V.
Kirjoittaisinkohan vielä? Mitäpä siitä lie. Voin vähän huvikseni ja ajan kuluksi kertomalla, miten kevät tuli kaksi vuotta sitten ja miltä maa näytti. Maa ja meri alkoi hieman lemahtaa, lemahti imelähköltä rikkikäryltä entisistä lehdistä, jotka mätänivät metsissä, ja harakat lensivät risuja kulettaen ja tekivät pesiään. Kului vielä pari päivää ja purot paisuivat ja alkoivat kuohua, silloin tällöin lenteli joku nokkosperho ja kalastajat palasivat pyydyksiltään. Kauppiaan kaksi alusta tuli täydessä kalalastissa ja ne ankkuroivat kuivauspaikkojen ääreen; alkoi yhtäkkiä elämä ja liike suurimmalla saarella, missä kaloja kuivattiin. Minä näin kaiken sen akkunastani.
Mutta majalle ei häly yltänyt, minä olin ja elin yksin. Silloin tällöin kulki joku ohitse, minä näin Eevan, sepän tyttären, hänen nenäänsä oli tullut pari teirenpilkkua.
"Minnekä sinä menet?" kysyin minä.
"Puita hakemaan", vastasi hän hiljaa. Hänellä oli kädessä nuora puun kantamista varten ja hänellä oli se valkea huivi päässään. Minä katsoin miten hän meni, mutta hän ei katsonut taakseen.
Moneen päivään en sitten nähnyt ketään.
Kevät tunkihe tulla, ja metsä kuunteli; kovin hupaisa oli katsella rastaita, jotka istuivat puiden latvoissa ja tuijottivat aurinkoon ja kirkuivat; joskus olin jalkeilla jo kahden ajoissa aamulla ehtiäkseni siihen riemun tunnelmaan, joka remahti linnuista ja eläimistä auringon noustessa.
Kevät oli kai minullekin tullut ja vereni jyskytti joskus kuin anturoilla astuen. Istuin majassani ja tuumin tarkastella vapojani ja onkiani, mutta minä en pannut niin rikkaa ristiin tehdäkseni mitään, iloinen ja outo levottomuus tulvehti sydämessäni. Sitten kavahti Aesopus yhtäkkiä ylös, seisoi liikkumatta, jäykin jaloin ja haukahti. Majaa läheni ihmisiä, ripeästi tempasin hatun päästäni ja kuulin jo neiti Edvardan äänen ovelta. Ystävällisesti ja vaatimattomasti tulivat hän ja tohtori käymään luonani niinkuin olivat sanoneet.
"Kyllä, hän on kotona", kuulin minä neiti Edvardan sanovan. Ja hän tuli luo ja ojensi minulle aivan tyttömäisesti kätensä. "Me oltiin täällä eilenkin, mutta Te ette olleet silloin kotona", selitti hän.
Hän istuutui telttasänkyyni, peitolle ja katseli majaa; tohtori istuutui minun viereeni pitkälle penkille. Me puhelimme keskenämme, me juttelimme oikein innokkaasti, minä selitin heille muun muassa mitä eläimiä metsässä oli mitä riistaa en enää saisi ampua, kun se oli rauhoitettua. Nyt oli teiri rauhoitettu.
Tohtori ei nytkään puhunut monta sanaa; mutta kun hän huomasi ruutisarveni, jossa oli Panin kuva, rupesi hän selittelemään Pan-myyttiä.
"Mutta", sanoi Edvarda yhtäkkiä, "milläs Te elätte, kun kerran kaikki riista on rauhoitettua?"
"Kalalla", vastasin minä. "Enimmäkseen kalalla. Aina minä saan sen verran, että syömään pääsen."
"Mutta Tehän voitte tulla meille syömään", sanoi hän. "Viime vuonna oli täällä eräs englantilainen, jolla oli Teidän majanne, hänkin tuli meille usein syömään."
