Nälkä

by Knut Hamsun

KOLMAS OSA

Viikon verran elelin ilossa ja ihanuudessa.

Olin voittanut pahimman tälläkin kertaa, minulla oli ruokaa joka päivä, elämänrohkeuteni kasvoi, ja minä pistin raudan toisensa jälkeen tuleen. Minulla oli työn alaisena kolme, neljä artikkelia, jotka riistivät köyhistä aivoistani jokaisen kipinän, jokaisen ajatuksen, mikä niissä syntyi, ja minusta se näytti sujuvan paremmin kuin ennen. Viime artikkelini, josta olin nähnyt niin paljon vaivaa ja johon olin kiinnittänyt niin paljon toiveita, oli toimittaja jo palauttanut, ja minä olin hävittänyt sen heti, äkäpäissäni, loukkautuneena, lukematta sitä läpi uudelleen. Ajan oloon aioin yrittää tarjota töitäni toiseen lehteen, avatakseni itselleni uusia tulolähteitä. Pahimmassa tapauksessa, jollei sekään auttaisi, voisin pyrkiä laivoihin; "Nunna" oli lähtövalmiina laiturissa, ja minä voisin ehkä saada siinä työtä Arkangeliin saakka, vai minne sen tarkoitus oli lähteä. Joten minulla oli mahdollisuuksia monilla tahoilla.

Viimeinen ankara aika oli pidellyt minua hiukan pahasti; tukkani alkoi lähteä, päänsärky oli myös hyvin kiusallista, varsinkin aamuisin, eikä hermostuneisuus ottanut hävitäkseen. Istuin päivällä kirjoitellen kädet riepuihin käärittyinä, yksistään senvuoksi, etten sietänyt omaa hengitystäni niihin. Kun Jens Olaj alapuolellani iski tallin oven lujasti kiinni tai koira alkoi takapihalla haukkua, kulki kylmän väristys kautta luiden ja ydinten. Olin jokseenkin huonossa kunnossa.

Päivät päästään ahersin työssäni, tuskin sain itselleni aikaa ruoan hotaisemiseen, ennen kuin jälleen istahdin kirjoittamaan. Tällöin oli sekä sänkyni että pieni, ontuva pöytäni täynnä luonnoksia ja kirjoitettuja liuskoja, joita vuorotellen valmistelin, liitin uusia seikkoja, jotka päivän pitkään saattoivat juolahtaa mieleen, korjailin, virkistin kuolleita kohtia lisäämällä sinne tänne värikkään sanan, uurastin eteenpäin lause lauseelta nähden mitä suurinta vaivaa. Eräänä iltapäivänä oli vihdoin yksi artikkeleistani valmis, onnellisena ja iloisena pistin sen taskuuni ja läksin "komendöörin" luo. Olikin jo aika ryhtyä hommailemaan rahaa, minulla ei ollutkaan enää monta äyriä jäljellä.

"Komendööri" pyysi minua istumaan hetkiseksi, niin voisi hän heti… ja hän jatkoi kirjoittamistaan.

Tarkastelin tätä pientä toimitushuonetta: rintakuvia, painokuvia, sanomalehtileikelmiä, tavattoman iso paperikori, joka näytti voivan niellä miehen karvoineen päivineen. Tunsin itseni surulliseksi nähdessäni tuon hirvittävän suun, tuon lohikäärmeen kidan, joka aina oli avoinna, aina valmiina vastaanottamaan uusia hylättyjä töitä — uusia murskattuja toiveita.

"Monesko päivä nyt on?" kysyy "komendööri" äkkiä pöytänsä ääreltä.

"28:s", vastaan iloisena voidessani olla hänelle avuksi.

"28:s." Ja hän kirjoittaa edelleen. Vihdoin hän sulkee pari kirjettä kuoreen, viskaa muutamia papereita paperikoriin ja laskee kynän kädestään. Sitten hän käännähtää tuolillaan ja katsoo minuun. Nähdessään minun vielä seisovan ovella hän tekee puoliksi vakavan, puoliksi leikillisen viittauksen kädellään ja osoittaa tuolia.

Käännyn syrjittäin, jotta hän ei näkisi, ettei minulla ole lainkaan liivejä, kun avaan nuttuni ja otan käsikirjoituksen taskustani.

"Tässä olisi vain pieni luonnekuvaus Correggiosta", sanon, "mutta se ei kai ole kirjoitettu sillä tavoin, ikävä kyllä, että…"

Hän ottaa paperit kädestäni ja alkaa niitä selailla. Kasvonsa hän kääntää minuun päin.

Tuollaiselta hän siis näytti läheltä, tuo mies, jonka nimen olin kuullut jo varhaisimmassa nuoruudessani ja jonka lehti oli kautta vuosien eniten minuun vaikuttanut. Hänen tukkansa on kihara ja kauniit, ruskeat silmänsä hiukan levottomat; hänellä on tapana sivellä nenäänsä tuon tuostakin. Skotlantilainen pappi saattoi tuskin näyttää lempeämmältä kuin tuo vaarallinen kynämies, jonka sanat aina olivat iskeneet verisiä haavoja, minne vain olivat sattuneet. Omituinen pelon ja ihailun tunne valtaa minut tuon ihmisen edessä, olen melkein saamaisillani kyyneliä silmiini, ja vaistomaisesti astahdan askelen eteenpäin sanoakseni hänelle, miten sydämellisesti pidin hänestä kaiken sen takia, mitä hän oli minulle opettanut, ja pyytääkseni, ettei hän kiusaisi minua; minä olin vain köyhä poloinen, jonka asiat ennestäänkin olivat huonosti…

Hän nosti katseensa ja pani käsikirjoitukseni verkalleen kokoon, siinä istuessaan ja mietiskellessään. Jotta hän voisi helpommin antaa minulle hylkäävän vastauksen, minä ojennan hiukan kättäni eteenpäin ja sanon:

"Ah, niin, sitä ei tietysti voida käyttää?" Ja minä hymyilen, jotta näyttäisi siltä kuin ottaisin asian kevyesti.

"Kaiken, mitä voimme käyttää, täytyy olla kansantajuista", vastaa hän; "tiedätte, minkälainen yleisö meillä on. Mutta ettekö voi tehdä sitä hiukan yksinkertaisemmaksi? Tai keksiä jotain muuta, jota kansa ymmärtää paremmin?"

Hänen suopeutensa ihmetyttää minua. Käsitän, että artikkelini on hylätty, ja kuitenkaan en olisi voinut saada kauniimpaa kieltoa. Jotta en häiritsisi häntä kauemmin, vastaan:

"Kyllä, sen kyllä voin tehdä."

Menen ovelle. Hm. Hän suokoon anteeksi, että olin kuluttanut hänen aikaansa… Minä kumarran ja tartun ovenripaan.

"Jos haluatte", sanoo hän, "voitte kernaasti saada hiukan ennakkomaksua. Voittehan kirjoittaa sen edestä."

Nythän hän oli nähnyt, etten osannut kirjoittaa, hänen tarjouksensa nöyryytti minua hiukan, ja minä vastasin:

"Ei, kiitos, minä kyllä selviydyn asioistani jonkin aikaa. Kiitoksia muuten hyvin paljon. Hyvästi!"

"Hyvästi!" vastaa "komendööri" ja kääntyy samassa kirjoituspöytäänsä päin. Hän oli sittenkin kohdellut minua ansaitsemattoman hyväntahtoisesti, ja minä olin hänelle siitä kiitollinen; tietäisin myöskin sen korvata. En aikonut mennä hänen luokseen ennen kuin minulla olisi mukanani työ, johon olisin aivan tyytyväinen, joka voisi hämmästyttää "komendööriä" hiukan ja saada hänet heti empimättä määräämään minulle kymmenen kruunua. Ja minä menin jälleen kotiin ja ryhdyin uudelleen kirjoitustyöhöni.

Seuraavina iltoina, kun kello tuli noin kahdeksan korville ja kaasu oli jo sytytetty, tapahtui minulle säännöllisesti seuraavaa:

Tullessani ulos asunnostani lähteäkseni päivän vaivojen ja vastuksien jälkeen kävelemään kaduille, seisoo mustapukuinen nainen kaasulyhdyn luona aivan portin ulkopuolella ja kääntää kasvonsa minuun päin, seuraa minua silmillään, kun kuljen hänen ohitsensa. Panen merkille, että hänellä on aina sama puku yllään, sama tiheä harso, joka peittää hänen kasvonsa ja laskeutuu hänen rinnalleen, ja kädessä pieni päivänvarjo, jonka kädensijana on norsunluinen rengas.

Oli jo kolmas ilta kun olin nähnyt hänet siinä, aina samalla paikalla; heti kun olin päässyt hänen ohitsensa, hän kääntyy verkalleen ja lähtee astelemaan katua alas, minusta poispäin.

Hermostuneet aivoni kasvattivat tuntosarvia, ja sain mielettömän ajatuksen, että hänen käyntinsä tarkoitti minua. Olin lopulta melkein valmis puhuttelemaan häntä — kysymään häneltä, hakiko hän jotakuta, tarvitsisiko hän minun apuani johonkin, saisinko saattaa häntä kotiin, vaikka olinkin niin huonossa kunnossa, suojella häntä pimeillä kaduilla — mutta mieleni pohjalla kyti epämääräinen pelko, että se ehkä saattaisi maksaa jotakin, lasin viiniä tai ajelumatkan, eikä minulla ollut enää lainkaan rahoja; lohduttoman tyhjät taskuni vaikuttivat liiankin masentavasti minuun, eikä minulla ollut edes rohkeutta katsoa hiukan terävästi häneen, mennessäni hänen ohitsensa. Nälkä oli jälleen alkanut vaivata minua, ruokaa en ollut saanut kuin eilen illalla, — se ei ollut mikään pitkä aika, olin monesti saattanut kestää useita päiviä — mutta minä olin alkanut arveluttavasti kuihtua, en voinut sietää nälkää yhtä hyvin kuin ennen, yksi ainoa päivä saattoi nyt tehdä minut melkein sekapäiseksi, ja minä oksentelin aina juotuani vettä. Lisäksi minua värisytti yöllä, makasin täysissä pukimissa, jotka olivat päivälläkin ylläni, ja värisin kylmästä, tunsin puistatuksia iltaisin ja jäykistyin yöksi. Vanha peitto ei voinut estää vetoa, ja minä heräsin aamulla siihen, että ulkoa tuleva raaka viima oli saattanut nenäni tukkoon. Astelin katuja mietiskellen, mitä tekisin pysyäkseni pystyssä, kunnes saisin seuraavan artikkelini valmiiksi. Ollapa minulla kynttilä, niin voisin jatkaa yöllä; veisi pari tuntia, ennen kuin pääsisin oikein kirjoitustuulelle; huomenna saattaisin sitten kääntyä "komendöörin" puoleen.

Menen suoraa päätä Oplandin kahvilaan ja haeskelen nuorta pankkituttavaani hankkiakseni itselleni kymmenen äyriä kynttilän ostoon. Minun sallittiin vapaasti kulkea läpi kaikkien huoneiden; sivuutin toistakymmentä pöytää, missä loruilevat vieraat istuivat syömässä ja juomassa, tunkeuduin aivan kahvilan sisimpään, Punaiseen huoneeseen, tapaamatta etsimääni miestä. Nolona ja harmissani palasin jälleen kadulle ja läksin astelemaan linnalle päin.

Eikö ollutkin hitonmoisen pirullista, että vastoinkäymiseni eivät lainkaan ottaneet loppuakseen! Pitkin, raivokkain askelin, nutunkaulus röyhkeästi nostettuna ylös niskaan ja kädet nyrkissä housuntaskuissa minä astelin ja haukuin kohtalontähteäni koko matkan. Ei kunnon huoletonta hetkeä seitsemään, kahdeksaan kuukauteen, ei välttämättömintä ruokaa lyhyeksi viikoksi ennen kuin hätä jälleen iski kimppuuni. Kaiken lisäksi minä olin kulkenut ja ollut rehellinen keskellä kurjuutta, he-he, rehellinen pohjia myöten! Jumala varjelkoon miten narrimainen olinkaan ollut! Ja minä aloin kertoilla itselleni, miten minulla sittenkin oli ollut paha omatunto, koska kerran olin vienyt Hans Paulin peiton panttilainaajalle. Nauroin pilkallisesti herkälle oikeudentunnolleni, sylkäisin halveksivasti katuun enkä löytänyt kylliksi voimakkaita sanoja ivatakseni tyhmyyttäni. Olipa se nyt sattunut! Jos olisin tällä hetkellä löytänyt koulutytön säästörahat kadulta, köyhän lesken ainoan äyrin, olisin poiminut sen heti ja pistänyt taskuuni, varastanut sen tietäen, tahtoen, ja nukkunut rauhallisesti kuin tukki seuraavana yönä. En sentään ollut turhanpäiten kärsinyt niin sanomattoman paljon, kärsivällisyyteni oli lopussa, olin valmis mihin tahansa.

Kiersin linnan kolme, neljä kertaa, päätin sitten mennä kotiin, pistäydyin vielä puistossa ja läksin vihdoin takaisin Karl Johaninkadulle.

Kello oli yhdentoista korvilla. Katu oli melkein pimeä, ja ihmisiä liikuskeli kaikkialla, hiljaisia pareja ja häliseviä joukkoja samassa mylläkässä. Suuri hetki oli saapunut, paritteluaika, jolloin salainen kuljeskelu tapahtuu ja iloinen seikkailu alkaa. Kahisevia tyttöjen hameita, joitakin lyhyitä, aistillisia naurahduksia, aaltoilevia rintoja, kiivaita, huohottavia hengityksiä; alhaalla Grandin luona ääni, joka huudahtaa: "Emma!" Koko katu oli liejukko, josta nousi kuumia höyryjä.

Vaistomaisesti haeskelen taskuistani paria kruunua. Himo, joka väräjää jokaisen ohikulkijan liikkeessä, yksinpä kaasulyhtyjen himmeä valo, tämä hiljainen, siittävä yö, kaikkityynni oli alkanut hyökätä kimppuuni, tämä ilma, joka on täynnä kuiskauksia, syleilyjä, väriseviä tunnustuksia, puoliksi lausuttuja sanoja, pientä suhinaa; pari kissaa armastelee kimakasti ja valittavasti naukuen Blomqvistin porttikäytävässä. Eikä minulla ollut kahta kruunua. Oli kirotun kurjaa tällainen köyhyys! Mikä nöyryytys, mikä häpeä! Ja jälleen tulin ajatelleeksi köyhän lesken viimeistä ropoa, jonka olin tahtonut varastaa, koulupojan lakkia tai nenäliinaa, kerjäläisen ruokapussia, jotka empimättä olisin vienyt lumppukauppiaalle. Niistä saadut rahat olisin käyttänyt hummailuun. Lohduttaakseni itseäni ja pysyäkseni ulkopuolisena aloin keksiä kaikkia mahdollisia vikoja noissa iloisissa ihmisissä, jotka riensivät ohitseni, kohauttelin äkäisesti olkapäitäni ja katselin heitä halveksivasti, sitä mukaa kuin he kulkivat, pari parilta. Nuo tyytyväiset sokerileivoksia syövät ylioppilaat, jotka arvelivat esiintyvänsä eurooppalaisesti, kun saivat taputtaa ompelijatarta vatsalle. Nuo nuoret herrat, pankkimiehet, tukkukauppiaat, bulevardileijonat, jotka eivät edes ajautuneet karille merimiesten vaimojen kanssa, paksujen karjatorin kanojen, jotka olutseidelin vuoksi saattoivat langeta ensimmäisessä sopivassa porttikäytävässä! Mokomia merenneitoja! Paikka heidän vierellään oli vielä lämpimänä viimeöisen palosotilaan tai tallimiehen jälkeen; valtaistuin oli aina yhtä vapaa, yhtä avoin, ole hyvä, astu siihen!… Sylkäisin kauas katukäytävälle, välittämättä sattuiko se johonkin, olin äkeissäni, täynnä inhoa noita ihmisiä kohtaan, jotka kihnasivat toisiaan vastatusten ja parittelivat silmieni edessä. Nostin päätäni ja tunsin itseni siunatuksi voidessani pitää tieni puhtaana.

Suurkäräjätorin varrella kohtasin tytön, joka tuijotti hyvin terävästi minuun tullessani hänen kohdalleen.

"Iltaa!" sanoin.

"Iltaa!" Hän pysähtyi.

Hm. Oliko hän ulkona näin myöhään kävelyllä? Eiköhän nuoren naisen ollut hiukan vaarallista kulkea tähän aikaan vuorokaudesta Karl Johanilla? Eikö? Niin, mutta eikö häntä koskaan puhuteltu, loukattu, tarkoitan, suoraan sanoen, eikö häntä pyydetty mukaan kotiin?

