XVII.
Tulin tapani mukaan kalalta ja olin menossa tanssiaisiin pyssyineni, laukkuineni, olin vain pannut parhaat nahkatamineet ylleni. Oli jo myöhä, kun ehdin Sirilundiin, minä kuulin että salissa tanssittiin, sitten pian huudettiin: Täällä on metsästäjä, luutnantti! Nuoria parveili ympärilläni, tahtoivat nähdä saalistani, minä olin ampunut pari vesilintua ja pyydystänyt pari koljaa. Edvarda toivotti minut hymyillen tervetulleeksi, hän oli tanssinut, hän punotti.
"Ensimäisen tanssitte minun kanssani!" sanoi hän.
Ja me tanssimme. Ei tapahtunut tihuja, minua alkoi pyörryttää, mutta en kaatunut. Isot saappaani kolisivat aika lailla, minä kuulin itse miten ne kolisivat ja päätin olla tanssimatta vasta, olin repinyt naarmuja maalattuun lattiaankin. Olin niin hyvilläni, kun en ollut saanut aikaan mitään suurempaa onnettomuutta!
Herra Mackin kaksi ryytipuodin apulaista oli myös täällä ja he tanssivat perinpohjin ja vakaisesti, tohtori otti innokkaasti osaa vuorotansseihin. Paitsi näitä herroja oli siellä vielä neljä aivan nuorta miestä, herrasväen poikia pääkirkolta, rovastin ja piirilääkärin poikia. Muudan tuntematon kauppamatkustaja oli myös tullut tilaisuuteen, häntä ihailtiin kauniin äänensä vuoksi ja hän rallatteli musiikin tahtiin; silloin tällöin vuorotteli hän naisten kanssa klaverin soitossa.
En muista enää, miten ensimäiset tunnit kuluivat, mutta minä muistan aivan tarkoin loppuyön. Aurinko paistoi punaisena akkunoista koko ajan, ja vesilinnut nukkuivat. Meille tarjottiin viiniä ja leivoksia, me puhelimme hälisten ja lauloimme, Edvardan nauru kajahteli raikkaasti ja huolettomasti salissa. Mutta miksi ei hän enää virkkanut minulle sanaakaan? Minä lähentelin hänen paikkaansa haluten sanoa hänelle jonkun kohteliaisuuden miten paraiten voin, hänellä oli yllään musta puku, se oli ehkä hänen rippipukunsa, ja se oli käynyt hänelle liian lyhyeksi, mutta se somisti häntä tanssiessa, ja sen aioin minä sanoa hänelle.
"Miten tuo musta puku…" aloin minä.
Mutta hän nousi ylös, kietoi kätensä erään ystävättärensä vyöhyille ja meni muualle hänen kanssaan. Niin tapahtui pari kertaa. Hyvä, ajattelin minä, minkäs tälle voi? Mutta miksi hän sitten katselee huolekkaan näköisenä minun jälestäni akkunasta, kun minä lähden hänen luotaan?
Muudan naikkonen vaati minua tanssiin. Edvarda istui siinä lähellä, ja minä vastasin kovalla äänellä:
"Ei, minä lähden heti kohta pois."
Edvarda katsoi minuun kysyvästi ja sanoi:
"Poisko? Ei, Te ette lähde."
Minä kavahdin ja purin huultani. Nousin ylös.
"Tarkoititte kai tällä jotain, neiti Edvarda, sanoin minä synkeänä ja läksin ovelle päin."
Tohtori asettui tielleni ja Edvarda kiiruhti hänkin jälestäni.
"Älkää käsittäkö minua väärin", sanoi hän lämpöisesti. "Minä tarkoitin, että Te toivottavasti olisitte viimeinen, joka lähtee pois, kaikkein viimeinen. Eikä kellokaan vielä ole kuin yksi… Kuulkaa", lisäsi hän säteilevin silmin, "Tehän olette antanut meidän soutumiehellemme viisi taalaria, kun hän pelasti minun kenkäni vedestä. Se oli liian paljon." Ja hän nauroi sydämellisesti ja kääntyi koko seurueen puoleen.
Minä töllötin suu auki, voimatta mitään, päästä pyörällä.
"Te suvaitsette laskea leikkiä", sanoin minä. "En ole antanut Teidän soutumiehellenne niin taalarin tapaista."
"Kas vaan, vai ette?" Hän avasi keittiön oven ja kutsui soutajan sisään. "Muistathan sinä matkan Korholmaan, Jaakko? Sinä pelastit minun kenkäni kun se putosi veteen?"
"Pelastin", vastasi Jaakko.
"Sinä olet saanut viisi taalaria siitä, että pelastit sen kengän?"
