VII.
Minä luulen, että kykenen hieman näkemään niiden ihmisten sieluihin, jotka liikkuvat ympäristössäni; ehkä luulen väärin. Niin, kun minä olen hyvällä päällä, tuntuu minusta kuin näkisin hyvin syvälle toisten sieluihin, vaikken olekaan mikään älyniekka. Istutaan jossain seurassa, muutamia miehiä, muutamia naisia ja minä tunnen näkeväni mitä näiden ihmisten sisimmässä liikehtii ja mitä he tuumivat minusta. Minä ajattelen jotain merkitsevän joka pilkahdukseen, mikä välkähtää heidän silmistään; joskus nousee veri heidän poskiinsa ja punaa ne, toisin ajoin näyttää kuin ne katselisivat toisaalle ja pitäisivät kuitenkin minua syrjästä silmällä. Siinä näen istuessani kaiken tuon eikä kukaan aavista, että minä näen joka sielun pohjaan. Monta vuotta olen luullut voivani nähdä kaikkien ihmisten sieluihin. Ehkä luulen väärin…
Olin koko illan herra Mackin luona. Samantekevä jos olisin lähtenyt pois kohta, minua ei huvittanut istuskella siellä; mutta enkö ollut tullutkin juuri siksi että aatokseni ajoivat minut tänne? Ja voinko siis lähteä heti tieheni? Me pelasimme vistiä ja joimme totia ruuan päälle, minä istuin selin huoneen keskustaan ja painoin pääni kumaraan; takanani liikkui Edvarda edestakaisin huoneesta huoneeseen. Tohtori oli matkustanut kotiin.
Herra Mack näytteli minulle uusien lamppujensa rakennetta, ensimäisten pohjolaan ehtineiden parafiinilamppujen, loistokappaleiden, joilla oli raskaat lyijyjalat, hän sytytti ne itse joka ilta, ettei vain onnettomuutta sattuisi. Hän puheli pari kertaa isoisästään, konsulista: minun isoisäni, konsuli Mack sai tämän hakasen Kaarle Juhanan omasta kädestä, sanoi hän näyttäen sormellaan timanttihakastaan. Hänen vaimonsa oli kuollut, hän näytti minulle hänestä öljymaalauksen eräässä sivuhuoneessa, ylhäisen näköinen nainen, päässä pitsimyssy, huulilla kohtelias hymy. Samassa huoneessa oli myös kirjakaappi, jossa oli vanhoja ranskalaisiakin kirjoja, jotka näyttivät kulkevan perintönä, nitoukset olivat hienoja ja kullattuja ja monta omistajaa oli piirtänyt niihin nimensä. Kirjain joukossa oli paljon valistavia kirjoitelmia; herra Mack oli aatteiden mies.
Hänen ryytipuotinsa kaksi kauppapalvelijaa oli kutsuttava vistiin; he pelasivat hitaasti ja hapuillen, miettivät tarkkaan ja tekivät kuitenkin virheitä. Edvarda auttoi toista heistä. Minä kaasin lasini, hätäännyin ja nousin ylös.
"Voi, minä kaasin lasini!" sanoin minä.
Edvarda purskahti nauruun ja vastasi:
"Juu, siltä näyttää."
Kaikki vakuuttivat minulle hymyillen, ettei se haitannut mitään. Minulle tuotiin pyyhe kuivatakseni itseäni ja me jatkoimme peliä. Kello tuli yksitoista.
Outo epäsointu heräsi minussa Edvardan nauraessa, minä katsoin häneen ja huomasin, että hänen kasvonsa olivat tulleet ihan ilmeettömiksi ja melkein rumiksi. Herra Mack lopetti vihdoin pelin sanoen tekosyyksi sen, että puotipalvelijain tarvitsi päästä levolle, sitten nojautui hän selkäkenoon sohvalleen ja alkoi jutella kyltin asettamisesta laiturinsa päätyyn ja kysyi minun mieltäni asiassa. Minkä väriseksi hän sen laitattaisi? Minä olin kyllästynyt, minä vastasin mustavärisen, asiaa yhtään ajattelematta ja herra Mack sanoi kohta samoin:
"Mustavärisen, aivan niin minäkin olen ajatellut. Suolan ja tyhjien tynnörien varasto, suurilla, mustilla kirjaimilla, se on pulskinta… Edvarda, etkö sinä jo mene nukkumaan?"
