HIEMAN PARIISIA.
Kauneus ja voima ympäröivät minua, ohitseni vierii loistava ja kuumeinen elämä. Tämä kansa on soihdunkantaja-kansaa, pienimmänkin tilaisuuden sattuessa joutuu se tunnelman valtaan, sytyttää raketteja, sinkoaa ympärilleen säkeniä.
Kaikki on täällä yhtyneenä, paheet, turmelus, kauneus, voima. Keskellä mahtavan arkitehtuurin ja taiteen poljentoa kaikuu samalla mitä korviavihlovin laulu ja alkuperäisin soitanto. Minkälaisia posetiivejä ja katulaulajia Pariisissa onkaan! Eikä koko Ranskan historiassa ole ainoatakaan suurta säveltäjää. Ihmiset viheltelevät usein kadulla jotain marssia, vaan eivät astu samassa tahdissa. Kun kansalliskaarti, tai Versaillesin-joukot kulkevat kaupungilla, on tahti aivan surkuteltava. Marseljeesiahan kuulee ulkomailla soitettavan paremmin kuin Pariisissa.
Mutta tämä kansa hyräilee, laulaa ja soittaa mielellään. Elämä ja ilo huumaa heidät ja kohottaa heidät pilviin. Huudetaan ääneen toisilleen kaduilla, huudetaan hevosille, läimäytellään räiskyviä iskuja pitkällä piiskalla. Ja heidän etevämmyytensä ja heidän vierasmaalaisten halveksumisensa rinnalla esiintyy heidän lapsellinen uteliaisuutensa. Jos he näkevät kadulla kiinalaisen tai vaikkapa arabialaisenkin, kääntyvät he katsomaan taakseen. San Franciskossa ei käännytä katsomaan edes rengasnenäistä alkuasukasta.
* * * * *
He elävät elämäänsä iloiten tanssijain lailla, maailman nuorimpana ja rahattomimpana kansana. Ja vain harvoin, ylen harvoin näkee heidän rikkovan muotoja. Heillä on veressään vanhaa kulttuuria, he välttävät mielellään olemasta raakoja, he säilyttävät tasapainon. Kuten kaikki ylimykset ovat he vanhoillisia, vielä tänäkin päivänä sulkevat he postiosoituksensa suulakalla ja käyttävät tulitikkuja, joiden pelottavan rikinhajun voittavat ainoastaan amerikalaiset tulitikut. Heillä on suuri menneisyys, he elävät siitä; univormupukuinen kenraali tulee yhä pysymään heidän jumalanaan ja he huokaavat muistellessaan yksinvallan loistoa. Ministeristön lähetit käyttävät tänäkin päivänä kaksikolkkaista hattua. Herra — herra!
Hotellin ulkopuolella istuu eräänä iltana kokki ja kokkipoika astioita pesten. He istuvat jutellen päätetyn päivätyön jälkeen. Sitten nousee kyökkipoika sanoen:
— Hyvää yötä, herra.
Ja kokki vastaa:
— Hyvää yötä, herra.
Kohteliaisuuksia ei unohdeta…
Eräänä päivänä tuli kirje. Se oli vastaus pyyntöön saapua rakkauskohtaukseen. Eräs nuori nainen oli äsken jäänyt leskeksi, hänellä oli surua ja hän käytti mustareunuksista paperia. Mutta hän lupasi kuitenkin tulla rakkauskohtaukseen.
Tiedän, että se on totta. Näin itse hänen mustareunuksisen kirjeensä.
* * * * *
Eräs henkilö kertoo:
Kello viiden aikaan aamulla.
Olen jo jalkeilla, sillä en ole nukkunut koko yönä. Olen köyhä ja hyljätty; minua ei vaivaa muu kuin että eräs kirje, jonka sain, on tehnyt minusta hyljätyn.
Lähden huoneestani, alas kadulle ja horjun ajuriravintolaan. Tilaan kahvia ja konjakkia. Siellä istuu jo ajureita nauttien ensimäistä pikku aamiaistaan, viisi ajuria, jotka puhelevat ääneen ja syövät.
