Nälkä

by Knut Hamsun

NELJÄS OSA

Talvi on tullut, raaka ja kostea talvi, melkein lumeton, sumuinen ja pimeä, pitkällinen yö, ilman ainoatakaan raikasta tuulahdusta viikkomääriin. Kaasuvalo paloi kaduilla melkein kaiken päivää, ja ihmiset törmäsivät sittenkin yhteen sumussa. Kaikki äänet, kirkonkellojen kumahtelu, ajurihevosten kulkuset, ihmisten puhelut, kavioiden kopse, kaikki kuuluivat niin särkyneinä ja kilahtelevina tässä paksussa ilmassa, joka laskeutui kaikkialle ja vaimensi kaikkea. Viikot kuluivat toisensa jälkeen ja ilma pysyi yhä samanlaisena.

Ja minä asustelin edelleen Vaterlandin kaupunginosassa.

Jouduin yhä lujemmin kiinni tuohon täysihoitolaan, tuohon matkailijakotiin, missä olin saanut asua, kehnosta asemastani huolimatta. Rahani olivat jo aikoja sitten loppuneet, kuitenkin minä yhäti tulin tuohon paikkaan, kuin olisi minulla ollut siihen oikeus ja ikään kuin olisin siellä kotonani. Emäntä ei ollut vielä sanonut mitään, mutta minua harmitti kuitenkin, etten voinut hänelle maksaa. Näin kului kolme viikkoa.

Olin jo useita päiviä sitten ryhtynyt jälleen kirjoitustöihini, mutta minun ei onnistunut enää saada kokoon mitään sellaista, johon olisin ollut tyytyväinen; minua ei onnistanut enää lainkaan, vaikka olin hyvin ahkera ja yritin sekä myöhään että varhain; yritinpä mitä tahansa, kaikki oli hyödytöntä, onni oli poissa, ja minä ponnistelin aina turhaan.

Näitä yrityksiäni minä tein eräässä toisen kerroksen huoneessa, parhaimmassa vierashuoneessa. Olin saanut olla häiriintymättä siellä ensi illasta saakka, jolloin minulla oli rahoja ja voin selvittää asiani. Minulla oli myös koko ajan toivo, että vihdoin saisin kokoon artikkelin jostakin aiheesta, jotta saisin huoneeni maksetuksi ja mitä muuten olin velkaa; senvuoksi juuri työskentelin niin uutterasti. Minulla oli alulla eräs juttu, josta odotin jotakin, vertauskuva kirjakaupassa sattuvasta tulipalosta, syvämietteinen aihe, jonka minä erittäin huolellisesti valmistelisin ja veisin "komendöörille" maksuksi. "Komendööri" tulisi huomaamaan, että hän sillä kertaa tosiaankin oli avustanut kykyä; uskoin varmasti hänen huomaavan sen, oli vain odotettava, kunnes henki tulisi päälleni. Ja miksikäs ei henki tulisi päälleni? Miksi se ei voisi tulla päälleni aivan ensi tilassa? Mikään ei ollut enää esteenä, minä sain emännältäni ruokaa hiukan joka päivä, muutamia voileipiä aamuin ja illoin, ja hermostuneisuuteni oli melkein hävinnyt. Kirjoittaessani en enää käyttänyt riepuja käsieni ympärillä, ja minä saatoin tuijottaa kadulle toisen kerroksen ikkunoistani tuntematta huimausta. Oloni oli käynyt kaikin tavoin paljon paremmaksi, ja minua alkoi suorastaan ihmetyttää, etten ollut jo saanut vertauskuvaani valmiiksi. En käsittänyt, mistä se johtui.

Eräänä päivänä minä vihdoinkin sain aavistuksen, miten heikoksi oikeastaan olin tullut, miten tylsästi ja kelvottomasti aivoni työskentelivät. Sinä päivänä toi näet emäntäni minulle laskun, jota hän pyysi minun katsomaan; siinä laskussa mahtoi olla jokin virhe, sanoi hän, se ei käynyt yhteen hänen oman kirjansa kanssa; mutta hän ei ollut kuitenkaan voinut löytää virhettä.

Ryhdyin laskemaan, emäntäni istui vastapäätä ja katsoi minuun. Laskin nuo parikymmentä rahaerää, ensin ylhäältä alas ja havaitsin summan oikeaksi, sitten alhaalta ylös ja sain uudelleen saman tuloksen. Katsoin vaimoon, hän istui aivan vastapäätä ja odotti vastaustani; samalla panin merkille, että hän oli raskaana, se ei jäänyt minulta huomaamatta, vaikka en mitenkään tutkivasti häntä silmäillyt.

"Summa on oikea", sanoin.

"Ei, mutta katsokaas nyt jokaista lukua erikseen", vastasi hän; "se ei voi olla niin paljon, olen varma siitä."

Ja minä aloin tarkastaa jokaista erää: 2 leipää à 25, 1 lampunlasi 18, saippua 20, voita 32… Mitään erikoisen terävää päätä ei tarvittaisi noiden lukujen läpikäymiseen, tuon pienen laskupahasen, jossa ei ollut mitään mutkallisuuksia, ja minä koetin perusteellisesti etsiä virhettä, josta muija puhui, mutta en sitä löytänyt. Puuhailtuani noiden lukujen kanssa pari minuuttia huomasin ikäväkseni, että kaikki alkoi pyöriä ympäri päässäni; en enää voinut erottaa Debetiä ja Kreditiä, sekoitin kaikki yhteen. Vihdoin jouduin aivan ymmälle seuraavan erän kohdalla: 3 5/16 naulaa juustoa à 16. Aivoni töksähtivät täydellisesti, tuijotin tyhmänä juustoon enkä päässyt minnekään.

"Onpa tosiaan kirottua, miten mutkikkaasti tämä on kirjoitettu!" sanoin epätoivoissani. "Täällä on, Jumala paratkoon, viisi kuudettatoista osaa juustoa. He-hee, onko mokomaa kuultu! Niin, siitä voitte itsekin nähdä!"

"Niin", vastasi matami, "tavallisesti kirjoitetaan niin. Se on pallojuustoa. Kyllä se on oikein! Viisi kuudettatoista osaa on siis viisi luotia…"

"Niin, no sen minä käsitän!" keskeytin hänet, vaikka todellisuudessa en käsittänyt enää mitään.

Yritin uudelleen selvittää tuota pientä laskutehtävää, jonka muutamia kuukausia takaperin olisin laskenut yhdessä minuutissa; hikoilin ankarasti ja ajattelin noita arvoituksellisia lukuja kaikin voimin, ja minä räpäyttelin harkitsevasti silmiäni, kuin olisin tutkistellut hyvinkin tarkkaan tätä asiaa; mutta minun täytyi luopua siitä. Nuo viisi luotia juustoa sortivat minut kokonaan, tuntui kuin jokin olisi revennyt aivokopassani.

Ollakseni edelleen puuhailevinani laskemistyössä minä liikuttelin huuliani ja mainitsin silloin tällöin jonkin luvun ääneen, sitä mukaa kuin pääsin alemmas laskussa, ikään kuin olisin aina mennyt eteenpäin ja lähestynyt loppua. Matami istui ja odotti. Vihdoin sanoin:

"Niin, nyt minä olen käynyt sen läpi alusta loppuun saakka, eikä siinä minun nähdäkseni ole mitään virhettä."

"Eikö tosiaankaan?" vastasi muija, "vai niin, eikö tosiaan?" Mutta minä näin selvästi, ettei hän uskonut minua. Ja äkkiä hän näytti saavan puheeseensa jonkinlaista väheksyvää, hiukan välinpitämätöntä sävyä, jota en aikaisemmin ollut häneltä kuullut. Hän sanoi, että en ehkä ollut tottunut laskemaan kuudestoista-osia; hän sanoi myöskin, että hänen täytyisi kääntyä jonkun puoleen, joka ymmärtäisi sellaista, saadakseen laskun kunnollisesti tarkastetuksi. Kaikkea tätä hän ei sanonut mitenkään loukkaavasti, nolatakseen minua, vaan ajattelevasti ja vakavasti. Mentyään ovelle ja ollessaan poistumaisillaan hän sanoi minuun katsahtamatta:

"Anteeksi, että olen vaivannut teitä!"

Hän meni.

Hetkisen kuluttua avautui ovi uudelleen, ja emäntäni astui jälleen sisään; hän oli tuskin mennyt käytävää pitemmälle, ennen kuin oli kääntynyt takaisin.

"Se on totta!" sanoi hän. "Älkää ottako pahaksenne, mutta minullahan on vielä teiltä hiukan saatavaa. Ettekös te saapunut kolme viikkoa takaperin? Niin luulisin. On kovin tukala tulla toimeen niin suuren perheen kanssa, joten en voi antaa kenenkään asua luotolla, ikävä kyllä…"

Keskeytin hänet.

"Minä valmistelen erästä artikkelia, josta olen teille ennenkin puhunut", sanoin, "ja heti kun se on valmis, saatte rahanne. Voitte olla aivan rauhassa!"

"Niin, mutta saattekohan te sitä artikkelia koskaan valmiiksi?"

"Niinkö luulette? Henki tulee päälleni ehkä huomenna, tai kenties jo ensi yönä; ei ole ollenkaan mahdotonta, että se tulee jo yöllä, ja silloin tulee artikkelini valmiiksi enintään neljännestunnissa. Nähkääs, minun työni ei ole sellaista kuin muiden ihmisten; minä en voi istua työskentelemään ja saada valmiiksi määrättyä määrää päivässä, minun täytyy vain odottaa hetkeä. Eikä kukaan voi sanoa päivälleen ja tunnilleen milloin henki tulee päälle; sen täytyy mennä omaa menoaan."

Emäntäni poistui. Mutta hänen luottamuksensa minuun oli varmaankin hyvin vahvasti järkkynyt.

Hypähdin pystyyn ja raavin päätäni epätoivosta, heti kun olin jäänyt yksin. Ei, minulle ei tullut sittenkään mitään pelastusta, ei mitään, ei kerrassaan mitään pelastusta! Aivoni olivat tehneet vararikon! Olinko siis tullut aivan idiootiksi, koska en enää osannut laskea, miten paljon pieni pala pallojuustoa maksaa? Mutta enkö ollut myöskin menettänyt järkeäni, kun tein itselleni tuollaisia kysymyksiä? Enkö muuten ponnistellessani laskun kimpussa ollut tehnyt sitä päivänselvää havaintoa, että emäntäni oli raskaana? Minulla ei ollut mitään syytä tietää sitä, kukaan ei ollut siitä minulle mitään kertonut, se ei myöskään välillisesti juolahtanut mieleeni, minä näin sen omin silmin ja minä tajusin sen heti, vieläpä sillä epätoivoisella hetkellä, jolloin istuin laskemassa kuudestoistaosia. Kuinka se oli selitettävä?