Hän tuijotti ihmeissään minuun, tarkasteli kasvojani, päästäkseen selville, mitä minä tällä oikein tarkoitin. Sitten hän äkkiä pisti kätensä kyynärkoukkuuni ja virkkoi:

"No, mennään sitten!"

Minä seurasin mukana. Kuljettuamme muutamia askelia ohi ajurien minä pysähdyin, tempasin käsivarteni vapaaksi ja sanoin:

"Kuulkaas, ystäväni, minulla ei ole äyriäkään." Ja minä laittausin lähtemään matkaani.

Aluksi hän ei ollut uskoa minua, mutta kun hän oli saanut tunnustella kaikki taskuni eikä löytänyt mitään, hän suuttui, keikautti päätään ja sanoi minua kapakalaksi.

"Hyvää yötä!" sanoin.

"Odottakaas hiukan!" huudahti hän, "kultasankaiset silmälasitko teillä on?"

"Ei."

"No, menkää hiiteen sitten!"

Ja minä läksin.

Hetkisen kuluttua hän juoksi jäljestäni ja huusi minulle uudelleen.

"Voitte olla kanssani siitä huolimatta", sanoi hän.

Tällainen poloisen katutytön tarjous loukkasi minua, ja minä kieltäydyin. Oli sitä paitsi myöhäinen yönhetki ja minun piti mennä erääseen paikkaan; eihän hänellä ollut varaakaan sellaisiin uhrauksiin.

"Niin, mutta minä tahdon teidät mukaani."

"Mutta minä en lähde mukaan sillä tavalla."

"Te menette tietysti toisen luo", sanoi hän.

"En", vastasin.

Mutta minä tunsin olevani tukalassa asemassa tyttöliehakon edessä ja päätin pelastaa nahkani.

"Mikä teidän nimenne on?" kysyin. "Maiju? No! Kuulkaas nyt, Maiju!" Ja minä ryhdyin selittämään käytöstäni. Tyttö kävi yhä enemmän kummastuneeksi. Oliko hän siis luullut, että minäkin olisin yksi niitä, jotka kulkivat iltaisin kaduilla kaappailemassa pikku tyttöjä? Oliko hän tosiaankin uskonut niin pahaa minusta? Olinko minä ehkä alusta saakka sanonut hänelle jotakin epäkohteliasta? Käyttäydyttiinkö sillä tavoin, kun oli jotain pahaa mielessä? Lyhyesti sanottuna, minä olin puhutellut häntä ja saattanut pari askelta nähdäkseni, miten pitkälle hän haluaisi asian johtaa. Muuten oli nimeni se ja se, pastori se ja se. Hyvää yötä! Menkää matkoihinne, älkääkä tehkö syntiä enää!

Sen sanottuani minä läksin.

Hykertelin käsiäni ihastuksissani keksintöni johdosta ja puhelin ääneen itsekseni. Miten riemukasta olikaan kulkea ympäri tekemässä hyviä töitä. Ehkäpä olin antanut tuolle langenneelle olennolle sysäyksen parannukseen koko elämän ajaksi! Vapahtanut hänet kerta kaikkiaan kadotuksesta! Ja hän tunnustaisi sen tultuaan sen käsittämään, vieläpä sydän täynnä kiitollisuutta tunnustaisi sen kuolinhetkelläänkin. Ooh, kannatti sittenkin olla kunniallinen, kunniallinen ja oikeudenmukainen!

Olin aivan loistavalla tuulella, tunsin itseni terveeksi ja rohkeaksi tekemään mitä tahansa. Kunpa minulla vain olisi ollut kynttilä, niin ehkä olisin saanut artikkelini valmiiksi! Astelin heilutellen uutta portinavainta kädessäni, hyräilin ja mietiskelin keinoa, millä voisin saada kynttilän itselleni. Mitään muuta keinoa ei ollut kuin ottaa kirjoitusvehkeet ulos kadulle, kaasulyhdyn alle. Ja minä avasin portin ja menin hakemaan papereitani.

Palattuani lukitsin portin ulkoapäin ja asetuin lyhdyn valoon. Oli hiljaista kaikkialla, kuulin vain konstaapelin raskaat, kilahtelevat askelet alempana olevalta poikkikadulta ja koiran haukuntaa St. Hanshaugenista päin. Mikään ei minua häirinnyt, nutunkauluksen vedin korviin ja ryhdyin ajattelemaan kaikin voimin. Minulle olisi suureksi avuksi, jos voisin saada tämän pienen artikkelin loppuun. Olin juuri melko tukalassa kohdassa, tulisi aivan huomaamaton siirtyminen johonkin uuteen, sitten vaimennettu, liukuva loppuosa, pitkä murina, joka vihdoin päättyisi ponteen, niin jyrkkään, niin liikuttavaan kuin laukaus tai kuin vuoren repeämä. Piste.

Mutta sanat eivät tahtoneet tulla mieleeni. Luin koko kirjoituksen läpi alusta saakka, luin ääneen joka lauseen, enkä voinut ollenkaan koota ajatuksiani tuohon paukahtavaan loppuponteen. Seisoessani siinä mietiskellen tätä saapui kaiken lisäksi konstaapeli ja pysähtyi keskelle katua vähän matkan päähän minusta ja pyyhkäisi pois koko tunnelmani. Mitä se häntä liikutti, jos minä tällä hetkellä seisoin kirjoittamassa erinomaista loppuosaa artikkeliin, joka oli tarkoitettu annettavaksi "komendöörille"? Herrajumala, miten kerrassaan mahdotonta minun oli pysytellä veden pinnalla, mitä hyvänsä yritinkään! Seisoin siinä tunnin ajan, konstaapeli meni matkoihinsa, alkoi tuntua liian kylmältä seisoa siinä tunnin ajan hiljaa. Masentuneena uudesta turhasta yrityksestäni avasin vihdoin portin ja menin huoneeseeni.

Siellä ylhäällä oli kylmä, ja tuskin erotin ikkunaani synkässä pimeydessä. Hapuilin sänkyni luo, riisuin kengät jaloistani ja istahdin lämmittelemään jalkojani käsieni välissä. Sitten heittäysin vuoteelle, samoin kuin olin tehnyt pitkät ajat, täysissä pukimissa.

* * * * *

Seuraavana aamuna nousin istumaan vuoteellani heti kun oli tullut valoisa ja kävin jälleen käsiksi artikkeliini. Istuin siinä asennossa puolipäivään saakka, jolloin olin saanut kokoon kymmenen, parikymmentä riviä. Enkä sittenkään ollut päässyt loppuosaan.

Nousin ylös, vedin kengät jalkaani ja ryhdyin astelemaan edestakaisin lattialla tullakseni lämpimäksi. Ikkunat olivat huurteessa, katsoin ulos, siellä satoi lunta, alhaalla takapihalla oli paksu kerros lunta kiveyksellä ja kaivolla.

Hääräilin huoneessani, liikuin tahdottomasti edestakaisin, raaputtelin kynsilläni seiniä, asetin otsani varovasti ovea vasten, aivan tarkoituksettomasti, ikään kuin minulla olisi hyvinkin tärkeää hommaa. Ja sillä välin virkoin ääneen kerran toisensa jälkeen, niin että kuulin sen itse: mutta hyväjumala, tämähän on hulluutta! Ja minä jatkoin samaa hullutusta. Puuhattuani pitkän aikaa, ehkä pari tuntia, terästäydyin ankarasti, purin huultani ja koetin reipastua parhaani mukaan. Tästä täytyi tulla loppu! Löysin tikun pureskellakseni ja istahdin päättävästi jälleen kirjoittamaan.

Pari lyhyttä lausetta sain aikaan suurella vaivalla, parisenkymmentä köyhää sanaa, jotka kiusasin esille voimalla ja väellä, päästäkseni kuitenkin eteenpäin. Sitten taukosin, pääni oli tyhjä, en jaksanut enempää. Ja kun en mitenkään voinut päästä pitemmälle, istuin tuijottamaan silmät selällään noihin viimeisiin sanoihin, tuohon epätäydelliseen arkkiin, katsoa töllötin noihin merkillisiin, väräjäviin kirjaimiin, jotka ponnistelivat ylös papereita kuin pienet, karvaiset eläimet, enkä lopulta ymmärtänyt mitään koko jutusta, en ajatellut yhtään mitään.

Aika kului. Kuulin liikettä kadulta, rattaiden räminää ja kavioiden kapsetta; Jens Olajn ääni kaikui tallista, kun hän huuteli hevosille. Olin aivan tylsä, istuin ja maiskuttelin suutani, mutta muuten en tehnyt mitään. Rintani oli surullisessa tilassa.

Alkoi hämärtää, lyyhistyin yhä enemmän kokoon, väsyin ja heittäydyin jälleen sänkyyn. Lämmittääkseni hiukan käsiäni sivelin tukkaani edestakaisin, ristiin ja rastiin; mukana irtausi pieniä hiustupsuja, joita jäi sormien väliin ja putoili tyynylle. En välittänyt siitä juuri sen enempää, tuntui kuin ei se olisi minua lainkaan liikuttanut, olihan minulla kylliksi tukkaa jäljellä. Yritin jälleen heristäytyä vapaaksi tästä kummallisesta horrostilasta, joka tuntui kaikissa jäsenissäni, nousin pystyyn, iskin kämmenilläni polviini, yskin niin ankarasti kuin rintani salli, — ja retkahdin jälleen vuoteelle. Mikään ei auttanut, minä kuolisin auttamattomasti avoimin silmin, tuijottaen suoraan laipioon. Vihdoin pistin etusormeni suuhuni ja aloin imeskellä sitä. Jokin alkoi liikkua aivoissani, ajatus, joka rupesi siellä orastamaan, pähkähullu keksintö: mitähän, jos purisin? Ja vähääkään ajattelematta ummistin silmäni ja iskin hampaani yhteen.

Hypähdin pystyyn. Vihdoinkin olin herännyt. Sormesta tihkui hiukan verta ja minä nuolin sitä pois. Se ei koskenut, haavakaan ei ollut suuri, mutta minä olin yhtäkkiä tullut järkiini; pudistin päätäni ja menin ikkunan luo, mistä löysin rievun, jonka käärin haavan ympärille. Siinä puuhaillessani tulivat silmäni täyteen kyyneliä, minä itkin hiljaa itsekseni. Tuo laiha, purtu sormi näytti niin surulliselta. Taivaan Jumala, miten pitkälle olinkaan joutunut.

Ilta pimeni yhä. Ehkäpä ei ollut mahdotonta, että voisin kirjoittaa loppuosan iltasella, jos minulla vain olisi kynttilä. Pääni oli jälleen selkeä, ajatukset tulivat ja menivät, kuten tavallisesti, enkä tuntenut erikoista kärsimystäkään, nälkäkään ei vaivannut niin pahasti kuin muutamia tunteja sitten, kestäisin kyllä seuraavaan päivään. Ehkäpä saisin kynttilän velaksikin, jos kääntyisin talouskaupan puoleen ja selittäisin asemani. Olinhan siellä hyvin tunnettu, hyvinä aikoina, jolloin minulla vielä oli siihen varaa, olin ostanut siitä kaupasta monta leipää. Ei ollut epäilystäkään, etten saisi kynttilää kunniallisella nimelläni. Ja ensi kertaa pitkiin aikoihin ryhdyin harjaamaan hiukan vaatteitani, poistinpa irtohiuksetkin nuttuni kaulukselta, mikäli se oli mahdollista pimeässä, sitten hapuilin alas portaita.

Kadulle tultuani välähti mieleeni, että minun ehkä ennemminkin olisi pyydettävä yksi leipä. Jouduin kahden vaiheille, pysähdyin ja jäin ajattelemaan. Ei millään muotoa! vastasin vihdoin itselleni. Ikävä kyllä, en ollut sellaisessa tilassa, että olisin voinut sietää ruokaa, uudistuisivathan vain samat jutut näkyineen ja aistimuksilleen ja hulluine päähänpistoilleen, artikkelini ei tulisi koskaan valmiiksi, ja nyt oli kysymyksessä meno "komendöörin" luo, ennen kuin hän unohtaisi minut jälleen. Ei millään muotoa! Ja minä päätin pyytää kynttilää. Sitten astuin kauppaan.

Tiskin ääressä seisoo nainen ostoksia tekemässä, hänen vieressään on useita erilaisiin papereihin käärittyjä paketteja. Myyjä, joka tuntee minut ja tietää, mitä minä tavallisesti ostan, jättää naisen ja panee pakettiin ilman muuta leivän sekä ojentaa sen minulle.

"Ei — oikeastaan tarvitsisin tänä iltana kynttilää." Sanon sen hyvin hiljaa ja nöyrästi, jotta en suututtaisi häntä ja kadottaisi toivoani saada kynttilän.

Vastaukseni oudoksuttaa häntä, hän tulee happamen näköiseksi kuultuaan odottamattomat sanani; ensi kertaa olin pyytänyt häneltä jotakin muuta kuin leipää.

"No, siinä tapauksessa saatte odottaa hiukan", sanoo hän vihdoin ja ryhtyy jälleen kauppoihin naisen kanssa. Nainen saa ostoksensa, maksaa, antaa viisi kruunua, josta saa takaisin, ja poistuu. Nyt olemme myyjän kanssa kahden. Hän sanoo:

"Jaha, kynttilä siis." Ja hän avaa erään kynttiläpaketin ja ottaa sieltä yhden minulle.

Hän katsoo minuun, ja minä häneen, enkä minä voi saada pyyntöä huuliltani.

"Niin, sehän on totta, tehän maksoitte jo", sanoo hän äkkiä. Hän sanoo tosiaankin, että minä olin maksanut; kuulin joka sanan. Ja hän alkaa laskea hopearahoja laatikosta, kruunun toisensa jälkeen, kirkkaita, lihavia rahoja, — hän antaa jälleen takaisin viidestä kruunusta. "Olkaa hyvä", sanoo hän.

Seison siinä ja katselen noita rahoja sekunnin ajan. Käsitän, että jotakin on hullusti, en kuitenkaan harkitse enkä ajattele yhtään mitään, olen vain hölmistynyt kaikesta tästä rikkaudesta, joka loistaa siinä silmieni edessä. Ja koneellisesti kerään rahat käteeni.

Seison siinä tiskin ulkopuolella, tyhmänä kummastuksesta, lyötynä, masentuneena, astun askelen ovea kohti ja pysähdyn jälleen. Suuntaan katseeni määrättyyn kohtaan seinällä; siellä riippuu pieni kulkunen nahkaisessa kaulanauhassa, ja sen alapuolella nuoranippu. Seison tuijottaen noihin esineisiin.

Myyjä, joka arvelee minun haluavan jutella, koska siinä niin aikailen, sanoo järjestellessään käärepapereita tiskillä:

"Näyttää siltä kuin saisimme nyt talven."

"Hm, Niin", vastaan, "näyttää siltä kuin saisimme talven. Näyttää siltä." Ja hetkisen kuluttua lisään: "No, eipähän se ole liian aikaisin."

Kuulin itseni puhuvan, mutta käsitin kuin olisi joka sana lähtenyt toisen henkilön suusta; puhelin aivan tiedottomasti, vaistomaisesti, itse sitä tajuamatta.

"Niinkö tosiaankin arvelette?" sanoo myyjä.

Pistin rahat taskuuni, tartuin ovenripaan ja poistuin, kuulin sanoneeni hyvää yötä ja myyjän vastanneen.

Olin kulkenut pari askelta portailta, kun kaupan ovi tempaistiin auki ja myyjä huusi minua. Käännyin, kummastelematta, tuntematta vähintäkään pelkoa, kokosin vain rahat käteeni ja valmistauduin antamaan ne takaisin.

"Olkaa hyvä, olette unohtanut kynttilänne", sanoo myyjä.

"Oi, kiitosi" vastaan rauhallisesti. "Kiitos! Kiitos!"

Ja minä läksin jälleen astelemaan katua pitkin pitäen kynttilää kädessäni.

Ensimmäinen järkevä ajatukseni koski rahoja. Menin lyhdyn luo ja laskin ne uudelleen, punnitsin niitä kädessäni ja hymyilin. Niinpä olin siis sittenkin tullut ihanasti autetuksi, suurenmoisesti, kerrassaan ihmeellisesti autetuksi pitkiksi, pitkiksi ajoiksi! Ja minä pistin jälleen rahat taskuuni ja läksin.

