XII.
Joka päivä, joka päivä minä tapasin häntä. En salaa totuutta, minä tapasin häntä mielelläni, niin, sydämeni lensi hänen lähitteilleen. Siitä on nyt kaksi vuotta, nyt ajattelen sitä vain milloin haluan, se seikkailu vain huvittaa ja kuluttaa aikaani. Ja mitä noihin kahteen vihreään höyheneen tulee, niin kerronpa vähän ajan päästä niistä.
Meillä oli monta kohtauspaikkaa, myllyllä, tiellä, jopa majassanikin; hän tuli minne vain tahdoin. Hyvää päivää! huusi hän aina ensin, ja minä vastasin päivää.
"Sinä olet iloinen tänään, sinä laulat", sanoo hän ja silmänsä loistavat.
"Niin, minä olen iloinen", vastaan minä. "Sinun olkapäässäsi on läikkä, se on tomua, ehkä se on lokaa tieltä; minä tahtoisin suudella sitä läikkää ihan, anna minun suudella sitä. Kaikki sinussa hellyttää minua, minä ihan sekapäisesti kaipaan sinua. Viime yönä en saanut unta."
Totta puhuinkin, monena muunakaan yönä en ollut saanut unta.
Me kävelemme rinnakkain tietä pitkin.
"Sanopas mitä ajattelet, käyttäydynköhän minä mieleisesti sinulle?" sanoo hän. "Lörpöttelenköhän minä liiaksi? Enkö? Niin, mutta sinun pitää sanoa mitä ajattelet. Toisinaan ajattelen minä itsekseni, ettei tämä käy hyvin…"
"Mikä ei käy hyvin?" kysyn minä.
"Tämä, meille. Ettei siinä tule käymään hyvin. Usko tahi elä, mutta minua paleltaa nyt tässä kävellessäni; minun selkäpiitäni jäätää kun minä vain hiukan tulen sinua lähi. Onnesta."
"Samaten", vastaan minä, "jäätää minunkin koko olentooni kun vain näen sinut. Hyvin käy. Ja nyt minä taputan vähän selkääsi että sinulle tulee lämmin."
Hän suo minun vastahakoisesti taputtaa, minä taputan hiukan kovemmin, vain pilalla, minä nauran ja kysyn, eikö se ota auttaakseen.
"Oi, ei, elä ole niin hyvä ja mukita minua selkään enää", sanoo hän.
Nuo sanat kuuluivat niin avuttomilta, kun hän sanoi: elä ole niin hyvä.
Kävelimme edelleen pitkin tietä. Oliko hän pahastunut pilastani? tuumin itsekseni ja ajattelin: saas nähdä. Minä sanoin:
"Muistuu tässä mieleeni muudan tapaus. Kerran jollakin veneretkellä eräs nuori nainen otti valkean silkkiliinan kaulastaan ja sitoi sen minun kaulaani. Iltasella sanoin minä naiselle: Saatte liinanne takaisin huomenna, minä annan pestä sen. Elkää, vastasi hän, antakaa se minulle nyt, minä tahtoisin tallettaa sitä sellaisenaan, aivan niin kuin Te olette sitä pitäneet. Ja minä annoin hänelle liinansa. Kolmen vuoden päästä tapasin nuoren naisen jälleen. Entäs liina? sanoin minä. Hän toi liinan. Se oli paperissa aivan niin pesemättömänä kuin ennenkin, minä näin sen itse."
Edvarda vilkasi minuun.
"No? Entä sitten?"
"Ei mitään sitten", sanoin minä. "Mutta minusta hän menetteli niin kauniisti."
Hiljaisuus.
"Missä se nainen nyt on?"
"Ulkomailla."
Emme puhuneet enää siitä. Mutta aikoessaan lähteä kotiin, sanoi hän:
"Hyvää yötä! Mutta ethän huoli enää ajatella sitä naista; vai? Minä en ajattele ketään muita kuin sinua."
Minä uskoin häntä, minä näin hänen puhuvan niinkuin hän ajatteli, minulle riitti ijäti ilo siitä että hän ajatteli minua. Minä menin hänen perästään.
"Kiitos, Edvarda!" sanoin minä. Sitten lisäsin koko sydämestäni: "Sinä olet liian hyvä minulle, mutta minä olen kiitollinen sinulle kun sinä tahdot minua; Jumala on palkitseva sinua siitä. En minä ole niin erinomainen kuten monet muut, joita sinä saisit; mutta minä olen ihan kokonaan sinun, väkivaltaisesti sinun, kautta ijankaikkisen sieluni. Mitä sinä ajattelet? Sinulle tuli vedet silmiin."
"Ei se ollut mitään", vastasi hän. "Tuntui niin kummalliselta, että Jumala palkitsee minua siitä. Sinä sanot kuten… minä rakastan sinua niin!"
Hän kavahti yhtäkkiä kaulaani aivan keskellä tietä ja suuteli minua rajusti.
Kun hän oli mennyt, poikkesin minä metsään mennäkseni kätköön ja ollakseni yksin ilossani. Ja heltyneenä minä juoksin takaisin tielle katsomaan oliko kukaan huomannut minun poikkeavan metsään. Mutta kukaan ei ollut nähnyt.