Menin ikkunaan ja katsoin ulos; ikkunani oli Vognmand-kadulle. Alhaalla näkyi muutamia lapsia leikkimässä, köyhästi puettuja lapsia keskellä köyhää katua; he viskelivät tyhjää pulloa toisilleen ja mekastivat äänekkäästi. Muuttokuorma kulki verkalleen heidän ohitsensa, mahtoi olla jokin häädetty perhe, joka vaihtoi asuntoa, vaikka ei ollut muuttoaikakaan. Tämä ajatus tuli heti mieleeni. Rattailla oli sänkyvaatteita ja huonekaluja, toukan syömiä sänkyjä ja pesutelineitä, punaisiksi maalattuja kolmijalkaisia tuoleja, mattoja, rautaromua, läkkiastioita. Pieni tyttö, lapsi vielä, aivan hirvittävän näköinen, punanenäinen kakara, istui ylhäällä kuorman päällä ja piteli kiinni poloisilla sinertyneillä käsillään, jotta ei putoaisi alas. Hän istui kostean patjan päällä, jonka päällä lapset olivat nukkuneet, ja katseli pienokaisia, jotka heittelivät tyhjää pulloa toisilleen…

Kaikkea tätä minä katselin, eikä minun tarvinnut vaivata päätäni käsittääkseni, mitä tapahtui. Seisoessani siinä ikkunan ääressä ja silmäillessäni tätä kuulin myöskin emäntäni palvelustytön laulavan keittiössä, joka oli seinän takana; tunsin laulun, jota hän lauloi, kuuntelin senvuoksi, laulaisiko hän väärin. Ja minä sanoin itselleni, että kaikkea tätä ei idiootti olisi tehnyt; minä olin, jumalankiitos, yhtä järkevä kuin kuka ihminen tahansa.

Äkkiä näin, että kaksi noista lapsista tuolla alhaalla kadulla alkoi haukkua toisiaan, pari pikku poikaa; tunsin toisen, se oli emäntäni poika. Avaan ikkunan kuullakseni, mitä he sanovat toisilleen, ja heti kerääntyy joukko lapsia ikkunani alapuolelle katselemaan odottavasti. Mitä he odottivat? Että heille viskattaisiin jotakin? Kuivaneita kukkia, luunpalasia, sikarinpätkiä, joita he voisivat pistää suuhunsa tai joilla voisivat huvitella? Kylmästä sinertynein kasvoin, tavattoman odottavin silmin he katsoivat ikkunaani. Sillä välin jatkavat nuo kaksi pientä vihamiestä toistensa haukkumista. Sanoja kuin suuria, kömpelöitä hirviöitä purkautuu kuuluville! noista lasten suista, hirvittäviä haukkumanimiä, porttojen kieltä, matruusien kirouksia, joita he kenties olivat oppineet alhaalla satamassa. Molemmat ovat niin taistelun vimmassa, etteivät lainkaan huomaa emäntääni, joka juoksee heidän luokseen kuullakseen, mitä on tekeillä.

"Niin", selittää hänen poikansa, "hän otti minua kurkusta; en voinut pitkään aikaan hengittää!" Ja kääntyen pikku ilkimykseen päin, joka seisoo irvistellen vahingoniloisesti hänelle, hän aivan raivostuu ja huutaa: "Mene helvettiin, senkin kaldealainen körri! Mokomakin täitukka tarttuu ihmisiä kurkkuuni Kyllä minä piru soikoon…"

Ja äiti, tuo raskauden tilassa oleva muija, joka vatsoineen on hallitsevana ilmiönä koko tuolla alhaalla olevalla kadulla, vastaa tuolle kymmenvuotiaalle lapselle, tarttuessaan hänen käsivarteensa ja yrittäessään viedä häntä mukaansa:

"Sh! Kitas kiinni! Kylläpä sinä kiroiletkin! Käytät suutasi kuin olisit ollut vuosikausia hampparien parissa! Nyt sinä tulet sisään!"

"Enpäs tule!"

"Mutta sinä tulet!"

"Enpäs tulekaan!"

Seison ikkunassa ja näen, miten äidin kiukku kasvaa; tuo inhottava kohtaus kiihdyttää minua ankarasti, en voi sitä enää kestää, minä huudan pojalle, että hänen täytyy tulla luokseni hetkiseksi. Huudan pari kertaa, vain häiritäkseni heitä, saadakseni tuon kohtauksen hajaantumaan; viimeisen kerran huudan hyvin kovalla äänellä ja äiti kääntyy ällistyneenä ympäri ja katsoo minuun. Ja heti paikalla hän saa malttinsa takaisin, katsoo julkeasti minuun, katsoo oikein ylimielisesti ja vetäytyy sitten takaisin antaen soimaavan huomautuksen pojalleen. Hän puhuu kovalla äänellä, niin että voin sen kuulla, ja sanoo hänelle:

"Hyi sinuas, ettet häpeä antaessasi ihmisten nähdä, miten kehno sinä olet!"

Kaikesta tästä, jota näin tarkastelin, ei mikään, ei edes yksikään pieni sivuseikka jäänyt minulta huomaamatta. Huomiokykyni oli ylen tarkka, minä otin vaarin jokaisen pikku seikan ja muodostelin ajatuksia noista pikku seikoista sitä mukaa kuin ne tapahtuivat. Joten siis oli mahdotonta, että minun järjessäni olisi voinut olla jotakin vikaa. Mitäpä vikaa siinä olisi nyt voinut ollakaan.

Kuulepas, tiedätkös mitä, sanoin äkkiä; nyt sinä olet tarpeeksi kauan huolehtinut järjestäsi ja ollut huolissasi sen suhteen; nyt saa se narripeli loppua! Todistaako se hulluutta, että voi huomata ja tajuta kaikki asiat niin perusteellisesti kuin sinä nyt? Saat minut melkein nauramaan sinulle, sen vakuutan, eikä siitä puutu huumoria, mikäli minä käsitän. Lyhyesti sanottuna, kaikille ihmisillehän sattuu sellaista, että takerrutaan kerran kiinni ja juuri yksinkertaisimpiin kysymyksiin. Se ei merkitse mitään, se on vain tilapäistä. Kuten sanottu, olen ihan vähällä ruveta nauramaan sinulle. Mitä siihen laskupahaseen tulee, noihin viiteen kuudettatoista osaan kurjaliston juustoa, kuten sitä voin nimittää — he-hee, juustoa, jossa on neilikkaa ja pippuria, mitä tuohon naurettavaan juustoon tulee, niin olisi parhaimmallekin voinut sattua sellaista, että olisi tyhmistynyt sen edessä; jopa sen juuston hajukin saattoi lannistaa miehen… Ja minä tein mitä pahinta pilkkaa kaikista pallojuustoista… Ei, tuo minulle pöytään jotakin syötäväksi kelpaavaa! sanoin minä, tuo minulle, jos haluat, viisi kuudettatoista osaa hyvää meijerivoita. Se on jo toista.

Purskahtelin nauramaan omille päähänpistoilleni ja havaitsin ne varsin huvittaviksi. Tosiaankaan minussa ei ollut mitään vikaa, olin hyvin säilynyt. Olinpa niin sanoakseni erittäin hyvin säilynyt! Minulla oli selvä pää, siinä ei ollut mitään vikaa, jumalankiitos!

Hilpeyteni yltyi sitä mukaa kuin astelin lattialla keskustellen itseni kanssa; minä nauroin ääneen ja tunsin itseni railakkaan iloiseksi. Näytti tosiaankin siltä kuin tarvitsisin vain tämän pienen iloisen hetken, tämän oikean valoisan riemastuksen hetken saadakseni pääni työkuntoon. Istahdin pöydän ääreen ja ryhdyin kirjoittamaan vertauskuvallista esitystäni. Ja se sujui sangen hyvin, paremmin kuin pitkiin aikoihin, nopeasti se ei sujunut, mutta mielestäni se vähä, minkä sain kokoon, oli aivan erinomaista. Työskentelinkin tunnin ajan tuntematta väsymystä.

Käsillä on juuri hyvin tärkeä kohta tässä vertauskuvallisessa esityksessäni: tulipalo kirjakaupassa; se tuntui niin tärkeältä, että kaikki muu, minkä olin kirjoittanut, ei ollut minkään arvoista tämän kohdan rinnalla. Halusin juuri muodostaa oikein syvämietteiseksi ajatuksen, että siinä eivät palaneet suinkaan kirjat, vaan aivot, ihmisaivot, ja minä tahdoin valmistaa oikean Pärttylinyön noista palavista aivoista, kun äkkiä avataan oveni hyvin rajusti ja emäntäni purjehtii sisään. Hän tuli suoraan keskelle huonetta, hän ei edes pysähtynyt kynnyksellä.

Päästin pienen käheän huudahduksen, tuntui tosiaankin kuin olisin saanut iskun.

"Mitä?" sanoi hän. "Luulin kuulleeni teidän sanoneen jotakin? Me olemme saaneet erään matkustajan, ja meidän täytyy antaa tämä huone hänelle; te saatte nukkua alhaalla meidän luona ensi yön; niin, te saatte oman sängyn sinnekin." Ja ennen kuin oli kuullut vastaukseni hän alkoi muitta mutkitta kerätä papereitani pöydällä kokoon ja saattaa ne kaikki epäjärjestykseen.

Iloinen tunnelmani oli pois puhallettu, olin vihainen ja epätoivoinen ja nousin heti. Annoin hänen raastaa pöydälläni enkä sanonut mitään, en virkkanut sanaakaan. Ja hän antoi kaikki paperit käteeni.

Muuta ei ollut tehtävissä, minun täytyi poistua huoneesta. Nyt oli tämäkin kallis hetki menetetty! Kohtasin uuden matkustavaisen jo portaissa, nuoren miehen, jolla oli suuret siniset ankkuripiirrokset kädenselkämyksissä; hänen jäljessään tuli hamppari kantaen laiva-arkkua hartioillaan. Vieras oli varmasti merimies, siis vain tilapäinen matkustaja; hän ei kylläkään pitäisi huonettani hallussaan kauan aikaa. Ehkäpä onni suosisi minua huomennakin, kun mies oli lähtenyt, ja saisin jälleen suotuisan hetken; minulta puuttui vain viisi minuuttia kestävä innoitus ja sitten olisi esitykseni tulipalosta valmis. Sain siis mukautua kohtalooni…

Perheen asunnossa en ollut aikaisemmin käynyt, tuossa yhdessä ainoassa huoneessa, missä kaikki oleskelivat yöt päivät, mies, vaimo, vaimon isä ja neljä lasta. Palvelustyttö asui keittiössä, missä myös nukkui yöllä. Lähestyin sangen vastenmielisesti ovea ja koputin; kukaan ei vastannut, kuitenkin kuulin ääniä sisältä.

Mies ei virkkanut sanaakaan, kun astuin sisään, ei edes vastannut tervehdykseeni, hän vilkaisi vain välinpitämättömästi minuun, kuin en olisi vähääkään häntä liikuttanut. Hän muuten istui pelaamassa korttia henkilön kanssa, jonka olin nähnyt satamassa, erään kantajan, jota kutsuttiin "Lasiruuduksi". Pikku lapsi lepäsi leperrellen itsekseen sängyssä ja vanha mies, emännän isä istui kokoon kyyristyneenä lavitsalla pää käsien varassa, kuin olisi hänellä ollut rinta- tai vatsakipuja. Hänellä oli melkein valkoinen tukka ja hän näytti kyyryasennossaan jonkinlaiselta matelijalta, joka istui höristäen korviaan jotakin kuullakseen.

"Tulen, ikävä kyllä, pyytämään täältä yösijaa ensi yöksi", sanoin miehelle.

"Onko vaimoni sanonut sellaista?" kysyi hän.

"On. Sinne tuli uusi mies minun huoneeseeni."

Tähän ei mies vastannut mitään, hän syventyi jälleen korttipeliin.

Noin istui tuo mies päivät pääksytysten pelaten korttia kenen kanssa tahansa, joka vain tuli hänen luokseen, pelasi pelatakseen, vain aikaa tappaakseen ja pidelläkseen jotakin käsissään. Muuta hän ei tehnyt mitään, tuskin liikkui niin paljon kuin hänen laiskat jäsenensä sallivat, vaimon sillä välin häärätessä portaita ylös ja alas, ollessa joka taholla ja huolehtiessa vieraiden hankkimisesta taloon. Vaimo oli myös tehnyt sopimuksia satamahampparien ja kantajien kanssa, joille hän maksoi määrätyn palkkion jokaisesta uudesta vieraasta, jonka he toivat hänelle, ja hän antoi usein yösijaa noille hamppareille. Nyt oli "Lasiruudun" vuoro, joka juuri oli tuonut uuden matkustajan mukanaan.