"Olen, antoivathan he minulle…"
"Hyvä. Saat mennä."
Mitä hän nyt tällä kujeella tarkoittaa? ajattelin minä. Haluttaako häntä häväistä minua? Siinä ei hän onnistu, minä en tästä punastu. Minä sanoin ääneen ja selkeästi:
"Minun täytyy tehdä tiettäväksi kaikille, että tämä on joko erhetys tai vale. Minun ei ole edes päähäni pälähtänyt antaa soutumiehelle viittä taalaria teidän kengästänne. Minun olisi ehkä tullut se antaa, mutta se on kuin onkin jäänyt antamatta."
"Jonka päälle tanssimme", sanoi Edvarda rypistellen otsaansa. "Miksi emme tanssi?"
Tämän on hän velvollinen minulle selittämään, tuumin minä itsekseni, ja vaanin tilaisuutta saadakseni hänet puhumaan. Hän meni sivuhuoneeseen ja minä menin jälestä.
"Maljanne", sanoin minä tahtoen juoda hänen kanssaan.
"Minun lasini on tyhjä", tokaisi hän.
Vaikka hänellä oli täysi lasi edessään.
"Minä luulin että tuo lasi tuossa oli Teidän?"
"Ei, se ei ollut minun", sanoi hän ja kääntyi vierustoverinsa puoleen.
"Suokaa anteeksi", sanoin minä.
Monet vieraista huomasivat tämän pienen kohtauksen.
Sappeni kiehui, solvaistuna minä sanoin:
"Kai sentään olette velvollinen minulle selittämään…"
Hän nousi ylös, tarttui käsiini ja sanoi sydämeen tunkevalla äänellä:
"Mutta ei tänään, ei nyt. Minä olen niin pahoillani. Jumala, miten Te katsotte minuun! Olimmehan me kerran ystäviä…"
Minä käännähdin heti pois tunteen tulvahtaessa ja menin jälleen tanssisaliin.
Vähän ajan perästä tuli myös Edvarda sisään, hän seisattui klaverin luo, kauppamatkustajan soittaessa jotain tanssia, hänen kasvoiltaan kuulsi tällä hetkellä salainen raskas huoli.
"Minä en ole oppinut soittamaan", sanoo hän ja katsoo minuun samein silmin. "Kunpa edes osaisi soittaa."
Siihen en osannut mitään vastata. Mutta sydämeni lieskahti häneen jälleen ja minä kysyin:
"Mikä huoli Teitä nyt on ruvennut painamaan yhtäkkiä, Edvarda? Jospa tietäisitte, miten minä siitä kärsin."
"En tiedä", vastasi hän. "Huoli kaikesta. Ah jospa nuo ihmiset lähtisivät heti pois, kaikki. Ei, ette Te; muistakaa, että viivytte viimeiseksi."
Ja jälleen herättivät nämä sanat sielussani elämän ja silmäni näkivät valkeuden auringonpaisteisessa salissa. Rovastin tytär tuli luokseni ja rupesi tarinoimaan kanssani, minä toivoin hänet sinne missä pippuri kasvaa, ja vastailin töykeästi. Tahallani minä en häneen katsonut, koska hän oli puhunut minun eläimen katseestani. Hän alkoi jutella Edvardalle, että muudan herra oli ajanut häntä takaa kerran kadulla ulkomailla, muistaakseni Riiassa.
"Se ajoi yhä ja yhä, kadulta toiselle ja hymyili minulle", sanoi hän.
"No oliko se sitten umpisokea?" tokaisin minä muka Edvardalle mieliksi.
Ja keikautin samalla olkapäitäni.
Neitonen ymmärsi heti karkeat sanani ja vastasi:
"Kai se tietysti oli, kun viitsi seurata näin vanhaa ja rumaa kuin minä."
Mutta Edvardan kiitollisuutta en saanut, hän lähti vetäen ystävätärtään mukaansa, he kuiskailivat keskenään ja pudistelivat päätään. Siitä alkaen sain olla aivan yksin.
Tiima vieri vielä, vesilinnut alkoivat herätä kareilla, niiden huudot kuuluivat avoimista ikkunoista saliin. Ilo tulvahti sielussani kuullessani näitä ensimäisiä linnun huutoja ja minä kaipasin merelle, kareille…
Tohtori oli jälleen tullut hyvälle tuulelle ja lumosi kaikki mieltymään itseensä, naisväki hyöri ja pyöri hänen lähitteillään. Tuoko se nyt on minun rivaalini? ajattelin minä ja ajattelin myös hänen rampaa jalkaansa ja hänen kehnoa vartaloaan. Hän oli ruvennut hakemaan uutta sukkeluutta siunaillessaan, hän sanoi: "Kuolema ja kidutus", ja aina kun hän vannoili näillä hassuilla sanoilla, rähähdin minä nauruun. Tuskissani pälähti mieleeni kohdella tätä miestä niin vaatimattomasti kuin suinkin voin, koska hän oli rivaalini. Minun suussani oli tohtori aina ensimäisenä ja viimeisenä, minä huusin: Hoi kuulkaa, mitä tohtori sanoo! ja minä pakoitin itseni nauramaan ääneen hänen sanansutkauksilleen.
