XVIII.
Ja kun minä sitten kaduin tätä hullua laukausta! Koko tekonen ei ollut mistään kotoisin, ei siitä ollut hyötyä, se kytki minut majaani moneksi viikoksi. Sen ajan harmit ja kiusat muistan vielä päivän selvään, pesumuijani täytyi käydä joka päivä majassani ja melkein oleskella siellä, ostaa ruokani, hoitaa taloutta. Niin meni monta viikkoa. No niin!
Tohtori rupesi erään kerran puhumaan Edvardasta. Minä kuulin hänen nimensä, kuuntelin hänen tekemisiään, sanomisiaan, eikä ne minua enää kovin järkyttäneet, oli kuin olisi tohtori puhunut menneistä, minuun kuulumattomista asioista. Niin pian sitä voi unohtaa! ajattelin minä kummastellen.
"Noo, mitäs Te itse arvelette Edvardasta, koska kyselette? Minä en ole totta puhuen ajatellut häntä moneen viikkoon. Annas olla, eikös Teidän välillänne ollut jotain, Te olitte usein yhdessä, Te olitte isäntänä eräällä veneretkellä ja hän emäntänä. Tunnustakaa pois tohtori, oli jotain, jonkinlaista ymmärtämystä. Ei, älkää Jumalan tähden vastatko minulle, ette Te ole velvollinen mitään minulle selittelemään, en minä kysele saadakseni tietää, puhutaan nyt jostain muusta, jos tahdotte. Milloin minä pääsen käymään jalallani?"
Minä jäin yksinäni istuskelemaan ja ajattelemaan, mitä olin sanonut.
Miksi minä sydämen sisimmässäni pelkäsin että tohtori puhuisi minulle?
Mitä minulla oli Edvardan kanssa tekemistä? Minä olin unohtanut hänet.
Vieläkin kerran sattui Edvarda puheeksi ja minä keskeytin tohtoria taas,
Jumala tietköön, miten kovin minä pelkäsin saada kuulla hänestä.
"Miksi Te keskeytätte?" kysyi hän. "Ettekö Te voi sietää että minä mainitsen hänen nimeäänkään?"
"Sanokaa", sanoin minä, "mitä Te oikeastaan arvelette Edvarda neidistä?
Minua huvittaisi tietää."
Hän katsoi epäillen minuun.
"Mitäkö oikeastaan arvelen?"
"Te ehkä voitte kertoa minulle uutisia tänään. Te ehkä olette kosinutkin ja hän on suostunut. Saanko onnitella Teitä? Eikö? Jaa, piru Teitä uskokoon, ha ha ha."
"Jahaa, sitäkö Te pelkäsitte!"
"Pelkäsin? tohtori hyvä!"
Hiljaisuus.
"Ei, minä en ole kosinut eikä hän suostunut", sanoi hän; "Te ehkä olette. Edvardalle ei kosinta auta, hän ottaa sen, johon on mieltynyt. Ei kai hän mielestänne ole mikään karjapiika? Te tapasitte hänet täällä Ruijan perukassa ja olette itse sen nähneet. Hän on lapsi, joka on saanut liian vähän vitsaa, ja nainen, joka on oikkuja täynnä. Kylmäkö? Kaukana siitä. Lämmin? Ei, mutta selvää jäätä. Mitä hän siis oikeastaan on? Kuuden-, seitsemäntoista-vuotias pikku tyttö, niinhän? Mutta koetappas vain vallita tätä pikku tyttöstä, niin näet miten puuhasi lyöttyy pilkaksi. Ei edes isä voi pitää häntä aisoissa; hän näennäisesti tottelee isää, mutta tosiasiassa hän itse vallitsee. Hän sanoo, että Teillä on eläimen katse…"
"Te olette erehtynyt, se on toinen se, joka sanoo että minulla on eläimen katse."
"Toinenko? Kuka toinen?"