Pari lapsista tuli sisään, kaksi pikku tyttöä, joilla oli laihat, kesakkoiset kasvot; heillä oli hyvin viheliäiset pukimet. Hetkisen kuluttua tuli myös emäntä. Kysyin häneltä, minne hän sijoittaisi minut yöksi, ja hän vastasi lyhyesti, että minä saisin nukkua täällä sisällä toisten: kanssa tai eteisessä sohvapenkillä, aivan niinkuin itse hyväksi näkisin. Tätä vastausta antaessaan hän hääräili! ja puuhaili huoneessa järjestellen monia kapineita eikä edes katsonut minuun.

Lysähdin kokoon vastauksen kuultuani ja tekeydyin vähäiseksi, olin kuitenkin olevinani tyytyväinen huoneen vaihtoon yhdeksi yöksi; näytin tarkoituksellisesti ystävällistä naamaa, jotta en ärsyttäisi häntä ja kenties joutuisi ulosajetuksi koko talosta. Sanoin: "No niin, kylläpähän siitä selvitään!" ja vaikenin.

Hän hääräsi edelleen huoneessa.

"Muuten tahdon sanoa teille, että minulla ei ole lainkaan varoja pitää ihmisiä täysihoidossa velaksi", sanoi hän. "Ja sen olen sanonut teille jo ennenkin."

"Niin, mutta hyvä emäntä, onhan kysymys vain parista päivästä, kunnes artikkelini valmistuu", vastasin minä, "ja silloin minä mielelläni annan teille viisi kruunua etukäteen, ainakin sen."

Mutta nähtävästi hän ei lainkaan uskonut artikkelini valmistumiseen, sen saatoin huomata. Enkä minä voinut ruveta ylpeäksi ja lähteä talosta, vain pienen loukkauksen takia; tiesin, mikä minua odotti, jos menisin tieheni.

* * * * *

Kului pari päivää.

Oleilin edelleen perheen luona, kun eteinen, jossa ei ollut uunia, oli liian kylmä; yöllä nukuin huoneen lattialla. Vieras merimies asui yhä huoneessani eikä näyttänyt haluavan muuttaa niinkään pian. Päivällisaikaan tuli myös emäntä sisään ja kertoi, että vieras oli maksanut hänelle kokonaisen kuukauden etukäteen; hän muuten aikoi ennen lähtöään suorittaa perämiehen tutkinnon, juuri senvuoksi hän viipyikin kaupungissa. Seisoin ja kuuntelin tätä ja käsitin, että olin menettänyt huoneeni ainiaaksi.

Menin eteiseen istumaan; jos minä onnistuisin saamaan kokoonkyhätyksi jotakin, niin voisi se sittenkin tapahtua täällä, hiljaisuudessa. Vertauskuvallinen esitykseni ei enää aivojani askarruttanut, olin saanut uuden aiheen, aivan erinomaisen suunnitelman: halusin kirjoittaa yksinäytöksisen näytelmän "Ristin merkki", aihe keskiajalta. Erikoisesti olin ajatellut valmiiksi päähenkilön, kiihkomielisen porton, joka oli tehnyt syntiä temppelissä, ei heikkoudesta eikä himosta, vaan vihasta taivasta vastaan, tehnyt syntiä aivan alttarin juurella, alttariliina päänsä alla, yksistään ihanasta vihasta taivasta vastaan.

Tuo olento otti ajatukseni valtoihinsa yhä enemmän, sitä mukaa kuin hetket kuluivat. Lopulta hän oli ilmi elävänä silmieni edessä ja juuri sellaisena kuin tahdoin hänet esittää. Hänen ruumiinsa olisi viallinen ja vastenmielinen, kookas, hyvin laiha ja hiukan tumma, ja kulkiessa hänen pitkät jalkansa näkyisivät hänen hameensa läpi joka askelella. Hänellä olisi myöskin suuret, ulkonevat korvat. Lyhyesti sanottuna, hän ei olisi mitään silmän ruokaa, tuskinpa olisi hän siedettävä nähdä. Mutta minua kiinnosti ennen kaikkea tuo hänen ihmeellinen julkeutensa, tuo suorittamansa harkitun synnin sydäntynyt kukkuramittaisuus. Hän askarrutti ajatuksiani tosiaankin paljon, aivoni olivat melkein tyhjentyneet tuon erikoisen ihmisen muodostamisessa. Ja minä kirjoitin näytelmääni pari tuntia yhtä mittaa.

Saatuani kokoon kymmenisen, ehkäpä kaksitoista sivua, usein suurella vaivalla, välistä pitkien väliaikojen kuluttua, jolloin kirjoitin turhaan ja revin paperiarkkini palasiksi, olin väsynyt, aivan kohmettunut kylmästä ja väsymyksestä, ja minä nousin ja läksin ulos kadulle. Viimeisen puolen tunnin aikana olivat minua myös häirinneet lasten huudot perheen asunnosta, niin että minä joka tapauksessa en olisi silloin voinut enempää kirjoittaa. Kävelin senvuoksi pitkät matkat Drammenin tietä ja olin poissa aivan iltaan saakka, kulkiessani alati mietiskellen, miten edelleen jatkaisin näytelmääni. Ennen kuin tulin kotiin sinä iltana, oli minulle tapahtunut seuraavaa:

Seisoin erään kenkäkaupan edessä Karl Johanilla, lähellä rautatietoria. Jumala tietää miksi olin pysähtynyt juuri tämän kenkäkaupan eteen! Katsoin siinä seisoessani ikkunasta sisään, mutta en muuten lainkaan ajatellut, että olin juuri kenkien puutteessa; ajatukseni liiteli kaukana muualla. Joukko juttelevia ihmisiä kulki taitseni, enkä ollenkaan kuullut, mitä he sanoivat. Silloin tervehti muuan ääni kuuluvasti:

"Hyvää iltaa!"

Se oli "Mamsseli", joka tervehti minua.

"Iltaa!" vastasin hajamielisenä. Katsoin myös "Mamsseliin" hetkisen, ennen kuin tunsin hänet.

"No, mitäpäs kuuluu?" kysyi hän.

"Ka, vain hyvää… kuten tavallisesti!"

"Kuulkaas, te olette siis vielä Christien palveluksessa?" sanoi hän.

"Christien?"

"Luulen teidän sanoneen, että olette kirjanpitäjänä tukkukauppias
Christiellä?"

"Ahaa! Niin, se on ollutta ja mennyttä. Oli mahdotonta työskennellä yhdessä sen miehen kanssa; siitä tuli loppu jokseenkin pian."

"Kuinka niin?"

"No, satuin tekemään kirjoitusvirheen eräänä päivänä, ja silloin…"

"Kavalluksen?"

"Kavalluksenko?" Siinä seisoi "Mamsseli" ja kysyi minulta suoraan, olinko tehnyt kavalluksen. Hän kysyi nopeasti ja hyvin suurella mielenkiinnolla. Katsoin häneen, tunsin itseni syvästi loukkautuneeksi enkä vastannut.

"Niin, niin, herrajumala, voihan sitä sattua parhaimmallekin!" sanoi hän lohduttaakseen minua. Hän uskoi edelleen, että olin tehnyt kavalluksen.

"Mikä se on, joka, niin, niin herrajumala, voi sattua parhaimmalle?" kysyin. "Kavallusko? Kuulkaas, mies, luuletteko tosiaankin, että minä olisin voinut ryhtyä niin halpamaiseen tekoon? Minä?"

"Mutta, hyvä mies, minä luulin teidän selvästi sanoneen…"

"Ei, minä sanoin, että olin kerran tehnyt kirjoitusvirheen, kirjoittanut vuosiluvun väärin, pikkuasia, jos sen tahdotte tietää, väärän päiväyksen erääseen kirjeeseen, yhden kynänvedon hullusti — siinä koko rikokseni. Ei, jumalankiitos, onhan olemassa ero oikean ja väärän välillä! Mitenkä mahtaisi minun laitani sitten ollakaan, jos minä kulkisin kunniaani tahraamassa? Yksistään kunniantuntoni minut nykyisin pystyssä pitääkin. Mutta se onkin toivoakseni tarpeeksi vahva; se on joka tapauksessa säilyttänyt minut tähän päivään saakka."

Keikautin päätäni, käännyin syrjin "Mamsseliin" ja katselin katua pitkin. Katseeni osui punaiseen hameeseen, joka läheni meitä, naiseen miehen rinnalla. Jos minulla ei olisi ollut juuri tätä keskustelua "Mamsselin" kanssa, jollen olisi loukkautunut hänen törkeästä epäilyksestään ja jollen olisi juuri sillä tavoin keikauttanut päätäni sekä hiukan nyrpistyneenä kääntynyt poispäin, niin ehkäpä tuo punainen hame olisi kulkenut ohi huomaamattani. Ja mitä se minua oikeastaan liikutti? Mitä se minua liikutti, vaikka se olisi ollut hovineiti Nagelin hame?

"Mamsseli" seisoi ja jutteli ja koetti parantaa erehdystään; minä en kuullut lainkaan, mitä hän sanoi, minä tuijotin koko ajan tuohon punaiseen hameeseen, joka lähestyi minua katua pitkin. Ja väristys kulki läpi rintani, hieno pistos; kuiskasin ajatuksissani, kuiskasin huuliani liikuttamatta:

"Ylajali!"

Nyt kääntyi "Mamsselikin" sinne päin, huomasi nuo molemmat, naisen ja herran, tervehti heitä ja seurasi heitä silmillään. Minä en tervehtinyt, tai ehkä tervehdin tietämättäni. Punainen hame liukui eteenpäin pitkin Karl Johania ja katosi.

"Kukahan oli häntä saattamassa?" kysyi "Mamsseli".

"Herttua, ettekö sitä nähnyt? 'Herttuaksi' kutsuttu. Tunsitteko naisen?"

"Kyllä, sikäli mikäli. Ettekö te häntä tuntenut?"

"En", vastasin minä.

"Nähdäkseni te tervehditte syvään?"

"Tervehdinkö minä?"

"Hee, ettekö sitten tervehtinyt?" sanoi "Mamsseli". "Sepä merkillistä! Teihinhän hän katsoikin koko ajan."

"Mistä te hänet tunnette?" kysyin.

Hän ei oikeastaan naista tuntenutkaan. Hän oli tavannut tämän ohimennen eräänä syysiltana. Oli myöhä, heitä oli ollut kolme iloista sielua yhdessä, olivat juuri tulleet Grandista, tavanneet tuon ihmisen kävelemässä yksinään Cammermeyrin luona ja olivat puhutelleet häntä. Hän oli ensin ollut vierova; mutta yksi niistä iloisista sieluista, muuan mies, joka ei kammonut tulta eikä vettä, oli pyytänyt aivan hänen edessään tuota sivistyksen nautintoa: saattaa hänet kotiin. Hän ei, kautta Jumalan, koskisi hiuskarvaakaan hänen päässään, kuten kirjoitettu on, ainoastaan saattaisi hänet ulko-ovelle, tullakseen vakuuttuneeksi, että hän varmasti pääsi kotiini muuten hän ei saisi rauhaa koko yönä. Hän puhui lakkaamatta heidän kulkiessaan, nimitti itseään Valdemari Atterdagiksi ja ilmoitti itsensä valokuvaajaksi. Lopulta naisen oli täytynyt nauraa tuolle iloiselle sielulle, jota hänen kylmyytensä ei ollut saattanut ymmälle, ja asia päättyi niin, että mies pääsi häntä saattamaan.

