liirasoitin, jota oli alettu soittaa vähän kauempana, vaikutti minuun vielä pahemmin. Lujaa, metallista soittoa, pätkä Weberiä, minkä ohella pieni tyttö laulaa surullista laulua. Liiran huilumainen, intohimoinen sävel tunkeutuu vereeni saakka, hermoni alkavat väristä ikään kuin samassa äänilajissa ja hetkisen kuluttua alan penkilläni hyräillä mukana. Mitä kaikkea päähän juolahtaakaan, kun on nälkäinen! Tunnen joutuvani noiden sävelien valtaan, haihtuvani säveleksi, minä lähden virtaamaan, ja tunnen aivan selvästi, miten minä virtaan, leijailen korkealla vuorten yllä, tanssien valoisiin avaruuksiin…
"Yksi äyri!" sanoo pikku liiratyttö ja ojentaa läkkilautastaan, "vain yksi äyri!"
"Kyllä", vastaan vaistomaisesti, ja hyökkään pystyyn tutkien taskujani. Mutta lapsi uskoo, että minä tahdon vain pilailla hänen kanssaan, ja poistuu heti, sanaakaan virkkamatta. Tämä äänetön kärsivällisyys oli minusta liian suuri; jos hän olisi haukkunut minua, olisi se sopinut paremmin, tuska repi minua ja minä huusin hänet takaisin. Minulla ei ole äyriäkään, sanoin, mutta olen muistava sinua myöhemmin, kenties huomenna… Mikä sinun nimesi? Niin, se oli sievä nimi, en tulisi sitä unohtamaan. Siis huomenna…
Käsitin hyvin, ettei hän uskonut minua, vaikka hän ei sanonut sanaakaan, ja minä itkin epätoivoissani, että tuo pikku katutyttö ei tahtonut uskoa minua. Vielä kerran huusin hänet takaisin, avasin nopeasti nuttuni ja tahdoin antaa hänelle liivini. Annan sinulle palkkion, sanoin, odotahan vain hetkinen…
Eikä minulla ollutkaan liivejä.
Kuinka olinkaan saattanut hakea niitä! Oli kulunut viikkoja siitä kun olin sellaiset omistanut. Mitä minä teinkään? Hämmästynyt tyttö ei odottanut enää, vaan poistui nopeasti. Ja minun täytyi antaa hänen mennä. Väkeä kerääntyi ympärilleni ja nauroi ääneen, poliisi tunkeutuu luokseni ja haluaa tietää, mitä on tekeillä.
"Ei mitään", vastaan minä, "ei yhtään mitään! Tahdoin vain antaa tuolle pikku tytölle liivini… hänen isälleen… sille teidän ei tarvitse nauraa. Voisin vain mennä kotiin ja ottaa toiset ylleni!"
"Ei mitään katurähinää!" sanoo konstaapeli. "Kas niin, mars!" Ja hän tuuppaa minua lähtemään. "Ovatko nämä teidän papereitanne?" huutaa hän jälkeeni.
Kyllä, hitto vieköön, sanomalehtiartikkelini, monta tärkeää kirjoitelmaa! Kuinka saatoinkaan olla niin varomaton…
Saan käsikirjoituksen käteeni, vakuuttaudun, että se on järjestyksessä ja lähden, hetkeksikään pysähtymättä tai ympärilleni vilkaisematta, lehden toimitukseen. Vapahtajamme kirkon kello oli nyt neljä.
Toimitus on suljettu. Hiivin hiljaa portaita alas, arkana kuin varas, ja pysähdyn neuvottomana ulko-oven eteen. Mitä minä nyt tekisin? Nojaudun muuria vasten, tuijotan kiveykseen ja mietiskelen. Jalkojeni edessä loistaa nuppineula, ja minä kumarrun ottamaan sen ylös. Mitähän, jos irrottaisin napit nutustani, mitähän minä niistä saisin? Se ei ehkä hyödyttäisi, napit olivat nappeja, mutta minä tarkastelin niitä kaikilta puolilta ja huomasin, että ne olivat melkein kuin uudet. Se oli mainio ajatus sittenkin, minä voisin leikata ne irti kynäveitselläni ja viedä ne kellariin. Toivo siitä, että voisin myydä viisi nappia, virkisti minua heti, ja minä sanoin: Kas, kas, rupeaa luonnistamaan! Ilo sai minut valtoihinsa ja minä ryhdyin heti irrottamaan nappeja, yhden toisensa jälkeen. Sillä aikaa minä juttelin hiljaa itsekseni näin:
Niin, nähkääs, on tultu hiukan köyhäksi, satunnainen pula… Kuluneita, sanotte? Älkää puhuko pötyä. Tahdonpa nähdä sen, joka kuluttaa vähemmän nappeja kuin minä. Kuljen aina nuttu auki, sanon teille, se on tullut minulle tavaksi, omituisuudeksi… Ei, ei, kun ette tahdo, niin! Mutta minä tahdon niistä kymmenen äyriä vähintään… Ei, herrajumala, kuka on sanonut, että ne sitä olisivat? Voitte pitää suunne kiinni ja antaa minun olla rauhassa… Niin, niin, voittehan sitten hakea poliisin. Minä odotan täällä, kun te olette poliisia hakemassa. Enkä minä varasta teiltä mitään… No päivää, päivää! Nimeni on siis Tangen, olen ollut hiukan liian myöhään ulkona…
Sitten tulee joku portaissa. Olen silmänräpäyksessä jälleen todellisuudessa, tunnen saksijan ja pistän napit kiiruusti taskuuni. Hän tahtoo mennä ohi, ei edes vastaa tervehdykseeni, saa äkkiä kiirettä tarkastella kynsiään. Pysäytän hänet ja kysyn toimittajaa.