Erään ravintolan luona Suurkadun varrella pysähdyin ja harkitsin kylmästi ja rauhallisesti, uskaltaisinko mennä nauttimaan pienen illallisen ja heti. Kuulin sisältä lautasten ja veitsien kilinää ja lihan hakkaamista, tämä oli liian suuri viettelys ja minä astuin sisään.

"Pihvi!" sanon.

"Pihvi!" huutaa neiti eräästä luukusta.

Istahdin pienen pöydän ääreen yksikseni aivan oven viereen ja kävin odottamaan. Oli hiukan hämärää siinä missä istuin, tunsin olevani tarpeeksi varjossa ja ryhdyin mietiskelemään. Välistä loi neiti hiukan uteliaan silmäyksen minuun.

Ensimmäinen varsinainen epärehellinen tekoni oli suoritettu, ensimmäinen varkauteni, jonka rinnalla kaikki aikaisemmat kepposeni eivät olleet mitään, ensimmäinen suuri lankeemukseni… No hyvä! Eipähän; siinä ollut mitään tehtävää. Olihan minulla muuten vapaus, voisinhan järjestää asian myyjän kanssa sitten myöhemmin, kun saisin siihen paremman tilaisuuden. Eihän sen tarvinnut sen enempää vaikuttaa, sitä paitsi en ollut ottanut elääkseni rehellisemmin kuin muutkaan ihmiset, en ollut tehnyt sopimuksia… "Luuletteko, että pihvi tulee pian?"

"Kyllä, aivan heti!" Neiti avaa luukun ja katsoo keittiöön.

Mutta jos asia tulisi ilmi jonakin päivänä? Jos myyjä joutuisi epäilemään, alkaisi ajatella leipäjuttua, niitä viittä kruunua, joista nainen sai takaisin? Ei ollut mahdotonta, että hän palaisi asiaan jonakin päivänä, ehkäpä seuraavalla kerralla, kun menisin sinne. No jaa, herrajumala!… Kohautin olkapäitäni.

"Olkaa hyvä!" sanoo neiti ystävällisesti ja panee pihvin pöydälle.
"Mutta ettekö mieluummin halua tulla toiseen huoneeseen?"

"Ei, kiitos, antakaa minun vain olla täällä", vastaan Hänen ystävällisyytensä suorastaan liikuttaa minua, minä maksan pihvin heti, annan hänelle umpimähkään, mitä saan käsiini taskustani ja suljen ne hänen käteensä Hän hymyilee, ja minä sanon leikillä kyynelet silmissä "Jäljellä olevilla saatte ostaa itsellenne talon… Ooh, pitäkää hyvänänne!"…

Aloin syödä, tulin yhä ahneemmaksi, nielin purematta suuria paloja, nautin eläimellisesti joka suupalasta. Raastoin lihaa kuin ihmissyöjä.

Neiti tuli jälleen luokseni.

"Ettekö halua jotakin juotavaa?" sanoo hän. Ja hän nojautuu hiukan minua vasten.

Katsoin häneen: hän puhui hyvin hiljaisella äänellä, melkein kainosti ja loi silmänsä alas.

"Tarkoitan puolikasta olutta, tai mitä haluatte minulta… ruoan jälkeen… jos tahdotte…"

"Ei, paljon kiitoksia!" vastasin. "Ei nyt. Minä tulen toisen kerran."

Hän vetäytyi takaisin ja istahti tiskin taakse; näin vain hänen päänsä. Miten merkillinen ihminen!

Syötyäni ateriani loppuun menin suoraa päätä ovelle, tunsin jo ahdistusta. Neiti nousi seisomaan. Pelkäsin tulla valoon, varoin näyttäytyä liiaksi tuolle nuorelle tytölle, joka ei aavistanut kurjuuttani, ja sanoin senvuoksi nopeasti hyvää yötä, kumarsin ja läksin.

Ruoka alkoi vaikuttaa, kärsin siitä kovin enkä saanut sitä pitää kauan sisälläni. Tyhjentelin suutani jokaiseen pimeään loukkoon, jonka ohi menin, koetin vaimentaa tuota vaivaa, joka kalvoi minua jälleen, puin nyrkkiä ja tekeydyin topakaksi, poljin katua ja nielin raivoissani takaisin mikä pyrki ylös, — turhaani Juoksin viimein erääseen porttikäytävään, kumarassa, pää edellä, sokeana vedestä, joka kiurui silmissäni, ja tyhjentäysin jälleen.

Tulin katkeraksi, menin kadulle ja itkin, kiroilin niitä julmia voimia, olivatpa ne sitten mitä tahansa, jotka vainosivat minua, kirosin ne helvetin kadotukseen ja ikuiseen vaivaan niiden kehnouden takia. Vähän oli kohtalolla ritarillisuutta, se täytyi sanoa!… Menin erään miehen luo, joka seisoi katsoa töllöttäen erääseen kaupan ikkunaan, ja kysyin häneltä kaikessa kiireessä, mitä hänen mielestään olisi tarjottava miehelle, joka oli nähnyt nälkää kauan aikaa. Elämä oli kysymyksessä, sanoin, hän ei sietänyt pihviä.

"Olen kuullut kerrottavan, että maito pitäisi olla hyvää, keitetty maito", vastaa mies hyvin ihmeissään. "Kenen puolesta te muuten kysytte?"

"Kiitos! Kiitos!" sanon. "Saattaa olla, että se on kylläkin hyvää, keitetty maito…"

Ja minä menen.

Ensimmäiseen kahvilaan, minkä tapasin, menin sisälle ja pyysin keitettyä maitoa. Sain maidon, join sen niin kuumana kuin se oli, nielin ahneesti joka pisaran, maksoin ja poistuin. Läksin kotimatkalle.

Nyt tapahtui jotakin ihmeellistä. Porttini ulkopuolella, kaasulyhtyyn nojaten ja sen valossa seisoo ihminen, jonka erotan jo kaukaa, — se on jälleen se mustapukuinen nainen. Sama mustapukuinen nainen kuin aikaisempinakin iltoina. En voinut erehtyä, hän oli saapunut samalle paikalle neljännen kerran. Hän seisoo aivan liikkumattomana.

Pidän tätä niin merkillisenä, että vaistomaisesti hiljennän kulkuani; tällä hetkellä ovat ajatukseni hyvässä järjestyksessä, mutta olen hyvin kiihtynyt, hermoni ovat ärtyneet viime ateriasta. Menen tapani mukaan aivan hänen ohitsensa, tulen melkein portille ja olen astumaisillani sisäpuolelle. Silloin pysähdyn. Yhtäkkiä saan päähänpiston. Ajattelematta sen enempää käännyn ympäri ja menen naisen luo, katson häntä silmiin ja tervehdin:

"Iltaa, neiti!"

"Iltaa!" vastaa hän.

Anteeksi, etsikö hän jotakin, olin huomannut hänet ennenkin; voisinkohan jollakin tavoin häntä auttaa? Pyydän muuten hyvin suuresti anteeksi.

Niin, ei hän tietänyt oikein…

Tämän portin takana ei asunut ketään, paitsi kolmea neljää hevosta ja minua; siellä oli muuten talli ja läkkisepän työhuone… Hän oli varmasti harhateillä, ikävä kyllä, jos hän haki jotakuta täältä.

Silloin hän kääntää kasvonsa poispäin ja sanoo:

"En hae ketään, seison vain tässä, juolahti mieleeni…"

Hän vaikeni.

Vai niin, hän vain seisoi siinä, seisoi näin ilta toisensa jälkeen, vain siksi, että se oli juolahtanut mieleen. Se oli hiukan merkillistä; mietiskelin sitä ja jouduin yhä enemmän ymmälle naisen suhteen. Sitten päätin olla rohkea. Kilistelin hiukan rahoja taskussani ja pyysin häntä ilman muuta mukaani juomaan lasin viiniä jossakin… ottaen huomioon, että talvi oli tullut, he-he… Ei kauaksi aikaa… Mutta sitä hän ei kai halunnut?

Oi, ei, kiitos, se ei käynyt laatuun. Ei, sitä hän ei voinut tehdä. Mutta jos tahtoisin olla kiltti ja saattaa häntä hiukan, niin… Oli pimeääkin kotimatkalla, ja häntä hävetti kulkea yksin Karl Johania, kun oli tullut jo näin myöhäkin.

Läksimme kulkemaan, hän asteli oikealla puolellani. Omituinen, kaunis tunnelma valtasi minut, tietoisuus siitä, että sain olla nuoren tytön läheisyydessä. Kulkiessamme katselin häntä koko matkan. Hänen tukkansa hieno haju, lämpö, joka säteili hänen ruumiistaan, tuo naisen tuoksu, joka häntä seurasi, suloinen henkäys joka kerta, kun hän käänsi kasvonsa minuun päin, — kaikki tyynni virtasi minuun, tunkeutui itsepintaisesti kaikkiin aistimiini. Välistä saatoin nähdä täyteläiset, hiukan kalpeat kasvot harson takaa, ja korkean poven, joka kaartui viitan alla. Ajatus kaikesta tuosta salatusta ihanuudesta, jonka aavistin olevan viitan alla ja harson takana, hämmensi ajatuksiani, teki minut idioottimaisen onnelliseksi, ilman mitään varsinaista syytä; en kestänyt sitä enää kauemmin, kosketin häntä kädelläni, hyväilin hänen olkapäätään ja hymyilin autuaasti. Kuulin sydämeni jyskytyksen.

"Miten ihmeellinen te olette!" sanoin.

Kuinka niin, oikeastaan?

Niin, ensiksikin hänellä oli melkein tapana seisoa hiljaa talliportin ulkopuolella useina iltoina, ilman mitään tarkoitusta, ainoastaan, että se oli juolahtanut mieleen…

No, hänellähän saattoi olla syynsä siihen; hän oli sitä paitsi mielellään myöhään jalkeilla, hän oli aina pitänyt siitä. Haluttiko minua mennä nukkumaan ennen kello kahtatoista?

Minua? Jos minä jotakin maailmassa vihasin, niin juuri nukkumaan menoa ennen kahtatoista yöllä.

Niin, siinäpä sen näitte! Senpä vuoksi hänkin teki tämän kävelymatkan iltaisin, kun hän ei mitään laiminlyönyt sen takia; hän asui P. Olavin torin varrella…

"Ylajali!" huudahdin.

"Mitä sanoitte?"

"Sanoin vain: Ylajali… No niin, jatkakaa!"

Hän asui P. Olavin torin varrella, melkein yksin, äitinsä kanssa, jonka kanssa ei voinut keskustella, sillä hän oli kuuro. Oliko siinä sitten niin ihmeellistä, että hän mielellään oli hiukan ulkona?

Ei, ei ollenkaan! vastasin.

No niin, entä sitten? Kuulin hänen äänestään, että hän hymyili.

Eikö hänellä ollut sisarkin?

Kyllä, vanhempi sisar — mistä minä muuten sen tiesin? — Mutta hän oli matkustanut Hampuriin.

Äskettäin?

Niin, viisi viikkoa sitten. Mistä tiesin, että hänellä oli sisar?

En sitä ollenkaan tiennyt, kysyin vain.

Vaikenimme. Ohitsemme kulkee mies kantaen kenkäparia kainalossaan, muuten on katu tyhjä niin kauan kuin näemme. Tivolissa loistaa pitkä rivi värillisiä lamppuja. Lunta ei enää satanut, taivas oli kirkas.

"Herrajumala, eikö teitä palele ilman palttoota?" sanoi nainen äkkiä ja katsoo minuun.

Kertoisinko hänelle, minkä vuoksi minulla ei ollut palttoota? Ilmaisten asemani heti ja säikäyttäen hänet pois yhtä hyvin nyt aikaisemmin kuin sitten myöhemminkin? Oli kuitenkin ihanaa kävellä tässä hänen rinnallaan ja pitää hänet vielä hetkisen tietämättömyydessä; valehtelin ja vastasin:

"Ei, ei ollenkaan." Ja siirtyäkseni johonkin toiseen asiaan kysyin:
"Oletteko nähnyt Tivolin eläinnäyttelyä?"

"En", vastasi hän. "Onko siellä jotakin nähtävää?"

Jos häntä nyt sattuisi haluttamaan mennä sinne? Kaikkeen siihen valoon, niin monien ihmisten joukkooni Hän tulisi silloin kovin noloksi, minä karkottaisin hänet huonolla puvullani, laihoilla kasvoillani, joita en edes ollut pessyt pariin päivään, ehkäpä hän vielä huomaisi, ettei minulla ollut liivejä…

"Ooh, ei", vastasin siis, "eihän siellä ole mitään nähtävää." Ja mieleeni juolahti muutamia onnellisia asioita, joita heti ryhdyin käyttämään, pari mitätöntä sanaa, jätteitä tyhjentyneistä aivoistani: mitäpä sellaiselta pieneltä eläinnäyttelyitä saattoi odottaakaan? Muuten minusta ei ollut mielenkiintoista katsella häkkiin teljettyjä eläimiä. Nuo eläimet tietävät, että niitä katsellaan, ne tuntevat nuo sadat uteliaat silmät ja joutuvat niiden vaikutuksen alaisiksi. Ei, jospa saisin erästää eläimiä, jotka eivät tietäisi, että niitä katsellaan, arkoja olentoja, jotka puuhailevat piilopaikoissaan, lepäilevät uinuvin, vihrein silmin, nuoleskelevat kynsiään ja ajattelevat. Mitä?

Niin, siinä olin tosiaankin oikeassa.

Ainoastaan eläimellä, joka eleli kaikessa merkillisessä hirvittävyydessään, oli jotakin arvoa. Äänettömät, hiipivät askelet yön hiljaisuudessa ja pimeässä, metsän salaperäiset kauhut, ohi lentävän linnun huudot, tuuli, veren haju, jyrinä ylhäällä avaruudessa, lyhyesti sanottuna villieläinmaailman henki villieläimen yllä… tietämättömyyden runsaus…

Mutta minä pelkäsin tämän väsyttävän häntä, ja tietoisuus suuresta kurjuudestani valtasi minut jälleen ja masensi minut. Jos minä olisin ollut noin kutakuinkin hyvässä kunnossa, olisin ilahduttanut häntä tuolla Tivolissa-käynnillä! En käsittänyt tuota ihmistä, joka saattoi löytää hupia siinä, että häntä saattoi Karl Johanilla puolialaston kerjäläinen. Mitä herrannimessä hän ajatteli? Ja miksi minä astelin tässä ja tekeydyin joksikin ja hymyilin idioottimaisesti tyhjänpäiväiselle? Oliko minulla oikeastaan mitään syytä antaa tuon hienon silkkilinnun kiusata itseäni tuolle pitkälle kävelymatkalle? Eikö siitä ollut minulle vaivaa? Enkö tuntenut kuoleman kylmyyttä aivan sydämeeni saakka pienimmästäkin tuulenpuuskasta, joka puhalsi vastaamme? Ja eikö jo hulluus mekastanut aivoissani, yksistään kuukausien nälän takia? Hän esti minua kuitenkin menemästä kotiin ja saamasta hiukan maitoa kielelleni, lusikallisen maitoa, joka ehkä pysyisi sisälläni. Miksi hän ei kääntänyt minulle selkäänsä ja antanut minun mennä hiiteen?… Jouduin epätoivon valtaan; toivottomuuteni saattoi minut äärimmäisyyteen saakka kiusaantuneeksi, ja minä sanoin:

"Teidän ei oikeastaan pitäisi kulkea kanssani, neiti: minä häpäisen teidät kaikkien silmissä yksistään puvullani. Niin, se on tosiaankin totta, tarkoitan, mitä sanon."

Hän säpsähtää. Katsahtaa pikaisesti minuun ja on vaiti. Sitten hän virkkaa:

"Herrajumala sentään!" Enempää hän ei sano.

"Mitä sillä tarkoitatte?" kysyn.

"Uh, ei, te teette minut häveliääksi… Nyt meillä ei olekaan enää pitkä matka." Ja hän läksi astelemaan hiukan nopeammin.

Poikkesimme Universitet-kadulle ja näimme jo P. Olavin torin lyhtyjä.
Silloin hän jälleen rupesi astelemaan hitaammin.

"En tahdo olla tunkeileva", sanon, "mutta ettekö halua ilmaista nimeänne, ennen kuin eroamme? Ja ettekö tahtoisi vain hetkiseksi ottaa pois harson, jotta saisin nähdä teidät? Olisin niin kiitollinen."

Äänettömyys. Minä kävelin ja odottelin.

"Olette nähnyt minut ennen", vastaa hän.

"Ylajali!" sanon jälleen.

"Mitä sanoitte? Olette seurannut minua puoli päivää aivan kotiin saakka. Olitteko pöhnässä silloin?"