Kuljen pieni valokuva kädessä, katson sitä ja luen yhä uudelleen ne pari kolme sanaa, jotka on kirjoitettu takasivulle. Minua on pyydetty polttamaan valokuva, vaan en polttanut sitä viime yönä. Ojennan sen vieressäni istuvalle ajurille, hän katsoo sitä, hymyilee ja sanoo, että minulla on hyvä maku.
— Te erehdytte varmaankin, sanon, — tämä on minun morsiameni.
Silloin hän kehuu yhä enemmän hyvää makuani. Hän lähettää kuvan tovereilleen uudistaen, että tämä on minun morsiameni. Kaikki ihailevat sitä, iloitsevat, puhuvat ääneen ja hymyilevät.
— Oikeastaan hän ei enää ole morsiameni, tunnustan. — Sillä sain eilen hänen viimeisen kirjeensä. Minulla on kirje tässä, hän kirjoittaa näin.
Näytän heille kirjeenkin ja sanon, missä kohden on kirjoitettuna, ettei hän enää tahdo. Eivätkä ajurit osaa lukea kieltäni, mutta näyttäessäni missä se seisoo, nyökkäävät he päätään käyden vakaviksi minun puolestani.
Juomme yhdessä.
Kello tulee yli viiden.
Sisään astuu nauraen joukko herroja ja naisia. He palaavat kenties tansseista näin aamupuolella, he ovat tanssipukuisia, valvomisesta väsyneitä ja kalpeita, mutta hilpeyttä täynnänsä. Hekin ovat keksineet pistäytyä tähän ajuriravintolaan, hekin tilaavat kahvia ja konjakkia. Ja ajurit ojentavat valokuvan tuolle vieraalle seurueellekin selittäen, kuinka on laitani. He katsovat minuun kaikki myötätuntoisesti, eräs pitkä nuori tyttö näyttää haaveelliselta.
Juon lisää kahvia konjakin tähden ja ajuritkin juovat kanssani yhä uudelleen. Vieras seurue yhtyy meihin nostaen hekin lasinsa.
Äkkiä tulee se pitkä nuori tyttö minua kohden, irroittaa vyöstään kaksi ruusua ja ojentaa ne minulle. Toiset istuvat ja katsovat. Minä nousen ja kiitän häntä hämmästyneenä. Hän kietoo käsivartensa kaulaani, — suutelee minua suulle ja lähtee takaisin paikalleen.
Kaikki mumisevat hyväksymistä.
Ruusut olivat pyörineet myöskin koko yön ja olivat alkaneet lakastua; mutta ne olivat vieläkin suuret ja tummanpunaiset. Tahdon kiinnittää ne rintaani ja haen nuppineulaa. Eräs ojentaa minulle heti sellaisen. Kaikki tahtovat auttaa ja palvella minua. Tunnelma on riistänyt mukaansa nuo ihmiset, eräs ajuri kysyy missä asun ja tarjoutuu ajamaan minut kotiin ilmaiseksi. Kun minä puolestani maksan koko kestityksen, panevat he vastaan, huitovat käsillään, ovat aivan ihmetyksen valtaamia, saattavat minut ovelle, hyvästelevät ja huutavat jälkeeni sydämellisiä sanoja niinkauan kuin ollaan näkyvissä: — Terveeksi, herra! Kiitoksia, herra!
* * * * *
Eräs mies seisoo bulevardi St. Michelin ja Vangirardin kadun kulmassa. Hän ontuu. Hän myy lyijykyniä. Tämä mies ei kiusaa ketään ostamaan, hän ei sano sanaakaan, vaikka mielellään tekisi kauppoja. Niinpä ostan häneltä eräänä aamuna lyijy-kynän eikä hän silloinkaan sano sanaakaan yli tavallisen määrän: — Kiitoksia herra.
Seuraavana aamuna ostin taas lyijykynän; — Kiitoksia herra.
Nyt ostin häneltä lyijykynän joka päivä kolmen viikon kuluessa. Mies tottui minuun niin, että hän jo tarjosi kynää kun näki minun tulevan, niin, jopa hän vaivautui hakemaan minulle parhaan lyijykynän minkä löysi. Mutta hän ei virkkanut minulle muuta kuin: — Kiitoksia, herra.