"Ei ole saapuvilla."
"Te valehtelette!" sanoin minä. Ja julkeudella, joka ihmetytti itseänikin, jatkoin: "Minun täytyy puhutella häntä, on tärkeä asia — tietoja pääministerin palatsista."
"No, ettekö voi sanoa sitä sitten minulle?"
"Teille?" sanoin minä ja mittailin saksijaa katseellani.
Se auttoi. Hän seurasi heti mukana ja avasi oven. Nyt oli minulla sydän kurkussa. Purin hampaita lujasti vastakkain, rohkaistakseni itseäni, koputin, ja astuin toimittajan yksityishuoneeseen.
"Päivää! Tekö se olette?" sanoi hän ystävällisesti. "Istukaa."
Jos hän olisi näyttänyt minulle ovea, olisi se ollut tervetulleempaa, tunsin itkun kuristavan kurkkuani ja sanoin:
"Pyydän teiltä anteeksi…"
"Istukaa", toisti hän.
Ja minä istuin ja selitin, että minulla jälleen oli artikkeli, jota halusin hänen lehteensä. Olin paljon ahertanut sen kimpussa, sen valmistaminen oli kysynyt paljon voimia.
"Minä luen sen", sanoi hän ja otti sen. "Vaivaa kysyy teiltä tosin kaikki, mitä kirjoitatte, mutta te olette liian kiihkeä. Kun vain voisitte olla hiukan järkevämpi! Olette kovin kuumeinen. Kuitenkin minä luen sen läpi." Ja hän kääntyi jälleen pöytäänsä päin.
Siinä minä istuin. Uskaltaisinkohan pyytää yhtä kruunua? Selittää hänelle, miksi olin niin kuumeinen? Silloin hän aivan varmasti auttaisi minua, eihän se ollut ensimmäistä kertaa.
Nousin seisomaan. Hm. Mutta viimeksi kun olin ollut hänen luonaan, oli hän valittanut rahanniukkuutta, kuitenkin hän oli lähettänyt laskujen karhuajan keräämään minulle. Ehkäpä nyt tulisi sama juttu. Ei, se ei saisi tapahtua. Enkö nähnyt, että hän oli uppoutunut töihinsä?
"Oliko mitään muuta asiaa?" kysyi hän.
"Ei!" sanoin tehden ääneni lujaksi. "Koskahan saisin jälleen tiedustaa?"
"Oo, milloin vain satutte ohi kulkemaan", vastasi hän, "parin päivän kuluttua tai niin pois päin."
En voinut saada pyyntöäni huuliltani. Tuon miehen ystävällisyys näytti rajattomalta, ja minä kyllä osaisin ottaa sen huomioon. Mieluummin nälkiintyä kuoliaaksi. Ja minä läksin.
En sittenkään kun seisoin ulkona, kadulla ja tunsin jälleen nälän kalvavan, katunut sitä, että olin lähtenyt toimituksesta pyytämättä tuota kruunua. Otin toisen lastun taskustani ja pistin sen suuhuni. Se auttoi jälleen. Miksi en ollut tehnyt sitä ennemmin? Häpeä toki! sanoin ääneen, kuinka voi pälkähtääkään päähäsi pyytää tuolta mieheltä kruunua ja jättää hänet jälleen pulaan? Ja minä tulin oikein röyhkeäksi itseäni kohtaan sen julkeuden johdosta, joka oli juolahtanut mieleeni. Se on, kautta Jumalan, typerintä mitä vielä koskaan olen kuullut! sanoin, hyökätä miehen kimppuun ja melkein kiskoa silmät päästä häneltä, vain sen vuoksi, että tarvitset yhden kruunun, senkin kurja koira! No, mars matkaan! Nopeammin! Nopeammin, senkin pölkkypää! Kyllä minä sinulle opetan!
Aloin juosta, rangaistakseni itseäni, juosta hölkkäsin kadun toisensa jälkeen, ajoin itseäni eteenpäin nieleskellen huudahduksia ja sadattelin hiljaa ja raivokkaasti itselleni, kun halusin pysähtyä. Tällä välin olin joutunut ylhäälle Pilestraedelle. Kun vihdoinkin pysähdyin, melkein itkemäisilläni vihasta, etten voinut juosta kauemmaksi, vapisi koko ruumiini ja minä heittäydyin eräälle porraskivelle istumaan. Ei, seis! sanoin. Ja oikein kiduttaakseni itseäni nousin jälleen ylös ja pakottauduin seisomaan, ja minä nauroin itselleni ja nautin omasta hölmistyksestäni. Vihdoin monen minuutin kuluttua annoin nyökkäyksellä itselleni luvan istuutua, kuitenkin valitsin epämukavimman paikan portaalla.
Herrajumala, oli ihanaa levätä! Kuivasin hien kasvoiltani ja vedin syvään raikasta ilmaa keuhkoihini. Miten olinkaan juossut! Mutta en sitä katunut, olin sen hyvin ansainnut. Miksi olinkaan halunnut pyytää sitä kruunua? Nyt näin seuraukset. Ja minä aloin jutella lempeästi itselleni, antaa neuvoja kuin äiti. Jouduin yhä enemmän liikutuksen valtaan, ja väsyneenä ja voimattomana aloin itkeä. Hiljaista ja sydämellistä itkua, sisäistä, kyyneletöntä nyyhkytystä.
