XXXII.
Postilaiva tuli, se toi univormuni, se veisi paroonin kaikkine näkinkenkä- ja meriajokasarkkuineen. Nyt lastattiin siihen silliä ja traania laiturilla, illan korvissa se lähtisi.
Minä otan ja lataan aika paljon ruutia pyssyni molempiin piippuihin. Sen tehtyäni nyykäytin itsekseni päätäni. Lähden tuntureille ja täytän myös porareiän ruudilla; nyykäytän jälleen päätäni. Nyt olin valmis. Rupesin loikoillen odottelemaan.
Odottelin tuntikausia. Koko ajan kuulin, miten höyrylaivalla laiturilla vivuttiin kettinkiä. Alkoi jo hämärtää. Vihdoin kuuluu vihellys, laiva on lastattu, se lähtee. Vielä saan odottaa jonkun hetken. Kuu ei ollut noussut, minä tuijottelin kuin mielipuoli hämärtyvään iltaan.
Kun keulan nokka hieman ehti tulla näkyviin saaren takaa, sytytin lunttuni ja vetäydyin kiireesti paikalta. Kuluu minutti. Yhtäkkiä jysähtää, kivensirut suihkuavat ilmaan, tunturi tärisee ja kallionmyöhy vyöryy kumisten syvyyteen. Tunturit ympärillä kaikuen kajahtavat. Tartun pyssyyni ja ammun yhden laukauksen; kaiku vastaa moninkertaisena. Jonkun silmänräpäyksen päästä laukaisen myös toisen panoksen; ilma tärähti tervehdystäni ja kaiku levitti metelin kaikkeen maailmaan; oli kuin olisivat kaikki tunturit yksin mielin ruvenneet huutaa hihkumaan etenevälle laivalle. Kuluu hetkinen, ilma hiljenee, kaiku vaikenee vaaroilla ja jälleen on maailma äänetön. Laiva häipyy hämäriin.
Vapisen oudosta jännityksestä vielä, otan porani ja pyssyn kainaloon ja painun polvet hoippuen alas tunturilta. Kulin suorinta tietä, katselin suitsuavia jälkiä, jotka vieremä oli tehnyt. Aesopus koko ajan pudistelee päätään ja aivastelee käryistä ilmaa.
Kun tulin alas vajalle, järisti mieltäni siellä näky haikeaan tuskaan: siellä oli säpäleiksi särkynyt vene ja Eeva, Eeva sen vieressä maassa, ruhjottuna ja kasassa, kolhaistuna kappaleiksi, raadeltu kylki ja vatsa, niin ettei häntä olisi voinut ihmiseksi tuntea. Eeva oli kuollut siihen paikkaan.