XXIII.
Peninkulman päässä allani näen meren. Sataa, ja minä olen tuntureilla, kallion kamara suojelee minua sateelta. Minä polttelen nysääni, poltan piipullisen toisensa jälkeen, ja joka kerta kun sytytän, kiemurtelee tupakka kopassa kuten hehkuvat matoset. Niin kihisevät myös aatokset päässäni. Maassa edessäni on läjä risuja särkyneestä linnun pesästä. Ja aivan kuin tuo linnun pesä on minunkin sieluni.
Minä muistan jok'ikisen pikkuseikan tämän ja seuraavan päivän tapahtumista. Hohoo, miten minua kohdeltiin pahasti…
Minä istuskelen täällä tunturilla, ja meri ja ilma suhisee, korvissani julmasti kiehuu ja kitisee sää ja tuuli. Pursia ja jahtia entää kaukana reivatuin purjein, niissä on väkeä, jonnekin ne kai pyrkivät, ja Jumala tietköön, minnekä nuo kaikki sielut pyrkivät, ajattelen minä. Meri ryöpähtää kuohuen koholle, kiikkuu ja keikkuu, se on kuin raivoisain jättiläishaamujen tyyssija, jotka huitovat jäseniään ja möyryävät toisilleen, ei, se on kymmenen tuhannen vinkuvan perkeleen juhla, jotka kyyristävät päänsä hartiain sisään ja parveilevat siellä täällä, suomien merta suvillaan valkeaan vaahtoon. Kaukana, kaukana tuolla on salakari, siltä salakarilta nousee valkea tursas ja pudistelee päätään, haaksirikkoiselle alukselle, joka ajelehtii tuulessa merelle, hohoo, merelle, autiolle, aavalle merelle…
Minä iloitsen siitä, että olen yksin, ettei yksikään voi nähdä silmiäni, minä nojailen luottavaisesti kallion kupeeseen ja tiedän, ettei kukaan voi tarkastella minua takaa. Lintu liihoittaa kimeästi huutaen yli tunturin, samassa lohkeaa kallion möykky ja vyöryy alas merta kohti. Ja minä istun siinä hiljaa hetken aikaa, minä vaivun levon tuutuun, minua vavistaa leppoisa sopuisuuden tunne, kun voin istua niin turvassa sateen yhä räiskiessä muualla. Panin takkini napit kiinni ja kiitin Jumalaa lämpöisestä takistani. Kului vielä hetken aikaa. Ja minä nukahdin.
* * * * *
On iltapäivä, minä menen kotiin, sataa yhä. Silloin antaos olla, Edvarda seisoo edessäni polulla. Hän on läpimärkä, hän näyttää olleen kauan sateessa, mutta hän hymyilee. Ahaa! ajattelen heti ja harmistun, minä puristan raivoisin sormin pyssyäni ja niin käyn häntä vastaan, vaikka hän hymyilee.
"Hyvää päivää!" huutaa hän ensin.
Sanon vasta tultuani joitakuita askelia häntä lähemmäksi:
"Tervehdän Teitä, jalo neito!"
Hän säpsähtää leikillisyyttäni. Ah, minä en tiennyt mitä sanoin. Hän hymyilee pelokkaasti ja katselee minua.
"Olitteko tunturilla tänään?" kysyy hän. "Miten Te olette kastunut. Minulla on kaulaliina, ettekö tahdo ottaa sitä kaulaanne, minä en sitä tarvitse… Oi, Te ette tunnekaan minua enää." Ja hänen katseensa alenee maahan ja hän pudistaa päätänsä.
"Kaulaliina?" vastaan minä ja niuriskelen vihaisena ja kummastellen. "Mutta minulla on takki, tahdotteko lainata sitä? Minä en tarvitse sitä, minä olisin lainannut sen kelle tahansa, joten voitte sen levollisesti ottaa. Kalastajan eukko olisi niin mielellään saanut sen minulta lainaksi."
Minä näin, että hän jännityksessä ihmetteli mitä minä aioin sanoa, hän kuunteli niin odottavaisesti, että tuli rumaksi ja unohti pitää suutaan supussa. Hän seisoo siinä valkea liina kädessä, se on valkea silkkiliina, hän otti sen kaulastaan. Minäkin riuhtaisen takin yltäni.
"Jumalan tähden, pankaa se päällenne, heti!" huudahtaa hän. "Elkää toki ottako pois. Oletteko niin vihoissanne minulle? Oi, herra Jumala, pankaa toki takki päällenne, ennenkuin tulette likomäräksi."
Panin takin jälleen päälleni.
"Minnekä Te olette menossa?" kysyin minä samein äänin.
"Minä, en minnekään… Minä en ymmärrä että Te voitte ottaa takin päältänne…"
"No missäs se Teidän parooninne tänään on?" kysyin minä. "Tällaisella ilmallahan ei kreivi voi olla vesillä…"
"Glahn, minulla oli vain puhumista Teille…"
Minä keskeytän:
"Uskallanko pyytää Teitä viemään terveiseni herttualle."