Kuulin taas hänen hymyilevän.

"Kyllä", sanoin, "kyllä, sen pahempi, minä olin pöhnässä silloin."

"Siinä teitte pahasti!"

Ja minä myönsin masentuneena, että olin tehnyt siinä pahasti.

Olimme saapuneet suihkukaivon luo, pysähdyimme siinä ja katselimme numero 2:n monia valaistuja ikkunoita.

"Nyt teidän ei enää tarvitse minua saattaa", sanoo hän; "kiitos tästä illasta!"

Minä kumarsin, en uskaltanut sanoa mitään. Otin hatun päästäni ja seisoin paljain päin. Mahtaisikohan hän ojentaa minulle kätensä?

"Miksi ette pyydä minua lähtemään mukana pikkuisen matkaa?" sanoo hän hiljaa ja katsoo kengänkärkeeni.

"Herrajumala", vastaan ylenmäärin riemastuneena, "herrajumala, tahdotteko todellakin!"

"Kyllä, mutta vain pikkuisen matkaa."

Ja me käännyimme ympäri.

Olin hölmistynyt, en tietänyt lainkaan, miten kävellä tai seisoa! Tuo ihminen käänsi koko ajatuksenjuoksuni täydellisesti ylösalaisin. Olin hurmaantunut, suunnattoman iloinen; minusta tuntui kuin olisi onni vienyt minut ihanasti perikatoon. Hän oli selvästi pyytänyt päästä saattamaan, se ei ollut minun keksintöäni, se oli hänen oma toivomuksensa. Kävelen häntä katsellen ja tulen yhä rohkeammaksi, hän reipastuttaa minua, vetää puoleensa joka sanalla. Unohdan hetkiseksi kurjuuteni, vähäpätöisyyteni, koko valitettavan tilani, tunnen veren virtaavan lämpimästi läpi ruumiini, kuten entisaikoina, ennen sortumistani, ja minä päätin tunnustella tilannetta pienellä kepposella.

"Muuten en tarkoittanut teitä seuratessani silloin kerran teitä", sanoin; "tarkoitin sisartanne."

"Sisartaniko?" sanoo hän ylenmäärin hämmästyneenä. Hän pysähtyy, katsoo minuun, odottaa tosiaankin vastausta. Hän kysyi aivan tosissaan.

"Niin", vastasin. "Hm. Siis nuorempaa niistä kahdesta naisesta, jotka kulkivat edelläni."

"Nuorempaako? Niinkö? Ahaa!" Hän purskahti nauruun, äänekkääseen, sydämelliseen kuin lapsi. "Mutta olettepa te viekas! Sanoitte sen vain saadaksenne minut ottamaan pois harson. Eikö niin? Kyllä minä käsitin. Mutta siitä saatte rangaistuksen."

Aloimme nauraa ja lörpötellä, juttelimme lakkaamatta koko ajan, en tiennyt oikein mitä sanoin, olin niin iloinen. Hän kertoi nähneensä minut kerran ennen, kauan sitten, teatterissa. Minulla oli ollut kolme toveria mukana, ja minä olin käyttäytynyt kuin hullu; olin varmaankin ollut pöhnässä silloinkin, ikävä kyllä!

Mistä hän niin päätteli?

Niin, minä olin nauranut niin kovin.

Vai niin. No niin, minä nauroin paljon niihin aikoihin.

Mutta ette enää?

Ooh, kyllä nytkin. Elämä on ihanaa!

Lähestyimme Karl Johania. Hän virkkoi: "Tämän kauemmaksi emme enää mene!" Ja me läksimme kulkemaan jälleen Universitet-katua. Tultuamme suihkukaivon kohdalle hiljensin hiukan kulkuani, tiesin, etten saisi enää saattaa kauemmaksi.

"Niin, nyt teidän siis täytyy kääntyä takaisin", sanoi hän ja pysähtyi.

"Niin kai täytyy", vastasin.

Mutta hetkisen kuluttua hän arveli, että minä kyllä voisin tulla mukaan ulko-ovelle saakka. Herrajumala, eihän se ollut hullua. Vai mitä?

"Ei", sanoin minä.

Mutta seisoessani ulko-ovella ryntäsi koko kurjuuteni jälleen kimppuuni. Kuinka saatoinkaan pysyä tarmokkaana, kun olin niin perin juurin sortunut? Tässä minä seisoin nuoren naisen edessä, likaisena, raihnaisena, nälän runtelemana, pesemättömänä, vain puoliksi pukeutuneena, — siitä voi ihan vajota maahan. Tekeydyin pieneksi, kumarsin vaistomaisesti ja virkoin:

"Mahtanenko enää tavata teitä?"

Tuskin toivoinkaan tapaavani häntä enää, toivoin melkein jyrkkää kieltoa, joka teristäisi minua ja tekisi minut välinpitämättömäksi.

"Kyllä", sanoi hän hiljaa, melkein kuulumattomasti.

"Milloin?"

"En tiedä."

Äänettömyys.

"Ettekö tahdo olla niin kiltti ja ottaa harsoa pois vain silmänräpäykseksi", sanoin, "jotta voisin nähdä, kenen kanssa olen puhunut. Vain silmänräpäykseksi. Jotta saisin nähdä kenen kanssa olen puhunut."

Äänettömyys.

"Voitte tavata minut täällä ulkopuolella tiistai-iltana"! sanoo hän.
"Haluatteko?"

"Kyllä, rakas, saanko luvan!"

"Kello kahdeksan."

"Hyvä."

Sivelin kädelläni hänen viittaansa, puistelin lumen siitä, vain saadakseni tekosyyn koskettaa häntä; minulle oli nautintoa olla hänen läheisyydessään.

"Sitten ette saa uskoa kovin hulluja minusta", sanoi hän. Hän hymyili jälleen.

"En…"

Äkkiä hän teki päättävän liikkeen ja nosti harson otsalle; seisoimme siinä katsellen toisiamme sekunnin ajan. Ylajali! sanoin. Hän kurottausi, kietaisi kätensä kaulaani ja suuteli minua keskelle suuta. Yhden ainoan kerran, nopeasti, päihdyttävän nopeasti, keskelle suuta. Tunsin, miten hänen rintansa aaltoili, hän läähätti ankarasti.

Ja silmänräpäyksessä tempautui hän käsistäni, huusi hyvää yötä, hätääntyneesti, kuiskaten, kääntyi ja läksi juoksemaan portaita ylös, sanomatta sen enempää…

Ulko-ovi läiskähti kiinni.

Seuraavana päivänä satoi vielä enemmän lunta, raskasta, vedensekaista lunta, suuria märkiä höytäleitä, jotka putosivat alas ja muuttuivat sohjuksi. Ilma oli raaka ja jäätävä.

Olin herännyt jokseenkin myöhään, pää merkillisen pökertyneenä illan mielenliikutusten jälkeen, sydän päihtyneenä kauniista kohtauksesta. Hurmauksessani olin lepäillyt hetkisen valveilla ja ajatellut Ylajalia rinnallani; levittänyt käsivarteni, syleillyt itseäni ja saanut uudelleen kupillisen maitoa sekä heti sen jälkeen pihvin, enkä enää ollut nälissäni; hermoni vain olivat jälleen kovin kiihtyneet.

Läksin pukumyymälöihin. Pälkähti päähäni, että ehkäpä saisin käytetyt liivit halvalla hinnalla, jotkin, jotka voisin pitää nutun alla, yhdentekevää minkälaiset. Nousin portaita ylös myymälään ja sain käsiini liivit, joita aloin tarkastella. Siinä hommaillessani kulki muuan tuttava ohi, hän nyökkäsi ja huusi minulle, minä jätin liivit ja menin alas hänen luokseen. Hän oli teknikko ja oli menossa konttoriin.

"Tulkaas mukaan ottamaan lasi olutta", sanoi hän. "Mutta tulkaa pian, minulla ei ole paljon aikaa… Mikä se nainen oli, jonka kanssa kävelitte eilen illalla?"

"Kuulkaahan", mustasukkaisena yksistään hänen ajatukselleen, "jospa se olikin rakastettuni?"

"Peijakas sentään!" sanoi hän.

"Niin, se päätettiin eilen illalla."

Olinpa nolannut hänet, hän uskoi minua empimättä. Ajoin hänet valheita täyteen, päästäkseni hänestä jälleen vapaaksi, me saimme oluemme, joimme ja läksimme.

"Huomenta sitten!" "Kuulkaas", sanoi hän äkkiä, "olen teille velkaa muutamia kruunuja, ja ikävää etten ole maksanut niitä takaisin aikoja sitten. Mutta nyt saatte ne ensi tilassa."

"Kiitos vain", vastasin. Mutta minä tiesin, ettei hän koskaan maksaisi minulle takaisin niitä kruunuja.

Olut nousi, ikävä kyllä, heti päähäni, tulin hyvin kuumaksi. Muisto illan seikkailuista otti minut valtoihinsa, saattoi minut melkein hämmennyksiin. Entäpä, jos hän ei tulisikaan tiistaina! Jospa hän alkaisi mietiskellä asiaa tarkemmin, ryhtyisi epäilemään!… Epäilemään mitä?… Ajatukseni vilkastuivat ja alkoivat askarrella siinä rahajutussa. Pelästyin, ankara kauhu itseäni kohtaan valtasi minut. Varkaus palautui mieleeni kaikkine! yksityiskohtineen, näin pikku puodin, tiskin, laihan käteni rahoja ottaessani, ja minä kuvittelin, miten poliisi menettelisi tullessaan minua vangitsemaan. Raudat käsiin ja jalkoihin, ei, ainoastaan käsiin, ehkäpä vain yhteen käteen, aitaus, päivystäjän pöytäkirja, hänen kynänsä rapina, ehkäpä hän otti uuden kynän tämän asian johdosta, hänen katseensa, hänen vaarallinen katseensa: No, herra Tangen? Koppi, ikuinen pimeys…

Hm. Puin ankarasti nyrkkiäni rohkaistakseni itseäni, astelin yhä nopeammin ja tulin Suurtorille. Siellä istahdin.

Ei mitään lapsellisuuksia! Kuinka herrannimessä voitaisiin todistaa, että olin varastanut? Sitä paitsi ei puotipoika uskaltaisi nostaa melua, vaikkapa hän jonakin päivänä sattuisi muistamaan, miten kaikki oli tapahtunut, olihan hänelle paikkansa kyllin rakas. Ei mitään melua, ei mitään kohtauksia, jos saisi luvan pyytää!

Mutta nuo rahat painoivat kuitenkin synnillisesti taskussani eivätkä suoneet minulle rauhaa. Ryhdyin tutkistelemaan itseäni ja pääsin selville, että olin ollut onnellisempi ennen, silloin kun kuljin ja kärsin aivan rehellisenä. Ja Ylajali! Enkö ollut painanut häntäkin alas synnillisillä käsilläni! Herrajumala! Herra, minun Jumalani! Ylajali!

Tunsin olevani aika pöhnässä, hypähdin äkkiä pystyyn ja menin suoraa päätä elefanttiapteekin luona olevan pullamuijan luo. Voisin vielä kohoutua huonosta maineesta, se ei olisi lainkaan myöhäistä, minä näyttäisin maailmalle, että kykenisin sellaiseen! Matkalla sain rahat valmiiksi, pidin jokaista äyriä kädessäni, kumarruin muijan pöydän yli ikään kuin haluaisin ostaa jotakin ja iskin ilman muuta rahat hänen käteensä. En sanonut sanaakaan, poistuin heti.

Miten ihanalta tuntuikaan olla kunniallinen ihminen jälleen! Tyhjät taskuni eivät enää rasittaneet, minusta oli nautinto olla jälleen rahattomana. Kun oikein ajattelin, olivat nuo rahat itse asiassa tuottaneet minulle paljon salaista huolta, olin tosiaankin vavistuksella ajatellut niitä kerran toisensa jälkeen, en ollut mikään kivettynyt sielu, rehellinen luontoni oli noussut kapinaan tuota alhaista tekoa vastaan. Jumalan kiitos, minä olin noussut omassa tietoisuudessani. Tehkääpä kuten minä sanoin katsellessani vilisevää toria. Tehkääpä vain kuten minä! Minä olin ilahduttanut vanhaa, köyhää pullamuijaa, niin että kelpasi, hän oli aivan tyrmistynyt. Tänä iltana hänen lapsensa eivät menisi nälkäisinä sänkyyn… Minä reipastutin itseäni noilla ajatuksillani ja olin sitä mieltä, että olin menetellyt erinomaisesti. Jumalan kiitos, rahat olivat nyt poissa käsistäni.

Päihtyneenä ja hermostuneena astelin katua ja pöyhistelin. Ilo siitä, että voisin mennä puhtaana ja kunniallisena Ylajalia vastaan, sai minut kokonaan valtoihinsa, minulla ei ollut enää mitään tuskia, pääni oli kirkas ja selkeä, tuntui kuin se olisi ollut pelkkää valoa täynnä, tuo pää, joka lepäsi hartioillani. Sain halun tehdä koirankujeita, suorittaa hämmästyttäviä asioita, panna kaupungin ylösalaisin ja mekastaa. Koko Graendse-kadulla esiinnyin kuin hullu mies, korvissani hiukan suhisi, ja aivoissani oli humala täydessä vauhdissa. Rohkeuteni innostamana sain päähäni mennä ilmoittamaan ikäni eräälle kaupunginpalvelijalle, joka muuten ei ollut lausunut sanaakaan, ottaa häntä kädestä, katsoa tutkivasti häntä silmiin ja jättää hänet jälleen, ilman mitään selityksiä. Panin merkille vivahdukset ohikulkevien äänessä ja naurussa, katselin muutamia pikkulintuja, jotka hyppelivät edessäni kadulla, rupesin tarkastelemaan katukivien ilmeitä ja keksin kaikenlaisia merkkejä ja kummallisia kuvioita niissä. Tällä välin olin tullut Suurkäräjätorille.

Äkkiä pysähdyn tuijottamaan ajureihin. Ne astelevat jutellen siinä vaunujensa ympärillä, hevoset nuokkuvat päin ilkeätä säätä. Tulkaa! sanoin ja tuuppasin itseäni kyynärpäälläni. Menin nopeasti ensimmäisen ajurin luo ja nousin vaunuihin. Ullevoldin tie 37! huudahdin. Ja me läksimme ajamaan.

Matkalla alkoi ajuri vilkuilla taaksensa, kumartua ja tirkistää vaunuun, missä istuin kuomun alla. Oliko hän alkanut epäillä? Kaiketi minun kehno pukuni oli herättänyt hänen huomiotaan.

"Minun on tavattava eräs mies!" huudahdin hänelle ehtiäkseni ennen häntä, ja selitin hänelle vakuuttavasti, että minun ehdottomasti piti tavata tuo mies.

Pysähdymme n:o 37:n edustalla, minä hyppään alas vaunuista, juoksen portaita ylös, aivan kolmanteen kerrokseen, tartun kellonnauhaan ja tempaisen, kello kilahti kuusi, seitsemän kertaa sisäpuolella.

Palvelustyttö tulee avaamaan, panen merkille, että hänellä on kultaiset korvarenkaat ja mustat lastinkinapit harmaassa hameenvyötärössä. Hän katsoo kauhuissaan minuun.

Kysyn Kierulfia, Joakim Kierulfia, jos niin täytyi sanoa, viljakauppiasta…

Palvelustyttö pudistaa päätään.

"Ei täällä asu ketään Kierulfia", sanoo hän.

Hän tuijottaa minuun, tarttuu oveen, valmiina vetämään sen kiinni. Hän ei yrittänytkään hakea miestä, hän näytti tosiaankin tuntevan henkilön, jota kysyin, kun hän vain haluaisi ajatella uudelleen, tuo laiska otus. Minä suutuin, käänsin hänelle selkäni ja juoksin alas portaita jälleen.

"Hän ei ollut siellä!" huusin ajurille.

"Eikö hän ollut siellä?"

"Ei. Ajakaa Tomte-kadulle numeroon 11."

Olin ankaran suuttumuksen vallassa ja ilmaisin sitä hiukan ajurillekin, hän uskoi aivan varmasti, että elämä oli kysymyksessä, ja hän läksi empimättä ajamaan. Hän iski lujasti hevosta selkään.

"Mikä miehen nimi on?" kysyi hän kääntyen pukillaan.

"Kierulf, viljakauppias Kierulf."

Ajuristakin tuntui, että sellainen mies oli olemassa. Eikö hänellä ollut tapana kulkea vaaleassa takissa?

"Mitä?" huudahdin, "vaaleassa takissa? Oletteko hullu? Luuletteko minun hakevan teekuppia?" Tuo vaalea takki tuli kuuluviin hyvin sopimattomasti, turmeli koko miehen ajatuksissani, minkälaiseksi olin hänet ajatellut.

