XVI.
Mitähän pahemmaksi voi vielä käydä? Minä päätin pysytellä levollisena, tuli mitä tuli, Jumala sen tietää. Minäkö tässä ensin olin tungetellut hänen lähitteelleen? En, en toki, minä seisoin vain kerran hänen tiellään kun hän kulki ohi. Tätä pohjolan kesää! Turilas oli jo herennyt lentelemästä, ja ihmiset tulivat minusta yhä ja yhä kärsimättömämmiksi, vaikka aurinko paistoi heille yötä päivää. Mitä he katselivat yhä sinisin silmin ja mitkä aatokset liikkuivat heidän merkillisissä otsissaan? Muuten sama minusta mitä he olivat. Minä otin rihmani ja kalastelin kaksi päivää, neljä päivää; mutta öisin lojuin minä silmät avoimina kojussani…
"En ole nähnyt Teitä neljään päivään, Edvarda?"
"Neljään päivään, aivan niin. Minulla on ollut kiire. Tulkaa katsomaan."
Hän vei minut saliin. Siellä oli pöydät viety pois, tuolit asetettu pitkin seiniä, joka kapinetta siirretty; kynttiläkruunu, kaakeliuuni ja seinät merkillisesti koristeltu kanervilla ja mustilla kankailla, jotka oli otettu kauppapuodista. Klaveri oli nurkassa.
Näin oli hän valmistellut "tanssiaisia."
"Mitäs tästä arvelette?" kysyi hän.
"Kummallista", vastasin minä.
Lähdimme salista.
Minä sanoin:
"Mutta kuulkaahan nyt, Edvarda, oletteko Te ihan tyyten minut unohtanut?"
"En käsitä nyt Teitä", vastasi hän kummissaan. "Näittehän, mitä kaikkea minä olen puuhannut? Miten minä silloin voin tulla Teidän luoksenne?"
"Niin", sanoin minäkin, "miten Te muka voitte tulla minun luokseni." Minä olin valvonut ylen määrin, väsynyt, sanani tulivat tyhjänpäiväisinä ja kiihkeinä, minä olin ollut onneton koko päivän. "Ei, ettehän Te voinut tulla luokseni. Sitä vain aioin sanoa: kaiken kaikkiaan, kaikki on muuttunut, jotain on tullut väliin. Niin on. Mutta minä en jaksa arvata kasvoistanne mitä. Miten Teidän otsanne on merkillinen, Edvarda! Nyt sen huomaan."
"Mutta minä en ole unohtanut Teitä!" huudahti hän punehtuen ja pujotti kätensä kainalooni.
"Niin niin, Te ette ehkä ole unohtanut minua. Mutta empä sitten tiedä kummin sanon. Jommin kummin."
"Huomenna saatte Te kutsun kemuihin. Teidän täytyy tanssia minun kanssani. Voi miten me tanssimme!"
"Tahdotteko saattaa minua vähän matkaa?" kysyin minä.
"Nytkö? En, en voi nyt", vastasi hän. "Heti kohta tulee tohtori, hän tulee minua vähän auttamaan, minulla on vielä hiukan hommaa. No, Teidän mielestänne sali siis tällaisena välttää? Mutta ettekö Te luule…"
Vaunut ajavat portille.
"Tuleeko tohtori hevosella tänään?" kysyin minä.
"Tulee, minä lähetin häntä hakemaan, minä tahdoin häntä"…
"Sääliä, kun hänellä on kipeä jalka, niin. Ei, suokaa minun nyt lähteä… Päivää, päivää, tohtori. Hauskaa tavata Teitä! Terveenä olette olleet? Toivon, ettette pahastu, jos nyt menen."
Portaiden edessä käännähdin minä katsomaan taakseni, Edvarda katseli akkunasta, hän levitti molemmin käsin uutimia nähdäkseen, hän näytti miettiväiseltä. Hassu riemu riehahtaa sydämessäni, minä menen ripeästi talosta, kevein askelin ja hämärin katsein, pyssy oli köykäinen kuin keppi kädessäni. Jos minä saisin hänet, tulisi minusta hyvä ihminen, ajattelin minä. Minä ehdin metsään ja ajattelin siinä: Jos minä saisin hänet, palvelisin häntä väsymättömämmin kuin yksikään muu, ja vaikka hän näyttäisi olevansa arvoton minulle, vaikka hän rupeisi vaatimaan mahdottomia minulta, tekisin minä kaiken mitä voin, niin, tekisin enemmän kuin mitä voin, ja iloitsisin vain kun hän olisi minun… Minä seisatuin, rupesin polvilleni ja nuoleksin nöyryydessäni ja toivossani ruohonkorsia tien varrella ja nousin sitten jälleen ylös.
Olin viimein melkein rohkealla mielellä. Hänen muuttunut käytöksensä viime aikoina oli vain hänelle ominaista; hän katseli akkunasta miten minä menin, katseensa seurasivat minua kunnes minua ei enää näkynyt, mitäpä hän olisi voinut muuta tehdä? Minä menin ihan tiedoiltani hurmiosta, minä olin nälissäni, mutta en sitä tuntenut.
* * * * *
Aesopus juoksi edeltä, yhtäkkiä rupesi se haukkumaan. Minä katsahdin eteeni, nainen valkea liina päässä seisoi majan nurkalla; hän oli Eeva, sepän tytär.
"Hyvää päivää, Eeva!" huusin minä.
Hän seisoi sen korkean, harmaan kiven vieressä, aivan punastuneena, ja imi yhtä sormeaan.
"Sinäkö se olet, Eeva? Mikä sinulla on?" kysyin minä.
"Aesopus purasi minua", vastasi hän ja katseli hämillään maahan.
Minä katselin hänen sormeaan. Hän oli purrut itse itseään. Aavistus lentää aivoissani ja minä kysyn:
"Oletko sinä kauan täällä odotellut."
"En kauan", vastasi hän.
Ja kumpikaan meistä ei sanonut mitään, minä otin häntä kädestä ja vein hänet majaani.