Katsomme toisiamme. Minä olen valmis keskeyttämään häntä heti kun hän vain sanankin virkkaa. Viimein valahtaa tuskan piirto hänen kasvoilleen, minä katson poispäin ja sanon:
"Suoraan sanoen, antakaa sille prinssille rukkaset, neiti Edvarda. Se ei ole kelvollinen mies Teille. Minä vakuutan, että hän nykyjään aprikoi vain ottaisiko Teidät vaimokseen vai ei, ja siihen Te ette voi tyytyä."
"Ei, ei nyt puhuta sellaisesta; vai? Glahn, minä olen ajatellut Teitä, Te voitte riisua takkinne yltänne ja kastua likomäräksi toisen vuoksi, minä tulen Teille…"
Minä nykäytän olkapäitäni ja jatkan:
"Minä ehdotan sen sijaan Teille tohtoria. Mitä Teillä on häntä vastaan?
Mies parhaassa ijässä, terävä mies. Punnitkaa asiaa."
"Kuulkaa minua vain hetkinen…"
"Aesopus, minun koirani odottaa minua majassa." Minä otin hatun päästäni, heilautin hyvästiksi ja sanoin taas: "Tervehdän Teitä, jalo neito."
Ja läksin menemään.
Hän kiljahti:
"Voi, elkää repikö sydäntä rinnastani. Minä tulin sinun luoksesi tänään, minä odottelin sinua täällä ja minä hymyilin kun sinä tulit. Eilen olin tulla hulluksi, sillä minä ajattelin jotakin yhä jäyhä, kaikki meni sekaisin ja minä ajattelin alati sinua. Tänään istuin salissa, joku tuli sisään, minä en katsonut häneen, mutta minä tiesin kuka se oli. Minä soudin eilen puoli neljännestä, sanoi hän. Ja ette väsynyt? sanoin minä. Väsyin, kovasti; ja rakot tuli käsiini, sanoi hän ja oli niistä niin huolissaan. Minä ajattelin: no mokomasta hän nyt on huolissaan! Jonkun ajan päästä hän sanoi: Minä kuulin viime yönä kuisketta akkunani alta, Teidän sisäkkönne ja toinen kauppapalvelija ne siellä olivat hartaissa keskusteluissa. Niin, heidän tulee saada toisensa, sanoin minä. Niin, mutta silloin oli kello kaksi! No entäpäs? kysyin minä, ja hetken päästä sanoin: Yö on heidän omansa. Silloin hän nosti kultaisia silmälasiaan nenälleen ja huomautti: Mutta eiköhän, vai mitä Te arvelette, kun näin keskellä yötä, eihän se näytä hyvältä? Minä en katsahtanutkaan enää häneen ja niin istuimme kymmenen minuttia. Saanko tuoda saalin hartioillenne? kysyi hän. Ei kiitos, vastasin minä. Oi jos saisin ottaa Teidän pienen kätösenne! sanoi hän. En vastannut, ajatukseni liikkuivat muilla mailla. Hän pani syliini pienen rasian, minä avasin rasian ja siinä oli neula, neulassa kruunu, minä laskin: siinä oli kymmenen kiveä… Glahn, minä otin neulan mukaan, etkö tahdo nähdä sitä? Se on siruina, tallattu; tule vain, niin saat nähdä, se on tallattu… Mitä minä tällä neulalla? kysyin minä. Somistakaa itseänne, sanoi hän. Mutta minä vaadin häntä ottamaan neulansa takaisin ja sanoin: Elkää nyt minusta, minä ajattelen enemmän toista. Ketä toista? kysyi hän. Metsämiestä, vastasin minä; hän antoi minulle muistoksi vain kaksi kaunista höyhentä; mutta ottakaa nyt neulanne. Mutta hän ei tahtonut ottaa neulaansa. Minä katsahdin ensi kertaa häneen, hänen katseensa seivästi. Minä en ota neulaa takaisin, tehkää sillä mitä haluatte, tallatkaa jos tahdotte, sanoi hän. Minä nousin ylös, panin neulan jalkani alle ja tallasin. Se tapahtui tänä aamuna… Neljä tuntia minä odotin ja odotin, päivällisen jälkeen läksin ulos. Hän tuli tiellä vastaani. Minne Te olette menossa, kysyi hän. Glahnin luo, vastasin minä; minä menen pyytämään, ettei hän unohtaisi minua… Minä olen odottanut täällä yhdestä saakka, minä seisoin puun juurella ja katselin kun sinä tulit, ja sinä olit kuin jumala. Minä rakastin sinua, sinun partaasi, olkapäitäsi, kaikkea minä sinussa rakastin… Nyt sinä olet ikävystynyt, sinä tahdot vain päästä, päästä minusta, sinä et välitä minusta, sinä et katso edes minuun…"
Olin seisonut, kuunnellut. Kun hän vaikeni, aloin minä taas mennä. Minut oli epätoivo raastanut ja minä hymyilin, sydämeni oli kuin kivi.
"Ai tosiaan", sanoin minä seisattuen, "Teillähän oli puhuttavaa minulle?"
Pilkastani hän kyllästyi aivan:
"Oliko minulla? Mutta puhuinhan minä jo, ettekö Te kuullut? Ei, mitään, mitään ei minulla ole Teille puhuttavaa enää."
Äänensä värähtää oudosti, mutta se ei minuun kuulu.