Viimeinkin hän eräänä päivänä sanoo:
— Olen iloinen, herra, että olette löytäneet kynän, jota voitte käyttää.
Olin silloin ostanut häneltä kaksikymmentä lyijykynää.
* * * * *
Istun eräänä iltana suuressa ravintolassa katsellen kuvitettuja sanomalehtiä. Äkkiä avautuu ovi ja huoneeseen astuu nainen. Hän seisoo silmänräpäyksen paikallaan katsoen ympärilleen. Hän oli erittäin, erittäin kaunis, mutta hänellä oli katunaisen punaiseksi värjätty tukka ja käytös kopea.
Hän kääntyi minun puoleeni sanoen:
— Olkaa niin ystävällinen ja menkää maksamaan vaununi.
En suinkaan istunut lähinnä, mutta hän kääntyi juuri minun puoleeni. Purin huultani, tartuin kukkaroon, kutsuin tarjoilijaa ja sanoin hänelle:
— Menkää maksamaan tuon naisen vaunu.
Heitin hänelle kahdenkymmenenmarkan setelin.
Nainen tarkasteli minua uteliaasti ja hämmästyneen näköisenä.
Istuuduin jälleen muitta mutkitta katsomaan kuvitettuja lehtiä ja olin mielissäni, että olin saanut antaa naiselle pienen letkauksen. Hän istui toiseen pöytään. Tarjoilija palaa takaisin, antaa hänelle ylijääneet rahat, saa itse frangin vaivasta, kumartaa ja lähtee. Loput rahoista jäävät hänen eteensä pöydälle.
Sisään astuu herra, jonka hän tuntee ja hän viittaa hänet luokseen. He puhuvat keskenään hiljaa, nainen kertoo hänelle epäkohteliaisuudestani, kun en ollut mennyt itse, osoittaa rahoja pöydällä, puistaa kiivaasti päätään, kohauttaa olkapäitään. Herra lähettää tarjoilijan tuomaan rahani takaisin, ja minä vastaanotan ne varta vasten harkitulla tyyneydellä pistäen ne liivintaskuun.
Silloin tulee nainen taas luokseni. Itsepäisyyteni kiusaa häntä, hän tahtoo sanoa viimeisen sanan.
— Oletteko saaneet rahanne? kysyy hän.
— Kyllä, kiitos, vastaan ihmetellen.
— Minä lainasin näet luisdoorin tältä herralta, sanoo hän vierustoverilleni. Ja hän selittää taasen, kuinka minä olin käyttäytynyt ja lähettänyt tarjoilijan. Hän kääntyy yhä useamman puoleen, on silminnähtävää, että olen häntä syvästi loukannut ja hän hakee myötätuntoa pöydästä toisensa jälkeen. Kaikkialla aletaan puhua siitä, kuulen sanan "ulkomaalainen", kaikki pitävät naisen puolta.
Kaiken tämän aikana sain vain pitää suuni kiinni. Jos rupeaisin pitämään puoliani niillä parillakymmenellä ranskan sanalla, jotka osasin, joutuisin heti naurettavaksi ja kukaties ulosajetuksikin. Kuuntelin vaiti asiain menoa.
— Heittäkää hänet ulos! huudetaan salista.
— Heittäkää ulos!, kuului vastaus.
Viittasin luokseni tarjoilijan ja maksoin. Kun se oli tehty, istuin taas hiljaa.
Puhelu kävi myrskyisäksi ympärilläni.
Nyt avautui ovi jälleen ja eräs mies, jonka tunsin, astui sisään. Se oli T:ri Goldmann, Frankfurter Zeitungin kirjeenvaihtaja. Hän istuu minun pöytääni tahtoen tietää mistä on kysymys. Selitettyäni hänelle muutamin sanoin aseman, sanoo hän että nainen on tunnettu neiti G. Ja hän lähtee neiti G:n luo, sanoen hänelle hattu kourassa jonkun sanan.
