XIII.
Kesäöitä ja tyyniä vesiä ja ikuisen hiljaisia metsiä. Ei huutoja, ei jalan kapsetta teiltä, sydämeni täyttää kuin tumma viini.
Koit ja yöperhoset tulevat äänettömästi lennellen sisään akkunastani, tulisijan hohteen ja lintupaistini tuoksun houkuttelemina. Ne napsahtavat pehmeästi kattoon, liihoittelevat korvieni ohi niin että minua vilu varistaa ja asettuvat valkealle ruutisarvelleni seinällä. Minä katselen niitä, ne istuvat väristen ja katselevat minuun, siinä on kehrääjiä, nävertäjiä ja koita. Minusta ovat jotkut niistä kuten lentäviä keto-orvokkia.
Menen ulkosalle majasta ja kuuntelen. Ei ääntä mitään, kaikki unessa. Ilma kimaltaa liihottelevia hyönteisiä, lekottavien siipien myriaadeja. Tuolla metsän palteella on sananjalkoja ja ukonhattuja; sianpuola kukkii, minä rakastan sen pieniä kukkasia. Ole kiitetty, jumala, jokaisesta kanervan kukkasesta minkä näin; ne ovat olleet polullani kuin pienet ruususet ja minä itken kun niitä niin rakastan. Jossakin lähistöllä on ketoneilikoita, en näe niitä, mutta tunnen niiden tuoksun.
Mutta nyt yön hetkillä on yhtäkkiä puhjennut suuria, valkeita kukkia metsään, niiden suut on auki, ne hengittävät. Ja pörröiset hämäräperhot laskeutuvat alas niiden lehdille ja väristävät kasvin joka solua.
Minä kulen kukalta kukalle, ne on päihtyneitä, ne on päihtyneitä kukkia, ja minä näen miten ne päihtyvät.
* * * * *
Kevyitä askelia, inehmon hengähdys, iloinen hyvää iltaa.
Minä tervehdykseen vastaan ja heittäydyn maan tomuun ja syleilen noita polvia ja tuota kehnoa hamosta.
"Hyvää iltaa, Edvarda!" sanon minä vieläkin kerran, onnen kalvamana.
"Miten sinä rakastat minua", kuiskaa hän.
"Miten minä olen kiitollinen", vastaan minä. "Sinä olet minun omani ja minun sydämeni ei hievahda kaikkena päivänä ja ajattelee vain sinua. Sinä olet ihanin Jumalan maailmassa ja minä olen suudellut sinua. Usein punehdun ilosta kun vain ajattelen, että minä olen suudellut sinua."
"Miksi olen minä sinusta niin rakas juuri tänä iltana?" kysyy hän.
Ja sitä oli hän niin lukemattomista syistä; kun minä vain ajattelin häntä, niin tuli hän rakkaaksi. Tuo katse korkeasti otsalle kaartuvain kulmakarvain alta, tuo tumma, armas iho!
"Kuinkasta et olisi minulle rakas", sanoin minä. "Minä käyskennellen kiitän joka puuta siitä, että sinä olet terve ja reipas. Kerran kemuissa oli nuori nainen, hän istui tanssin ajan toisensa jälkeen ja kaikki antoivat hänen istua. Minä en tuntenut häntä, mutta hänen kasvonsa saivat minut tunteisiin, ja minä kumarsin hänelle. Eikö? Ei, hän pudisti päätään. Neiti ei tanssi? sanoin. Voitteko tajuta, vastasi hän että minun isäni oli kaunis, ja minun äitini oli kaunotar, ja minun isäni otti äitini myrskynpuuskassa. Mutta minusta tuli rampa."
Edvarda katsahti minuun.
"Istuudutaanpa alas", hän sanoi.
Ja me istuuduimme kanervikkoon.
"Tiedätkö, mitä ystäväni sanoo sinusta?" hän aloitti. "Sinun silmäsi ovat kuin eläimellä, hän sanoo, ja kun katsot häneen, menee hän suunniltaan. Hän sanoo, että tuntuu ihan siltä kuin koskettelisit häntä."
Outo ilonväristys kävi läpi ruumiini tuon kuultuani, ei omasta puolestani, vaan Edvardan, ja ajattelin itsekseni: Löytyy vian yksi, josta välitän kovasti; mitä tuo yksi sanoo silmieni katseesta? Ja kysyin häneltä:
"Kuka ystäväsi oli?"
"Enpäs kerro", hän sanoi. "Mutta se oli yksi niistä, jotka olivat mukana saarella tuona päivänä."
"Vai niin, olkoon sitten."
Ja me puhuimme sitten muista asioista.
"Isäni matkustaa Venäjälle muutaman päivän kuluttua," sanoi hän, "ja silloin minä järjestän juhlat. Oletko koskaan käynyt Korholmassa? Meillä tulee olla kaksi koria viiniä; pappilan tytöt tulevat mukaan, ja isäni on antanut minulle jo viinin. Ethän sitten katso häneen uudelleen, ethän? Ystävätärtäni, vai? Mitä? Ethän? Tai en pyydä häntä ollenkaan mukaan."
Ja enempää sanomatta hän heittäytyi intohimoisena kaulaani, ja katseli minuun, tuijotti kasvoihini, ja hengitti raskaasti. Hänen katseensa oli ihan musta.
Kavahdin ylös ja sanoin sekaisuudessani vain:
"Vai niin, matkustaako sinun isäsi Venäjälle?"
"Miksi nousit niin yhtäkkiä?" kysyi hän.
"Siksi kun on jo myöhä, Edvarda", sanoin minä. "Nyt sulkevat valkeat kukat kupunsa, aurinko nousee, tulee päivä."
Minä saatoin häntä läpi metsän ja seisoin ja katsoin niin kauan kuin näin miten hän meni; pitkän matkan päässä alaalla kääntyi hän ja huusi hiljakseen: hyvää yötä. Sitten hän katosi.
Samalla hetkellä aukesi sepän talon ovi. Mies, jolla oli valkoinen paidan edusta, astui ulos, katsahti ympärilleen ja vetäisi hattunsa syvemmälle ohimolleen ja lähti kulkemaan tietä alas Sirilundiin.
Edvardan hyvää yötä soi yhä korvissani.