XXXIII.
Mitä on minulla kirjoittamista enää? En ampunut niin laukausta moneen päivään, ruokaa ei ollut, enkä minä syönytkään, minä istuin ja istuin vain majassani. Eeva vietiin kirkolle herra Mackin valkeaksi sivutulla herrasveneellä, minä lähdin maitse haudalle…
Eeva on kuollut. Muistatko hänen pientä tyttöspäätään ja tukkaansa, joka oli kuin nunnan? Hän tuli niin hiljaa, laski taakkansa maahan ja hymyili. Ja näetkö, miten tuosta hymystä tulvahti elämä? Ole hiljaa, Aesopus, minä muistan merkillisen tarun, se on neljän ihmispolven ikäinen, Iselinin ajoilta, jolloin Stamer oli pappi.
Tyttö oli vankina kivisessä tornissa. Hän rakasti muuatta herraa. Miksi? Kysy tuulelta ja tähdiltä, kysy elämän Jumalalta; sillä inehmo ja muut eivät niitä aavista. Ja herra oli hänen ystävänsä ja rakastajansa; mutta viikot vieri ja kerran tapasi hän toisen ja hänen mielensä muuttui.
Nuorukainen hän oli, kun hän tyttöään rakasti. Hän sanoi tätä usein siunauksekseen ja kyyhkykseen, ja tytöllä oli kuuma ja aaltoileva syli. Hän sanoi: Anna minulle sydämesi! Ja tyttö antoi. Hän sanoi: Saanko minä sinulta jotakin pyytää, rakkaiseni? Ja toinen vastasi hurmiossa saat. Hän antoi toiselle kaikkensa ja tämä ei kuitenkaan häntä kiittänyt.
Toista rakasti hän kuin orja, kuin hullu, kuin kerjäläinen. Miksi? Kysy tien tomulta ja lehdiltä, jotka putoo, kysy elämän arvoitusten jumalalta; sillä inehmo ja muut eivät niitä aavista. Toinen ei antanut hänelle mitään, ei mitään hän antanut, ja hän kiitti häntä kuitenkin. Toinen sanoi: Anna minulle leposi ja järkesi! Ja hän suri vain sitä, ettei pyydetty hänen henkeään.
Ja hänen tyttönsä pantiin torniin…
Mitä teet tyttö, sinä vain hymyilet?
Minä ajattelen kymmenen vuoden takaista. Silloin kohtasin minä hänet.
Sinä muistat häntä vielä.
Minä muistan hänet vielä.
Ja aika vierii…
Mitä teet, tyttö? Ja miksikä yhä hymyilet?
Minä neulon hänen nimeään liinaan.
Kenen nimeä? Senkö, joka sulki sinut torniin?
Niin, hänen, jonka minä kohtasin kaksikymmentä vuotta sitten.
Muistat häntä vielä?
Muistan hänet kuten ennen.
Ja aika vierii…
Mitä teet, vanki?
Minä vanhenen, en näe ommella enää, minä raavin savea muurista. Savesta leivon minä ruukun hänelle, pienen lahjan hänelle.
Kenestä puhut sinä?
Rakastajastani, joka sulki minut torniin.
Sitäkö hymyilet, kun hän sulki sinut torniin?
Minä ajattelen, mitä hän nyt sanoo. Kas vain, hän kai sanoo, tyttöni on lähettänyt minulle pienen ruukun, hän ei ole unohtanut minua kolmeenkymmeneen vuoteen.
Ja aika vierii…
Hei, vanki, sinä et askartele enää, sinä hymyilet? Minä vanhenen, vanhenen, silmäni ovat sokeat, minä vain ajattelen.
Häntäkö, jonka kohtasit neljäkymmentä vuotta sitten?
Häntä, jonka kohtasin silloin kun olin nuori. Ehkä neljäkymmentä vuotta sitten.
Mutta etkös jo tiedä, että hän on kuollut? Sinä kalpenet, vanhus, et vastaa, suusi on valkea, et hengitä enää…
Kas sellainen oli outo taru tytöstä tornissa. Annas olla, Aesopus, en muistanut erästä kohtaa: hän kuuli yhtenä päivänä rakastajansa äänen pihalta, ja hän lankesi polvilleen ja punehtui. Silloin oli hän neljänkymmenen vanha…
Minä hautaan sinut, Eeva, ja suutelen nöyränä kumpusi hietaa. Rehevä, ruusunpunainen muisto värähtelee sielussani, kun sinua ajattelen, minun ylitseni vuotaa siunaus, kun hymysi muistan. Sinä annoit kaikkesi, kaikkesi, eikä sinun tarvinnut harkita; sillä sinä olit itse elon hurmaama lapsi. Mutta muita, jotka säästävät saidasti katsettaankin, ajattelen minä pelkästään ja aina. Miksi? Kysy vuoden kahdeltatoista kuulta ja laivoilta merellä, kysy sydämen arvoitusten jumalalta…