Tämän jälkeen myrsky laimenee. Tohtori ja minä saamme kumpikin lasimme, ympärillä istujat alkavat katsoa minuun oikein hyväntahtoisesti. Eräs herra kysyy tohtorilta:
— Minkämaalainen on ystävänne.
Ja tohtori vastaa:
— Venäläinen.
— Venäläinen — venäläinen, kuiskitaan nyt koko salissa. Olin pelastettu. Ennenkuin lähdin ravintolasta, sain neiti G:ltä orvokkikimpun.
Pari viikkoa myöhemmin tunnettiin minut samana venäläisenä eräällä ampumamajalla. Ja vaikka ammuin kurjasti, kuului kova suosion mutina, kun jonkun kerran sain sattumaan.
* * * * *
Ou est la femme? Missä nainen?
Kaikkialla. Tämän kansan historiassa, joka miehen sydämessä, heidän kirjallisuudessaan. Voi, tuo ikävä ja puolivanha kirjallisuus, jossa meidän päivinämme sellainenkin alkuperäisyyttä vailla oleva kyky ja köyhä luonne kuin Marcel Prevost merkitsee jotain. Takaperin menee. Kerran ratkaisevalla hetkellä oli tämän kansan sotajoukon johtaja nainen. Joukot olivat hänelle kuuliaiset ja hän voitti. Vieläkin johtaa nainen tätä kansaa, hän istuu korkealla ratsun selässä ja hallitsee kaikkia. Ja hevonen karkaa pystyyn ja peräytyy, ja kansa seuraa peräytyen, yhä vain peräytyen. Turhaan määrätään palkinto lapsensynnytyksistä, turhaan työskentelee toinenkin senaattori Berenger tapojen turmelusta vastaan; voittajiksi jäävät absintti ja suruton turmelus. Siellä käännetään entiset käsitykset täydellisesti ylösalaisin, missään ei enää ole mitään määrää, ei mikään, mikään enää ole häpeällistä. Jo vallankumouksen aikana käännettiin käsitykset julkisesti. Laki kielsi tappamasta raskaita naisia ja köyhät ja hienot naiset astuivat silloin kilpaa vankeuteen ja vankilakäytäviin antaakseen kenen hyvänsä maata itsensä.
Lukemattomissa anniskeluissa on tarjoilijattarina nuoria tyttöjä. Näiden tyttöjen päätehtävä on kuitenkin pysyä kadulla ja vetää mukanaan herroja kaikenlaiseen. Sunnuntaina tulee nuoren tytön äiti tervehtimään tytärtään; hän on ylpeä lapsestaan, joka ansaitsee niin hyvin ja kävelee hänen kanssaan kaduilla. Ja tytön veli, joka on sotilas, käyttää vapaa-aikansa käydäkseen sisarensa luona. Hän tapaa tämän sotaherran seurassa, joka on hänen oma luutnanttinsa tai kapteeninsa, ja nuori sotilas tervehtii erittäin imarreltuna esimiestään ja ajattelee: kuinka hieno portto sisarestani on tullut; hänellä on silkkivaatteet ja kiiltonahkakengät, hän on oman luutnanttini seurassa!
Kolmen vuoden aikana olen nähnyt tällaista aivan läheltä.
"Latinalaisessa kaupunginosassa" näkee usein nuoria tyttöjä, ylioppilaiden rakastettuja, astuvan ravintoloihin sylilapset käsivarrellaan. Eikä kukaan, kukaan pahene siitä, päinvastoin, kaikki antavat heille kunnioittaen tietä. Se on kenties kaunis tapa ja todistaa ylevää ajatustapaa; no niin! Mutta entiset käsitykset ovat pannut ylösalaisin.
Ihanana kesäiltana sattui silmiini pariskunta, joka tuli ulos ravintolasta. Herra oli upseeri, hän horjui ja oli iloisella tuulella; hänen pukunsa oli epäjärjestyksessä, sapeli riippui oikealla sivulla. Sepä ranskalainen upseeri! Hänen tyttönsä, joka on istunut hänen kanssaan ravintolassa, on piloillaan irroittanut napit irti hänen univormustaan ja sitonut sapelin hänen oikealle sivulleen. Siinä asussa astuu hän nyt laulaen ja hoiperrellen alas katua. Eikä kukaan ota sitä pahakseen.