Neljännestunnin tai enemmänkin istuin samalla paikalla. Ihmisiä tuli ja meni, eikä kukaan minua loukannut. Pikku lapsia leikki siellä täällä ympärillä, pieni lintu lauloi puussa kadun toisella puolen.
Poliisikonstaapeli astelee minua kohti.
"Minkä vuoksi siinä istutte?" sanoi hän.
"Minkäkö vuoksi istun tässä?" kysyin minä. "Huvikseni."
"Olen tarkannut teitä puolisen tuntia", sanoi hän. "Olette istunut tässä puoli tuntia?"
"No, jokseenkin", vastasin. "Oliko vielä muutakin asiaa?" Nousin kiukkuisena ja läksin.
Torille tultuani pysähdyin ja katselin alas kadulle päin. Huvikseni!
Oliko sekin vastaus? Väsymyksestä! olisit sanonut ja muuttanut
äänesi surkeaksi — olet nauta, sinä et koskaan opi teeskentelemään!
Uupumuksesta! ja olisit huoannut kuin hevonen.
Tultuani palolaitoksen luo pysähdyin jälleen, uuden päähänpiston johdosta. Napsautin sormiani, päästin röhönaurun, joka hämmästytti ohikulkijoita, ja sanoin: Ei, nyt sinun täytyy tosiaankin mennä pappi Levionin luo. Se sinun täytyy, hitto soikoon, tehdä. Niin, ainoastaan yrittääksesi. Miksipä et sitä keinoa käyttäisi? Onhan niin kaunis ilmakin.
Menin Paschan kirjakauppaan, löysin osoitekalenterista pastori Levionin asunnon ja läksin astelemaan sinne päin. Nyt on tosi kysymyksessä! sanoin, älä nyt epäröi! Omatunto, sanot. Älä lörpöttele, olet liian köyhä omataksesi omaatuntoa. Olet nälkäinen, sitä sinä olet, tullut tärkeälle asialle. Mutta sinun on pantava pää kallelleen ja saatava sointua sanoihisi. Sitä et tahdo, mitä? Silloin en mene askeltakaan etemmäksi, ettäs sen tiedät. Siis: olet sangen tukalassa asemassa, kamppailet pimeyden valtojen ja suurten, äänettömien kummitusten kanssa öisin, niin että vallan hirvittää, näet nälkää ja janoat viiniä ja maitoa etkä sitä saa. Niin pitkälle olet joutunut. Nyt olet täällä etkä omista kerrassaan mitään. Mutta sinä uskot armoon, et ole siis sentään uskoasi kadottanut! Ja silloin on sinun lyötävä kätesi yhteen ja oltava sen näköinen kuin olisit itse saatana uskomaan armoon. Mitä mammonaan tulee, niin vihaat mammonaa kaikissa muodoissa, toinen on asia virsikirjan suhteen, parin kruunun arvoisen muiston… Papin ovella pysähdyin ja luin: "Konttoriaika kello 12-4."
Edelleen, ei turhaa lörpötystä, nyt tehdään totta asioista! Siis, pää kallelleen, vielä hiukan… ja minä soitin ovikelloa.
"Haen pastoria", sanoin palvelustytölle, mutta minun oli mahdoton saada Jumalan nimeä mainituksi.
"Hän on mennyt ulos", vastasi palvelustyttö.
Mennyt ulos! Mennyt ulos! Se luhisti koko suunnitelmani, hämmensi täydellisesti kaikki, mitä olin ajatellut sanoa. Mitä hyötyä minulla oli siis tästä pitkästä matkasta? Siinä minä nyt olin.
"Oliko jotakin erikoista?" kysyi palvelustyttö. "Ei lainkaan!" vastasin, "ei ollenkaan! Oli vain tällainen kaunis Jumalan ilma, sitten halusin tulla tänne häntä tervehtimään."
Siinä nyt seisoin ja siinä seisoi tyttö. Röyhistin tahallani rintaani antaakseni hänen huomata nuppineulan, joka piti nuttuani kiinni, pyysin silmilläni häntä katsomaan, mille asialle olin tullut, mutta se raukka ei ymmärtänyt mitään.
Kaunis Jumalan ilma, niin. Eikö rouvakaan ollut kotona?
Kyllä, mutta hänellä oli reumatismi, lepäsi sohvalla kykenemättä liikkumaan… Halusinko jättää jonkin pyynnön vai mitä?
Ei, ei ollenkaan. Tein vain tällaisia kävelymatkoja silloin tällöin, sain hiukan liikuntaa. Se teki niin hyvää päivällisen jälkeen. —
Läksin paluumatkalle. Mitä hyödytti puhella enää itsensä kanssa? Sitä paitsi olin alkanut tuntea huimausta, toden totta, olin tosiaankin luhistumaisillani. Konttoriaika oli 12-4, minä olin kolkuttanut tuntia liian myöhään, armon aika oli päättynyt!