"En tiedä. Eräs hänen ystävättärensä. Ei, Edvarda se ei ole. Älkääs, ehkäpä se sittenkin on Edvarda itse…"
"Kun Te katsotte häneen, vaikuttaa se häneen niin tai niin, sanoo hän. Mutta luuletteko, että siten pääsette hiuskarvaakaan häntä lähemmäksi? Erehdys. Katsokaa vain häneen, älkääkä säästäkö silmiänne; mutta heti kun hän huomaa Teidän häntä katselevan, alkaa hän tuumia: Kas miten tuo mies nyt tuossa minua katsoa tollottaa, ja luulee voittaneensa pelin! Ja hän karkoittaa Teidät yhdellä ainoalla katseella tai kylmällä sanalla kymmenen peninkulman päähän. Uskokaa pois, kyllä minä hänet tunnen! Miten vanhaksi Te häntä luulette?"
"Hänhän on syntynyt kolmekymmentä kahdeksan."
"Valetta. Minä otin huvin vuoksi siitä selon. Hän on kahdenkymmenen, eipä tietäisi, vaikka sanottaisi häntä viidentoista vanhaksi. Onnellinen ei hän ole, pikku aivoissaan käy alati kamppailu. Kun hän milloin katselee vuoria tai metsiä ja hänen suuhunsa ilmestyy se piirre tähän, se tuskan piirre näin, silloin on hän onneton; mutta hän on liian ylpeä ja itsepintainen itkeäkseen. Hänellä on seikkailun sielu, on kiihkeä mielikuvitus, hän odottaa prinssiä. Miten oli sen viistaalarisen, jonka Te muka olitte antaneet?"
"Ilveilyä. Ei siinä ollut mitään perää…"
"Sekin oli merkillistä. Samantapaiset tepposet teki hän kerran minulle. Siitä on vuosi. Olimme postilaivalla, joka ankkuroi täällä satamassa. Satoi ja oli kylmä. Muudan vaimo istuu pieni lapsi sylissä viluissaan kannella. Edvarda kysyy häneltä: Eikö Teillä ole vilu? Vaimolla oli tietysti vilu. Eikö pikkuisella ole myös vilu? Tietysti, pikkuisella oli myös vilu. Miksi Te ette mene alas salonkiin? kysyy Edvarda. Minulla on kansipiletti, vastaa vaimo. Edvarda katsoo minuun. Tuolla vaimolla on vain kansipiletti, sanoo hän. No minkäs sille mahtaa, ajattelen minä mielessäni. Mutta minä ymmärrän mitä Edvarda tarkoittaa. Minä en ole syntyjäni pohatta, minä olen kohonnut omalla työlläni aivan köyhästä ja minä en tuhlaa rahoja. Minä jätän siis vaimon oman onnensa nojaan ja ajattelen: jos hänen puolestaan tässä välttämättä on maksettava, niin maksakoon Edvarda itse, hänellä ja hänen isällään on enemmän varaa kuin minulla. Ja Edvarda maksaakin itse. Siinä suhteessa on hän tosiaan suuremmoisen antelias, sydämetön ei ole väinkään. Mutta niin totta kuin tässä olen, oletti hän tosiaan että olisin maksanut salonkilipun vaimolle ja hänen pienokaiselleen, minä näin sen hänen silmistään. No annas olla? Vaimo nousi ylös ja kiitti hyvästä avusta. Elkää kiittäkö minua, vaan tuota herraa tuossa, vastaa Edvarda ja osoittaa ihan levollisesti minua. Mitäs tästä arvelette? Minä kuulen kuinka vaimo kiittää minuakin, ja minä en tiedä mitä vastata, minä annan asian mennä menojaan. Tämä nyt on vain yksi tapaus, minulla olisi kertoa useampiakin. Ja mitä tulee noihin soutajan viiteen taalariin, niin itse hän varmaan ne rahat antoi. Jos Te olisitte ne antanut, olisi hän kavahtanut kaulaanne; Teidän arvoonne olisi kuulunut tehdä moisia hienoja pähkäpäisyyksiä läntistyneen kengän vuoksi, se oli hänen haaveittensa mukaista, niin oli hän arvellut. Kun Te ette sitä tehneet, teki hän sen itse. Sellainen hän on, mieletön ja tuumia punova samalla kertaa."
