VI.
Muudan mies kysyi minulta, enkö ampunutkaan enää: hän ei ollut kuullut harjanteilta laukausta pyssystäni, vaikka oli liikkunut lahdella kalalla kaksi päivää. En, minä en ollut ampunut, minä pysyttelin majassani kotona, kunnes minulla ei ollut enää lainkaan ruokaa.
Kolmantena päivänä menin metsälle. Metsä vihersi hiukan, kävi tuoksu maasta ja puista, valkokukka pilkisteli jo vihreänä jäisen sammalen sisästä. Pääni oli täynnä mietteitä ja minä istahdin usein. Kolmeen päivään en ollut nähnyt kuin yhden ainoan ihmisen, sen kalastajan, jonka tapasin eilen; minä ajattelin: ehkäpä tapaan jonkun tänä iltana, kun menen kotiin, metsän palteella, missä tapasin tohtorin ja Edvarda neidin viimeksi. He saattavat olla siellä jälleen kävelemässä, ehkä tai ei. Mutta miksikä ajattelin minä juuri näitä kahta? Minä ammuin pari riekkoa ja valmistin toisesta heti ruuan; sitten kytkin minä Aesopuksen.
Aterioidessani lojuin kuivalla tantereella. Hiljaisuus oli maailmassa, vain tuuli lempeästi suhahti ja lintu siellä täällä äänteli. Lojuin ja katselin oksia, jotka keinuivat hiljaa tuulen leyhkässä, tuuli hentoinen oli puuhassaan ja kuletti siitinpölyä oksalta oksalle ja täytti jokaisen puhtaan tiehyen; metsä henki hurmiossa. Vihreä lehtimato, mittarimato, vaeltelee vaeltelemistaan pitkin oksaa, vaeltelee pysähtymättä ikäänkuin ei se voisi levätä. Se tuskin näkee mitään, vaikka sillä on silmät, usein tököttää se ihan pystyssä ja tunnustelee ilmasta jotain tukea; se on näköjään kuin vihreä langan pätkä, mikä ompelee ompelusta hitain pistoksin pitkin oksaa. Illaksi se ehkä ehtii matkan määrään.
Yhä hiljaista. Nousen paikaltani ja lähden kulkemaan, istahdan ja nousen taas; kello on noin neljä; kun kello tulee kuusi menen minä kotiinpäin näkemään tapaanko ketään. Minulla on vielä kaksi tuntia aikaa, ja minä olen jo hieman levoton ja suin kanervia ja sammalta vaatteistani. Minä tunnen kulkupaikkani, puut ja kivet ovat siellä yksinäisinä kuten ennenkin, lehdet kahisevat jaloissani. Yksisävyinen suhina ja tutut puut ja kivet kiehtovat minua kovasti, minut täyttää merkillinen kiitollisuuden tunne, minä rakastan kaikkea. Minä otan maasta risuoksan ja pidän sitä kädessäni ja katselen sitä, istuessani ja aprikoidessani tuumiani, oksa on melkein mädännyt, sen kaarna kehno, synnyttää kumman tunteen, sääli varistaa sydäntäni. Ja kun minä nousen lähteäkseni, en minä heitä oksaa etäälle, vaan asetan sen maahan ja seison ja pidän siitä; viimein katson sitä viime kertaa vesissä silmin, kun jätän sen sinne yksin.
Ja kello tulee viisi. Aurinko näyttää minulle ajan väärin, minä olen kulkenut läntiseen koko päivän ja olen ehkä ehtinyt puoli tuntia edelle majani auringonmerkeistä. Kaiken tämän otan minä huomioon; mutta kuitenkin on minulla tunti aikaa kello kuuteen, siksi nousen minä ja kulen taas kappaleen matkaa.
Ja lehdet kahisevat jalkojeni alla. Niin kuluu tunnin aika.
Näen alapuolellani pienen joen ja sen pienen myllyn, joka on ollut talven jään kytkyissä, ja minä seisatun; mylly jauhaa, sen hurina herättää minut, minä töksähdän ihan äkkiä paikalleni. Olen liian myöhään ulkosalla! sanon minä ääneen. Tuska riipaisee läpi ruumiini, minä käännyn silmänräpäyksessä takaisin ja alan kulkea kotiin ja koko ajan tiedän minä olevani liian myöhään ulkosalla. Minä alan astella rivakammin, alan juosta; Aesopus tajuaa, että jokin lie kyseissä, se kiskoo hihnaa, vie minua muassaan, se haukkuu ja sillä on kiire. Kuivat lehdet ryöppyvät ympärillämme. Mutta kun me tulemme alas metsän laitaan, ei siellä ollut ketään, ei ketään, kaikki äänetöntä, ei ollut ketään.
Täällä ei ole ketään! sanon minä. Ja enkähän minä ollut muuta odottanutkaan.
En seisoskellut kauan, vaan läksin liikkeelle ajatusteni ajamana, majani ohi, alas Sirilundiin, Aesopus mukana, laukkuineni ja pyssyineni, kaikkine kamppeineni.
Herra Mack otti minut vastaan kovin ystävällisesti ja pyysi minua heille illaksi.