"Minä rakastan tätä maailmaa", sanoi tohtori, "minä tarraudun elämään kiinni kynsin hampain. Ja kun minä kuolen, toivon minä saavani paikan ikuisuudessa juuri Lontoon tai Pariisin yläpuolella, jotta voin kuulla ihmisten cancan-töminän lakkaamatta, lakkaamatta."
"Suuremmoista!" huusin minä ja yskiä köhin naurusta, vaikken ollut yhtään päihtynyt.
Edvarda näytti myös hurmaantuneelta.
Kun vieraat lähtivät, pistäydyin minä pieneen sivuhuoneeseen ja istahdin odottelemaan. Minä kuulin yhden toisensa jälkeen hyvästelevän ulkona portailla, tohtorikin sanoi hyvästi ja meni. Viimein äänet tyyten vaikenivat. Sydämeni jyski kiivaasti, minä odotin.
Edvarda palasi jälleen sisään. Kun katseensa osui minuun, seisattui hän ja katsoi minuun hetken kummastellen, sitten sanoi hän hymyillen:
"Vai niin, Te olette täällä. Olittepa ystävällinen, kun jäitte viimeksi.
Nyt olen ihan uuvuksissa."
Hän ei istuutunut.
Minäkin nousin ylös ja sanoin:
"Niin, nyt on Teillä aika päästä rauhaan. Minä toivon, että Teiltä on ikävä mieli mennyt, Edvarda. Olitte niin surullinen äsken ja se koski minuun niin kipeästi."
"Ei siitä mitään, kun vaan pääsen maata." Minulla ei ollut enää mitään lisättävää, menin ovelle.
"Kiitos nyt tästä illasta", sanoi hän ojentaen minulle kätensä. Ja kun hän aikoi saattaa minua vielä portaille, estelin minä.
"Ei tarvitse", sanoin minä, "älkää vaivatko itseänne, kyllä minä itsekin…"
Mutta hän saattoi minua kuitenkin huoneesta. Hän seisoi eteisessä ja odotteli kärsivällisesti kun minä etsin hattuani, pyssyäni ja laukkuani. Nurkassa jossain oli kävelykeppi, minä näin hyvin sen kepin, minä tuijotin siihen ja tunsin sen tohtorin kepiksi. Kun Edvarda huomaa mitä minä tuijotan, tulee hän hämilleen niin että punehtuu, voi selvästi nähdä hänen kasvoistaan, että hän oli viaton eikä tiennyt kepistä mitään. Vierii kokonainen minutti. Viimein kiehahtaa kiukkuinen kärsimättömyys hänessä ja hän sanoo vapisten:
"Keppinne. Ottakaa keppinne!"
Ja hän tarjoo minulle tohtorin keppiä.
Minä katsoin häneen, hän ojensi yhä minulle keppiä, hänen kätensä vavahteli. Lopettaakseni kujeen, otin minä kepin ja panin sen takaisin nurkkaan. Minä sanoin:
"Se on tohtorin keppi. Minä en voi ymmärtää, miten tuo rampa voi unohtaa keppinsä."
"Rampa, rampa!" huudahti hän katkerana ja tuli askeleen minua lähemmäksi. "Te ette onnu, ette väinkään; mutta jos Te vielä päälle päätteeksi ontuisitte, niin ette Te olisi hänen veroisensa, ette millään tavoin, Te ette olisi hänen veroisensa! Ette!"
Minä hapuilin vastausta, menin sekaisin, en sanonut mitään. Syvään kumartaen vetäydyin minä selin ulos ovesta portaille. Siellä seisoin hetken ja tuijottelin tuijottelemistaan, sitten lähdin pois.
Vai niin, hän oli unohtanut keppinsä, ajattelin minä, ja hän tuumii palata tätä tietä sitä hakemaan.
Hän ei salli minun lähteä viimeiseksi talosta… Minä vaelsin mäkeen verkalleen, päilyillen eteeni ja taakse, metsän laidassa seisatuin. Viimein, odotettuani puoli tuntia, asteli tohtori vastaani, hän oli nähnyt minut ja kulki nyt ripeästi. Ennenkun hän ehti sanoa mitään, nostin minä hattuani koetellakseni häntä. Hän nosti myös hattuaan. Minä tunkeuduin aivan liki häntä ja sanoin:
"Minä en tervehtinyt."