Suurtorilla istahdin eräälle penkille kirkon luona. Herrajumala, miten synkältä kaikki alkoi näyttää! En itkenyt, olin liiaksi väsynyt, äärimmilleen kiusaantuneena istuin siinä yrittämättä mitään, istuin liikkumattomana ja kärsin nälkää. Rintaa vaivasi eniten, siellä sisällä viilteli aivan merkillisen kipeästi. Ei olisi ollut apua enää lastunkaan pureksimisesta, leukani olivat väsyneet hyödyttömästä työstä, ja minä annoin niiden levätä. Antauduin olemisen nojaan. Lisäksi oli ruskea appelsiinin kuori, jonka olin löytänyt kadulta ja jota heti olin ryhtynyt kaluamaan, tuottanut minulle tuskaa. Olin sairas. Suonet pullottivat sinisinä ranteissani.
Mitä minä oikeastaan olin hommaillut? Juossut koko päivän etsimässä yhtä kruunua, joka pitäisi minut hengissä muutamia tunteja kauemmin. Eikö itse asiassa ollut samantekevää, tapahtuiko se välttämätön päivää aikaisemmin tai päivää myöhemmin. Jos olisin käyttäytynyt kuten kunnon ihmiset, olisin heittäytynyt kuoleman valtaan. Ajatukseni oli tällä hetkellä kirkas. Nyt minä kuolisin, oli syksyn aika, kaikki oli horrostilassa. Olin koettanut kaikkia keinoja, käyttänyt kaikki apulähteet mitä tiesin. Haudoin kaihomielisesti tätä ajatusta, ja joka kerta, kun vielä toivoin mahdollista pelastusta, kuiskasin torjuvasti: Narri, olethan jo alkanut kuolla! Minun pitäisi kirjoittaa pari kirjettä, laittaa kaikki valmiiksi, kuolemaa varten. Minä peseytyisin huolellisesti ja laittaisin vuoteeni siistiksi, pääni minä laskisin parille valkoiselle kirjoituspaperiarkille, puhtaimmalle kapineelle, mikä minulla oli, ja vihreän peiton minä voisin…
Vihreä peitto! Yhtäkkiä hätkähdin aivan hereille, veri kohosi päähäni ja sain ankaran sydämentykytyksen. Nousen penkiltä ja alan kävellä, elämä liikkuu jälleen kaikissa säikeissäni ja minä toistan toistamistani noita yksinäisiä sanoja: Vihreä peitto! Vihreä peitto! Astelen yhä nopeammin kuin olisi mentävä jotakin hakemaan, ja olen hetkisen kuluttua jälleen kotona läkkisepän työhuoneessa.
Pysähtymättä hetkeksikään tai horjumatta päätöksessäni menen sängyn luo ja käärin Hans Paulin peiton kokoon. Olisipa ihmeellistä, jollei hyvä päähänpistoni pelastaisi minua! Tyhmät empimiset, jotka syntyivät minussa, puolittaiset sisäiset huudot jonkinlaisesta häpeätahrasta, ensimmäisestä mustasta merkistä kunniallisuudessani, minä sysäsin syrjään, annoin palttua koko asialle. En ollut mikään pyhimys, en mikään hyveidiootti, minulla oli järki tallella…
Ja minä otin peiton kainalooni ja läksin Stenerkadulle, n:o 5:een.
Koputin ovelle ja astuin suureen vieraaseen saliin, ensi kertaa, kello ovessa kilisi hätäisesti pääni yläpuolella. Mies tulee sisään viereisestä huoneesta, pureskellen, suu täynnä ruokaa ja astuu tiskin taakse.
"Ooh, lainatkaa minulle puoli kruunua näitä silmälasejani vastaan!" sanoin minä, "minä lunastan ne parin päivän kuluttua, varmasti."
"Mitä? Ehei, niissähän on terässangat?"
"Niin."
"Ei, en voi."
"No ei, ettehän te voi. Oikeastaan se olikin leikkiä. Ei, minulla on mukana peitto, jota en oikeastaan enää tarvitse, ja minun pisti päähäni, että te voisitte ehkä päästää minut siitä."
"Minulla on, ikävä kyllä, kokonainen varasto sänkyvaatteita", vastasi hän ja kun minä olin saanut sen levitetyksi auki, heitti hän vain silmäyksen siihen ja huudahti:
"Ei, anteeksi, sitä en tarvitse!"
"Minä halusin näyttää teille ensiksi huonomman puolen", sanoin, "se on paljon parempi toiselta puolelta."
"Niin, niin, mutta se ei auta, minä en halua sitä, ettekä te saa siitä kymmentä äyriä missään paikassa."
"No, onpa surullista, ettei se ole minkään arvoinen", sanoin, "mutta ajattelin, että se voisi mennä jonkun toisen vanhan peiton ohella huutokaupassa."
"Niin, ei, se ei auta."
"Viisikolmatta äyriä?" lausuin.
"Ei, minä en halua sitä ollenkaan, en huoli sitä."
Niinpä otin peiton kainalooni ja menin kotiin.
Olin olevinani niinkuin ei mitään olisi tapahtunut, levitin peiton jälleen sängyn päälle, suoristin sen hyvin tapani mukaan ja koetin poistaa kaikki jäljet viime teostani. Oli mahdotonta, että minä olisin voinut olla täydessä järjessä sillä hetkellä, jolloin päätin tehdä tämän kepposen; kuta enemmän sitä ajattelin, sitä mahdottomammalta se minusta tuntui. Minut mahtoi yllättää jokin heikkouden puuska, jokin sisäinen väsähtämys. Enpäs ollut joutunut tuohon ansaan, minussa oli aavistus, että asiat menisivät hulluun suuntaan, ja olin tarkoituksellisesti yrittänyt ensin pantata silmälasejani. Ja minä iloitsin suuresti, etten ollut saanut tilaisuutta panna täytäntöön tuota rikosta, joka olisi tahrannut kunniani viime hetkeeni saakka.