Ranskalaisen armeijan univormusta ei pitänyt puuttua nappiakaan — eikö ollutkin puhe semmoinen kerran?
Ou est la femme? Kaikkialla. Väliin täytyy tämän kansan, edes saadakseen ruokarauhaa, kesken naishommiaan asettaa jonkunlaisia ohjesääntöjä: useissa suurissa ruokaloissa, niinkutsutuissa Bouillonneissa, täytyy tarjoilijattarien saadakseen paikan hankkia takuu siitä, että he ovat täyttäneet kolmekymmentä vuotta. Siinä ijässä otaksutaan heidän — mikä muuten on erehdys — pysyvän etäämpänä vieraista ja vieraiden heistä.
* * * * *
Kokotin, neiti F:n illallisilla.
Kokotin äiti on kotoisin Normandiasta ja on tehnyt pitkän Pariisinmatkan käydäkseen tervehtimässä tytärtään. Tämä tahtoo mielellään osoittaa äitiään kohtaan kaikkea mahdollista huomaavaisuutta ja samalla kerskua hienoilla tuttavuuksillaan; hän kutsui hänet illallisille.
Siellä oli kymmenkunta vierasta, joukossa eräs herra R., joka oli neidin rakastaja ja jonka puhuttiin olevan rikkaan.
Neiti kuiskaa aterian aikana oikealla puolella olevalle pöytätoverilleen:
— Pitäkääpäs äitiäni hiukan lämpimänä.
Mutta neljäkymmenvuotias vaimo on itsestään kotiutunut, ja hän supattelee vierustoverinsa, tytön rakastajan kanssa. Sangen pian alkaa hyvä ruoka ja juoma kiehua hänessä ja hän lausuu ääneen, että hänestä on ihanan hauskaa Pariisissa. Hänellä on leveä suu ja pysty nenä, oikeat tytönkasvot. Hän käy yhä iloisemmaksi, hän miellyttää herra R:ää kovasti, hän läimäyttää tätä reiteen, nojautuu häntä vasten ja huutaa tyttärelleen, joka istuu pöydän päässä:
— Älä vain kuvittelekaan voivasi opettaa minua.
Tähän vastaa herra R. suopeasti ja kohteliaasti:
— Niin, todellakin. Te voitte vielä lyödä laudalta monen nuoren naisen.
Nyt tulee tytär mustasukkaiseksi. Saattoi huomata, kuinka hän väkisin tahtoo vetää herra R:ää äitinsä käsistä; kun tämä ei onnistu, herran päinvastoin vastatessa vanhuksen mielistelyyn, tulee neiti raivoihinsa ja huutaa, kalpeana:
— Ettet häpeä, äiti.
Vaan äiti ei hävennyt, sitä hän juuri ei tehnyt. Voimakas talonpoikaisvaimo tulee maalta, kaukaa Normandiasta, nuortuu ja käy äkkiä hillittömäksi. Hän huutaa ääneen nauraen tyttärelleen:
— Voitko ajatella, Emilienne, hän tarjoo minulle luisdoorin.
Luisdoori on suuri raha. Kuinka ystäväsi mahtaakaan olla rikas.
Tytär ei osaa hillitä itseään. Hän on kalmankalpea mustasukkaisuudesta ja vastaa:
— Niin, menkää tiehenne kumpainenkin. Ulos!
Sitte hän nousee ja keskeyttää aterian.
Herra R. koettaa nyt hyvittää häntä jälleen, he puhuvat hillityllä äänellä nurkassa. Ja neiti rauhoittui ja näyttää antavan anteeksi kohtauksen.
Vaan hetkistä myöhemmin ovat herra R. ja talonpoikaisvaimo taas löytäneet toisensa. He eivät odottaneet muiden lähtöä, vaan poistuivat kaikessa hiljaisuudessa.
Ja sen perästä sai emäntä äkkiä päänsäryn, joka pakotti hänet heti pukemaan päälleen ja ajamaan kaupungille — lääkäriin…
Paheita, turmelusta, kauneutta, voimaa.