"Minkä sanoittekaan hänen nimekseen? Kierulf?"

"Tietysti", vastasin, "onko siinä jotakin merkillistä! Nimi ei miestä pilaa."

"Eikös hän ole punatukkainen?"

No saattoihan olla, että hänellä oli punainen tukka, ja kun ajuri mainitsi sen, olin äkkiä päässyt varmuuteen, että hän oli oikeassa. Tunsin kiitollisuutta tuota ajuriparkaa kohtaan ja sanoin hänelle, että hän oli arvannut miehen aivan oikein, asianlaita oli tosiaankin niin kuin hän sanoi, olisi suorastaan harvinaista, sanoin, nähdä sellaista miestä ilman punaista tukkaa.

"Mahtaa olla sama, jota olen kyydinnyt pari kertaa", sanoi ajuri.
"Hänellä oli pahkakeppi?"

Tämä teki miehen ilmieläväksi minulle ja minä virkoin:

"He-hee, eipä vielä kukaan liene nähnyt sitä miestä ilman pahkakeppiä, joten siis voitte olla varma, aivan varma."

Niin, oli selvää, että se oli sama mies, jota hän oli kyydinnyt. Hän muisti hänet jälleen…

Ja me ajoimme niin että hevosenkengät säkenöivät.

Tässä kiihtyneessä tilassani en ollut hetkeksikään kadottanut mielenmalttiani. Ajamme ohi erään poliisin, ja minä panen merkille, että hänellä on numero 69. Tuo numero iskee tajuntaani hirvittävän selvänä, 69, tarkalleen 69, en sitä unohda!

Nojauduin taaksepäin vaunuissa, mitä hulluimpien päähänpistojen vallassa, vetäydyin piiloon kuomun alle, jotta kukaan ei näkisi minun liikuttelevan huuliani, ja ryhdyin idioottimaisesti juttelemaan itsekseni. Hulluus riehuu aivoissani, ja minä annan sen riehua, olen täysin tietoinen, että olen vaikutelmien vallassa, joita en voi hallita. Aloin nauraa, hiljaa, intohimoisesti, syyttä suotta, vielä hilpeänä ja päihtyneenä niistä parista olutlasillisesta, jotka olin juonut. Vähitellen raukenee kiihtymykseni, rauhallisuuteni rupeaa palautumaan. Tunsin kylmyyttä haavoittuneessa sormessani, ja minä pistin sen paidankauluksen alle, lämmittääkseni sitä hiukan. Ja niin tulimme Tomte-kadulle. Ajuri pysäyttää.

Astun alas vaunuista, kiiruhtamatta, ajattelematta, veltosti, pää raskaana. Menen sisään portista, tulen takapihalle, jonka poikki kuljen, näen oven, josta menen sisälle ja saavun käytävään, jonkinlaiseen etuhuoneeseen, jossa on kaksi ikkunaa. Siellä on kaksi matka-arkkua päälletysten eräässä nurkassa ja pitkällä seinällä vanha maalaamaton sohvapenkki, jolla on peitto. Oikealta seuraavasta huoneesta kuulen ääniä ja lasten kirkunaa ja yläpuolelta, toisesta kerroksesta, rautalevyn takomista. Kaiken tämän huomaan heti sisälle tultuani.

Menen kiiruhtamaan läpi huoneen vastapäiselle ovelle kiiruhtamatta, ajattelematta pakoa, avaan senkin ja tuleni Vognmand-kadulle. Luon silmäyksen taloon, jonka kautta olen kulkenut: Täysihoitoa ja huoneita matkustajille.

Päähäni pälkähtää yrittää mennä matkoihini, varastautua pois ajurin luota, joka minua odottaa, kuljen! hyvin järkevästi Vognmand-katua, pelkäämättä ja tietämättä menetteleväni millään tavoin hullusti. Kierulf, tuo villakauppias, joka niin kauan oli kummitellut aivoissani, tuo ihminen, jonka luulin olevan olemassa ja jota minun väittämättä piti tavata, oli joutunut pois ajatuksistani, syrjäytynyt muiden hullujen mielijohteiden ohella, jotka tulivat ja menivät vuoronsa jälkeen, en muistanut häntä enää kuin aavistuksena, muistona vain.

Pääni alkoi selvitä selviämistään sitä mukaa kuin astelin eteenpäin, tunsin oloni raskaaksi ja väsyneeksi ja laahasin jalkojani. Lunta satoi yhä suurin, raskain höytälein. Vihdoin saavuin Grönlandin kaupunginosaan aivan kirkon luo, missä istahdin penkille levähtämään. Kaikki ohikulkijat katsoivat minua hyvin ihmeissään. Vaivuin mietteisiini.

Hyvä Jumala, miten huonosti nyt oli laitani! Olin niin perinpohjin kyllästynyt ja väsynyt koko kurjaan elämääni, etten katsonut enää maksavan vaivaa kamppailla sen ylläpitämiseksi. Vastoinkäyminen oli ottanut ylivallan, se oli ollut liian ankara, olin niin merkillisen sortunut, aivan kuin varjo siitä, mitä kerran olin ollut. Hartiani olivat lysähtäneet alas, aivan toiselle puolelle, ja minulle oli tullut tavaksi kulkea hyvin kumarassa, säästääkseni vointini mukaan rintaani. Olin tarkastellut ruumistani pari päivää sitten, keskellä päivää huoneessani, ja olin seisonut ja itkenyt koko ajan. Olin kulkenut samassa paidassa monta viikkoa, se oli aivan jäykkänä vanhasta hiestä ja hieronut napani rikki, haavasta tuli hiukan veristä visvaa, mutta se ei tehnyt kovin kipeää, oli vain surullista pitää tuota haavaa keskellä vatsaa. En mahtanut sille mitään, eikä se tahtonut parantua itsestään, puhdistin sitä, kuivasin sen huolellisesti ja vedin saman paidan jälleen ylleni. Eihän sille voinut mitään…

Istun siinä penkillä ajatellen kaikkea tätä ja olen jokseenkin alakuloinen. Olin kyllästynyt itseeni, jopa kätenikin tuntuivat minusta vastenmielisiltä. Tuo veltto, paatunut ilme käden selässä kiusaa minua, tuottaa minulle harmia, nähdessäni laihat sormeni tunnen kiukkua, minä vihaan koko kuihtunutta ruumistani ja minua kauhistaa pitää sitä, tuntea sen olemassaoloa. Herrajumala, kunpa vain tästä tulisi loppui Halusin kuolla.

Kerrassaan masentuneena, tahrattuna ja alennettuna omassa tietoisuudessani nousin koneellisesti ylös ja aloin astella kotiin päin. Matkalla kuljin ohi erään porttikäytävän, missä oli luettavana: "Käärinliinoja neiti Andersenilla, portista oikealle." — Vanhoja muistoja! lausuin, ja muistin entisen Hammersborgin-huoneeni, pienen keinutuolin, sanomalehtitapetin alhaalla oven pielessä, majakanjohtajan ilmoituksen ja leipuri Fabian Olsenin vastaleivotun leivän. Niinpä niin, minulla oli paremmat olot silloin kuin nyt, eräänä yönä olin kirjoittanut kymmenen kruunun alakertajutun, nyt en voinut enää kirjoittaa mitään, en ollenkaan kyennyt kirjoittamaan mitään, pääni tuli tyhjäksi heti kun yritin. Niin, aioin tehdä tästä nyt lopun! Ja minä astelin astelemistani.

Kuta lähemmäksi talouskauppaa tulin, sitä selvemmäksi muuttui puoliksi vaistomainen tunteeni, että lähestyin vaaraa, mutta minä pysyin aikeessani, minä tahdoin ilmiantaa itseni. Menen rauhallisesti portaita ylös, ovella kohtaan pienen tytön, joka kantaa kuppia kädessään, ja minä pääsen hänen ohitsensa ja suljen oven. Puotipoika ja minä seisomme toistamiseen vastatusten, kahden kesken.

"No", sanoo hän, "nyt on hirvittävä ilma."

Mitä varten tämä kiertotie? Miksi hän ei pidättänyt minua heti? Minä vihastuin ja sanoin:

"Minä en nyt ollenkaan tullut lörpöttelemään ilmasta."

Tämä kiivauteni hämmästyttää häntä, hänen pienet kamasaksanaivonsa tyrmistyvät, hänen päähänsä ei ollut lainkaan pälkähtänyt, että olin pettänyt häntä viidellä kruunulla.

"Ettekö siis tiedä, että olen kähveltänyt teiltä?" lausun kärsimättömänä ja läähätän ankarasti, vapisen, olen valmis käyttämään väkivaltaa, jollei hän heti käy asiaan.

Mutta miesparka ei aavista mitään.

Taivas sentään, minkälaisten tyhmien ihmisten parissa täytyy elää! Minä haukun häntä, selitän hänelle perinjuurisesti, miten kaikki oli tapahtunut, näytän hänellä missä seisoin ja missä hän seisoi tapahtuman aikana, missä rahat olivat olleet, miten olin koonnut ne käteeni ja puristanut käteni kiinni — ja hän käsittää kaiken! mutta ei kuitenkaan tee minulle mitään. Hän kääntelehtii sinne tänne, kuuntelee askelia sivuhuoneesta, pyytää minua puhumaan matalammalla äänellä ja sanoa lopuksi:

"Kylläpä menettelittekin hullusti!"

"Älkäähän!" huudahdin halusta sanoa vastaan, ärsyttää häntä, se ei ollutkaan niin alhainen ja halpamainen teko kuin hän kehnoissa myyjänaivoissaan kuvitteli. Minä en tietystikään pitänyt rahoja, se ei olisi koskaan juolahtanut päähänikään, minä puolestani en tahtonut niillä hyötyä, nousihan perin rehellinen luontoni sellaista vastaan…

"Minnekä te sitten ne panitte?"

Minä annoin ne vanhalle, köyhälle mummolle, sellainen mies minä olin, minä en unohtanut kokonaan köyhiäkään…

Hän seisoo mietiskellen hetkisen tätä, joutuu nähtävästi ymmälle, olinko rehellinen mies vai en. Vihdoin hän virkkaa:

"Eikö teidän ennemmin olisi pitänyt luovuttaa rahat takaisin?"

"Ei, kuulkaapas", vastaan, "minä en tahtonut saattaa teitä pulaan, tahdoin säästää teitä. Mutta siinä on kiitos, kun ollaan jalomielisiä. Nyt olen täällä selittämässä teille koko juttua, ettekä vähääkään häpeä, ette tee mitään lopettaaksenne riidan kanssani. Siksipä pesenkin käteni. Muuten annan teille palttua. Hyvästi!"

Läksin ja iskin oven lujasti kiinni jälkeeni.

Mutta palattuani kotiin, huoneeseeni, tuohon surulliseen luolaan, likomärkänä kosteasta lumesta, polvet vapisten päivän vaelluksista, menetin heti paikalla kopeuteni ja masennuin uudelleen. Kaduin hyökkäystäni myyjäparan kimppuun, itkin, tartuin kurkkuuni, rangaistakseni itseäni kehnosta työstäni, ja teuhasin kamalasti. Hän oli tietysti ollut hirvittävässä pelossa paikkansa menettämisestä, ei ollut uskaltanut nostaa mitään melua noista viidestä kruunusta, jotka liike oli menettänyt. Ja minä olin käyttänyt hänen pelkoaan hyväkseni, olin kiusannut häntä äänekkäällä puheellani, iskenyt häntä joka sanallani. Ja kaupanhoitaja itse oli kai istunut viereisessä huoneessa valmiina lähtemään katsomaan, mitä meidän kesken tapahtui. Ei, halpamaisille töilleni ei ollut enää mitään rajaa!

No, mutta miksi minua ei sitten pidätetty? Asia oli siis saatettu loppuun. Olin melkein ojentanut käteni rautoja vastaanottamaan. Mitään vastarintaa en olisi tehnyt, olisin päinvastoin ollut mukana auttamassa. Taivaan ja maan herra, antaisin päivän elämästäni saadakseni yhden onnellisen sekunnin! Koko elämäni yhdestä hernerokasta! Kuule minua vain tämän kerran!…

Laskeuduin vuoteelle märissä pukimissani, minulla oli epäselvä ajatus, että ehkäpä kuolisin yöllä, ja käytin viimeiset voimani järjestääkseni hiukan vuodettani, jotta aamulla näyttäisi siistimmältä ympärilläni. Panin käteni ristiin ja valitsin asentoni.

Sitten äkkiä muistan Ylajalin. Että olinkin unohtanut hänet koko iltana. Ja sieluuni tunkeutuu jälleen aivan heikosti valoa, pieni auringon säde, joka lämmittää minua suloisesti. Tuleepa enemmänkin aurinkoa, lempeää, hienoa silkkivaloa, joka hivelee minua niin huumaavan ihanasti. Ja aurinko tulee yhä voimakkaammaksi, polttaa ohimoitani, kuumentaa raskaasti ja hohtavasti lopen laihtuneita aivojani. Ja vihdoin leimahtaa silmieni edessä hullu säderovio, kuin olisi tulessa taivas ja maa, tulta kaikki ihmiset ja eläimet, tulta vuoret, tulta perkeleet, helvetti, erämaa, koko maailma tulessa, suitsuava viimeinen päivä käsissä.

Sitten en nähnyt enkä kuullut enää mitään…

* * * * *

Heräsin seuraavana päivänä kauttaaltaan hiessä, koko ruumis kosteana, hyvin kosteana. Alussa minulla ei ollut selvää tietoisuutta, mitä minulle oli tapahtunut, katselin! kummastellen ympärilleni, keksin olentoni kokonaan muuttuneeksi, tuskin tunsin enää itseäni. Tunnustelin! käsivarsiani ja jalkojani, hämmästelin, että ikkuna oli sillä seinällä eikä vastakkaisella, ja hevosten askelet! pihalta kuuluivat kuin minun yläpuoleltani. Oloni tuntui jokseenkin painostavalta.

Tukkani hapsotti kosteana ja kylmänä otsallani, kohottausin kyynärpäilleni ja katsahdin tyynylle: kosteita hiuksia oli siinäkin, pieninä tupsuina. Jalkani olivat puutuneet kengissä yöllä, mutta niihin ei koskenut, en vain voinut varpaita kovin paljon liikuttaa, ne olivat niin jäykistyneet.

Päivän kallistuessa iltaan ja hiukan alettua hämärtää nousin sängystä ja rupesin puuhailemaan huoneessani. Yrittelin eteenpäin pienin, varovin askelin, koetin pysyä tasapainossa ja säästin niin paljon kuin suinkin jalkojani. En tuntenut suuresti kärsimystä, enkä itkenyt, ylipäänsä en ollut surullinen, päinvastoin olin hyvin tyytyväinen, mieleeni ei edes juolahtanut, että asiat saattaisivat olla toisinkin.

Sitten läksin ulos.

Ainoa, mikä minua hiukan vaivasi, oli kuitenkin nälkä, vaikka ruoka tuottikin minulle tuskaa. Aloin tuntea hitonmoista ruokahalua, sisäisesti kalvavaa ruoan himoa, joka tuli yhä pahemmaksi. Se kalvoi säälimättä rintaani, se suoritti siellä hiljaista, kummallista työtä. Siellä oli kuin parikymmentä pienenpientä, hienoa eläintä, jotka panivat päänsä kallelleen ja nakersivat hiukan, olivat hetkisen aivan hiljaa, alkoivat taas, kaivautuivat sisään ääntä pitämättä ja kiiruhtamatta ja jättivät jälkeensä tyhjiä kanavia kaikkialla missä liikkuivat…

En ollut sairas mutta voimaton ja aloin hikoilla. Aikomukseni oli mennä Suurtorille hiukan levähtämään, mutta matka oli pitkä ja rasittava, vihdoin viimein olin sentään melkein perillä, seisoin torin ja Tornikadun kulmassa. Hiki valui silmiini, kostutti silmälasini ja sokaisi näköni, ja olin juuri pysähtynyt kuivatakseni itseäni hiukan. En huomannut, missä seisoin, en sitä ajatellut, melu ympärilläni oli hirvittävä.

Äkkiä kajahtaa huuto, kylmä, terävä varoitus. Kuulen tämän huudon, kuulen sen vallan hyvin ja heittäydyn hermostuneesti syrjään, astun askelen niin nopeasti kuin huonoilta jaloiltani saatoin. Hirvittävän suuret leipävankkurit kulkevat ohitseni ja pyörä sipaisee nuttuani; jos olisin ollut hiukan pikaisempi, olisin päässyt vahingoittumatta. Olisinhan ehkä voinut olla hiukan pikaisempi, vain hiukkasen nopeampi, jos olisin ponnistautunut; sille ei mitään voinut, toiseen jalkaani koski, pari varvastani oli murskaantunut, tuntui kuin ne olisivat kiertyneet yhteen kengässä.