Läksin jälleen kaupungille.
Istahdin penkille Vapahtajamme kirkon luona, hervahdin nuhjottamaan, pää rinnalla, kiihtymyksestä väsyneenä, sairaana ja nälän raukaisemana. Ja aika kului.
Sain istua tämän hetken rauhassa, ulkona oli hiukan valoisampaa kuin sisällä, minusta tuntui sitä paitsi kuin ei rintavaiva olisi ollut niin ankaraa ulkoilmassa, voisinhan vielä ajoissa ehtiä kotiin.
Ja minä nuhjotin ja ajattelin ja kärsin kovasti. Olin löytänyt pienen kiven, jonka puhdistin takkini hihalla ja pistin suuhuni saadakseni jotain mukellettavaa, muuten en liikahtanut enkä edes katsettani siirtänyt. Ihmisiä tuli ja meni, rattaiden räminä, kavioiden kopina ja ihmisten juttelut täyttivät ilman.
Mutta voisinhan yrittää tarjota nappeja? Siitä ei tietysti olisi mitään hyötyä, ja sitä paitsi olin jokseenkin sairas. Mutta kun oikein ajattelin, niin eiköhän minun olisi kuljettava sieltä "sedän" liikkeen kautta — varsinaisen "setäni" — kun menisin kotiin?
Vihdoin nousin penkiltä ja läksin laahustamaan katuja pitkin. Silmäkulmiani alkoi polttaa, kuume oli nousemassa ja minä kiiruhdin minkä voin. Jälleen kuljin ohi leipuriliikkeen, missä oli se leipä. No, nyt pysähdymme tässä! sanoin teeskennellyn päättävästi. Mutta jospa nyt menisin sisälle ja pyytäisin palasen leipää? Se oli harha-ajatus, päähänpälkähdys, se todellakin johtui mieleeni. Hyi! kuiskasin ja pudistin päätäni. Ja astelin edelleen.
Rebslager-kujalla oli pari rakastavaista kuiskailemassa eräässä porttikäytävässä, vähän kauempana pisti tyttö päänsä ulos ikkunasta. Astelin niin hiljaa ja mietteissäni, kuin olisin pohtinut kaikkea mahdollista — ja tyttö tuli ulos kadulle.
"Mikä sinun on, vanha tuttu? Mitä, oletko sairas? Ai, jumala paratkoon, mitkä kasvot!" Ja tyttö kiepsahti kiireesti takaisin.
Pysähdyin samassa. Mikä minun kasvojani vaivasi? Olinko jo tosiaankin alkanut kuolla? Tunnustelin käsilläni poskiani: laiha, tietysti olin laiha, posket olivat kuin kaksi maljaa, pohja sisäänpäin, mutta herrajumala… ja läksin jälleen laahustamaan eteenpäin.
Mutta pysähdyin taaskin. Mahdoin olla aivan hirvittävän laiha. Ja silmät olivat vajoamaisillaan pään sisään. Minkähän näköinen minä oikeastaan olin? Olipa sekin pirullista, että täytyi rumentua yksistään nälästä! Tunsin raivon vielä kerran riehahtavan, sen viimeisen leimahduksen, jänteeni kouristuvan. Minkälaiset kasvot, mitä? Tässä astelin omaten pään, jonkalaista ei ollut koko maassa, pari nyrkkiä, jotka voisivat jauhaa kaupunginpalvelijan sihtijauhoiksi, ja nälkiinnyin rumaksi keskellä Kristianian kaupunkia! Mitä järkeä ja järjestystä siinä oli. Minä olin Saelissä ahertanut yöt päivät kuin hevonen, joka raahaa pappia, olin lukenut melkein silmät päästäni opinhalusta ja nähnyt nälkää niin että järki oli tahtonut aivoista lähteä — mitä hittoa minä sitä jälleen hankin itselleni? Yksin katutytötkin kaikkosivat minut nähtyään. Mutta nyt siitä olisi tehtävä loppu — ymmärrätkö! — loppu, piruvieköön, siitä olisi tuleva!… Yhä yltyvällä raivolla, hampaita purren ja väsymystä tuntien, itkien ja kiroillen, minä riehakoin ohikulkijoista välittämättä. Aloin taas kiduttaa itseäni, juoksin ehdoin tahdoin otsani vasten lyhtytolppia, iskin kynteni syvälle kämmeniini, purin mielettömästi kieltäni, kun se ei puhunut selvästi, ja nauroin raivokkaasti joka kerta kun se koski ankarasti.
Niin, mutta mitä minun olisi tehtävä? kysyin lopulta itseltäni. Ja minä poljen jalkaani katuun monta kertaa ja toistan: mitä minun on tehtävä? — Muuan herra kulkee juuri ohi ja huomauttaa hymyillen:
"Teidän täytyy mennä pyytämään, että teidät pidätettäisiin."
