XXXI.
Tulipalo oli herra Mackin tekonen, arvasin sen heti paikalla. Minulta tuhoutuivat taljani ja linnunsiipeni, tuhoutui täytetty kotkani; kaikki paloi. Mikä eteen? Minä nukuin kaksi yötä taivasalla menemättä Sirilundiin anomaan suojaa, viimein vuokrasin hylätyn kalamajan laiturien seutuvilla ja rivesin sen kuivalla sammalella. Nukuin punaisella tunturin kanervakasalla. Olin jälleen turvassa.
Edvarda lähetti sanan, että hän oli kuullut onnettomuudestani ja tarjosi minulle isänsä puolesta huonetta Sirilundissa. Edvardako heltynyt? Edvarda jalomielinen? En lähettänyt vastausta. Jumalan kiitos, en ollut enää ilman asuinsijaa, ja minä ylpeästi iloitsin voidessani olla vastaamatta Edvardan tarjoukseen. Tapasin hänet tiellä paroonin seurassa, he kävelivät käsikoukkua, minä katsoin heitä molempia silmiin ja tervehdin sivumennen. Edvarda seisattui ja kysyi:
"Ette halua asua meillä, herra luutnantti?"
"Minun uusi asumukseni on jo valmis", vastasin minä, myös seisattuen.
Hän katsoi minuun, rintansa liikkui rajusti.
"Ei Teillä olisi meilläkään ollut mitään vastusta", sanoi hän.
Sydämeni sykähti kiitosta; mutta minä en jaksanut sanoa mitään. Parooni eteni hiljaa.
"Te ette ehkä tahdo nähdä minua koskaan enää?" kysyy hän.
"Minä kiitän Teitä, neiti Edvarda, siitä että tarjositte minulle turvaa kun majani paloi", sanoin minä. "Sitä jalompi oli tekonne kun isänne tuskin lie sitä tahtonut." Ja pääni paljastaen kiitin minä häntä hänen tarjouksestaan.
"Jumalan tähden, ettekö Te enää koskaan tahdo nähdä minua, Glahn?" sanoi hän yhdellä henkäisyllä.
Parooni huusi.
"Parooni huutaa", sanoin minä ja nostin jälleen kunnioittavasti lakkiani.
* * * * *
Ja minä vaelsin jälleen tunturille porauspaikalleni. Ei mikään, minkään saisi mieltäni hämmennyksiin enää. Minä tapasin Eevan. Näetkös! huusin minä, herra Mack ei voi karkoittaa minua pois. Hän poltti majani poroksi, ja minulla on jo uusi maja… Eevalla oli suti ja tervapytty. Mitä nyt, Eeva?
Herra Mack oli nostanut veneen kumolleen lahteen tunturin alle ja käskenyt hänen sitä tervaamaan. Herra Mack vaani hänen joka askeltaan, hänen täytyi totella.
Mutta miksi juuri lahteen? Miksei laiturien luona?
Herra Mack oli käskenyt…
Eeva, Eeva, rakkaani, sinut on tehty orjaksi ja sinä et valita. Katso, nyt sinä hymyilet jälleen ja elämä tulvehtaa hymystäsi, vaikka olet orja!
Kun tulin porauspaikalle, sain kummastua. Minä näin, että siellä oli käynyt väkeä, tarkastelin jälkiä sannassa ja tunsin herra Mackin pitkäin, suippojen kenkäin jälet. Mitä se täällä kuleksii nuuskimassa? ajattelin minä ja katselin ympärilleni. Ei näkynyt ketään. Epäillä en alkanut.
Ja minä istuuduin kalkuttamaan poraani aavistamatta mitä hulluja tein.