Edvarda katsoi minuun ja minä häneen. Minä tunsin tässä silmänräpäyksessä sydämeni liikahtavan kuin pienestä ystäväntervehdyksestä. Johtui keväästä ja kirkkaasta päivästä, minä olen sitä sittemmin tuuminut. Sitä paitse ihmettelin hänen kaarevia kulmakarvojaan.
Hän virkkoi jonkun sanan minun asumuksestani. Minä olin ehtinyt ripustaa seinät täyteen jos jonkinlaisia nahkoja ja linnun siipiä, maja muistutti sisältäpäin karvettunutta karhun pesää. Siihen hän mieltyi. "Niin, karhunpesä tämä on", sanoi hän.
Minulla ei ollut antaa vieraille mitään, jota he ehkä olisivat halunneet, minä tuumiskelin ja esitin, että paistaisin pilanpäin linnun; he saisivat syödä sitä eränkävijän tapaan, sormillaan. Se voisi vähän hauskuttaa.
Ja minä paistoin linnun.
Edvarda kertoi englantilaisesta. Hän oli vanha ja omituinen mies, hän puheli ääneen itseksensä. Hän oli katolilainen ja ihka aina sillä oli taskussa pieni rukouskirja, jossa oli mustat ja punaiset kirjaimet.
"Kai hän siis oli irlantilainen?" kysyi tohtori.
"Oliko hän irlantilainen?"
"Eiköpä, koska hän oli katolilainen?"
Edvarda punastui, hän sammalteli ja katseli muualle.
"No, niin, ehkäpä hän oli irlantilainen."
Samassa muuttui hän raukeamieliseksi. Minua rupesi hän niin säälittämään ja minä tahdoin hyvittää häntä, minä sanoin:
"Ei, tietysti Te olette oikeassa, että hän oli englantilainen.
Irlantilaiset eivät matkustele Norjassa."
Me päätimme lähteä kerran soutelemaan ja katsomaan kalankuivauspaikkaa…
Kun minä olin saattanut vieraita vähän matkaa, tulin minä takaisin ja asetuin askartelemaan kalastusvehkeitteni kimpussa. Haavini oli ollut naulassa oven pielessä ja monta silmää oli pilautunut ruosteesta; minä teroitin muutamia koukkuja, punoin ne kiinni ja tarkastin tapsit. Miten kehnosti työ sujui tänään! Asiaan kuulumattomia ajatuksia vilisi päässäni, mieleeni juolahti että olin tehnyt tuhmasti kun annoin Edvarda neidin istua koko ajan telttalavitsalla, pyytämättä häntä sen sijaan istumaan penkille. Minä näin yhtäkkiä sielussani hänen ruskeat kasvonsa ja ruskean kaulansa; esiliinan oli hän sitonut hieman alas vatsalle tehdäkseen vyöhyensä pitkäksi, muodin mukaan; hänen peukalonsa puhdas neitsytmäisyys hellytti minua, aivan kuten hellytti minua, ja rystyen pari poimua olivat pelkkää suopeutta. Hänellä oli suuri, hiiluva suu.
Nousin paikaltani, avasin oven ja kuuntelin ulkoilmaan. En kuullut mitään eikä minulla ollut mitään kuuntelemistakaan. Panin oven kiinni jälleen; Aesopus tuli makuupaikaltaan ja näki levottomuuteni. Juohtui mieleeni, että pitäisi juosta neiti Edvardan jälestä ja pyytää häneltä hiukan silkkirihmaa korjatakseni haaviani; se ei ollut tekosyy, minä voin näyttää hänelle haavia ja sen ruostuneita silmiä. Olin jo ehtinyt ulos ovesta, mutta silloin muistin, että minulla oli silkkirihmaa itselläni, perhoskirjassani, enemmän kuin tarvitsinkaan. Ja minä menin hiljaa ja apeana jälleen sisään, kun minulla oli silkkirihmaa itselläni.
Vieras ilmanhenkäys leyhähti vastaani majasta, kun astuin sisään, tuntui kuin en olisikaan siellä ollut yksin enää.