Leivänajaja pidättää hevosia kaikin voimin, käännähtää vankkureilla ja kysyy kauhuissaan, miten kävi. Niin, olisi voinut käydä paljon hullummin… ehkä se ei ollut niin vaarallista… en luule minkään murskaantuneen… Oo, ei mitään…

Laahustin penkille niin nopeasti kuin voin, nuo monet ihmiset, jotka pysähtyivät katsoa töllöttämään minuun, olivat tehneet minut noloksi. Oikeastaan se ei ollut mikään kuolinisku, se oli käynyt verrattain onnellisesti, kun nyt kerran onnettomuuden piti tapahtua. Pahinta oli, että kenkäni oli painautunut rikki, pohja oli irtautunut naulauksesta. Nostin jalkaani ja huomasin verta repeämässä. No, tahallaan ei sitä ollut tehty kummallakaan puolella, miehen tarkoituksena ei ollut pahentaa asiaani, hän näytti hyvin murheelliselta. Ehkäpä, jos olisin pyytänyt häneltä pienen leivän kuormasta, sen olisin myös saanut. Hän olisi varmaankin ilolla antanut sen minulle. Jumala ilahuttakoon häntä vastalahjalla siellä, missä on!…

Minulla oli kova nälkä, enkä tiennyt, miten olisin tyydyttänyt hirvittävää ruokahaluani. Vääntelehdin sinne tänne penkillä ja painoin rintani aivan polviani vasten, olin melkein poissa suunniltani. Pimeän tultua laahustin raatihuoneen luo — Jumala tietää, miten sinne pääsin — ja kävin istumaan pilariaidan reunalle. Revin taskun irti nutustani ja ryhdyin sitä pureksimaan, muuten ilman mitään tarkoitusta, synkkänä, silmät tuijottaen suoraan eteenpäin, kuitenkaan näkemättä mitään. Kuulin muutamien pikkulasten leikkivän ympärilläni ja tajusin vaistomaisesti, kun joku kävelijä kulki ohi, muuta en huomannut.

Sitten yhtäkkiä pälkähtää päähäni lähteä johonkin alapuolella olevaan myymälään saamaan palasen raakaa lihaa. Nousen ja menen aidan yli, myymäläkaton toiseen päähän ja astun alas. Kun olin tullut melkein lihamyymälään, huusin ylöspäin porrasaukkoa kohti ja kieltelin tulemasta ikään kuin olisin puhunut koiralle, ja käännyin rohkeasti ensimmäisen teurastajan puoleeni minkä tapasin.

"Ah, olkaa niin hyvä ja antakaa yksi luu koiralleni!" lausuin. "Vain yksi luu, siinä ei tarvitse olla mitään lihaa, se vain tarvitsee suuhunsa jotain kannettavaa."

Sain luun, mainion pikku luun, missä oli vielä hiukan lihaakin ja pistin sen nuttuni sisälle. Kiitin miestä niin sydämellisesti, että hän katsahti hämmästyneesti minuun.

"Kylläpä vaan", mumisin, "teitte sangen kiltisti."

Ja minä menin ulos. Sydämeni jyskytti ankarasti.

Pujahdin Smedgangelle, niin pitkälle kuin pääsin ja pysähdyin erään ränstyneen takapihaportin eteen. Ei näkynyt valoa miltään suunnalta, oli siunatun pimeää ympärilläni, ryhdyin jyrsimään luuta.

Se ei maistunut miltään, tuore veren haju lähti luusta, ja minun täytyi aivan heti ryhtyä oksentamaan. Yritin uudelleen; jos vain voisin pitää sen sisälläni, tekisi se kyllä vaikutuksensa, oli vain saatava pysymään se sisällä. Mutta oksensin jälleen. Minä suutuin, iskin hampaani kiivaasti lihaan, kiskoin irti pienen palan ja nielin sen väkisin. Sekään ei auttanut, heti kun pienet lihapalat olivat lämminneet vatsassa, ne tulivat ylös. Puin hurjistuneena nyrkkiäni, purskahdin avuttomaan itkuun ja jyrsin kuin hullu, itkin niin että luu kastui kyynelistä, itkin kuin sydän pakahtuisi ja oksensin taas. Ja minä kirosin kovalla äänellä kaikki maailman vallat helvettiin. Hiljaista. Ei ainoatakaan ihmistä lähellä, ei valoa, ei melua. Olen mitä ankarimman mielenliikutuksen vallassa, läähätän raskaasti ja äänekkäästi ja itken hammasta kiristäen aina kun minun täytyy oksentaa ulos nuo lihapalat, jotka ehkä saattaisivat tyynnyttää hiukan nälkääni. Kun se ei auta lainkaan, yritänpä kuinka monta kertaa hyvänsä, sinkoan viimein luun vasten porttia, mitä hurjimman vihan vallassa, raivostuksen yllyttämänä, huudan ja uhkailen ankarasti taivasta kohti, ärjyn Jumalan nimeä käheästi ja kouristan sormeni kuin kynsiksi… Sanon sinulle, sinä taivaan pyhä Baali, ettet ole olemassa, mutta jos olisit, kiroaisin sinua niin, että taivaasi vapisisi helvetin tulesta. Sanon sinulle, minä olen tarjonnut sinulle palvelustani ja sinä olet sen evännyt, sanon sinulle, olet työntänyt minut pois, ja minä käännän sinulle ainiaaksi selkäni, koska et tuntenut etsikkoaikaasi. Sanon sinulle, tiedän kuolevani, ja sittenkin sinua pilkkaan, sinä taivaan Jumala ja Apis, aivan kuoleman kynnyksellä. Sinä olet käyttänyt väkivaltaa minua vastaan etkä tiedä, että minä en koskaan taivu vastoinkäymisessä. Eikö sinun olisi pitänyt tietää sitä? Eikö sydämeni ole paljastunut sinulle unessa? Sanon sinulle, koko elämäni, jokainen veripisarani riemuitsee saadessaan pilkata sinun armoasi. Tästä hetkestä lähtien minä luovun kaikista sinun töistäsi ja koko sinun olemuksestasi, minä kiroan ajatustanikin, jos se jälleen sinua ajattelee, ja raastan huuleni irti, jos ne jälleen nimesi mainitsevat. Minä sanon sinulle, jos olet olemassa, viimeisen sanani elämässä ja kuolemassa, sanon sinulle hyvästi iäksi ja ainiaaksi ja vaikenen ja käännän sinulle selkäni ja menen matkoihini…

Hiljaista.

Vapisen kiihtymyksestä ja väsymyksestä, seison siinä samalla paikalla, vielä kuiskaillen kirouksia ja haukkumasanoja, nyyhkytellen ankaran itkun perästä, kokoon lyyhistyneenä ja velttona mielettömän vihanpurkauksen jälkeen. Seison siinä ehkä tunnin verran nyyhkien ja kuiskaillen ja pitäen kiinni portista. Kuulen sitten ääniä, parin miehen keskustelua, jotka astelevat Smedgangea pitkin. Poistun portilta, kuljeskelen seinävieriä ja saavun jälleen valaistuille kaduille. Hoippuessani Youngsbakkea alas alkavat aivoni äkkiä toimia merkilliseen suuntaan. Pälkähtää päähäni, että kurjat hökkelit torin alareunassa, rihkamamyymälät ja vanhojen vaatteiden myyntikojut oikeastaan olivat koko tienoon häväistyksenä. Ne turmelivat koko torin ulkonäön ja tahrasivat kaupunkia, hyi sentään, alas rottelot! Ja siinä kulkiessani johduin ajattelemaan, mitä maanmittauslaitokseni talon siirtäminen tänne tulisi maksamaan, tuon kauniin rakennuksen, joka aina oli miellyttänyt minua niin paljon joka kerta kun olin sen ohi kulkenut. Sellaista siirtämistä ei ehkä voitaisi ryhtyä suorittamaan alle 70 000—72 000 kruunun — sievä summa, täytyy sanoa, kauniit taskurahat, he-he, aluksi, mitä? Ja minä nyökkäsin tyhjällä päälläni ja myönsin, että se oli kaunis taskuraha, jolla voisi alkaa. Koko ruumiini hytkähteli vielä ja silloin tällöin tuli vielä syvä nyyhkytys itkun jälkeen.

Minulla oli sellainen tunne, että ruumiissani ei ollut enää paljon eloa jäljellä, että minä oikeastaan lauloin viimeistä virttäni. Se olikin minusta jokseenkin samantekevää, se ei liikuttanut minua vähääkään, päinvastoin pyrin alemmas kaupungille, alas silloille, yhä kauemmaksi asunnostani. Olisinpa kyllä hyvinkin voinut laskeutua suorastaan kadulle kuolemaan. Kärsimykset tekivät minut yhä tunteettomammaksi, murskaantuneessa jalassani jyskytti veri ankarasti, minusta tuntui kuin olisi kipu kohonnut koko sääreen, eikä sekään tehnyt erikoisen kipeää. Olin kestänyt pahempiakin tuskia.

Tulin sitten rautatiesillalle. Siellä ei ollut liikettä eikä hälinää, vain siellä täällä joku ihminen, joku hamppari tai merimies, joka käveli kädet housuntaskuissa. Huomioni kiintyi erääseen ontuvaan mieheen, joka katsoa murjotti minuun, kun sivuutimme toisemme. Pysäytin hänet vaistomaisesti, nostin hiukan lakkiani ja kysyin, tiesikö hän, oliko "Nunna" jo matkustanut. Ja sitten en voinut olla napsauttamatta yhden ainoan kerran sormiani aivan miehen nenän edessä ja sanomatta: hittovieköön, Nunna, niin! Nunna, jonka olin jo aivan unohtanut! Ajatus siitä oli kuitenkin uinunut tiedottomasti mielessäni, olin sitä kantanut, itse siitä mitään tietämättä.

Niin, peijakas, Nunna oli matkustanut.

Eikö hän voinut sanoa, minne se oli lähtenyt?

Mies mietiskelee hiukan, seisoo pitemmällä jalallaan ja pitää lyhyttä ilmassa, lyhyt vavahtelee hiukan.

"En", sanoo hän. "Tiedättekö, mitä se oli täällä lastaamassa?"

"En", vastasin minä.

Mutta nyt olin jo unohtanut Nunnan, ja kysyin mieheltä, miten pitkältä mahtoi olla Holmestrandiin, laskettuna vanhoissa maantieteellisissä peninkulmissa.

"Holmestrandiin? Luulenpa…"

"Tai Vaeblungnaesiin?"

"Kuinka minä nyt sanoisinkaan: luulen, että Holmestrandiin…"

"Ooh, kuulkaas, tulipa mieleeni", keskeytin hänet jälleen, "etteköhän olisi niin hyvä ja antaisi minulle hiukan tupakkaa, vain pikkuruisen palasen!"

Minä sain tupakkaa, kiitin miestä hyvin lämpimästi ja läksin menemään. Tupakkaa en ryhtynyt lainkaan käyttämään, pistin sen heti taskuuni. Mies katseli edelleen minuun, ehkäpä olin herättänyt hänessä jonkinlaisia epäluuloja, siinä kulkiessani tuo epäilevä katse seurasi minua ja minusta tuntui kuin olisi tuo ihminen ajanut minua takaa. Käännyn ympäri ja menen jälleen hänen luokseen, katson häneen ja sanon:

"Saumaaja."

Ainoastaan tuon sanan: saumaaja. En enempää. Katson hyvin tuimasti häneen, sanoessani sitä, minusta tuntui, että tuijotin vallan hirmuisesti häneen, kuin olisin katsonut häntä koko ruumiillani enkä vain silmilläni. Ja minä seison siinä hetkisen, lausuttuani tuon sanan. Sitten hoippuilen rautatietorille jälleen. Mies ei päästänyt ainoatakaan ääntä, hän vain seurasi minua silmillään.

Saumaaja? Pysähdyin äkkiä. Niin, enkö minä tajunnutkin sitä jo heti: olin tavannut ontujan ennenkin. Ylhäällä Graendse-kadulla, eräänä kirkkaana aamuna, olin pantannut liivini. Minusta tuntui kuin olisi iäisyys siitä kulunut.

Seisoessani sitä mietiskelemässä — minä seison nojaten erääseen talon seinään torin ja Havne-kadun kulmassa — hätkähdän äkkiä ja koetan laahustaa tieheni. Kun se ei onnistu, tuijotan teristyneenä suoraan eteenpäin ja puren pään kaikelta hävyltä, mikään ei siinä auttanut, — minä seison "komendöörin" kanssa vastakkain.

Tulen huolimattoman julkeaksi, otanpa askelen syrjäänkin seinän viereltä, kiinnittääkseni hänen huomiotaan. Enkä minä tee sitä herättääkseni hänen sääliään vaan pilkatakseni itseäni, asettuakseni häpeäpaaluun, olisin voinut heittäytyä kadulle pitkäkseni ja pyytää "komendööriä" kulkemaan ylitseni, astumaan kasvoilleni. En sano edes hyvää iltaa.

"Komendööri" aavisti kenties, että minun laitani oli jotenkin hullusti, hän hiljensi hiukan kulkuaan, minä sanon, pysäyttääkseni hänet:

"Minun olisi pitänyt tuoda teille jotakin, mutta siitä ei ole kuitenkaan tullut mitään."

"Niinkö?" vastaa hän. "Teillä ei ole se valmiina?"

"Ei, en ole saanut sitä valmiiksi."

Mutta nyt saa "komendöörin" ystävällisyys vedet silmiini, ja minä koetan yskiä vimmatusti, teristääkseni itseäni. "Komendööri" sipaisee kerran nenäänsä, hän seisoo ja katselee minua.

"Eikö teillä sitten ole, millä elää?"

"Ei", vastasin minä, "eihän minulla sitäkään ole. En ole tänäänkään syönyt, mutta…"

"Jumala varjelkoon, eihän se käy laatuun, että te saatte kuolla nälkään, mies!" sanoo hän. Ja samassa hän pistää käden taskuunsa.

Nyt herää häpeäntunne minussa, minä vetäydyn jälleen seinän viereen ja tartun siihen, minä seison siinä ja näen "komendöörin" kaivelevan kukkaroaan, mutta minä en virka mitään. Ja hän ojentaa minulle kymmenen kruunua. Hän ei siekaile sen enempää, hän antaa minulle yksinkertaisesti kymmenen kruunua. Samalla hän toistaa, ettei käynyt laatuun, että minä saisin kuolla nälkään.

Sammaltelin enkä ottanut seteliä heti: tämä oli häpeällistä minun puoleltani… se oli myös liian paljon…

"Kiiruhtakaa nyt!" sanoo hän ja vilkaisee kelloonsa. "Olen odottanut junaa, mutta tuollahan se tuleekin."

Otin rahat, olin aivan lamautunut ilosta enkä saanut enää sanaakaan suustani, en edes kiittänyt.

"Eihän siitä kannata olla hämillään", sanoo "komendööri" vihdoin, "tiedänhän, että voitte kirjoittaa sen edestä."

Sitten hän läksi.

Kun hän oli kulkenut muutaman askelen, muistankin äkkiä, että en ollut kiittänyt "komendööriä" tästä avusta. Koetin saavuttaa hänet, mutta en voinut päästä tarpeeksi nopeasti liikkeelle, jalkani tekivät tenän, ja olin yhtä mittaa kompastua nenälleni. Hän eteni yhä kauemmaksi. Luovuin yrityksestä, ajattelin huutaa häntä, mutta en uskaltanut, ja kun vihdoin kuitenkin rohkaisin itseni ja huusin, kerran, kahdesti, oli hän jo kaukana, ääneni oli tullut liian heikoksi.

Jäin seisomaan siihen käytävälle ja katselemaan hänen jälkeensä, minä itkin aivan hiljaa. Enpä ole koskaan moista nähnyt! sanoin itsekseni, hän antoi minulle kymmenen kruunua. Menin takaisin ja asetuin siihen, missä hän oli seisonut, ja toistin kaikki hänen liikkeensä. Ja minä pidin seteliä kyyneleisten silmieni edessä, katselin sitä molemmilta puolilta ja aloin sadatella — sadatella tyhjään ilmaan, että se, mitä pidin kädessäni, oli täysin oikea raha, se oli kymmenen kruunun seteli.