"No niin, entä sitten?" kysyin minä jääden henkeäni pidättäen odottamaan vastausta.

"Sittenkö? Ooh, älkää kysykö! Hänhän on nainen." Vaikenimme hetkisen kumpikin, sekä "Mamsseli" että minä.

"Mutta, hitto soikoon, oliko se 'Herttua'! Onko hän sen näköinen!" sanoi hän sitten miettiväisesti: "Mutta, kun nainen on sen miehen parissa, niin en voi vastata naisen puolesta."

Olin yhä vaiti. Niin, tietysti tahtoi "Herttua" vetää hänet alas! Hyvä! Mitä se minuun kuului? Minä annoin palttua neitoselle ja kaikille hänen suloilleen, palttua minä annoin hänelle! Ja minä koetin lohduttaa itseäni ajattelemalla mitä kehnoimpia asioita hänestä, koetinpa suorastaan tuottaa itselleni iloa raastamalla hänet ihan likaisimpaan lokaan. Minua vain harmitti, että olin tuolle parille nostanut lakkiani, jos todella olin sen tehnyt. Minä en välittänyt hänestä enää, en ollenkaan; hän ei ollut enää kaunis vähimmässäkään määrässä, hän oli menettänyt kauneutensa, hyi sentään, miten hän oli kuihtunut! Mahdollista kyllä, että hän oli katsellut vain minua, se ei minua kummastuttanut, ehkäpä katumus alkoi häntä kalvaa. Mutta senvuoksi minun ei tarvinnut kumartua maahan ja tervehtiä kuin narri, varsinkaan kun hän oli niin arveluttavasti kuihtunut viime aikoina. "Herttua" sai kyllä kernaasti pitää hänet, onneksi olkoon! Saattoi tulla vielä päivä, jolloin pistäisi päähäni kulkea ylpeästi hänen ohitsensa katsahtamatta edes sille suunnalle, missä hän olisi. Saattoi tapahtua, että tekisin tämän, vaikka hän katsoisi terävästi minuun ja lisäksi kulkisi veripunaisessa hameessa. Se saattoi kylläkin tapahtua! Hehee, siitä tulisi riemuvoitto! Jos tunsin itseni oikein, voisin näytelmäni valmistaa yön kuluessa, ja viikon sisällä olisin silloin masentanut neidin. Kaikkine hänen suloineen, he-hee, kaikkine hänen suloineen…

"Hyvästi!" sanoin lyhyesti.

Mutta "Mamsseli" pidätti minua. Hän kysyi:

"Mitä te nykyisin oikeastaan hommailette?"

"Hommailenko? Kirjoittelen, tietysti. Mitäpä muuta minä hommailisin? Sillähän minä elän. Paraikaa valmistelen suurta näytelmää 'Ristin merkki', aihe keskiajalta."

"Älkää hemmetissä!" sanoi "Mamsseli" suorasukaisesti. "Niin, jos sen saatte valmiiksi, niin…"

"Mitään suurta huolta minulla ei sen suhteen ole!" vastasin. "Viikon kuluttua, luullakseni, saatte kuulla minusta jotakin."

Sen sanottuani läksin.

Kotiin tultuani käännyin heti emäntäni puoleen pyytäen lamppua. Minulle oli hyvin tärkeää saada tuo lamppu; en kävisi nukkumaan tänä yönä, näytelmä riehui päässäni, ja uskoin varmasti voivani kirjoittaa aamuun mennessä koko paljon. Esitin pyyntöni hyvin nöyrästi matamille, huomattuani, että hän irvisti tyytymättömästi minun jälleen ilmestyessä huoneeseen. Minulla oli melkein valmiina merkillinen näytelmä, sanoin minä; puuttui vain pari kohtausta, ja minä löin vetoa, että se esitettäisiin jossakin teatterissa, ennen kuin minulla itselläni olisi aavistustakaan asiasta. Jos hän nyt tahtoisi tehdä minulle tuon suuren palveluksen, niin…

Mutta matamilla ei ollut lamppua. Hän tuumiskeli, mutta ei muistanut olevan lamppua missään. Jos tahtoisin odottaa, niin ehkä saisin keittiön lampun kello kahdentoista jälkeen. Miksi en voinut ostaa itselleni kynttilää?

En vastannut. Minulla ei ollut kymmentä äyriä kynttilää varten, ja sen hän kyllä tiesi. Tietenkin aikeeni menisivät nytkin myttyyn! Nyt istui palvelustyttö luonamme, hän istui samassa huoneessa eikä ollut lainkaan keittiössä; lamppu ei siellä ollut siis sytytettykään. Ja minä mietiskelin tätä, mutta en virkkanut enää mitään.

Äkkiä lausuu palvelustyttö minulle:

"Minusta näytti kuin olisitte vähän aikaa sitten tullut linnasta?
Oletteko ollut päivällisillä?" Ja hän nauroi ääneen tuolle lorulleen.

Kävin istumaan, otin paperini esille ja yritin tehdä jotakin sillä aikaa siinä missä istuin. Pidin papereita polvillani ja tuijotin lakkaamatta lattiaan, jotta mikään ei olisi häirinnyt minua; mutta se ei hyödyttänyt, kaikki oli turhaa, en päässyt sen pitemmälle. Emännän kaksi pikku tyttöä tuli sisään ja mekasti kissan kanssa, kummallisen, sairaan kissan kanssa, jolla oli karvoja tuskin lainkaan; kun he puhalsivat sen silmiin, vuoti niistä vettä, joka valui alas pitkin nenää. Isäntä ja pari muuta miestä istui pöydän ääressä pelaamassa sataa ja yhtä. Eukko yksistään oli ahkera, kuten aina ja istui ompelemassa jotakin. Hän näki kyllä, etten voinut kirjoittaa mitään tällaisessa melussa, mutta hän ei välittänyt minusta enää: hän oli sentään hymyillyt, kun palvelustyttö kysyi, olinko ollut päivällisillä. Koko talo oli muuttunut vihamieliseksi minua kohtaan; tuntui kuin olisin minä vain tarvinnut tuon pilkanteon, että minun täytyi jättää huoneeni toiselle tullakseni kohdelluksi kuin joku syrjäinen, asiaankuulumaton. Vieläpä tuo palvelustyttö, pieni, ruskeasilmäinen katutyttö, jolla oli otsatukka ja aivan lattea rinta, pilkkasi minua iltasella, kun sain voileipäni. Hän kyseli ehtimiseen, missä minun oli tapana syödä päivällistä, koska hän ei koskaan nähnyt minun kävelevän hampaitani kaivellen Grandin ulkopuolella. Oli selvää, että hän oli tietoinen kurjasta tilastani ja että hän hauskuutti itseään osoittamalla minulle sitä.

Joudun äkkiä ajattelemaan kaikkea tätä, enkä kykene saamaan ainoatakaan vuoropuhelua näytelmääni. Yritän kerran toisensa jälkeen, aina turhaan; päässäni alkaa kummallisesti suhista, ja lopulta heittäydyn kohtalon huomaan. Pistän paperit taskuuni ja katsahdan ylös. Palvelustyttö istuu aivan vastapäätä minua, ja minä katselen häntä, katselen tuota kapeaa selkää, pieniä hartioita, jotka eivät vielä olleet oikein kehittyneetkään. Mitä hän nyt mahtaisi sinkauttaa suustaan? Entä jos olisin tullutkin linnasta, mitä sitten? Mitä vahinkoa siitä hänelle olisi? Hän oli viime päivinä nauranut julkeasti minulle, kun vahingossa kompastuin portaissa tai tartuin naulaan, niin että sain nuttuuni repeämän. Olipa hän eilen kerännyt kokoon konseptini, jotka olin heittänyt pois eteiseen, varastanut nuo hylätyt näytelmäkatkelmani ja lukenut niitä sisällä huoneessa, ilakoinut niillä kaikkien kuullen, vain pitääkseen hauskaa minun kustannuksellani. En ollut koskaan solvannut häntä, enkä saattanut muistaa, olinko milloinkaan pyytänyt häneltä palvelusta. Päinvastoin minä itse laitoin vuoteeni kuntoon iltasella huoneen lattialle, jotta en tuottaisi hänelle mitään vaivaa. Hän pilkkasi minua myös sen johdosta, että tukkani lähti. Pesuveteen jäi aamusella hiuksia uiskentelemaan ja sille hän ilkkui. Kenkäni olivat tulleet jokseenkin huonoiksi, varsinkin toinen, jonka yli leipävankkurin pyörä oli kulkenut, ja hän naureskeli niillekin. Jumala siunatkoon teitä ja teidän kenkiänne! sanoi hän; katsokaas nyt, nehän ovat isot kuin koirankopit! Ja hän oli oikeassa siinä, että kenkäni olivat kehnot; mutta minä en nähkääs voinut tällä hetkellä hankkia toisia.

Minun tuumiskellessani kaikkea tätä ja kummastellessani tuota palvelustytön päivänselvää ilkeyttä olivat pikkutytöt alkaneet kiusata vanhusta lavitsalla; ne hyppivät kumpikin hänen ympärillään ja olivat kovin innostuneita tässä työssään. Ne olivat kumpikin löytäneet oljenkorren, jolla pistelivät vanhusta korviin. Katselin tätä hetkisen enkä sekaantunut asiaan. Vanhus ei liikauttanut sormeaankaan puolustautuakseen; hän loi vain kiusanhenkiinsä raivokkaan silmäyksen joka kerta kun ne pistivät häntä, ja pudisti päätään vapautuakseen, kun oljet jo olivat hänen korvissaan.

Tätä katsellessani minä kiihdyin yhä enemmän ja enemmän enkä voinut saada silmiäni pois siitä. Isä katsahti ylös korteistaan ja nauroi pienokaisille; hän huomautti pelitovereilleenkin, mitä siellä tapahtui. Miksi tuo vanhus ei liikahtanut? Miksi hän ei huitaissut lapsia pois kädellään? Astuin askelen lähemmäksi lavitsaa.

"Antakaa niiden olla! Antakaa niiden olla! Hän on halvaantunut", huudahti isäntä.

Ja pelosta joutua ajetuksi ulos yöksi, yksinkertaisesti peläten herättäväni miehessä suuttumusta sekaantumalla tuohon kohtaukseen minä vetäydyin äänettömänä takaisin entiselle paikalleni ja pysyttelin levollisena. Miksikä asettaisin vaaranalaiseksi menettää yösijani ja voileipäni pistämällä nenäni perheen asioihin? Ei mitään temppuiluja puolikuolleen äijäparan takia! Ja minä tunsin itseni kovaksi kuin piikivi.

Nuo pienet tytönvintiöt eivät lakanneet kiusanteoistaan. Heitä yllytti vielä se, että vanhus ei tahtonut pitää päätänsä hiljaa, ja he pistelivät häntä myös silmiin ja sieraimiin. Hän tuijotti heihin kaukaisin katsein, ei sanonut mitään eikä voinut liikuttaa käsiään. Äkkiä hän nosti yläruumistaan ja sylkäisi toista pikku tyttöä kasvoihin; sitten hän kohottausi uudelleen ja sylkäisi myöskin toista kohti, mutta ei osunut häneen.

Näin, miten isäntä viskasi kortit eteensä pöydälle ja juoksi lavitsan luo. Hän oli aivan punaisena kiukusta ja huusi:

"Syljetkö sinä ihmisiä kasvoihin, senkin vanha rahjus!"

"Mutta, herrajumala, hänhän ei saanut rauhaa niiltä!" huudahdin minä poissa suunniltani. Mutta minä olin koko ajan peloissani tulla ulosajetuksi, enkä minä huudahtanut erikoisen ankarasti; minun koko ruumiini vain vapisi suuttumuksesta.

