XXI.
Jalastani oli minulla yhä edelleen huolta ja kiusaa, usein yöllä sitä syyhytti ja minä en saanut unta, yhtäkkiä viilsi sitä pisto ja ilman muuttuessa kolotti sitä ilkeä luuvalo. Sitä kesti monta päivää. Mutta minä en jäänyt ontuvaksi.
Päivät kuluivat.
Herra Mack oli palannut ja minä olin pian kokeva, että hän oli palannut. Hän otti minulta veneen pois, minä jouduin pulaan, ei ollut vielä metsästysaika eikä ollut mitä olisin ampunut. Mutta miksi riisti hän minulta veneen näin muitta mutkitta? Pari herra Mackin laiturityöläistä oli soutanut merelle aamulla vierasta.
Minä tapasin tohtorin.
"Minulta otettiin vene", sanoin minä.
"Tänne tuli vieras", sanoi hän. "Häntä on soudettava merelle joka päivä ja tuotava illalla takaisin. Hän tutkii meren pohjaa."
Vieras oli suomalainen, herra Mack oli tutustunut häneen sattumalta, laivalla, hän oli tullut Huippuvuorilta tuoden kokoelman näkinkenkiä ja pieniä merieläviä, häntä kutsuttiin parooniksi. Hänelle oli annettu suuri sali ja vielä toinenkin huone herra Mackin luona asunnoksi. Hän herätti suurta huomiota.
Minä olen pulassa kun ei ole lihaa, minun pitäisi pyytää Edvardalta hiukan ruokaa täksi illaksi, ajattelin. Menen Sirilundiin. Heti huomaan, että Edvardalla on uusi puku, hän näyttää kasvaneen, hänen hameensa on ihan maata viistävä.
"Anteeksi, että näin istualta", tokaisi hän ojentaen minulle kätensä.
"Niin, ikävä kyllä, minun tyttäreni on vähän pahoinvoipa", sanoi herra Mack. "Vilustumista, hän on ollut varomaton… Te tulette kai tietämään venettänne? Minä en nyt voi muuta kuin lainata Teille toisen, kuutin; se ei ole uusi, mutta kun äyskäröitte ahkerasti … Niin, katsokaas, meille on tullut tiedemies taloon, ja ymmärrättehän, että sellainen mies…Hänen aikansa on tarkalla, hän työskentelee koko päivän ja tulee kotiin illalla. Elkää nyt menkö ennenkuin hän tulee, niin saatte nähdä hänet, Teitä varmaan intreseeraa tutustua häneen. Täällä on hänen korttinsa: kruunu, parooni. Rakastettava mies. Minä tutustuin häneen aivan sattumalta."
Ahaa, ajattelin minä, eipäs sinua pyydetäkään illaksi. Jumalan kiitos, minä tulinkin tänne vain kokeeksi, minä voin mennä takaisin kotiin, onhan minulla vielä vähän kalaa majassani. Kylläpähän ruuasta jokin neuvo tulee. Paastotaan.
Parooni tuli. Pieni mies, noin neljänkymmenen ijässä, pitkät, kaidat kasvot, ulkonevat poskipäät, parta ohut, musta. Katseensa oli pistävä ja läpitunkeva, hän käytti vahvoja kakkulalasia. Myös paidannapeissaan oli viisiotaiset kruunut, kuten kortissa. Vartensa oli hieman kumara, ja laihoissa käsissä kuulsi siniset suonet; mutta kynnet olivat kuin keltaista metallia.
"Ilahuttaa suuresti, herra luutnantti. Onko herra luutnantti ollut kauankin täällä?"
"Muutamia kuukausia."
Miellyttävä mies. Herra Mack vaati häntä kertomaan näkinkengistään ja pikku elävistään, ja hän puhuikin mielellään, selitti meille Korholman rantain savilaadun, meni saliin ja toi sieltä näytteitä Vienanmeren meriajokkaista. Alituisesti hän vei oikean etusormen nenälleen ja siirteli paksusankaisia kultakakkuloitaan ylös ja alas. Herra Mack oli suuresti innostunut. Kului tunti.
Parooni puhui tapaturmastani, harhalaukauksestani. Olinko jo terve?
Tosiaan? Ilahutti häntä.
Kuka hänelle on kertonut tapaturmastani? ajattelin minä. Kysyin:
"Keltä herra parooni on kuullut minun tapaturmastani?"
"Niin… keltäs minä? Neiti Mackiltahan minä muistaakseni. Vai kuinka, neiti Mack?"
Edvarda lensi punaiseksi.
Minä olin tullut niin köyhänä, monta päivää oli minua painostanut synkeä epätoivo; mutta vieraan viime sanat elähyttivät minussa jälleen suuren riemun. En katsonut Edvardaan, mutta minä ajattelin: Kiitos kun toki olet puhunut minusta, maininnut nimeni, vaikkei se sinulle ole minkään arvoinen ijäti. Hyvää yötä.
Sanoin hyvästi. Edvarda istui vain, hän kursaili kohteliaisuuden vuoksi, sanoen olevansa kipeä. Välinpitämättömästi antoi hän minulle kättä.
Ja herra Mack höpötteli innokkaasti paroonin kanssa. Hän puhui isoisästään konsuli Mackista:
"Minä en muista tokko olen puhunut siitä herra paroonille: tämän hakasen pani Kaarle Juhana itse omin käsin isoisäni rintaan."
Tulin portaille, kukaan ei saattanut minua. Sivumennen vilkaisin salin akkunaan, siellä seisoi Edvarda korkeena, pystynä, levittäen molemmin käsin uutimia syrjään, katsoen ulos. En hyvästellyt, unohdin kaiken, sekaantumuksen virta minut valtasi ja kiidätti tanhuilta.
Seis, toki vähän! sanoin itselleni kun ehdin metsän laitaan. Taivaan Jumala tietäköön, mikä loppu tästä tulee! Minä yhtäkkiä kiehahdin vimmasta ja voihkin. Ah, ei ollut kuntoa rinnassani enää, nipin napin olin saanut nauttia Edvardan armosta viikon ajan, nyt oli kaikki ollutta ja mennyttä ja minä en sovellutellut eloani sen mukaan. Tästä lähin huutaisi sydämeni hänelle: Tomua, maata, tuhkaa tielläni, kautta taivaan Jumalan…
Sain majalleni, löysin kalat ja aterioin.
Täällä sinä vaellat ja annat elämäsi hehkun kyteä loppuun joutavan koulutytön vuoksi ja yösi täyttävät turhat unet. Ja paahtava tuuli pälyy pääsi ympärillä, löyhkävä, vuoden vanha tuuli. Mutta taivailla värisee eriskummallinen sini ja tunturit kutsuvat. Tule, Aesopus, tule!