XIV.
Riemu päihdyttää. Minä laukaisen pyssyni ja unohtumaton kaiku vastaa vaaralta vaaralle, liitelee kauas yli meren ja kajahtaa yön valvoneen, väsyneen ruorimiehen korvissa. Mistä minä iloitsen? Ajatuksesta, joka pälähtää päähäni, muistosta, jostain metsän soinnusta, ihmisestä. Minä ajattelen häntä, minä sulen silmäni ja seison liikkumatta polulla ja ajattelen häntä, minä luen minuttien vierähtämistä.
Sitten minua janottaa ja minä juon purosta; nyt astelen lukien sata askelta eteeni ja sata askelta taakse; nyt on jo aika, ajattelen minä.
Tuliko jotain väliin? Kuukausi on kulunut, kuukausi ei ole aika mikään; mitään ei tullut väliin! Jumala tietää, miten tämä kuukausi on ollut lyhyt. Mutta yötpä ovat monen monasti pitkiä, ja minä keksin kastaa hattuani purossa ja kuivatan sitä jälleen, vain lyhentääkseni aikaani odottaessani.
Minä laskin aikani öissä. Joskus tuli yö ja Edvarda ei tullut, kerran ei hän tullut kahteen yöhön. Kahteen yöhön. Ei ollut tullut mitään väliin, mutta minusta tuntui silloin kuten onneni ehkä olisi ollut suurimmillaan.
Eikö niin ollutkin?
"Kuule, Edvarda, miten levotonta on metsässä tänä yönä? Supisee alati mättäillä, ja suuret lehdet värisevät. Jotakin on tekeillä; mutta enhän minä sitä tarkoittanut sanoa. Minä kuulen miten lintu laulaa harjulla, se on vain tiitinen; mutta se on istunut yhdessä kohden kaksi yötä ja kutsunut, houkutellut. Kuuletko tuota yksisointuista, yksisointuista säveltä?"
"Kuulen minä. Miksi sitä kysyt minulta?"
"Joutenpäiten. Se on istunut siellä kaksi yötä. Tarkoitin vain sanoa sitä… Kiitos, kiitos kun tulit tänä iltana, rakkaani! Minä istuin täällä ja odotin sinua tänä iltana tai huomeniltana, minä tulin niin hyvilleni, kun sinä tulit."
"Ja minäkin olen odottanut. Minä ajattelen sinua, minä olen koonnut kätköön sen lasin sirut, jonka sinä silloin kaasit; muistatko sinä sitä? Isäni matkusti viime yönä, minä en mitenkään voinut tulla, minun täytyi laitella matkatavaroita ja muistutella häntä. Minä tiesin että sinä kuleksit ja odottelit täällä metsässä ja minä itkin ja laitoin tavaroita."
Mutta kaksihan yötä kului, ajattelin minä, mitä teki hän ensimäisenä yönä? Ja miksi ei silmissään ole yhtä suurta iloa kuin ennen?
Kului tiima. Tiitinen vaikeni harjulla, metsä oli kuollut. Ei, ei mitään ollut tullut väliin, kaikki oli ennallaan, hän sanoi minulle kädestä hyvää yötä ja katsoi minuun rakkaasti.
"Huomenna?" sanoin.
"Ei, ei huomenna", vastasi hän.
En kysynyt syytä.
"Huomennahan meillä on se juhla", sanoi hän hymyillen. "Minä aioin sinua yhtäkkiä yllättää sillä, mutta kun tulit niin onnettoman näköiseksi, täytyi minun ilmoittaa sinulle kohta. Minä aioin kutsua sinua kirjeellä."
Ja minun sydämeni keveni sanomattomasti.
Hän meni nyökäten hyvästiksi päätään.
"Kuulehan vielä", sanoin minä liikkumatta. "Miten kauan sitten sinä kokosit ja kätkit ne lasinsirut?"
"Mitenkö kauan?"
"Niin, onko siitä viikko, kaksi viikkoa?"
"Ehkä kaksi viikkoa. Mutta miksi sinä sitä kysyt?
"Ei, nyt minä puhun totta, eilen minä ne kätkin."
Eilen hän ne kätki, vielä eilen oli hän ajatellut minua! No, ei mitään hätää.