Isäntä kääntyi minuun päin.

"Mutta kuulkaas mokomaa! Mitä se teihin kuuluu? Pitäkää vain leipäläpenne tyyten kiinni ja tehkää kuten minä sanon; se on parasta teille."

Mutta nyt kuului myöskin matamin ääni ja talo alkoi räiskyä haukkumasanoista.

"Nähdäkseni, jumala-varjelkoon, te olette hulluja ja villittyjä kaikki tyynni!" ärjyi hän. "Jos tahdotte olla täällä sisällä, niin pysykää hiljaa molemmat, sen minä teille sanon! Hee, eipä siinä kylliksi, että saa pitää asuntoa ja ruokaa ryökäleille, vaan täytyy vielä olla tuomionpäivä ja rähinä ja saatananvalta sisällä huoneissakin. Mutta sitä minä en enää siedä, se on ajatukseni! Sh! Tukkikaa kitanne, kakarat, ja pyyhkikää nenänne myöskin, jollette, niin tulen minä sen tekemään. Enpä mokomia ihmisiä ole nähnyt! Tänne ne tulevat kadulta, vailla äyrejä edes täisalvaa varten, ja alkavat pitää rähinää keskellä yötä ja reiskua talon ihmisten kanssa. Minä en salli sitä, ymmärrättekö, ja saatte mennä tiehenne kaikki tyynni, jotka ette tänne kuulu. Minä tahdon rauhan omassa asunnossani, se on ajatukseni!"

En virkkanut mitään, en edes suutani avannut, vaan istuin oven vieressä jälleen ja kuuntelin mekastusta. Kaikki rähisivät yhtaikaa, vieläpä lapsetkin ja palvelustyttö, joka tahtoi selittää, miten koko riita oli alkanut. Kun vain pysyisin vaiti, niin se menisi kyllä ohi; se ei kehittyisi huippuunsa, kun vain en virkkaisi sanaakaan. Ja mitä minulla olisi sanottavaa? Eikö ollut talvi ulkona ja eikö yö ollut käsissä? Oliko silloin aika lyödä nyrkkinsä pöytään ja olla miestä puolestaan? Ei mitään narrinpeliä! Ja minä istuin hiljaa enkä lähtenyt talosta, en välittänyt nousta paikaltani, en edes hävennyt sen takia, vaikka minut melkein oli käsketty ulos. Tuijotin itsepintaisesti seinälle, missä Kristus riippui öljypainoksena, ja vastasin vaitiololla kaikkiin emännän hyökkäyksiin.

"Niin, jos te minusta, matami, tahdotte päästä, niin ei siihen minun puoleltani ole mitään estettä", sanoi toinen korttipelureista.

Hän nousi seisomaan. Toinen peluri nousi myöskin.

"Ei, sinua minä en tarkoittanut. Enkä sinuakaan", vastasi emäntä noille kahdelle. "Jos tarvis on, niin kyllä minä näytän, ketä tarkoitan. Jos tarvis on. Niin juuri! Kyllä näkyy, ketä minä…"

Hän puhua papatti lakkaamatta, antoi minulle vähän väliä noita iskuja ja oikein venytti niitä, tehdäkseen yhä selvemmäksi ja selvemmäksi minulle, että hän tarkoitti minua. Vaiti! sanoin itselleni. Pysy vain vaiti! Hän ei ollut käskenyt minua pois, ei selvästi eikä suorin sanoin. Ei vain mitään kopeutta minun puoleltani, ei mitään ennenaikaista ylpeyttä! Korvat kuuroiksi!… Sentään, miten merkillisen vihreä tukka tuolla Kristuksella tuossa öljyväripainoksessa. Se muistutti suuressa määrin vihreää ruohoa, tai täsmällisemmin sanottuna: paksua niittyruohoa. Hee, aivan oikea huomautus, suhteellisen paksua niittyruohoa… Sarja nopeita ajatusyhtymiä kulki tällä hetkellä läpi pääni: vihreästä ruohosta erääseen Raamatun paikkaan, missä sanottiin, että jokainen elämä oli kuin ruoho, joka sytytettiin, siitä tuomiopäivään, jolloin kaikki tulisi palamaan, sitten pieni poikkeus Lissabonin maanjäristykseen, minkä jälkeen mieleeni juolahti espanjalainen messinkinen kynänvarsi, jollaisen olin nähnyt Ylajalin luona. Ah, niin, kaikki oli katoavaista! Aivan kuin ruoho joka palaa! Siitä johtui ajatukseni neljään lautaan ja käärinliinoihin — Käärinliinoja neiti Andersenilla, portista oikealle…

Ja kaikki tämä vilahti päässäni tuona epätoivoisena hetkenä, jolloin emäntäni oli ajamaisillaan minut ulos.

"Hän ei ole kuulevinaan!" huusi emäntä. "Minä sanon, että teidän on lähdettävä talosta, nyt sen tiedätte! Luulenpa, jumala-paratkoon, että mies on hullu! Nyt te lähdette heti paikalla, ja sitten ei siitä sen enempää."

Katsahdin oveen, en lähteäkseni, en ollenkaan lähteäkseni; minussa heräsi julkea ajatus: jos ovessa olisi ollut avain, olisin kääntänyt sen lukkoon, sulkeutunut huoneeseen toisten kanssa, päästäkseni lähtemästä. Minulla oli aivan hysteerinen kauhu joutua ulos kadulle jälleen. Mutta ovessa ei ollut avainta, ja minä nousin seisomaan; mitään toivoa ei enää ollut.

Silloin sekaantuu äkkiä isännän ääni vaimon pauhaamiseen. Jäin hämmästyneenä seisomaan. Sama mies, joka äsken oli uhannut minua, asettuu, merkillistä kyllä, puolelleni. Hän sanoo:

"Ei, ei käy laatuun ajaa ihmisiä yön selkään, tiedätkös. Siitä rangaistaan."

En tiennyt, että siitä voitiin rangaista, en voinut sitä sanoa, mutta ehkäpä se oli niin, ja eukko talttui aivan heti, rauhoittui eikä puhunut enää minulle. Asettipa hän vielä pari voileipääkin eteeni illalliseksi, mutta minä en ottanut niitä vastaan, vain kiitollisuudesta miestä kohtaan en ottanut niitä vastaan, sanoin saaneeni hiukan ruokaa kaupungilla.

Kun vihdoinkin läksin eteiseen mennäkseni nukkumaan, tuli matami jäljestäni, pysähtyi kynnykselle ja sanoi kovalla äänellä, hänen suuren raskauden tilassa olevan vatsansa pompottaessa minua kohti:

"Mutta se on viimeinen yö, jonka nukutte täällä, että sen tiedätte."

"Niinpä kyllä!" vastasin.

Ehkäpä keino ilmaantuisi yösijan saamiseksi huomenna, jos oikein puuhaisin sen takia. Jokin olinpaikka minun kuitenkin täytyi löytää. Toistaiseksi olin iloissani, ettei tarvinnut nyt mennä yöksi ulos.

* * * * *

Nukuin viiden kuuden tienoille aamulla. Ei ollut vielä valoisaa, kun heräsin, mutta nousin kuitenkin samassa, olin nukkunut täysissä pukimissani kylmän takia eikä minulla ollut siis sen enempää pukeutumista. Juotuani hiukan vettä ja kaikessa hiljaisuudessa saatuani oven auki läksin heti ulos peläten tapaavani emäntäni uudelleen.

Muutamat poliisit, jotka olivat valvoneet koko yön, olivat ainoat elävät olennot, jotka näin kadulla; vähän ajan kuluttua alkoi myöskin pari miestä sammutella kaasulyhtyjä ympärilläni. Kuljeksin ilman päämäärää, saavuin Kirkkokadulle ja suuntasin kulkuni alas linnoitukselle päin. Kylmissäni ja vielä unisena, polvet ja selkä pitkästä kävelymatkasta väsyneinä ja hyvin nälkäisenä minä istahdin eräälle penkille ja nuhjotin siinä kauan aikaa. Kolme viikkoa minä olin elänyt yksistään niillä voileivillä, jotka emäntäni oli minulle antanut aamuin ja illoin; nyt oli juuri vuorokausi kulunut siitä kun olin saanut viimeisen ateriani, ilkeä kalvaminen alkoi jälleen ja minun täytyi keksiä jokin keino aivan heti. Sitä ajatellen minä jälleen nukahdin penkille.

Heräsin siihen, että ihmiset juttelivat lähelläni, ja kun minä olin hiukan päässyt selville tilanteesta, näin, että oli kirkas päivä ja kaikki ihmiset jo jalkeilla. Nousin ja läksin astelemaan poispäin. Aurinko yleni kunnaiden takaa, taivas oli valkoinen ja hieno, ja iloitessani kauniista aamusta monien pimeiden viikkojen jälkeen minä unohdin kaikki surut ja arvelin, että monesti olin ollut pahemmassakin asemassa. Taputin rintaani ja pistin pieneksi lauluksi. Ääneni oli kehno, se särähti ja minä hellyin kyyneliin asti. Tämä komea päivä, tuo valkoinen, valohohtoinen taivas vaikuttivat myöskin liian voimakkaasti minuun ja purskahdin äänekkääseen itkuun.

"Mikä teillä on hätänä?" kysyi muuan mies.

En vastannut, kiiruhdin vain pois, kätkien kasvoni kaikilta ihmisiltä.

Menin alas satamaan. Suuri, venäläisellä lipulla varustettu parkkilaiva purki hiiliä; luin sen nimen, "Copegoro", kupeesta. Minua huvitti kauan aikaa katsella, mitä tuolla vieraalla laivalla tapahtui. Sen lasti mahtoi olla melkein purettu, IX jalka oli jo näkyvissä, pohjalastista huolimatta, ja kun hiilihampparit astelivat kannella, kumahteli koko laiva ontosti.

Aurinko, valo, suolainen merenhenki, koko hääräävä ja iloinen elämä virkisti minua ja sai vereni sykkimään elävästi. Yhtäkkiä pisti päähäni, että täällä istuessani voisin ehkä valmistaa pari kohtausta näytelmästäni. Ja minä otin paperit esille taskustani.

Koetin muodostaa vuorolausetta erään munkin suuhun, vuorolausetta, joka uhkuisi voimaa ja suvaitsemattomuutta, mutta en siinä onnistunut. Silloin sivuutin munkin ja halusin valmistaa puheen, tuomarin puheen temppelin häpäisijälle, ja minä kirjoitin puoli sivua tuota puhetta, minkä jälkeen lopetin. Sanoihini ei ottanut tullakseen oikeaa sävyä. Häärinä ympärilläni, nostolaulut, vorokkien melu ja lakkaamaton rautaketjujen räminä sopivat niin huonosti siihen rehevään keskiajan ilmaan, joka verhoaisi kuin sumu näytelmääni. Panin paperit kokoon ja nousin pystyyn.

Nyt olin kuitenkin päässyt siunatun hyvään alkuun ja minä tunsin selvästi, että voisin nyt jotakin suorittaa, jos kaikki kävisi hyvin. Kunpa vain olisi rauhallinen paikka, mihin voisi pujahtaa! Ajattelin sitä, pysähdyin keskellä katua ja ajattelin, mutta en tiennyt ainoatakaan rauhallista paikkaa koko kaupungissa, missä voisin hetkisen olla. Ei ollut muuta keinoa, minun oli mentävä takaisin entiseen asuntopaikkaani Vaterlandiin. Tarrauduin siihen, ja minä sanoin koko ajan itselleni, ettei se käynyt laatuun, mutta minä kuljin kuitenkin ja lähenin yhä tuota kiellettyä paikkaa. Tosin se oli noloa, myönsin itselleni, niin, se oli halpamaista, oikein halpamaista olikin, mutta mitäpä siitä. En ollut vähintäkään kopea, rohkenin sanoa sellaistakin, että olin nöyrimpiä olentoja, mitä tähän päivään saakka oli maailmassa ollut. Ja minä menin.