"Eikö sitten kukaan voi häntä voittaa?" kysyin minä.
"Hänen pitäisi saada kuria", vastasi tohtori vältellen. "On niin hullua, hän saa vehkeillä liiaksi, hän saa tehdä mitä ikinä tahtoo ja voittaa niin paljon kuin häntä huvittaa. Hänen ympärillään hääritään, hänelle ei olla välinpitämättömiä, aina on joku, johon hän saa koettaa mahtiaan. Oletteko Te huomannut, miten minä kohtelen häntä? Kuin koulutyttöä, tytön typykkää, minä olen kuin koulumestari, moitin hänen kieltään, vaanin ja saatan hänet pahaan pulmaan. Ettekö luule, että hän ymmärtää paha-aikeisuuteni? Ah, hän on ylpeä ja jäykkäniskainen, se karvastelee häntä alati; mutta hän on myös liian ylpeä ilmaistakseen miten häneen sattui. Mutta sellaista hän tarvitsee. Silloin kun Te tulitte, olin minä jo kurittanut häntä vuoden ajan, se alkoi jo tepsiä, hän itki tuskasta ja mieliharmista, hänestä alkoi tulla oikea ihminen. Sitten Te tuhositte koko puuhan. Sitä se on, yksi hänet jättää ja toinen hänet ottaa; Teidän jälkeenne tulee tiettävästi joku kolmas, kai."
Ahaa, tohtorilla oli jostakin syystä kosto mielessä, ajattelin minä ja sanoin:
"Sanokaas minulle nyt, tohtori, minkä tähden Te oikeastaan olette ruvennut tähän suureen puuhaan ja vaivaan ja puhunut minulle koko tämän pitkän tarinan? Pitäisikö minun auttaa Teitä kurittamassa Edvardaa?"
"Ja kuuma hän on kuin tulivuori", jatkoi tohtori eikä ollut kuulevinaan kysymystäni. "Kysyitte, eikö kukaan voisi häntä voittaa. Miksei! Hän odottaa prinssiään, sitä ei ole tullut, hän erehtyy luulossaan yhä ja yhä, hän luuli Teitäkin prinssikseen, etenkin kun Teillä oli eläimen katse, ha ha. Kuulkaa, herra luutnantti, Teidän olisi välttämättä pitänyt tuoda univormunne mukaanne. Sillä olisi tehovoimaa nyt. Miksipä ei kukaan voisi häntä voittaa? Minä olen nähnyt hänen vääntelevän käsiään kaivaten sitä, joka vain tulisi ja ottaisi hänet, veisi hänet mukanaan, hallitsisi hänen ruumistaan ja sieluaan. Olen. Mutta hänen täytyy olla jostain muualta, pöllähtää ilmoille kuin ihme. Aavistelen, että herra Mack on toimitusretkillä, hänen matkallaan on jokin salatarkoitus. Kerran ennenkin lähti herra Mack matkoille, ja kun hän palasi, oli eräs herra hänen mukanaan."
"Eräs herra?"
"Niin, mutta hän ei kelvannut", sanoi tohtori tuskallisesti hymyillen. "Hän oli noin minun ikäiseni, hän ontui kuten minäkin. Hän ei ollut prinssi."
"Ja minne se sitten lähti?" kysyin minä katsellen tarkasti tohtoria.
"Minnekö lähti? Täältäkö? En minä tiedä", vastasi hän hämmentyneenä. "No nyt olemme jutelleet liian kauan näistä asioista. Viikon päästä saatte nousta jalkeille. Näkemiin!"