Hän astui askeleen takaperin ja tuijotti minuun.
"Ettekö tervehtinyt?"
"En", sanoin minä.
Hiljaisuus.
"Niin, samantekevää muuten mitä teitte", vastasi hän kalveten. "Minä olin menossa hakemaan keppiäni, jonka unohdin."
Tähän ei minulla ollut mitään sanottavaa; mutta minä kostin toisella tapaa, minä asetin kiväärini poikittain hänen eteensä kuten koiralle ja sanoin:
"Hyppää!"
Ja minä viheltelin ja houkuttelin häntä hyppäämään.
Hetken taisteli hän taisteluaan, hänen kasvoillaan kulkivat mitä merkillisimmät ilmeet, koko ajan pusersi hän huuliaan vastakkain ja katseli maahan. Yhtäkkiä katsoi hän terävästi minuun, hieno hymy välähti hänen kasvoilleen ja hän sanoi:
"Minkätähden Te oikeastaan olette nyt tällainen?"
Minä en vastannut; mutta hänen sanansa tehosivat.
Hän ojensi minulle yhtäkkiä kätensä ja sanoi lauhkeasti:
"Jotain Teissä on hullusti. Kun Te voisitte puhua minulle, mikä on, niin ehkäpä…"
Ja nyt minä jouduin hävyn ja tuskan valtaan, nuo levolliset sanat syöksivät minut tasapainosta. Minä tahdoin jotenkin korvata menettelyäni häntä kohtaan, minä kietasin käteni hänen vyötäisilleen ja puhkesin puhumaan:
"Kuulkaa, antakaa minulle anteeksi! Ei, mitäs minussa olisi hullusti? Ei mitään, en minä tarvitse Teidän apuanne. Te varmaan haette Edvardaa? Te tahdotte tavata hänet kotona. Mutta menkää pian, sillä muuten rupee hän maata ennenkun Te ehditte; hän oli niin väsynyt, minä näin sen. Minä puhun nyt parhaan tietoni mukaan, se on ihan totta, Te tapaatte hänet nyt kotona, menkää jo!"
Ja minä pyörähdin ja kiiruhdin pois hänen luotaan, kiisin pitkin askelin läpi metsän kotiin majalleni.
Kauan aikaa istuin minä lavitsallani samassa, yhä samassa mielentilassa jollaisena olin kotiin tullutkin, laukku olalla ja pyssy kädessä. Merkillisiä ajatuksia alkoi itää aivoissani. Minkä ihmeen tähden minä olin paljastanut ajatukseni tohtorille! Minua harmitti kun olin kietonut käteni hänen vyötäreilleen ja katsonut häneen vesissä silmin; hän ilkkuu siitä, ajattelin minä, ehkäpä hän juuri tällä hetkellä virnattelee sille Edvardan kanssa. Hän oli jättänyt keppinsä eteiseen. Aivan niin, jos minä vielä päällepäätteeksi ontuisin, niin en voisi olla tohtorin veroinen, minä en lähimainkaan olisi tohtorin veroinen, sen oli Edvarda itse sanonut…
Minä astun keskelle lattiaa, viritän pyssyn hanan, asetan piipun vasemmalle jalalleni ja liipaisen. Panos puhkasee jalkaterän ja menee lattian läpi. Aesopus haukahtaa kerran kauhuissaan.
Vähän ajan päästä kolkutetaan ovelle.
Tulija oli tohtori.
"Anteeksi, että häiritsen", alkoi hän. "Te läksitte niin joutuin, minä ajattelin ettei ehkä haittaisi hiukan jutella kanssanne. Minusta haisee täällä ruudilta?"
Hän oli aivan selvällä päällä.
"Tapasitteko Edvardan? Saitteko keppinne?" kysyin minä.
"Sain. En tavannut, Edvarda oli ruvennut maata … Mitä tuo on?
Jumaliste, tehän olette haavoittunut?"
"Jonnin joutavaa. Aioin panna pyssyn paikalleen, se laukesi; ei se tee mitään. Piru Teidät periköön, mitä varten minun tässä täytyy ruveta sitä Teille selittelemään? … Vai niin, Te siis saitte keppinne?"
Hän tuijotti topakasti minun rikkiammuttuun saappaaseeni ja huppelehtivaan hurmeeseen. Ripeästi pani hän keppinsä maahan ja otti hansikkaat kädestään.
"Istukaa hiljaa, saapas täytyy ottaa jalasta", sanoi hän. "Sitä se oli, olinhan minä kuulevinani laukauksen."