Pysähdyin portilla ja harkitsin vielä kerran. No, käyköön miten tahansa, minun täytyi se uskaltaa! Mikä pikku asia tässä olikaan kysymyksessä? Ensiksikin tarvitsin vain muutamia tunteja, toiseksi, jumalaparatkoon, minä en koskaan myöhemmin tulisi siihen taloon enää. Menin pihalle. Vielä astellessani noilla pihamaan epätasaisilla kivillä minä olin epävarma ja olin vähällä kääntyä ovelta takaisin. Purin hampaani yhteen. Ei, ei mitään ennenaikaista ylpeyttä! Pahimmassa tapauksessa voisin puhdistautua sillä, että olin tullut sanomaan jäähyväisiä, jättämään kunnon jäähyväiset ja tekemään sopimusta velastani taloon. Avasin oven eteiseen.

Jäin seisomaan aivan hiljaa sisäpuolella. Aivan edessäni, vain parin askelen päässä oli isäntä itse, ilman hattua ja päällystakkia ja kurkisti avaimen reiästä perheen omaan huoneeseen. Hän teki äänettömän liikkeen kädellään, saadakseen minut olemaan hiljaa ja kurkisti jälleen sisälle avaimenreiästä. Hän seisoi siinä ja nauroi.

"Tulkaas tänne!" sanoi hän kuiskaten.

Lähestyin varpaisillani.

"Katsokaas tuonne!" sanoi hän ja nauraa hihitteli. "Kurkistakaas sisälle! Hihii! Siellä ne rötköttävät! Katsokaas! Katsokaas ukkoa! Näettekö ukkoa?"

Sängyssä, aivan öljyväripainoksessa olevan Kristuksen alapuolella, näin kaksi olentoa, emännän ja vieraan perämiehen; emännän jalat loistivat valkoisina tummaa patjaa vasten. Ja lavitsalla toisella seinällä istui emännän isä, halvaantunut ukko ja katseli toimitusta, käsiinsä nojaten, kyyryssä kuin tavallisesti, voimatta liikkua… Käännyin isäntääni päin. Hänen oli hyvin vaikea pidättyä nauramasta ääneen.

"Näettekös ukkoa?" kuiskasi hän. "Oi jumalani, näettekös ukkoa? Hän istuu ja katselee toimitusta!" Ja hän kumartui jälleen tirkistämään avaimenreiästä.

Menin ikkunan luo istumaan. Tuo näky oli auttamattomasti saattanut epäjärjestykseen kaikki ajatukseni ja myllertänyt ylösalaisin koko hyvän tunnelmani. No, mutta mitä se minuun kuului? Kun mies-itse mukautui siihen, vieläpä löysi suurta hupiakin siitä, niin ei minulla ollut mitään syytä pahastua sen johdosta. Ja mitä ukkoon tulee, niin ukko oli ukko. Ehkäpä hän ei sitä nähnytkään, ehkäpä hän istui ja nukkui; Jumala tietää, vaikka hän olisi ollut kuollutkin; minua ei ihmetyttäisi, jos hän olisi kuollut. Enkä minä antanut sen vaivata omaatuntoani sen enempää.

Otin jälleen paperini esille ja tahdoin sysätä kaikki asiaankuulumattomat vaikutteet syrjään. Olin pysähtynyt keskelle lausetta tuomarin puheessa: "Niin käske minua Jumala ja laki, niin käskee minua viisaiden miesteni neuvosto, niin käskee minua myös omatuntoni… Katsoin ulos ikkunasta ajatellakseni, mitä hänen oma tuntonsa käskisi. Pientä kupsetta kuului sisältä huoneesta. No, se ei minua liikuttanut, ei vähääkään; ukko oli sitä paitsi kuollut, kuollut ehkä aamulla kello neljän aikaan; minusta tuo kupse oli ihan kerrassaan saman tekevää, mitä hittoa minä siis sitä ajattelemaani Rauhallinen vain!

"Niin käskee minua myös omatuntoni…"

Mutta kaikki oli vannoutunut minua vastaan. Mies ei seisonut lainkaan hiljaa avaimenreiän luona, kuulin silloin tällöin hänen pidätettyä nauruaan ja näin että hän värisi; ulkona kadulla tapahtui myös jotakin, joka häiritsi minua. Pieni poika puuhaili itsekseen vastapäisellä katukäytävällä auringonpaisteessa, hän oleili kaikessa rauhassa eikä aavistanut vaaraa, sitoi vain muutamia paperiliuskaleita yhteen eikä tehnyt mitään pahaa. Äkkiä hypähtää hän ylös ja kirkaisee; hän ryntää takaperin kadulle ja näkee miehen, täysikasvuisen miehen jolla oli punainen parta ja joka kurkottaen eräästä toisen kerroksen ikkunasta oli sylkäissyt hänen päähänsä. Pienokainen itki vihasta ja kiroili voimattomana ikkunaa kohti, ja mies nauroi hänelle vasten kasvoja; kului ehkä viisi minuuttia sillä tavoin. Käännyin poispäin ollakseni näkemättä pojan itkua.

"Niin käskee minua myös omatuntoni…"

Minun oli mahdotonta päästä sen edemmäksi. Vihdoin alkoi kaikki mennä hunningolle; minusta näytti kuin olisi sekin, minkä olin kirjoittanut, kelvotonta, niin koko ajatus oli vaarallista lörpötystä. Eihän voinut olla edes puhettakaan omastatunnosta keskiajalla, omantunnon keksi vasta tanssinopettaja Shakespeare, koko puheeni oli siis väärä. Eikö siis ollut mitään hyvää noilla arkeilla? Selailin ne läpi uudelleen ja kumosin heti epäilykseni; löysin suurenmoisia kohtia, oikein pitkiä vallan erinomaisia kohtia. Ja rintaani syöksähti jälleen kaipuu ryhtyä työhön ja saada näytelmäni valmiiksi.

Nousin ja menin ovelle ottamatta ollenkaan huomioon isännän raivokkaita viittauksia että oli kuljettava hiljaa. Poistuin varmasti ja päättävästi eteisestä, nousin portaita toiseen kerrokseen ja astuin entiseen huoneeseeni. Perämieshän ei ollut siellä, ja mikäpä estäisi minua siis istumasta täällä hetkisen? Minä en koskisi mihinkään hänen kapineisiinsa, minä en käyttäisi edes hänen pöytäänsä, vaan istahtaisin tuolille oven suuhun ja olisin iloinen. Sieppaan nopeasti paperit esille polvilleni.

Nyt kului useita minuutteja aivan erinomaisesti. Vuorosanat toisensa jälkeen syntyivät valmiina päässäni ja minä kirjoitin lakkaamatta. Täytän sivuja yhtä mittaa, kuljen eteenpäin yli kantojen ja kivien, hyräilen hiljaa ihastuksissani hyvästä tunnelmastani ja tuskin olen tietoinen omasta itsestäni. Ainoa ääni, minkä kuulen tällä hetkellä, on oma iloinen hyräilyni. Mieleeni juolahti myös onnekas ajatus eräästä kirkonkellosta, joka paukahtaisi soimaan määrätyllä kohdalla näytelmässäni. Kaikki sujui mainiosti.

Silloin kuulen akselia portaissa. Vapisen ja olen melkein poissa suunniltani, istuin melkein kuin valmiina hyppäykseen, arkana, hermot pingottuneina, peläten kaikkia asioita ja nälän kiihottamana; kuuntelen hermostuneesti, pidän kynää hiljaa kädessäni ja kuuntelen enkä voi kirjoittaa sanaakaan enää. Ovi avautuu, alhaalla huoneessa ollut pari astuu sisään.

Jo ennen kuin olin saanut aikaa pyytääkseni anteeksi tekoani, huutaa emäntä aivan kauhistuneena:

"Mutta, herrannimessä, istuuko hän täällä taaskin!"

"Anteeksi!" sanoin minä ja olisin sanonut enemmänkin, mutta en ehtinyt sen pitemmälle.

Emäntä avasi oven selkosen selälleen ja ärjyi: "Jollette heti lähde ulos, niin, piru vieköön, minä haen poliisin!"

Minä nousin.

"Minä tahdoin vain sanoa teille jäähyväiset", mumisin minä, "ja sitten minun täytyi odottaa teitä. En ole koskenut mihinkään, istuin tässä tuolilla…"

"Niin, ei se mitään", sanoi perämies. "Mitäs se teki? Antakaa miehen olla!"

Tultuani porraskäytävään minä äkkiä raivostuin tuohon paksuun pullistuneeseen eukkoon, joka seurasi minun kintereilläni saadakseen minut nopeasti poistumaan, ja minä seisoin hetkisen hiljaa, suu täynnä mitä pahimpia haukkumanimiä, jotka tahdoin syytää häntä kohti. Mutta minä maltoin mieleni ajoissa ja olin vaiti, vaiti yksistään kiitollisuudesta tuota vierasta miestä kohtaan, joka kulki emännän takana ja olisi saattanut kuulla. Emäntä tulla humppasi jäljestäni ja haukkui lakkaamatta, samalla myös vihani yltyi joka askelella.

Tulimme pihalle, minä kuljin hyvin verkalleen, vielä harkiten, olisiko minun annettava viimeinen isku emännälle. Olin tällä hetkellä aivan sokeana raivosta, ja minä mietin mitä pahinta verenvuodatusta, iskua, joka kellistäisi hänet kuoliaaksi paikalla, potkua vatsaan.

Kaupunginpalvelija kulkee ohitseni portilla, hän tervehtii, enkä minä vastaa; hän kääntyy matamin puoleen takanani, ja minä kuulen hänen kysyvän minua, mutta minä en käänny takaisin.

Pari askelta portin ulkopuolella saavuttaa kaupunginpalvelija minut, tervehtii uudelleen ja pysäyttää minut. Hän antaa minulle kirjeen. Kiivaasti ja vastahakoisesti revin sen auki, kymmenen kruunun seteli putoaa ulos kuoresta, mutta ei mitään kirjettä, ei sanaakaan.

Katson mieheen ja kysyn:

"Mitä narrinpeliä tämä on? Keneltä tämä kirje on?"

"Niin, sitä en tiedä", vastaa hän, "mutta eräs nainen sen minulle antoi."

Seisoin hiljaa. Kaupunginpalvelija poistui. Sitten minä pistän setelin jälleen kuoreen, käärin sen hyvin kokoon, käännyn ympäri ja menen emännän luo, joka vielä väijyy minua portilla ja viskaan setelin vasten hänen kasvojaan. En lausunut sanaakaan, en tavuakaan päästänyt huuliltani, näin vain hänen tutkivan kokoonpuristettua paperia, ennen kuin poistuin…

Hee, sellaista voitiin sanoa kunnialliseksi esiintymiseksi! Ei sanoa mitään, ei puhutella roskaväkeä, vaan aivan rauhallisesti kääriä kokoon suuri seteli ja viskata se vainoojien silmille. Sitä voitiin sanoa arvokkaaksi esiintymiseksi! Sellaista niiden piti saada, senkin elukat!…

Tultuani Tomte-kadun ja Rautatietorin kulmaan alkoi katu äkkiä pyöriä silmissäni, päässäni suhisi ja minä kaaduin seinää vasten. En voinut ollenkaan mennä sen edemmäksi, en edes voinut suoristautua tukalasta asemastani; jäin siihen samaan asentoon ja tunsin, että aloin menettää tajuntani. Hullu vihani vain yltyi tästä väsymyksen puuskasta ja minä nostin jalkaani ja polkaisin sillä käytävään. Tein myöskin monia muita asioita päästäkseni voimiini, purin hampaani yhteen, rypistin otsaani, vääntelin epätoivoisesti silmiäni ja se rupesi auttamaan. Ajatukseni selkeni, käsitin, että olin menehtymäisilläni. Ojensin käteni ja tuuppasin itseni irti seinästä; katu tanssi edelleen ympärilläni. Aloin nikotella raivosta, ja minä taistelin oikein sydämen vimmalla kurjuuteni kanssa, pidin vallan urhoollisesti puoliani, etten olisi kaatunut kumoon, minä tahdoin kuolla seisoalleni.