Katsoin häneen. Hän oli yksi tunnettuja naistenlääkäreitämme, "Herttuaksi" nimitetty. Ei edes hänkään käsittänyt tilaani, mies, jonka tunsin ja jonka kättä olin puristanut. Jäin seisomaan. Pidätettäisiin? Niin, minä olin hullu, hän oli oikeassa. Tunsin hulluutta veressäni, tunsin sen riehuvan aivoissani. Niin minun siis kävisi? Niin, niin! Ja minä aloitin jälleen verkkaisen, surullisen kulkuni. Siihen minä siis joutuisin.
Yhtäkkiä pysähdyn taaskin. Mutta ei pidätetyksi! sanon, ei sitä! Ja minä olin melkein käheä tuskaisesta pelosta. Rukoilin itsekseni, päästelin pyyntöjä, ettei minua pidätettäisi. Silloin joutuisin jälleen raatihuoneelle, minut suljettaisiin pimeään koppiin, missä ei ollut niin valon kipinää. Ei sellaista! Oli vielä muitakin keinoja käytettävissä, joita en ollut koettanut. Ja minä tahdoin koettaa niitä, tahdoin olla hyvin ahkera, ottaa sitä varten hyvää aikaa ja kulkea masentumatta talosta taloon. Olihan esimerkiksi musiikkikauppias Cisler, jonka luona en lainkaan ollut käynyt. Kyllähän keinoja keksittäisiin… Sillä tavoin astelin ja juttelin, kunnes sain itseni melkein itkemään mielenliikutuksesta. Ei vain joutua pidätetyksi!
Cisler? Olikohan se ehkä kohtalon johdatusta? Hänen nimensä oli johtunut mieleeni aiheettomasti, ja hän asui kovin kaukana, mutta minä menisin kuitenkin hänen luokseen, kulkisin hiljaa ja lepäisin välillä. Tunsin paikan, olin ollut siellä usein, ostanut paljon nuotteja niinä entisinä hyvinä aikoina. Pyytäisinkö puoli kruunua? Se ehkä oudoksuttaisi häntä, minä pyytäisin kokonaisen.
Menin kauppaan ja kysyin johtajaa; minut ohjattiin hänen konttoriinsa. Siellä istui mies, kauniina, kuosikkaasti pukeutuneena, tarkastelemassa laskuja.
Sammalsin anteeksipyynnön ja esitin asiani. Pakotettuna kääntymään hänen puoleensa… ei kestäisi kauan kun maksaisin sen takaisin… kun saisin palkkion sanomalehtiartikkelistani… Hän tekisi minulle suuren hyväntyön…
Vielä minun puhuessani hän kääntyi pöytäänsä päin ja jatkoi työtään. Kun olin lopettanut, vilkaisi hän minuun, pudisti kaunista päätään ja sanoi: "Ei!" Ainoastaan: ei. Ei mitään selityksiä. Ei sanaakaan muuta.
Polveni tutisivat ankarasti, ja minä nojasin pientä kiilloitettua aidaketta vasten. Päätin yrittää vielä kerran. Miksi piti juuri hänen nimensä juolahtaa mieleeni, kun olin kaukana Vaterlandissa [kaupunginosa Kristianiassa. Suom. huomautus]. Tunsin muutamia pistoksia vasemmassa kupeessani ja aloin hiestyä. Hm! Olin tosiaankin hyvin huonossa tilassa, sanoin, jokseenkin sairas, ikävä kyllä; varmasti ei kuluisi kuin pari päivää kun jo maksaisin sen takaisin. Jos hän tahtoisi olla niin suopea?
"Hyvä mies, miksi te tulette minun luokseni?" sanoi hän. "Olette minulle aivan tuntematon, kadulta tullut. Menkää lehteen, missä teidät tunnetaan."
"Mutta vain täksi illaksi!" sanoin minä. "Toimitus on jo suljettu, ja minä olen nyt hyvin nälissäni."
Hän pudisti yhä päätään ja jatkoi sen pudistamista vielä sittenkin, kun olin jo tarttunut ovenripaan.
"Hyvästi!" sanoin.
Se ei ollutkaan kohtalon johdatusta, ajattelin ja hymyilin katkerasti; niin korkealta voisin minäkin viitata, jos niikseen tuli. Laahustin eteenpäin kautta korttelin toisensa jälkeen, välistä lepäsin jollakin portaalla. Kunpa vain en joutuisi pidätetyksi! Koppikauhu vaivasi minua koko ajan, ei jättänyt minua lainkaan rauhaan! Joka kerta, kun näin konstaapelin matkallani, pujahdin sivukadulle, välttääkseni tulemasta häntä vastaan. Nyt laskemme sata askelta, sanoin, ja koetamme jälleen onneamme! Kerrankin neuvo keksitään…
Oli pienenlainen lankakauppa, paikka missä en koskaan aikaisemmin ollut käynyt. Mies tiskin takana, sisempänä konttori posliinisine ovikyltteineen, pakkoja täynnä olevia hyllyjä ja pöytiä pitkä rivi. Odotin, kunnes viimeinen ostaja oli lähtenyt kaupasta, nuori nainen hymykuoppineen. Miten onnelliselta hän näytti! En hennonut yrittää kiinnittää hänen huomiotaan nutussani olevaan nuppineulaan; käännyin poispäin, ja rintani nyyhkytti.
"Haluatteko jotakin?" kysyi apulainen.
"Onko johtaja tavattavissa?" sanoin.
"Hän on tunturimatkalla Jotunheimissä", vastasi hän. "Olisiko jotakin erikoista asiaa, mitä?"