Hetkistä myöhemmin — ehkäpä hyvinkin pitkän ajan kuluttua, sillä oli jo aivan hiljaista kaikkialla — minä merkillistä kyllä seisoin Tomte-kadun 11:n ulkopuolella. Kun olin siinä seisonut ja koonnut hetkisen ajatuksiani ja kummastellut sitä, menin sisään portista toisen kerran, suoraa päätä sinne, missä oli Täysihoitoa ja Huoneita Matkustajille. Siellä pyysin yösijaa ja sain heti vuoteen.

* * * * *

Tiistai.

Päivänpaiste ja tyyni, ihmeellisen kirkas päivä. Lumi oli poissa, kaikkialla elämää ja iloa, hilpeitä kasvoja, hymyä ja naurua. Suihkukaivoista nousivat vesisuihkut auringon kultaamina, siintävän taivaan sinertäminä…

Puolenpäivän aikaan läksin asunnostani Tomte-kadun varrella, missä edelleen asuin ja missä minulla oli hyvä olla, ja menin kaupungille. Olin sangen iloisella mielellä ja kuljeskelin koko iltapäivän vilkasliikkeisimpiä katuja ja katselin ihmisiä. Jo ennen kello seitsemää iltasella poikkesin P. Olavin torille ja tarkastelin salaa numero 2:n ikkunoita. Tunnin kuluttua näkisin hänet! Astelin tuntien kevyttä, ihanaa pelkoa koko ajan. Mitähän tulisi tapahtumaan? Mitä minä osaisin sanoa, kun hän saapuisi portaita alas? Hyvää iltaa, neiti? Tai ainoastaan hymyilisin? Päätin lykätä hymyni myöhemmäksi. Tietysti kumartaisin hänelle syvään.

Kiiruhdin pois, hiukan häpeissäni, että olin niin aikaisin odottamassa, kävelin Karl Johania jonkin aikaa pidin silmällä yliopiston kelloa. Kun kello tuli kahdeksan, läksin jälleen Universitet-katua ylös. Matkalla juolahti mieleeni, että saapuisin ehkä pari minuuttia liian myöhään, ja minä pinnistin kulkuani minkä jaksoin. Jalkani oli hyvin kipeä, muuten minulta ei puuttunut mitään.

Ja minä pysähdyin suihkukaivon luo ja huoahdin, seisoin siinä hyvin kauan ja katselin numero 2:n ikkunoihin, mutta hän ei tullut. No, minä odottaisin kyllä, minulla ei ollut mitään kiirettä, hänellä oli ehkä esteitä. Ja odotin jälleen. Enköhän vain ollut uneksinutkin koko juttua? Oliko se ensimmäinen kohtaus tapahtunut kuvitteluissani sinä yönä, jolloin olin kuumeessa? Neuvottomana aloin mietiskellä asiaa enkä tuntenut olevani lainkaan varma asiastani.

"Hm!" sanottiin takanani.

Kuulin tuon yskäisyn, kuulin myös keveitä askelia läheltäni, mutta en kääntynyt, tuijotin vain edessäni olevaan suureen ulko-oveen.

"Hyvää iltaa!" sanottiin sitten.

Unohdan hymyillä, en edes tartu hattuuni, kummastun niin kovin nähdessäni hänen tulevan siltä suunnalta.

"Oletteko odottanut kauan?" sanoo hän, ja hän hengittää nopeasti kävelyn jälkeen.

"En suinkaan, tulin juuri hetki sitten", vastasin. "Ja sitä paitsi, mitäpä siitä, vaikka olisin odottanut kauankin? Ajattelin muuten teidän tulevan toiselta suunnalta?"

"Olin saattamassa äitiä erään perheen luo, äiti on poissa kotoa tänä iltana."

"Vai niin!" sanoin.

Nyt olimme vaistomaisesti alkaneet kävellä. Muuan poliisi seisoo kadun kulmauksessa ja katselee meitä.

"Mutta minnekä me oikeastaan menemme?" sanoo hän ja pysähtyy.

"Sinne, minne tahdotte, vain sinne, minne tahdotte."

"Uh, niin, mutta on niin ikävä määrätä sitä itse."

Äänettömyys.

Lausun sitten, vain sanoakseni jotakin: "Huomaan, että teidän ikkunanne ovat pimeät."

"Niin, kyllä!" vastaa hän vilkkaasti. "Palvelustyttö on saanut vapaaillan. Joten olen siis aivan yksin kotona."

Seisomme siinä molemmat katsellen numero 2:n ikkunoihin, ikään kuin kumpikaan meistä ei olisi nähnyt niitä ennen.

"Emmekö sitten voi mennä teille?" sanon. "Minä istun aivan oven luona koko ajan, jos vain tahdotte…"

Mutta nyt minä värisin liikutuksesta ja kaduin, että olin ollut liian julkea. Entä jos hän suuttuisi ja menisi pois luotani? Entä jos en koskaan enää saisi häntä nähdä? Oh, miten kehnosti olin ajatellut! Odotin epätoivoisena vastausta.

"Ei teidän ollenkaan tarvitse istua oven luona", sanoo hän. Hän puhelee melkein hellästi ja sanoo juuri nuo sanat: ei teidän ollenkaan tarvitse istua oven luona.

Läksimme ylös.

Käytävässä, missä oli pimeää, hän otti minua kädestä ja johti eteenpäin. Minun ei ollenkaan tarvinnut olla niin hiljaa, sanoi hän, voisin aivan hyvin puhua. Ja me tulimme sisälle. Kynttilää sytyttäessään — hän ei sytyttänyt lamppua, vaan kynttilän — sytyttäessään tätä kynttilää hän lausui hiukan naurahtaen:

"Mutta nyt ette saa katsoa minuun. Uh, minua niin hävettää! Mutta minä en koskaan tee sitä enää."

"Mitä ette tee enää koskaan?"

"Minä en koskaan… uh, ei, Jumala minua varjelkoon… minä en enää koskaan suutele teitä."

"Ettekö tosiaan?" sanoin minä ja me nauroimme molemmat. Ojensin käteni häntä kohden ja hän livahti syrjään, pujahti pois, pöydän toiselle puolelle. Seisoimme katsellen toisiamme hetkisen, kynttilä oli välillämme.

"Koettakaas saada minut kiinni!" sanoi hän.

Ja kovasti nauraen koetin saada hänet kiinni. Juostessaan ympäri hän irrotti harson ja otti hatun päästään, hänen veitikkamaiset silmänsä olivat edelleen minuun suunnattuina ja vartioivat kaikkia liikkeitäni. Tein uuden hyökkäyksen, kompastuin mattoon ja kaaduin, kipeä jalkani ei tahtonut enää pitää minua pystyssä. Nousin jaloilleni hyvin nolona.

"Jumalani, miten punaiseksi te tulitte!" sanoi hän! "Niin, te olittekin hirvittävän kömpelö."

"Niin olinkin!" vastasin.

Ja me aloimme uudelleen juosta ympäri.

"Näyttää kuin te ontuisitte?"

"Niin, minä onnun ehkä hiukan, vain hiukkasen muuten."

"Viime kerralla teillä oli kipeä sormi, nyt teillä on kipeä jalka, kauheaa, miten paljon kipuja teillä on."

"Niinpä niin. — Jouduin yliajetuksi jokin päivä sitten."

"Yliajetuksi? Pöhnässä jälleen? Mutta Jumala varjelkoon, miten te elättekään, nuori mies!" Hän uhkasi etusormellaan ja tekeytyi vakavaksi. "No istutaan sitten!" sanoi hän. "Ei, ei sinne oven luo, te olette liian kaino, tänne peremmäs, te siinä ja minä tässä, kas niin!… Uh, miten ikävää onkaan seurustella kainojen ihmisten kanssa! Itse täytyy sanoa ja tehdä kaikki, mihinkään ei saa apua. Nyt voisitte esimerkiksi kyllä pitää kätenne tuolini selkämyksellä, te voisitte kyllä keksiä itsekin paljon. Sillä jos minä sanon jotakin sellaista, niin olette tyrmistyneen näköinen, aivan kuin ette oikein uskoisi, mitä sanottiin. Niin, se on tosiaankin totta, olen nähnyt sen monta kertaa, samoin teette nytkin. Mutta älkää suinkaan uskotelko minulle, että aina olette niin kaino. Olittepa rohkea sinäkin päivänä, kun olitte pöhnässä ja seurasitte minua kotiin saakka ja kiusasitte minua henkevyyksillänne… pudotatte kirjanne, neiti, aivan varmasti pudotatte kirjanne, neiti! Ha-ha-haa! Hyi, te menettelitte tosiaankin huonosti!"

Istuin masentuneena ja katselin häntä. Sydämeni jyskytti ankarasti, veri syöksähteli lämpimänä suonissani. Mikä ihmeellinen nautinto!

"Miksi ette sano mitään?"

"Mutta olettepa te suloinen!" sanoin minä. "Minä istun vain tässä ja ihastun teihin sydämestäni… sille en voi mitään… olette merkillisin ihminen, mitä… Välistä säteilevät silmänne niin, etten koskaan ole moista nähnyt, ne ovat kuin kukkaset… Mitä? Ei, ei, ehkäpä ei sentään kuin kukkaset, vaan… Minä olen aivan rakastunut teihin, ja se on niin turhaa… Herrajumala, tietysti siitä ei ole minulle mitään hyötyä… Mikä teidän nimenne on? Nyt teidän täytyy tosiaankin sanoa minulle, mikä teidän nimenne…

"Entäs, mikä teidän nimenne? Jumalani, nyt olin sen jälleen vähällä unohtaa! Ajattelin koko eilisen päivän, että kysyisin teiltä. Niin oikeastaan ei koko eilistä päivää, mutta…"

"Tiedättekö, miksi olen teitä nimittänyt? Olen nimittänyt teitä
Ylajaliksi. Mitä pidätte siitä? Sellainen sointuva ääni…"

"Ylajali?"

"Niin."

"Onko se vierasta kieltä?"

"Hm. Ei, ei se sitäkään ole."

"Niin, eihän se hullumpi ole…"

Pitkien neuvottelujen jälkeen sanoimme toisillemme nimemme. Hän istahti aivan viereeni sohvalle ja työnsi tuolin pois jalallaan. Ja aloimme jutella jälleen.

"Olette ajanut partannekin tänä iltana", sanoi hän. "Kokonaisuudessanne olette hiukan siistimmän näköinen kuin viime kerralla, mutta vain hiukkasen, älkää nyt vain luulko… Ei, viime kerralla te olitte tosiaankin huolimattoman näköinen. Sormessanne oli sitä paitsi ruma riepu. Ja sellaisena te tahdoitte välttämättä lähteä jonnekin juomaan viiniä kanssani: ei, kiitoksia!"

"Te siis kurjan ulkonäköni takia ette halunnut lähteä mukaani silloin?" sanoin minä.

"Ei", vastasi hän ja loi silmänsä alas. "Ei, Jumalan tähden, sitä se ei ollut! En sitä silloin edes ajatellutkaan."

"Kuulkaas", sanoin minä, "te olette kai siinä luulossa, että minä voin pukeutua ja elää aivan kuinka tahdon, mitä? Mutta sitäpä juuri en voi, minä olen hyvin, hyvin köyhä."

Hän katsoi minuun.

"Oletteko todellakin?" sanoi hän.

"Olenpa niinkin, ikävä kyllä."

Äänettömyys.

"Niin, herrajumala, sitä minäkin olen", sanoi hän keikauttaen reippaasti päätään.

Hänen jokainen sanansa huumasi minua, sattui sydämeeni kuin viinipisarat. Hän hurmasi minua tavalla asettaa päänsä hiukan kallelleen kuunnellessaan, kun sanoin jotakin. Ja minä tunsin hänen hengityksensä aivan kasvoillani.

"Tiedättekös", sanoin minä, "että… mutta te ette saa nyt suuttua minuun… kun menin vuoteelle eilen illalla, oikaisin minä tämän käsivarteni teitä varten… kas näin… aivan kuin lepäisitte sen päällä… ja siihen minä nukuin…"

"Vai niin? Se oli kaunista!" Äänettömyys. "Mutta sellaista te voittekin vain välimatkan päässä; sillä muutoin…"

"Ettekö luule minun sitä muuten voivan tehdä?"

"En, sitä minä en usko."

"Kyllä, minulta voitte odottaa mitä hyvänsä", sanoin minä. Ja minä panin käsivarteni hänen vyötäisilleen.

"Voinkos minä sitten?" sanoi hän ainoastaan.

Minua kiukutti, melkein loukkasi se, että hän piti minua niin kovin siivona; minä pöyhistäydyin, röyhistin rintaani ja tartuin hänen käteensä. Mutta hän veti sen aivan nokkelasti takaisin ja siirtyi hiukan kauemmas minusta. Tämä taas lannisti minua, häpesin ja katsoin ikkunaan. Olin sittenkin niin kovin kurja olento siinä, missä istuin, minä en vain suinkaan saisi luulotella mitään. Asianlaita olisi ollut toinen, jos olisin tavannut hänet silloin kun vielä näytin ihmiseltä, mahtipäivinäni, jolloin minulla oli hiukan, millä voin somistautua. Ja minä tunsin itseni hyvin masentuneeksi.

"Siinä sen näette!" sanoi hän, "nyt sen kyllä näette: teidät voi säikäyttää vain pienellä otsarypyllä, nolostuttaa ainoastaan siirtymällä vain hiukan kauemmaksi teistä…" Hän nauraa helisti, veitikkamaisesti, silmät ummessa, kuin ei hänkään olisi sietänyt katsomista.

"Mutta herrannimessä!" sanoa paukautin, "saattepas nähdä!" Ja minä kiedoin käsivarteni kiivaasti hänen hartiainsa ympäri. Olin melkein loukkautunut. Oliko tyttö järjiltään! Pitikö hän minua aivan kokemattomana! Hehee, kylläpä minä… Kukaan ei saisi sanoa, että olin takapajulla siinä suhteessa. Olipa hän koko saatana ihmisekseen! Jos vain olisi kyseessä käynti suoraan asiaan, niin…

Hän istui aivan rauhallisena, ja hänen silmänsä olivat edelleen ummessa; kumpikaan meistä ei virkkanut mitään. Puristin häntä lujasti itseäni vasten, painoin kyyneltyvästi hänen ruumistaan rintaani vasten, eikä hän sanonut sanaakaan. Kuulin sydämemme lyönnit, sekä hänen että minun, ne kuuluivat kuin maanalaiset kavionkopseet.

Minä suutelin häntä.

En ollut enää oma herrani, sanoin jotain hölynpölyä, jolle hän nauroi, kuiskasin hyväilynimiä hänen suuhunsa, taputin häntä poskelle, suutelin häntä monta kertaa. Avasin parisen nappia hänen liivistään ja sisäpuolelta häämöttivät hänen rintansa, valkoiset, pyöreät rinnat, jotka kurkistivat paidan alta kuin kaksi suloista ihmettä.

"Saanko nähdä!" sanon minä ja koetan avata useampia nappeja, tehdä aukon suuremmaksi, mutta liikkeeni ovat liian rajuja, alimpia nappeja en saa ollenkaan auki, siellä kun liivi on kireämmällä. "Saanko nähdä vain vähäsen… hiukkasen…"

Hän kietoo käsivartensa kaulaani, aivan verkalleen, hellästi; hänen hengityksensä leyhyy punaisista, väräjävistä sieraimista suoraan kasvoillani, toisella kädellä hän alkaa itse avata nappeja, yhden toisensa jälkeen. Hän hymyilee ujostellen ja katsahtaa monta kertaa minuun, huomaanko minä, että hän on peloissaan. Hän aukaisee nauhat, avaa korsettinsa, on hurmaantunut ja samalla levoton. Ja minä käsittelen karkeilla käsilläni kaikkia noita nappeja ja nauhoja…

Johtaakseen huomioni pois siitä, mitä hän tekee, hän sivelee vasemmalla kädellään olkapäätäni ja sanoo:

"Miten paljon irtohiuksia tuossa on!"

"Niin", vastaan minä ja tahdon lähentää suuni hänen rintaansa kohti. Hän on tällä hetkellä aivan vaatteet auki. Äkkiä näyttää siltä kuin hän tulisi järkiinsä, kuin hän olisi mielestään mennyt liian pitkälle; hän kietaisee pukunsa kiinnemmäksi ja suoristautuu hiukan. Ja peittääkseen hämillään oloaan avonaisen pukunsa johdosta hän jälleen ryhtyy puhumaan lukuisista irtohiuksista, jotka olivat olkapäälläni.

"Mistä se johtuu, että tukkanne varisee niin kovin?"

"En tiedä!"