Työrattaat kulkevat ohitseni ja minä näen, että niissä on perunoita, mutta raivosta, itsepäisyydestä minä keksin sanoa, että ne eivät olleet perunoita, vaan kaalinkupuja. Kuulin hyvin, mitä itse sanoin, ja minä vannoin tietoisesti kerran toisensa jälkeen tuon valheen, vain saadakseni sairaalloisen tyydytyksen, että tein jäykän väärän valan. Päihdytin itseäni tuolla verrattomalla synnillä, ojensin kolme sormeani ilmaan ja vannoin väräjävin huulin isän, pojan ja pyhän hengen nimeen, että ne olivat kaalinkupuja.

Aika kului. Minä laskeuduin istumaan vieressäni olevalle portaalle ja kuivasin hikeä otsaltani ja kaulaltani, vedin ilmaa keuhkoihini ja pakottauduin olemaan rauhallinen. Aurinko painui alas, päivä alkoi kallistua iltapuoleen. Aloin jälleen mietiskellä asemaani; nälkä kävi ankaraksi minua kohtaan ja muutaman tunnin kuluttua olisi jälleen yö; oli keksittävä keino vielä kun oli aikaa. Ajatukseni alkoivat jälleen risteillä asunnon ympärillä, josta minut oli ajettu pois; minä en lainkaan halunnut palata sinne takaisin, mutta en voinut kuitenkaan olla ajattelematta sitä. Oikeastaan emännällä oli ollut täysi oikeus ajaa minut ulos. Kuinka minä saatoin ajatellakaan asua jonkun luona, kun en voinut maksaa puolestani? Hän oli päälle päätteeksi antanut minulle ruokaa silloin tällöin; vieläpä eilen illalla, kun olin suututtanut hänet, hän oli tarjonnut minulle pari voileipää, hyvyydestä hän ne oli minulle tarjonnut, koska hän tiesi, että minä niitä kaipasin. Joten minulla ei ollut siis mitään valitettavaa, ja minä ryhdyin siinä portaalla istuessani pyytämään hiljaisessa mielessäni anteeksi häneltä käytöstäni. Varsinkin kaduin katkerasti, että olin viime hetkellä osoittanut hänelle kiittämättömyyttä ja viskannut hänelle kymmenen kruunua vasten kasvoja…

Kymmenen kruunua! Maiskautin kerran suutani. Kirje, jonka kaupunginpalvelija oli tuonut, mistä se saapui? Vasta tällä hetkellä minä ajattelin selkeästi tätä ja aavistin samalla, miten koko asia oli. Tulin sairaaksi tuskasta ja häpeästä, kuiskasin: Ylajali! muutamia kertoja käheällä äänellä ja pudistin päätäni. Enkö minä juuri vielä niin myöhään kuin eilen illalla ollut päättänyt kulkea ylpeänä hänen ohitsensa, kun kohtaisin hänet, ja osoittaa hänelle mitä suurinta välinpitämättömyyttä? Ja sen sijaan minä olin herättänyt hänessä sääliä ja saattanut hänet lähettämään armeliaisuusrovon. Ei, ei, ei koskaan tulisi loppua minun alennustilastani! En edes häntä kohtaan ollut voinut esiintyä kunnollisesti; minä vajosin, vajosin kaikilla tahoilla, minne vain käännyin, vajosin alas, sorruin kunnottomuuteen enkä koskaan päässyt enää ylös, en koskaan. Se oli kaiken huippu! Ottaa kymmenen kruunua almuna, voimatta singota sitä takaisin vasten salaperäistä antajaa, kerätä äyrejä kokoon molemmin käsin, missä vain niitä tarjottiin, ja pitää ne, käyttää ne asuinrahoiksi, omasta sisäisestä vastenmielisyydestä huolimatta…

Enkö voinut mitenkään saada takaisin noita kymmentä kruunua, tavalla tai toisella? Ei kylläkään hyödyttänyt mennä takaisin emännän luokse ja saada hänet antamaan setelin takaisin, täytyi olla toinenkin keino, kun oikein ajattelin, kun vain oikein ponnistin itseäni ja ajattelin juurta jaksain. Tässä, jumala-paratkoon, ei auttanut ajatella vain tavallisella tavalla; minä sain ajatella niin että koko ihmisolentoani kirveli, löytääkseni keinon noiden kymmenen kruunun hankkimiseksi! Ja minä istuin ajattelemaan.

Kello saattoi olla noin neljän korvilla, parin tunnin kuluttua minä ehkä tapaisin teatterin johtajan, jos minulla vain olisi näytelmäni valmiina. Otan käsikirjoituksen esille siinä istuessani ja tahdon väkivoimalla saada kokoon kolme, neljä viimeistä kohtausta; minä ajattelen ja hikoilen ja luen läpi alusta saakka, mutta en pääse minnekään. Ei mitään metkuja! sanon minä, ei mitään jäykkäniskaisuutta täällä! Ja minä alan kiireesti kirjoittaa näytelmääni, kirjoitan, mitä mieleen johtuu, vain päästäkseni nopeasti loppuun. Olin uskottelevinani itselleni, että minulla oli jälleen suuri hetki, syötin valheita itselleni, petin itseäni päivänselvästi ja kirjoitin kuin ei minun tarvitsisi ollenkaan hakea sanoja. Se on hyvä! se on tosiaankin mainio keksintö! kuiskailin välistä; kirjoita vain niin!

Vihdoin alkavat kuitenkin viimeiset vuoropuheluni tuntua minusta epäilyttäviltä; ne olivat sävyltään niin erilaisia kuin ensimmäisten kohtausten vuoropuhelut, sitä paitsi ei munkin sanoissa ollut mitään keskiaikaan viittaavaa. Katkaisen kynän hampaissani, hypähdän ylös, revin käsikirjoituksen palasiksi, revin joka arkin palasiksi, viskaan hattuni kadulle ja poljen jaloillani sitä. Olen mennyttä miestä, kuiskaan itsekseni, hyvät naiset ja herrat, olen mennyttä miestä! En sano muuta kuin nuo sanat seisoessani ja polkiessani hattuani.

Muuan poliisi seisoo jonkun askelen päässä ja katselee minua; hän seisoo keskellä katua eikä näe mitään muuta kuin minut. Nostaessani päätäni yhtyvät katseemme; hän oli ehkä seisonut siinä kauan aikaa ja vain katsellut minua. Otan hattuni maasta, panen sen päähäni ja menen poliisin luo.

"Tiedättekö, paljonko kello on?" sanon minä.

Hän odottaa hetkisen, ennen kuin ottaa kellonsa esille, eikä sillä välin luo silmiään minusta.

"Neljä", vastaa hän.

"Oikein!" sanon minä; "neljä, aivan oikein! Te osaatte asianne, kuulen minä, ja muistan teidät vastakin."

Sen sanottuani jätin hänet. Hämmästytin häntä ylenmäärin, hän jäi suu auki seisomaan ja katselemaan minua ja pitämään kelloa vielä kädessään. Tultuani Royalin ulkopuolelle käännyin katsomaan taakseni: hän seisoi vielä samassa asennossa ja seurasi minua silmillään.

He-hee, sillä tavoin piti elukoita kohdella! Harkitun häpeämättömästi! Se vaikutti eläimiin, herätti pelkoa eläimissä…

Olin kerrassaan tyytyväinen itseeni ja pistin jälleen pieneksi lauluksi. Kiihtymyksen jännittämänä, tuntematta enää mitään tuskaa, tietämättä minkäänlaisista tuskista, kuljin kevyesti kuin höyhen yli torin, käännyin ylös myymäläin kohdalla ja istahdin penkille Vapahtajamme kirkon luona.

Eiköhän sentään ollut jokseenkin samantekevää, lähetinkö sen kymmenen kruunua takaisin vai ei? Kun olin sen saanut, niin se oli minun, ja varmaankaan ei ollut hätää siellä, mistä se saapui. Täytyihän minun kuitenkin ottaa se vastaan, kun se ilmeisesti lähetettiin minulle; oli tarkoituksetonta jättää se kaupunginpalvelijalle. Myöskään ei käynyt laatuun lähettää takaisin toista kymmenen kruunun seteliä kuin sitä, minkä olin saanut Joten koko asialle ei voinut mitään.

Rupesin katselemaan toriliikennettä ja askarruttamaan aivojani mitättömillä asioilla, mutta siinä en onnistunut, ja mietiskelin yhä sitä kymmentä kruunua. Lopulta puristin käteni nyrkiksi ja suutuin. Se loukkaisi häntä, sanoin, jos lähettäisin sen takaisin, miksikä siis lähettäisin? Ikuisesti kulkisin pitäen itseäni liian hyvänä kaikkeen mahdolliseen, pudistellen päätäni ja sanoen: ei kiitos. Nyt näin, mihin se johti; olin jälleen taivasalla. Silloinkin, kun oli edellytyksiä, en pysynyt hyvässä, lämpimässä asunnossani; olin ylpeä, hypähdin pystyyn ensimmäisestä sanasta ja olin miestä puolestani, maksoin kymmeniä kruunuja oikealle ja vasemmalle ja menin tieheni… Tuomitsin ankarasti itseäni siitä, että olin jättänyt asuntoni ja jälleen saattanut itseni pulaan.

Muuten annoin palttua kaikelle! Minä en ollut pyytänyt sitä kymmentä kruunua, enkä sitä oikeastaan ollut pitänyt käsissänikään, vaan antanut sen heti pois, maksanut sen ventovieraille ihmisille, joita en koskaan enää haluaisi nähdä. Sellainen mies minä olin, maksoin aina kaikki viimeistä äyriä myöten. Jos tunsin Ylajalin oikein, niin ei hän myöskään katunut rahojen lähettämistä minulle; mitä minä siis mutkittelemaan? Oli suorastaan vähintä minkä hän saattoi tehdä, lähettää kymmenen kruunua. Olihan tyttö-parka rakastunut minuun, he-hee, sittenkin aivan tulisesti rakastunut minuun… Ja minä istuin ja pöyhistelin kelpolailla sitä ajatellessani. Ei epäilystäkään, että hän oli rakastunut minuun, tuo tyttöparka!…

Kello tuli viisi. Lysähdin jälleen hervottomaksi pitkällisen, hermostuneen kiihtymyksen jälkeen ja aloin uudelleen tuntea tyhjää suhinaa päässäni. Tuijotin suoraan eteeni, pidin silmäni jäykkinä ja katsoin vastapäätä olevaa Elefantti-apteekkia kohti. Nälkä raivosi ankarasti sisälläni ja minä kärsin kovin. Istuessani siinä ja katsellessani eteenpäin tajuan, että vähitellen jäykkään katseeseeni ilmestyy olento, jonka lopulta näen aivan selvästi ja tunnen: se on pullamuija. Elefantti-apteekin luona.

