XIX.
Minä kuulen naisen äänen majani ulkopuolelta, veri kiehahtaa päähäni, ääni on Edvardan:
"Glahn, Glahn, onko Glahn kipeänä?"
Ja pesijättäreni vastaa oven takana:
"On jo melkein terve."
Tuo "Glahn, Glahn" viilsi läpi luiden ja ytimien, hän toisti nimeni kaksi kertaa, se varisti minua, hänen äänensä oli kirkas ja heltynyt.
Hän avasi oveni kolkuttamatta, tuli kiiruusti sisään ja katsoi minuun. Yhtäkkiä elin kuin entisiä päiviä, hänellä oli yllä se värjätty jakku ja hän oli sitonut esiliinansa hieman alas vatsalle saadakseen vyöhyensä pitemmän näköiseksi. Huomasin tuon heti ja hänen katseensa, hänen ruskeat kasvonsa, kulmakarvat kaartuen korkeasti otsalle, hänen kättensä merkillinen hellä sävy, kaikki kiihdytti minua ja sai minut hämmennyksiin. Häntä olen minä suudellut! ajattelin minä. Nousin seisomaan.
"Te nousette, seisotte", sanoi hän. "Voi istukaa toki, teidän jalkanne on kipeä, Te olette ampunut itseänne. Hyvä Jumala, miten se tapahtui? Minä sain tietää siitä vasta nyt. Minä ajattelin ja ajattelin: Mikähän Glahnilla on? Kun ei tule enää luo. Minä en tiennyt mistään. Te olitte ampunut itseänne, monta viikkoa sitten, sain nyt kuulla, ja minä en tiennyt mistään. Mitenkä Te nyt voitte? Te olette tullut niin kalpeaksi, ei tahdo tuntea Teitä enää. Entä jalka? Jäättekö Te ontuvaksi? Tohtori sanoo, että Te ette jää ontuvaksi. Miten iloissani minä olen kun Te ette jää ontuvaksi, minä kiitän Jumalaa siitä. Minä toivon, että Te annatte minulle anteeksi, kun tulen näin tänne, minä pikemmin juoksin kuin kävelin…"
Hän kumartui puoleeni, hän oli minua lähi, hänen hengityksensä lämmitti kasvojani, minä tavoitin häntä käsin. Silloin siirtyi hän loitommalle. Hänen silmänsä olivat vielä kyyneleiset.
"Se tapahtui näin", sammaltelin minä: "minä aioin panna pyssyn nurkkaansa, minä pitelin sitä huolettomasti, näin, piippu alaspäin; ja kuulin yhtäkkiä pamauksen. Se oli tapaturma."
"Tapaturma", toisti hän ajatuksissaan ja nyykäytti päätään. "Antakaas kun katson, se oli vasen jalka; mutta miksi juuri vasen? Niin, se oli sattuma…"
"Ihan niin, sattuma", keskeytin. "Mistäs minä tiedän, miksi juuri vasen jalka? Näettehän itse, minähän pidin pyssyä näin, siis ei se voinut sattua oikeaan. Niin, se ei ollut tosiaankaan hauskaa."
Hän katseli aprikoiden minuun.
"No, Te alatte siis jo pian parata", sanoi hän tarkastellen majaani. "Miksi Te ette lähettänyt muijaa hakemaan meiltä ruokaa? Millä Te olette elänyt?"
Puhuimme vielä hiukan keskenämme. Minä kysyin häneltä:
"Kun Te tulitte, olivat Teidän kasvonne hellät, ja silmänne loistivat, Te ojensitte minulle kätenne. Nyt ovat silmänne jälleen välinpitämättömät. Erehdynkö?"
Hiljaisuus.
"Eihän sitä aina voi olla samallainen…"
"Sanokaa minulle vain nyt tämä ainoa kerta", sanoin minä, "millä minä esimerkiksi nyt täällä olen Teitä loukannut sanalla tai teolla? Voisin ehkä sen mukaan parantaa käytöstäni."
Hän katseli akkunasta, ulos kaukaisille ilman äärille, seisoi, katseli omissa mietteissään ja vastasi minulle, takanaan istuvalle:
"Ette millään Glahn. Pälähtäähän sitä joskus tuumia päähän. Oletteko Te nyt tyytymätön? Kuulkaa, jotkut antavat vähän ja se anti on heille paljon, toiset antavat kaikkensa, ilman arveluita; kumpi on antanut enemmän? Te olette käynyt raskasmieliseksi sairautenne aikana. Miten me näistä jouduimme puhumaan?" Ja yhtäkkiä katsoo hän minuun, ilo elähyttää hänen kasvojaan, hän sanoo: "Mutta tulkaa nyt terveeksi pian. Me näemme kyllä toisemme."
Ja hän ojensi minulle kätensä.
Nyt sattui pistämään päähäni olla antamatta hänelle kättä. Nousin ylös, panin kädet selkäni taa ja kumarsin syvään; niin tahdoin häntä kiittää hänen rakastettavasta vierailustaan.
"Anteeksi, etten voi saattaa Teitä pitemmälle", sanoin minä.
Hänen mentyään vaivuin mietteisiin ja ajattelin kaiken tapahtuneen jälleen alusta loppuun. Minä kirjoitin kirjeen ja pyysin lähettämään univormuni.