"Olisin pyytänyt muutamia äyrejä ruokaa varten", sanoin ja koetin hymyillä; "olen nälissäni eikä minulla ole yhtään äyriä."
"Olette siis yhtä rikas kuin minäkin", sanoi hän ja ryhtyi järjestelemään lankapakkojaan.
"Oi, älkää ajako minua pois — ei nyt!" sanoin tuntien samalla kylmiä väristyksiä koko ruumiissani. "Olen todellakin melkein kuollut nälästä, on kulunut jo monta päivää siitä kun nautin jotakin."
Äärimmäisen vakavana, sanomatta mitään, hän ryhtyi kääntelemään taskujaan nurin, yhden toisensa jälkeen. Enkö voinut uskoa hänen sanojaan, mitä?
"Vain viisi äyriä?" sanoin. "Niin, saatte kymmenen takaisin parin päivän kuluttua."
"Hyvä mies, tahdotteko, että varastaisin laatikosta?" kysyi hän kärsimättömästi.
"Niin", sanoin, "ottakaa viisi äyriä laatikosta."
"Sitä en tee", virkkoi hän, ja lisäsi: "Ja sallikaa minun sanoa teille samalla, että nyt tämä voi jo riittää."
Läksin ulos, sairaana nälästä ja kuumana häpeästä. Olin tekeytynyt koiraksi, joka halusi viheliäisintä luuta, enkä ollut saanut sitä. Ei, nyt tästä täytyi tulla loppu! Olin tosiaankin joutunut liian pitkälle. Olin pysytellyt hengissä niin monta vuotta, seisonut suorana niin kovina hetkinä, ja nyt olin äkkiä vajonnut röyhkeään kerjäläisyyteen. Tämä yksi päivä oli raaistanut koko ajatuskykyni, täyttänyt mieleni häpeämättömyydellä. Olin alentunut tekeytymään surkuteltavaksi ja seisonut ja itkenyt pienimpien rihkamakauppiaiden edessä. Ja mitä se oli hyödyttänyt? Enkö edelleenkin ollut ilman suuhunpantavaa. Olin saavuttanut sen, että olin kyllästynyt itseeni. Niin, niin, nyt tästä täytyi tulla loppui Juuri nyt suljettaisiin kotiportti, ja minun täytyi kiiruhtaa, jollen haluaisi levätä jälleen raatihuoneella…
Tämä antoi minulle voimia; raatihuoneella en tahtonut levätä. Ruumis kumarassa, kädelläni painaen vasenta kylkeäni vaimentaakseni hiukan pistoksia, mennä kuukertelin eteenpäin, pidin katseeni suunnattuna katukäytävään, etten pakottaisi mahdollisia tuttavia tervehtimään, ja kiiruhdin paloasemaa kohti. Jumalan kiitos, kello oli vain seitsemän Vapahtajamme kirkon tornissa, minulla oli vielä kolme tuntia, ennen kuin portti suljettaisiin. Miten olinkin ollut peloissani!
Sitten ei jäisi yhtään keinoa yrittämättä, olisin tehnyt kaiken voitavani. Että tosiaankaan ei saattanut kertaakaan onnistua koko päivänä! ajattelin. Jos kertoisin sen jollekin, niin kukaan ei sitä uskoisi, ja jos sen kirjoittaisin paperille, sanottaisiin, että se oli tehtyä. Ei ainoassakaan paikassa! Niin, niin, sitä ei tarvinnut harmitella; ennen kaikkea en saisi olla enää surkuteltava. Hyi, se oli iljettävää, vakuutan sinulle, sinä tympäiset minua! Kun kaikki toivo oli mennyttä, niin se oli mennyttä. Enkö muuten voisi varastaa kourallista kauroja tallista? Se oli vain valon pilkahdus — minä tiesin, että talli oli suljettu.
Otin asian tyynesti ja astuskelin kotiin päin. Tunsin janoa, ilokseni ensi kerran koko päivänä, ja minä etsiskelin paikkaa, mistä voisin juoda. Olin tullut liian kauas myymälöiden luota enkä yksityisasuntoon halunnut mennä; voisin ehkä odottaa siksi kunnes tulisin kotiin; siihen menisi neljännestunnin aika. Ei ollut lainkaan sanottu, että voisin pitää sisälläni vettäkään; vatsani ei sietänyt enää mitään; tunsin, että minua vaivasi sylkikin, jota nieleskelin.
Mutta napit? En ollut vielä ollenkaan yrittänyt nappeja tarjota. Silloin pysähdyin ja rupesin hymyilemään. Ehkäpä siinä sittenkin olisi keino! En ollut vielä aivan tuomittu! Minä saisin aivan varmasti niillä kymmenen äyriä, huomenna jostakin toiset kymmenen, ja torstaina saisin maksun sanomalehtiartikkelistani. Saisinpa nähdä, se luonnistaisi! Että tosiaankin saatoin unohtaa napit! Otin ne taskustani ja katselin niitä kulkiessani; silmäni himmenivät ilosta, en nähnyt katua jolla astelin.