Hätkähdän, suoristaudun penkillä ja alan mietiskellä. Kyllä, aivan oikein, se oli sama muija saman pöydän ääressä samalla paikalla! Maiskautan pari kertaa suutani ja napsautan sormiani, nousen penkiltä ja alan astella apteekkia kohti. Ei mitään kieräilyjä! Mitä siitä, olivatpa ne syntirahoja tai hyviä norjalaisia kaupparahoja Kongsbergistä! En halunnut olla naurettava, liiallisesta ylpeydestä saattoi kuolla…

Menen kulmaukseen, suuntaan kulkuni muijaa kohti ja asetun hänen eteensä. Hymyilen, nyökkään tuttavallisesti ja sovitan sanani kuin olisi ollut päivän selvää, että tulisin kerran takaisin.

"Päivää!" sanon minä. "Ette ehkä tunne minua enää?"

"En", vastaa hän vitkalleen ja katsoo minuun.

Hymyilen vielä enemmän, kuin olisi se vain leikkiä, ettei hän tuntenut minua ja sanon:

"Ettekö muista, että annoin teille kerran muutamia kruunuja? En sanonut silloin mitään, mikäli muistan, en sanonut; se ei ole tapananikaan. Kun on rehellisten ihmisten kanssa tekemisissä, niin on tarpeetonta tehdä sopimusta ja niin sanoakseni valmistaa kontrahtia jokaisesta pikkuasiasta. He-hee! Niin, minä se olin, joka annoin teille ne rahat."

"Jaha, vai niin, vai te se olitte! Niin, nyt teidät tunnenkin, kun oikein ajattelen…"

Oletin hänen rupeavan kiittämään rahoista, ja sano sen vuoksi nopeasti samalla tarkastellen pöydällä olevia ruokatavaroita:

"Niin, nyt minä tulin vehnäsiä hakemaan."

Sitä hän ei ymmärrä.

"Vehnäsiä", toistan minä, "nyt minä tulin niitä noutamaan. Ainakin osan. Kaikkia minä en tarvitse tänä päivänä."

"Tulitteko niitä noutamaan?" kysyi hän.

"Niin kyllä, tulin niitä noutamaan!" vastaan ja nauran ääneen ikään kuin olisi jo heti pitänyt olla päivänselvä asia, että minä tulin niitä noutamaan. Otan pöydältä yhden vehnäsen, jonkinlaisen ranskanleivän, jota alan syödä.

Kun muija näkee tämän, hän hypähtää pystyyn, tekee vaistomaisen liikkeen suojellakseen tavaroitaan, ja hän antaa minun ymmärtää, ettei hän ollut odottanut minua takaisin niitä häneltä riistämään.

Eikö, sanon. Vai eikö tosiaan? Olipa hän minusta todellakin mainio muija! Oliko hän koskaan kokenut sellaista, että joku olisi antanut hänelle säilytettäväksi joukon kruunuja, ilman että asianomainen olisi vaatinut niitä takaisin? Katsokaas mokomaa! Luuliko hän ehkä että ne olivat varastettuja rahoja, kun minä olin ne viskannut hänelle sillä tavoin? No, sitä hän ei uskonut; se oli sentään hyvä, tosiaankin hyvä! Se oli, melkein voisi sanoa kiltisti hänen puoleltaan, että hän kuitenkin piti minua rehellisenä miehenä. Ha-haa. Niin, hän oli tosiaankin hyvä!

Mutta miksi sitten annoin hänelle rahat? Muija tuli katkeraksi ja huusi sen kovalla äänellä.

Selitin, miksi olin antanut hänelle rahat, selitin sen sävyisästi ja painokkaasti: Minulla oli tapana menetellä sillä tavoin, koska uskoin kaikista ihmisistä hyvää. Aina, kun joku pyysi minulta kontrahtia, todistetta, pudistin minä päätäni ja sanoin: ei kiitoksia! Jumala tiesi, että niin tein.

Mutta muija ei ymmärtänyt sittenkään.

Tartuin toisiin keinoihin, puhuin terävästi enkä enää lörpötellyt. Oliko koskaan tapahtunut, että joku olisi maksanut hänelle etukäteen sillä tavoin? kysyin minä. Tarkoitin tietysti ihmisiä, jotka olivat hyvissä varoissa, esimerkiksi joku konsuli? Eikö koskaan? Niin, minä en voinut sille mitään, että menettely oli hänestä outoa. Sellainen oli tapa ulkomailla. Hän ei ehkä ollut koskaan käynyt maan rajojen ulkopuolella? Ei, siinä sen näette! Hän ei siis voisi puhuakaan tässä asiassa… Ja minä otin useampia vehnäsiä pöydältä.

Hän murisi vihaisesti, kieltäytyi itsepintaisesti antamasta mitään siitä, mitä hänellä oli pöydällä, tempasipa vielä yhden vehnäsen kädestäni ja pani sen jälleen paikalleen. Suutuin, iskin nyrkilläni pöytään ja uhkasin poliisilla. Olisin hänelle armollinen, sanoin. Jos ottaisin kaikki, mikä minun oli, niin puhdistaisin koko hänen kauppansa, sillä minä olin aikoinani antanut hänelle hirvittävän summan rahaa. Mutta en tahtonut ottaa niin paljoa, todellisuudessa halusin vain puolet. Enkä päällepäätteeksi tulisi enää uudelleen. Siitä minua Jumala varjelkoon, koska hän oli sellainen ihminen…

Vihdoin hän otti esille joukon vehnäsiä, neljä, viisi kappaletta, joille hän määräsi korkeimman hinnan, mitä saattoi keksiä, ja pyysi minua ottamaan ne ja menemään matkoihini. Minä leukailin edelleen hänen kanssaan, väitin, että hän kähvelsi vähintään yhden kruunun rahoistani ja sitä paitsi nylki minua huimaavilla hinnoillaan. Tiedättekö, että sellaisista kähvellyksistä rangaistaan? sanoin minä. Jumala varjelkoon, te voisitte päästä pakkotyöhön elinajaksenne, mokomakin muija! Hän heitti minulle vielä yhden vehnäsen ja pyysi melkein hammasta kiristäen minua menemään.

Ja minä menin.

Hee, oliko mokomaa pullamuijaa ennen nähty! Koko ajan toria kulkiessani ja vehnäsiä syödessäni puhelin ääneen muijasta ja hänen julkeudestaan, toistin itselleni, mitä kumpikin olimme sanoneet toisillemme, ja minusta näytti, että olin ollut häntä koko lailla etevämpi. Söin vehnäsiä kaikkien ihmisten nähden ja juttelin tästä.

Ja vehnäset hävisivät yksi toisensa jälkeen; ei tuntunut, söinpä miten paljon tahansa, olin yhtä pohjattoman nälkäinen. Herrajumala sentään, ettei se jo alkanut pohjata! Olin niin nälkäinen, että olin melkein jo tarttua viimeiseen vehnäseen, jonka alusta pitäen olin päättänyt säästää, säilyttää Vognmand-kadun pikku pojalle, sille, joka oli leikkinyt paperiliuskaleilla. Muistelin häntä yhä, en voinut unohtaa hänen ilmettään, kun hän hypähti pystyyn ja kirosi. Hän oli kääntynyt ikkunaani päin, kun mies sylkäisi hänen päälleen, ja hän oli katsonut, nauraisinko minäkin hänelle. Jumala tietää, tapaisinko hänet nyt, jos menisin sinne! Ponnistin ankarasti päästäkseni nopeasti Vognmand-kadulle, kuljin sen paikan ohi, missä olin repinyt näytelmäni palasiksi ja missä vielä joukko papereita oli jäljellä, sivuutin poliisin, jota äsken olin niin hämmästyttänyt esiintymiselläni, ja seisoin vihdoin portaiden ääressä, missä poika oli leikkinyt.

Hän ei ollut siellä. Katu oli melkein tyhjä. Alkoi hämärtää, enkä voinut jäädä poikaa odottamaan, hän oli ehkä mennyt sisälle. Laskin vehnäsen varovasti alas maahan, nostin sen pystyyn ovea vasten, koputin ankarasti ovelle ja juoksin samalla tieheni. Hän löytää sen kyllä! sanoin itselleni; hän löytää sen ensimmäiseksi tullessaan ulos! Ja minun silmäni kyyneltyivät ilosta tietäessäni, että pikku poika löytäisi vehnäsen.

Tulin jälleen rautatiesatamaan.

Nyt en enää ollut nälissäni, päinvastoin makea ruoka, jonka olin nauttinut, alkoi tehdä minulle pahaa. Päässäni mellastivat myös uudelleen mitä hurjimmat ajatukset: Mitähän, jos minä salaa katkaisisin jonkin laivan köydet? Mitähän, jos minä äkkiä alkaisin huutaa tulipaloa? Menen edemmäksi satamaan, löydän istumapaikan, panen käteni ristiin ja tunnen pääni menevän yhä enemmän sekaisin. En liikahdakaan, en tee yhtään mitään pysyäkseni pystyssä.

Istun siinä ja tuijotan "Copegoroon", parkkiin, jolla oli venäläinen lippu. Huomaan miehen kaiteen takana; punainen sivulyhty valaisee hänen päänsä ja nousen puhuttelemaan häntä. Tarkoitukseni ei ollut lainkaan puhua niinkuin puhuin, en edes odottanut saavani mitään vastausta. Sanoin:

"Lähdettekö purjehtimaan tänä iltana, kapteeni?"

"Kyllä, hetkisen kuluttua", vastaa mies. Hän puhui ruotsia.

"Hm. Ettekö olisi miehen puutteessa?" Olin tällä hetkellä yhtä iloinen, sainko hylkäävän vai myöntävän vastauksen, minulle oli samantekevää, minkä vastauksen mies minulle antaisi. Seisoin ja odotin, mitä hän virkkaisi.

"No eipä", vastasi hän. "Sen pitäisi olla jungmanni." Jungmanni! Minä suoristausin, pistin silmälasini taskuun, astuin käytävälle ja nousin laivaan.

"En ole ennen ollut merillä", sanoin, "mutta voin tehdä sitä, mitä annatte tehtäväksi. Minne on matka?"

"Olemme lähdössä Leedsiin hakemaan hiiliä Cadixiin."

"Hyvä!" sanoin ja tunkeuduin lähemmäksi miestä.

"Minusta on samantekevää, minne mennään. Minä kyllä teen työni."

Hän seisoi hetkisen katsellen minua ja tuumiskellen.

"Ette ole purjehtinut ennen?" kysyi hän.

"En. Mutta kuten sanoin, pankaa minut työhön ja minä teen sen. Olen tottunut kaikenlaiseen hommaan."

Hän tuumiskeli jälleen. Minä olin jo saanut päähäni ajatuksen, että halusin lähteä mukaan, ja minua alkoi pelottaa, että minut ajettaisiin maihin jälleen.

"Mitä arvelette asiasta, kapteeni?" kysyin vihdoin. "Minä voin tosiaankin tehdä, olipa se sitten mitä tahansa. Mitäpä sanoinkaan! Olisin kehno mies, jollen tekisi enempää kuin juuri sen, mikä on annettu tehtäväkseni. Voin ottaa kaksi vahtivuoroa perätysten, jos tarvitaan. Se tekee minulle hyvää ja minä kyllä kestän sen."

"No niin, saahan tuota koettaa", sanoi hän. "Jollei se suju, niin voimmehan erota Englannissa."

"Tietysti!" vastasin iloissani. Ja minä toistin vielä kerran, että voimme erota Englannissa, jollei se sujuisi. Sitten hän pani minut työhön.

Ulkona vuonolla suoristausin kerran seisomaan, märkänä kuumeesta ja voipumuksesta, katselin maata kohti ja sanoin tällä kertaa jäähyväiset kaupungille, Kristianialle, missä tulet loistivat kirkkaina joka kodista.