XXII.
Vieri viikko. Minä vuokrasin sepän veneen ja kalastelin elääkseni. Edvarda ja vieras parooni olivat aina yhdessä iltasilla, kun parooni palasi mereltä, minä näin heidät kerran myllyllä. Eräänä iltana kulkivat he majani ohi, minä vetäydyin akkunani äärestä kätköön ja sulin hiljaa oveni, varmuuden vuoksi. En ollut kerrassaan millänikään nähdessäni heidät yhdessä, nykäytin olkapäitäni. Toisena iltana tulivat he vastaan tiellä ja me tervehdimme toisiamme, minä en hätäillyt tervehtimään ennen paroonia ja kosketin itse sitten parilla sormella hattuuni. Kulin hiljaa ohi ja katsoin välinpitämättömästi heitä.
Meni päivä jälleen.
Miten monta, pitkää päivää oli mennyt! Alakuloisuus oli mieleni asujan, sydän mietti määrättömiä, ystävällinen, harmaa kivikin majani kulmalla näytti niin kituvalta, toivottomalta kun minä kulin sen ohi. Enteili sateita, ilman paahde ihan seisoi ja läähätti edessäni minne kulin ja käännyin, vasenta jalkaani kolotti luuvalo, olin nähnyt yhden herra Mackin hevosista tänä aamuna oikovan ketaroitaan, kaikki nämä olivat merkkejä minulle. On parasta varustaa muonaa kotiin poudalla ajattelin minä.
Panin Aesopuksen kiinni, otin kalastusvehkeeni ja pyssyni ja läksin alas laiturille. Mieltäni ahdisti tavattomasti.
"Piankohan postilaiva tulee?" kysyin eräältä kalastajalta.
"Niin postilaiva? Kolmen viikon päästä", vastasi hän.
"Minä odottelen univormuani", sanoin minä.
Sitten tapasin herra Mackin toisen kauppapalvelijan. Tartuin hänen käteensä ja sanoin:
"Sanokaa Kristuksen tähden, ettekö Te Sirilundissa enää yhtään pelaa vistiä?"
"Pelataan, hyvin usein", vastasi hän.
Hiljaisuus.
"Minä en ole viimeaikoina voinut tulla seuraan", sanoin minä.
Soudin merelle kalahaudalleni. Sää oli käynyt painostavaksi, sääsket kuhisivat parvissa ja minun täytyi polttaa koko ajan tupakkaa suojellakseni itseäni. Koljat näykkivät, minä nostelin tuon tuostakin, sain hyvän saaliin. Kotimatkalla ammuin kaksi ruokkia.
Kun tulin laiturille, tapasin sepän. Hän oli siellä töissä. Pälähtää päähäni, kysyn häneltä:
"Lähdettekö kotiinpäin?"
"En", vastaa hän, "herra Mackilta sain työtä aina sydänyöhön."
Nyykäytin päätäni ja ajattelin itsekseni: hyvä on.
Läksin menemään riistoineni, menin sepän talon kautta. Eeva oli yksinään kotona.
"Minä kaipasin niin sydämestäni sinua", sanoin minä. Ja minua liikutti katsella häntä, hän tuskin saattoi katsoa minuun, niin hän oli ihmeissään. "Minä rakastan sinun nuoruuttasi ja hyviä silmiäsi", sanoin minä. "Rankaise minua nyt, sillä olen ajatellut enemmän toista kuin sinua. Kuule, minä tulin tänne vain nähdäkseni sinua, sinä rauhoitat minua, minä olen sinuun lemmestynyt. Kuulitko, miten minä viime yönä huusin sinua?"
"En", vastasi hän kauhistuen.
"Minä huusin Edvardaa, Edvarda-neitiä, mutta minä ajattelin sinua. Minä heräsin siihen. Niin, sinua minä ajattelin, minulle pitää antaa anteeksi, minä tulin puhuneeksi pötyä kun sanoin Edvardaa. Mutta ei puhuta nyt hänestä. Jumala, miten lemmityinen tyttö sinä olet minusta, Eeva! Suusi on tänään niin punainen. Sinulla on kauniimmat jalat kuin Edvardalla. katsopas vain itse." Minä kohotin hänen helmojaan ja näytin hänelle hänen omia jalkojaan.
Hänen kasvoilleen leimahti niin suuri riemu, etten vielä koskaan ollut nähnyt häntä sellaisena; hän aikoi kääntää päänsä pois, mutta epäröi ja kietoi toisen kätensä minun kaulaani.
Kuluu hetkiä. Me puhelemme keskenämme, istumme koko ajan yhdessä pitkällä penkillä ja tarinoimme toisillemme jos jotakin. Minä sanoin:
"Uskotkos, että neiti Edvarda ei vielä osaa puhua, hän puhuu kuin lapsi, hän sanoo 'enemmän onnellisempi', minä sen omilla korvillani kuulin. Onko hänen otsansa sinusta kaunis? Ei minun mielestäni. Hänellä on tumma otsa. Eikä hän pese käsiäänkään."
"Mutta meidänhän ei pitänyt enää jutella hänestä?"
"Ai, tosiaan. Minä ihan unohdin."