Miten hyvin tunsinkaan sen suuren kellarin, paikan, minne olin pujahtanut pimeinä iltoina, verenimijä-ystäväni luo. Toinen toisensa jälkeen olivat kapistukseni hävinneet sinne, pikku esineet, viimeinen kirjani. Huutokauppapäivänä menin mielelläni sinne katsomaan, ja minä riemuitsin joka kerta, kun huomasin kirjani joutuvan hyviin käsiin. Näyttelijä Magelsenilla oli kelloni, ja siitä minä olin melkein ylpeä; erään vuosikalenterin, missä olivat ensimmäiset pienet runokokeeni, oli muuan tuttava ostanut, ja palttooni oli joutunut eräälle valokuvaajalle lainattavaksi ateljeessa. Joten mistään ei ollut pahaa sanottavaa.
Pidin napit valmiina kädessäni ja astuin sisään. "Setä" istuu pöytänsä ääressä kirjoittamassa.
"Minulla ei ole mitään kiirettä", sanon, peläten häiritseväni häntä ja saattavani hänet kärsimättömäksi esittämällä asiani. Ääneni kuulosti kummallisen oudolta, tuskin tunsin sitä enää omakseni, ja sydämeni paukutti kuin vasara.
Hän tuli hymyillen vastaani, tapansa mukaan, pani molemmat kätensä tiskille ja katsoi minua silmiin, sanaakaan virkkamatta.
Niin, minulla oli jotakin mukana, josta halusin kysyä, voisiko hän sitä tarvita… jotakin, joka oli vain tiellä kotona, vakuutan teille, aivan vaivana… muutamia nappeja.
No, mitä, minkälaisia nappeja? Ja hän suuntaa katseensa käteeni.
Eikö hän voisi antaa minulle niistä muutamia äyrejä?… Niin monta kuin hän itse katsoisi sopivaksi… Aivan hänen oman mielensä mukaan…
Noista napeista? Ja "setä" tuijottaa ihmeissään minuun. Noista napeista?
Vain yhtä sikaria varten, tai mitä hän itse haluaisi. Satuin kulkemaan ohi ja tahdoin kuulostaa.
Silloin nauroi tuo vanha panttilainaaja ja kääntyi takaisin pöytänsä ääreen, sanaakaan sanomatta. En oikeastaan ollut toivonut niin paljon, ja kuitenkin olin ajatellut mahdollisuutta, että tulisin autetuksi. Tuo nauru oli kuolintuomioni. Ei kai hyödyttäisi nytkään tarjota silmälaseja?
Minä antaisin luonnollisesti silmälasit mennä mukana, sehän on selvä, sanoin sitten ja otin ne käteeni. Vain kymmenen äyriä, tai, jos hän tahtoisi, viisi äyriä?
"Tiedättehän, etten voi lainata silmälasejanne vastaan", sanoi "setä"; "olen sanonut sen teille jo ennen."
"Mutta minä tarvitsen postimerkin", lausuin; en voinut edes saada lähetetyksi kirjeitä, joita minun piti kirjoittaa. "Kymmenen tai viiden äyrin postimerkki, aivan, miten itse haluatte."
"Jumala teitä siunatkoon ja menkää tiehenne!" vastasi hän ja viittasi kädellään minua poistumaan.
Niin, niin, saa sitten olla! virkoin itsekseni. Koneellisesti asetin silmälasit jälleen nenälleni, otin napit käteeni ja läksin; sanoin hyvää yötä ja suljin oven jälkeeni, kuten tavallista. Kas niin, mitään ei ollut enää tehtävissä! Ulko-ovella pysähdyin ja katselin vielä nappeja. Että hän ei lainkaan niitä halunnut! sanoin; ne ovat kuitenkin melkein uusia nappeja; en voi sitä käsittää!
Seisoessani siinä näissä mietteissäni totesin erään miehen pyrkivän ohitseni kellariin. Mennessään hän hiukan töytäisi minua; pyysimme kumpikin anteeksi, ja minä käännyin katsomaan häntä.
"Hei, sinäkö se oletkin?" sanoi hän äkkiä alhaalla portailla. Hän tuli ylös, ja minä tunsin hänet. "Herra siunatkoon, minkä näköinen sinä olet!" sanoi hän. "Mitä sinä täällä olet tehnyt?"
"Ooh — ollut asioilla. Aiot sinne alas, näen mä?"
"Niin. Mitä sinä olet sinne tarjonnut?"
Polveni tutisivat, nojasin seinää vasten ja ojensin käteni, jossa olivat napit.
"Mitä hittoa?" huudahti hän. "Ei, nyt se menee liian pitkälle!"
"Hyvää yötä!" sanoin ja halusin mennä, tunsin itkun pyrkivän ulos rinnastani.
"Ei, odotas hetkinen!" sanoi hän. Mitäpä minä odottaisin? Hänhän oli itse matkalla "sedän" luo, vei ehkä kihlasormustaan, oli nähnyt nälkää useita päiviä, oli velkaa emännälleen. "Kyllä", vastasin, "jos palaat pian…"
"Tietysti", sanoi hän ja tarttui käsivarteeni, "mutta minä sanon sinulle, minä en usko sinua, olet idiootti, parasta, että seuraat mukana."
Käsitin, mitä hän tahtoi, minussa välähti äkkiä kipinä kunniantuntoa ja vastasin:
"En voi! Olen luvannut olla Bernt Ankerin kadulla puoli kahdeksan, ja…"
"Puoli kahdeksan, aivan niin! Mutta nyt on kello kahdeksan. Tässä minä seison kello kädessä, menen juuri tarjoamaan. Kas niin, sisään, sinä nälkäinen synninkyörä! Saan vähintään viisi kruunua sinulle."
Ja hän tuuppasi minut sisälle.