"Ooh, te juotte tietysti liian paljon, ja ehkäpä… Hyi, minä en sanokaan sitä! Hävetkää toki! Ei, sitä en olisi teistä uskonut! Että teillä, joka olette nuori, lähtee jo tukka!… Nytpä saattekin, olkaapa hyvä, kertoa minulle, miten te oikeastaan vietätte elämäänne. Varmasti se on aivan hirvittävää! Mutta vain totuuksia, ymmärrättekös, ei mitään kiertelyjä! Minä muuten kyllä huomaan teistä, jos tahdotte salata jotakin. No, kertokaas nyt!"

"Niin, mutta antakaa minun ensin suudella rintojanne."

"Oletteko hullu? No, kertokaa nyt!"

"Ei, rakkaani, antakaa minulle ensin lupa siihen!"

"Hm. Ei, ei sitä ennen… Sitten ehkä… Tahdon kuulla, minkälainen ihminen te olette… Ooh, varmasti se on aivan hirvittävää!"

Minua kiusasi sekin, että hän saattoi uskoa pahinta minusta, pelkäsin työntäväni hänet kokonaan pois, enkä minä kestänyt sitä epäluuloa, mikä hänellä oli minun elämästäni. Tahdoin puhdistautua hänen silmissään, tekeytyä arvoa ansaitsevaksi, osoittaa hänelle, että hän istui melkein enkelimäisen henkilön rinnalla. Herrajumala, minähän saatoin sormillani laskea lankeemukseni tähän päivään saakka.

Minä kerroin, kerroin kaikki tyynni, ja kerroin yksinomaan tosiasioita. En tehnyt mitään pahemmaksi kuin se oli, tarkoitukseni ei ollut herättää sääliä hänessä: sanoin myöskin, että olin varastanut viisi kruunua eräänä iltana.

Hän istui kuunnellen suu auki, kalpeana, pelokkaana, kirkkaat silmät aivan levottomina. Tahdoin hyvittää asiat jälleen, karkottaa surullisen vaikutuksen, minkä olin tehnyt ja teristäysin:

"Sehän on ohi nyt!" sanoin; "mistään sellaisesta ei enää voi olla puhetta, nyt olen pelastettu…"

Mutta hän oli hyvin pidättyvä. "Jumala minua varjelkoon!" sanoi hän ainoastaan ja vaikeni. Hän toisti sen uudelleen lyhyiden väliaikojen kuluttua ja vaikeni joka kerta jälleen. "Jumala minua varjelkoon!"

Aloin leikitellä, kutittelin häntä kupeesta, nostin hänet syliini. Hän oli napittanut hameensa jälleen kiinni: tämä kiukutti minua niukan, suorastaan loukkasi! Minkä vuoksi hänen piti napittaa hameensa? Olinko hänen silmissään arvottomampi nyt kuin jos itse olisin aiheuttanut tukkani lähtemisen? Olisiko hän pitänyt enemmän minusta, jos olisin tekeytynyt hummailijaksi?… Ei mitään lörpötyksiä. Oli vain kysymyksessä käydä suoraan asiaan! Ja jos vain tulisi käydä suoraan asiaan, niin kautta…

Laskin hänet alas, laskin hänet yksinkertaisesti alas sohvalle. Hän taisteli vastaan, aivan vähäsen muuten, ja katseli hämmästyneesti:

"Ei… mutta mitä te tahdotte?" sanoi hän. "Mitäkö tahdon!?"

Hehee, hän kysyi, mitä minä tahdoin! Suoraan asiaan, tahdoin minä, heti suoraan asiaan! Enpä suinkaan yksistään välimatkan päästä halunnut ryhtyä siihen hommaan; sellainen ei kuulunut minunlaiseni ihmisen tapoihin. Tahdoin olla miestä puolestani enkä antaa pelkän otsarypyn nolostuttaa itseäni. Ei, ei, hitto vieköön, minä en vielä koskaan ollut tällaisesta hommasta lähtenyt suorittamatta työtäni loppuun saakka…

Ja minä kävin asiaan.

"Ei… ei, mutta…?"

Kyllä, sanoin, se oli tarkoitus!

"Ei, kuuletteko!" huudahti hän. Ja hän lisäsi nuo loukkaavat sanat:
"Enhän voi olla varma, että ette olisi mielenvikainen."

Vaistomaisesti keskeytin hiukan hommaani, ja sanoin:

"Sitä te ette tarkoita!"

"Kyllä, Jumalan tähden, te näytätte niin kummalliselta! Ja sinä iltapäivänä, jolloin seurasitte minua — te siis ette ollutkaan humalassa?"

"En. Mutta silloin en ollut myöskään nälissäni, olin juuri syönyt…"

"Niin, no sitä pahempi."

"Olisitteko mieluummin tahtonut, että olisin ollut humalassa?"

"Kyllä… Huu, minä pelkään teitä! Herrajumala, ettekö nyt jo päästä minua!"

Harkitsin hiukan. Ei, minä en voinut päästää. Ei mitään lörpötyksiä sohvalla tällaisena iltana! Auki flanelli! Hee, minkälaisia mutkailuja voitiin esittääkään tällaisella hetkellä! Ikään kuin en olisi tiennyt, että se oli pelkkää häveliäisyyttä kaikki tyynni! Olisinpa silloin tosiaankin kokematon. No, hiljaa nyt! Ei mitään estelyjä! Eläköön kuningas ja isänmaa!…

Hän taisteli merkillisen voimakkaasti vastaan, liian voimakkaasti taistellakseen pelkästä häveliäisyydestä. Jouduin ikään kuin vahingossa kaatamaan kynttiläni niin että se sammui, hän teki epätoivoista vastarintaa, päästipä pienen huudonkin.

"Ei, ei sitä, ei sitä! Jos tahdotte, niin saatte mieluummin suudella minua rinnalle. Rakas, kiltti…"

Pysäytin hommani heti. Hänen sanansa kuuluivat niin kiukkuisilta, avuttomilta, että herpaannuin. Hän aikoi tarjota minulle korvausta antamalla luvan suudella: rintaansa! Miten kaunista se olikaan, kaunista ja yksinkertaista! Olisin saattanut langeta polvilleni hänen eteensä.

"Mutta, rakkaani!" sanoin aivan sekavana ajatuksiltani, "minä en ymmärrä… minä en tosiaankaan käsitä, mitä peliä tämä on…"

Hän nousi pystyyn ja sytytti jälleen kynttilän vapisevin käsin; minä jäin istumaan sohvalle enkä tehnyt mitään. Mitähän nyt tapahtuisi? Olin itse asiassa hyvin huonolla tuulella.

Hän vilkaisi seinälle, kelloon, ja hätkähti.

"Uh, palvelustyttö tulee nyt kohta!" sanoi hän. Nämä olivat ensimmäiset sanat, mitä hän lausui.

Ymmärsin tämän viittauksen ja nousin seisomaan. Hän tarttui vaippaansa, ikään kuin ottaakseen sen ylleen, mutta mietti asiaa, jätti sen ja meni kamiinan luo. Hän oli kalpea ja tuli yhä levottomammaksi. Jotta ei näyttäisi siltä kuin osoittaisi hän minulle ovea, sanoin minä:

"Sotilassäätyäkö teidän isänne oli?" ja samalla valmistauduin lähtemään.

Niin, hän oli sotilas. Mistä minä sen tiesin?

Minä en sitä tiennyt, se vain juolahti mieleeni.

Se oli merkillistä!

Niinpä niin. Muutamissa paikoin minä sain sellaisia aavistuksia.
Hehe, se kuului tietysti mielenvikaisuuteen…

Hän vilkaisi nopeasti minuun, mutta ei vastannut. Tunsin läsnäoloni
kiusaavan häntä ja tahdoin tehdä lyhyen lopun asiasta. Menin ovelle.
Eikö hän tahtoisi suudella minua enää? Eikö edes kättänsä ojentaa?
Seisoin ja odottelin.

"Joko te nyt menette?" sanoi hän ja seisoi kuitenkin hiljaa kamiinan luona.

En vastannut. Olin nöyryytetty ja tietämätön mitä tehdä ja katsoin häneen virkkamatta mitään. Miksi hän ei sitten jättänyt minua rauhaan, kun siitä ei kuitenkaan tullut mitään? Mitä hänen mielessään liikkui tällä hetkellä? Häntä ei näyttänyt liikuttavan se, että olin valmis poistumaan; olin äkkiä menettänyt hänet kokonaan ja minä arvelin sanoa hänelle jotakin jäähyväisiksi, raskaat, syvät sanat, jotka sattuisivat häneen ja tekisivät kenties voimakkaan vaikutuksen. Ja vasten lujaa päätöstäni minä loukattuna, sen sijaan että olisin ollut ylpeä ja kylmä, aloin levottomasti jutella melkein mitättömyyksiä; sattuvaa sanaa ei tullut, menettelin hyvin ajattelemattomasti.

Miksi ei hän voinut yhtä hyvin sanoa selvästi ja kirkkaasti, että minun oli laputettava tieheni? kysyin häneltä. Niin juuri, miksi ei? Ei ollut syytä kainostella. Sen sijaan, että muistutti palvelustytön paluusta, hän olisi yksinkertaisesti voinut sanoa tähän tapaan: Nyt teidän täytyy poistua, sillä nyt minä menen hakemaan äitiäni, enkä minä halua teitä saattajaksi kadulla. Niin, eikö hän ollut ajatellutkin sitä? Kyllä, sitä hän sittenkin oli ajatellut, sen minä käsitin heti. Niin vähän tarvittiin, jotta minä pääsisin jäljille; vain se tapa, millä hän oli tarttunut vaippaansa ja jälleen jättänyt sen, oli saattanut minut vakuuttuneeksi. Kuten sanottu, minulla oli sellaisia aavistuksia. Ja ehkäpä ei siinä itse asiassa ollutkaan niin paljon mielenvikaisuutta…

"Mutta, herrajumala, antakaa minulle nyt anteeksi se sana! Se livahti huuliltani!" huudahti hän. Mutta hän seisoi edelleen hiljaa eikä tullut luokseni.

Minä olin taipumaton ja jatkoin. Seisoin siinä ja jaarittelin tuntien kiusallisen hyvin, että ikävystytin häntä, että yksikään sanani ei sattunut, enkä sittenkään lopettanut Oikeastaan saattoi ihminen olla hyvin herkkä luonne, vaikka ei olisikaan hullu, arvelin minä; oli luonteita, jotka ravitsivat itseään pikku asioilla ja kuolivat yksistään kovasta sanasta. Ja minä annoin hänen ymmärtää, että minulla oli sellainen luonne. Seikka oli sellainen, että köyhyyteni oli siinä määrin herkistänyt muutamia kykyjä minussa, että se tuotti minulle suorastaan ikävyyksiä, niin, minä vakuutan teille, suorastaan ikävyyksiä, ikävä kyllä. Mutta sillä oli hyviäkin puolia, se auttoi minua muutamissa tilanteissa. Henkevä köyhä oli paljon hienompi havaintojen tekijä kuin henkevä rikas. Köyhä katselee ympärilleen joka askelella, hän kuuntelee epäilevästi jokaista sanaa, minkä hän kuulee tapaamiltaan ihmisiltä, jokainen askel, minkä hän astuu, asettaa siis hänen ajatuksilleen ja tunteilleen tehtävän, työn. Hän on herkkäkuuloinen ja tunteellinen, hän on kokenut mies, hänen sielussaan on palohaavoja…

Ja minä puhuin hyvin kauan noista palohaavoista, jotka olivat sielussani. Mutta kuta kauemmin puhuin, sitä levottomammaksi hän tuli; vihdoin hän sanoi epätoivoisesti "herrajumala!" pari kertaa ja väänteli käsiään. Näin kyllä, että kiusasin häntä, enkä tahtonut häntä kiusata, mutta tein sen kuitenkin. Vihdoin luulin sanoneeni hänelle suurin piirtein tärkeimmän, mitä minulla oli sanottavaa, minua liikutti hänen epätoivoinen katseensa ja siksipä huudahdin:

"Nyt minä lähden! Nyt minä lähden! Ettekö näe, että minulla on käsi rivalla? Hyvästi! Hyvästi, sanon minä! Voisitte sentään vastata minulle, kun sanon kaksi kertaa hyvästi ja olen ihan valmiina lähtemään. En edes pyydä saada tavata teitä jälleen, sillä se kiusaisi teitä; mutta sanokaa minulle: miksi ette jättänyt minua rauhaan? Mitä olen teille tehnyt? Enhän minä tullut teidän tiellenne; mitä? Miksi käännytte äkkiä pois minusta kuin ette tuntisi minua lainkaan? Nyt te olette riipinyt minut sisäisesti ihan tyhjäksi, tehnyt minut vielä kurjemmaksi kuin koskaan olen ollut. Herrajumala, mutta enhän minä ole hullu, sen te tiedätte vallan hyvin, kun oikein ajattelette. Tulkaa siis ja ojentakaa minulle kätenne! Tai sallikaa minun tulla luoksenne! Haluatteko? Minä en tee teille mitään pahaa, haluan vain polvistua eteenne hetkiseksi, polvistua lattialle tuohon eteenne, vain silmänräpäykseksi, saanko minä? Ei, ei, siis minä en sitä tee, näen teidän hätääntyvän, minä en sitä tee, en tule sitä tekemään, kuuletteko. Herrajumala sentään, miksi te niin kauhistutte? Minähän seison hiljaa, en liikahdakaan. Olisin tahtonut polvistua matolle hetkiseksi, tuohon, missä tuo punainen väri on juuri jalkainne juuressa. Mutta te hätäännyitte, voin sen heti nähdä silmistänne, että te hätäännyitte, siksipä seisoin hiljaa. Enhän ottanut askeltakaan, kun teiltä sitä pyysin, mitä!? Seisoin yhtä liikkumattomana kuin nytkin, kun näytän teille tuota paikkaa, missä olisin halunnut eteenne polvistua, tuohon matossa olevan punaisen ruusun päälle. En edes osoita sormellani, en ollenkaan osoita, jätän sen tekemättä, jotta en säikäyttäisi teitä, nyökkään vain ja katson tuonne, kas näin! Ja te käsitätte vallan hyvin, mitä ruusua minä tarkoitan, mutta te ette salli minun polvistua siihen. Te pelkäätte minua ettekä uskalla lähestyä minua. En käsitä, että sydämenne sallii teidän sanoa minua hulluksi. Eikö niin, te ette usko sitä itsekään enää? Kerran viime kesänä, jo aikoja sitten, minä olin hullu; työskentelin liian ankarasti ja unohdin mennä päivälliselle oikeaan aikaan, kun minulla oli paljon ajateltavaa. Se tapahtui monena päivänä perätysten; minun olisi pitänyt se muistaa, mutta minä unohdin sen aina. Kautta Jumalan, se on totta. Älköön Jumala päästäkö elävänä tältä paikalta, jos minä valehtelen! Siinä sen näette, te teette minulle vääryyttä. Rahanpuutteesta en sitä tehnyt; minulla on luottoa, suuri luotto Ingebret ja Gravesenilla; kuljin silloin useasti rahakkaana, enkä kuitenkaan ostanut ruokaa, koska sen unohdin. Kuuletteko! Te ette sano mitään, ette vastaa, ette poistu lainkaan kamiinan luota, seisotte vain odotellen, että minä poistuisin…"

Hän syöksähti minua kohti ja ojensi kätensä. Katsoin epäilevästi häneen. Tekikö hän senkin keveällä sydämellä? Vai tekikö hän sen vain päästäkseen minusta? Hän kietoi kätensä kaulaani, hänellä oli kyyneliä silmissä. Seisoin vain katsellen häntä. Hän ojensi suunsa lähemmäksi; minä en voinut uskoa häntä, varmasti se oli uhraus hänen puoleltaan, keino tehdä loppu koko jutusta.

Hän sanoi jotakin, minusta tuntui kuin hän olisi sanonut: "Rakastan teitä sittenkin!" Hän sanoi sen hyvin hiljaa ja epäselvästi, ehkäpä en kuullutkaan hänen sanovan juuri noita sanoja, mutta hän heittäytyi rajusti kaulaani, piti molemmat käsivartensa kaulani ympärillä hetkisen, kurottuipa vielä varpailleenkin, yltääkseen hyvin ja seisoi sillä tavoin kenties kokonaisen minuutin.

Pelkäsin hänen pakottautuvan osoittamaan tällaista hellyyttä, sanoin ainoastaan:

"Miten ihana te nyt olettekaan!"

Enempää en sanonut. Syleilin häntä tulisesti, päästin hänet irti, tuuppasin ovea ja poistuin takaperin. Ja hän jäi seisomaan sinne sisälle.