Kuluu jälleen hetki, minä mietiskelen jotakin, minä vaikenen.
"Miksi sinulle tulee vedet silmiin?" kysyy Eeva.
"Hänellä on muuten kaunis otsa", sanon minä, "ja hänellä on aina puhtaat kädet. Ne olivat vain sattumalta kerran likaiset. Sitä minä vain tarkoitin." Mutta sitten jatkan minä kiihkoissani ja hammasta kiristellen: "Minä aina ja alituisesti ajattelen vain sinua, Eeva; mutta pälähti päähäni, ettet sinä ehkä ole kuullut sitä mitä nyt sinulle kerron. Ensi kerran kun Edvarda näki Aesopuksen, sanoi hän: Aesopus, sehän oli viisas mies, hän oli fryygialainen. Eikö hän nyt ollut narrimainen? Hän oli sen nähnyt jostain kirjasta samana päivänä, siitä olen varma."
"Jaha", sanoo Eeva; "mutta sitten?"
"Mikäli muistan, puhui hän myös, että Aesopuksen opettaja oli Xanthus.
Hahaha."
"Vai niin."
"Mitä pirua siinä nyt on kertomista seurassa, että Aesopuksen opettaja oli Xanthus? Kysyn muuten vain. Oi, sinä et ole sillä päällä tänään, Eeva, muuten nauraisit itsesi kipeäksi mokomalle."
"Juu, kyllä minustakin se on mukavaa", sanoo Eeva ja alkaa nauraa väkinäisesti ja ihmeissään. "Mutta enhän minä ymmärrä sitä niinkuin sinä."
Minä vaikenen ja mietiskelen, mietiskellen vaikenen.
"Onko sinusta hauskinta kun istumme hiljaa emmekä virka mitään?" kysyy Eeva hiljaa. Hyvyys kuultaa hänen silmistään, hän sivelee minun tukkaani kädellään.
"Hyvä, lempeä olento", puhkean minä puhumaan ja painallan hänet kiihkeästi rintaani vasten. "Minä olen varma siitä, että menehdyn rakkaudesta sinuun, minä rakastan sinua yhä enemmän ja enemmän, viimein tulet sinä mukaani kun minä matkustan pois. Saatpas nähdä. Voisitko sinä tulla minun mukaani?"
"Voisin", vastasi hän.
Minä en paljoa kuule tuota vastausta, mutta minä tunnen sen hänen hengityksestään, minä huomaan sen hänestä, me sylellemme kiihkeästi toisiamme ja hän antautuu tiedotonna aivan.
* * * * *
Tunnin kuluttua suutelen minä Eevaa hyvästiksi ja lähden menemään.
Vastaan tulee ovella herra Mack.
Herra Mack itse.
Hän sävähtää ja tuijottaa tupaan, seisoo siinä kynnyksellä ja tuijottaa.
"Noo!" sanoo hän eikä kykene muuta, hän on kuin pökerryksissä.
"Ette ajatelleet tapaavanne minua täällä?" sanon minä tervehtien.
Eeva ei hievahda.
Herra Mack selkenee, tulee merkillisen varmaksi, vastaa:
"Erehdytte, juuri Teitä minä etsinkin. Minä tahdoin Teille huomauttaa, että ensimäisestä päivästä huhtikuuta viidenteentoista elokuuta on kielletty ampumasta laukaustakaan lähempänä kahdeksannes peninkulmaa pesä- ja untuvapaikoilta. Te olette tänään ampunut kaksi lintua saaren luota, siellä oli näkijöitä."
"Minä ammuin kaksi ruokkia", sanoin minä ällistyneenä. Tiesin heti, että hänellä oli oikeus puolellaan.
"Kaksi ruokkia tai kaksi haahkaa, sama se. Te olette käynyt rauhoitetulla alueella."
"Minä tunnustan sen", sanoin minä. "En huomannut sitä ennenkuin nyt."
"Mutta Teidän olisi pitänyt huomata se ennenkuin nyt."
"Minä ammuin myös toukokuussa kaksi laukausta jotenkin samoilla paikkeilla. Eräällä veneretkellä oltaessa. Teidän tahdostanne."
"Se ei kuulu tähän", tokaisi herra Mack.
"Mutta tietkää sitten saakeli soikoon mitä Teidän on tehtävä?"
"Ylen hyvin", vastasi hän.
Eeva odotteli valmiina ja kun minä menin ulos, pujahti hän kerallani, hän oli pannut liinan kaulaansa ja lähti kotoa, minä näin hänen menevän alas laitureille päin. Herra Mack meni kotiin.
Minä ajattelin kaikkea tapahtunutta. Miten notkeasti hän pujahti paulasta! miten hänen silmänsä seivästivät! Laukaus, toinen, kaksi ruokkia, sakko, maksa pois. Ja niin olin tyyten, tyyten eroitettu hra Mackista ja hänen kodistaan. Kaikki kävi noin vain somasti ja sukkelasti…
Alkoi jo sataa suurin, lauhkein pisaroin. Harakat lensivät pitkin maata ja kun minä tulin kotiin ja päästin Aesopuksen irti, puri se ruohoa. Tuuli alkoi suhista.