Edvarda nousi, kätteli meitä molempia toivottaen hyvääyötä ja lähti. Me istuuduimme jälleen. Me puhelimme rautatiestä, joka valmistui viime vuonna, ensimäisestä telegraafilinjasta. Jumala ties, milloin telegraafit tulisivat tänne pohjolaan. Hiljaisuus.
"Katsokaas", sanoi herra Mack, "minä olen tullut jo neljänkymmenen kuuden vuotiaaksi, tukkani ja partani ovat harmenneet. Minä tunnen, että olen tullut vanhaksi. Te näette minut päivällä ja luulette minua nuoreksi; mutta kun ilta tulee ja minä jään yksikseni, raihnastun minä paljon. Sitten istun täällä huoneissa ja pelaan pasianssia. Se käy helposti, kun vähän hutiloi. Haha."
"Käykö pasianssi, kun vähän hutiloi?" kysyin minä.
"Käy se."
Minusta tuntui kuin olisin nähnyt hänen sieluunsa.
Hän nousi ylös ja käveli akkunan luo ja katseli ulos; hän seisoi hyvin selkä kumarassa, ja hänen niskansa ja kaulansa olivat hyvin haiveniset. Minäkin nousin. Hän kääntyi ja asteli minua vastaan pitkine, suippoine kenkineen, hän pisti peukalonsa liivin taskuihin ja heilutti hieman kyynäspäitään kuin siipiä ikään; ja hymyili. Sitten tarjosi hän uudelleen minulle venettä käytettäväkseni ja ojensi kätensä.
"Muuten, suokaa minun saattaa Teitä", sanoi hän ja puhalsi lamput sammuksiin. "Niin, minä kävelen vähän, nyt ei ole myöhä vielä."
Me menimme ulos.
Hän osoitti mäkeen sepän taloa ja sanoi:
"Tätä tietä! Se on lyhin."
"Ei", vastasin minä, "laiturien kautta on lyhin."
Me väittelimme tästä hiukan, emmekä tulleet yksimieliksi. Minä uskoin varmasti olevani oikeassa, enkä ymmärtänyt hänen väitettään. Viimein ehdotti hän, että me lähtisimme kumpikin omaa tietään; se joka ensin tulisi perille, odottaisi majalla.
Me läksimme. Hän katosi pian metsään.
Minä kävelin tavanmukaista menoani ja uskoin tulevani perille ainakin viisi minuttia aikaisemmin kuin hän. Mutta kun tulin majalle, seisoi hän jo siellä. Hän huusi tullessani:
"Näettekös nyt! Ei, kyllä minä kulen aina tätä tietä, se on kuin onkin lyhin."
Minä katselin hyvin hämmästyneenä häneen, hän ei ollut hiostunut eikä näyttänyt juosseen. Hän jätti kohta hyvästi, kiitti illasta ja meni takaisin samaa tietä kuin oli tullutkin.
Minä seisoin paikallani ja ajattelin: Tämähän on kummallista! Kyllähän minä nyt vähän matkoja osaan arvioida ja minä olin kulkenut molempia näitä teitä monta kertaa. Ukko paha, sinä hutiloit nytkin! Oliko vain tekosyytä?
Näin hänen selkänsä häviävän metsään.
Läksin heti hänen perästään, varovasti ja kiiruhtaen, minä näin hänen pyyhkivän kasvojaan pitkin matkaa ja minä en ollut enää varma siitä, ettei hän ollut juossut. Hän kulki nyt hyvin verkkaan ja minä pidin häntä silmällä, hän seisattui sepän talon kohdalla. Minä kätkeydyin ja näin että ovi avautui ja herra Mack meni sisään.
Kello oli yksi, minä näin sen merestä ja ruohosta.