KADULLA.
Päiväkirjanlehti.
Olen kulkenut edestakaisin huoneessani yhä vaan ajatellen tuota sanomalehtipoikajuttua. Minulla ei ole mitään tekemistä hänen kanssaan, en ole kohdellut häntä huonosti ja hänkin tyytyi asian menoon. Ja nyt olen kuluttanut kaksi tuntia hakeakseni hänet käsiini ja korvatakseni kaiken.
Kuljeksin pitkin Karl Johanin katua. Oli sekä kylmä että pimeä, mutta etenkin pimeä, ja kello saattoi olla seitsemän. Kävelin katse maahan luotuna.
Niinpä seisoo Gentherin sokerileipomon nurkassa eräs sanomalehtipoika huutaen "Viikinkiä".
Hän virkkaa ainoastaan:
— Ostakaa "Viikinki".
En huomannut sitä heti; vasta tultuani parin askeleen päähän kaikuivat hänen sanansa korvissani. Käännyin katsomaan häntä ajatellen: saattaisit kernaasti antaa hänelle kymmenäyrisen, et tule siitä köyhemmäksi. Ja tutkin nimenomaan taskuni antaakseni lantin. Pyydän huomauttaa, että ensi ajatukseni oli todella antaa pojalle kymmenen äyriä. Vaan pitäessäni vielä kättä taskussa pisti nokkaviisaus päänsä esiin, ja sanoen itselleni, ettei koskaan hyödyltä auttaa ihmistä kymmenäyrisellä, ettei edes kymmenkruununen sanottavasti auttaisi, vaan pahentaisi asiaa, tuottaisi vain turmelusta ja niin edespäin, menin tieheni jättäen pojan seisomaan.
Kuljin aina Yliopistolle asti ja käännyin takaisin samaa tietä. Cammermeyerin ikkunoiden kohdalla seisahdun katsomaan kirjoja ja siinä seistessä kuulen jälleen sanomalehtipojan äänen. Hän oli aivan takanani. Hän riitelee parin juopuneen lippalakkisen merimiehen kanssa yhdestä "Viikingin" numerosta, jonka he olivat vahingossa repineet. Merimiehet eivät tahtoneet maksaa revittyä numeroa ja poika pisti itkuksi.
Silloin minä lähden heidän luokseen ja saan kuulla asian laidan; sanon sitte ankarasti merimiehille, että heidän velvollisuutensa luonnollisesti oli maksaa numero. Vaan se ei auttanut, he nauroivat minulle sanoen:
— Kuulehan tuota!
Tämä suututti minua suuresti ja purin hammasta kiukusta. Olin joskus maailmassa saanut lahjaksi suuren pyöreän rintaneulan, joka näyttää kelpaavan vähän kuhunkin; se on niin suuri, että sitä melkein voisi luulla poliisilaataksi tai joksikin salaiseksi merkiksi, ja tätä neulaa kannan aina vasemmassa rinnustassani takin alla. Kun nyt nämä molemmat juopuneet merimiehet laskevat leikkiä rikkirevitystä "Viikingin" numerosta kieltäytyen maksamasta sitä, pistää äkkiä päähäni olla uskalias; käännyn velikultiin, avaan takkini ja osoitan äänettömänä ihmeellistä neulaani. Katsomme hetken toisiamme; sitten sanon kylmästi ja päättävästi:
— Maksakaa tai seuratkaa minua.
Se auttoi. "Viikinki" maksettiin ja kaikki neljä lehdestä riitelijää läksimme tiehemme. Poika kuivasi silmänsä ja jatkoi kulkuaan katua ylös; minä lähdin Karl Johania alaspäin. Matruusit heiluivat Tivolille päin.
Postikonttorin luona käännyn jälleen ja alan kulkea katua ylös. Ajatukseni työskentelevät yhä sanomalehtipojassa. Mietin: olet auttanut pientä poikaa saamaan rahansa, hän on tietysti kiitollinen sinulle siitä, eikä enää tahdo kiusata sinua ostamaan, jos vielä tapaisit hänet; hänellä on säädyllisyysaistia, kenties hän on saanut hyvän kasvatuksen.
Grandin luona näen hänet jälleen. Hän seisoo aivan lyhdyn luona, niin että erotan hänet aivan selvään ja vakuutan itselleni lähestyessäni häntä, että huomattuaan minut hän visusti vaikenee siksi kunnes olin kulkenut ohi. Kuljen niin läheltä lyhtyä kuin suihkin suodakseni hänelle mahdollisuuden tuntea minut.
Olin erehtynyt. Hän ei tehnyt mitään eroa minun ja kenen muun välillä hyvänsä; pisti lehtipakan eteeni pyytäen ostamaan "Viikinkiä".
Kuljin hänen ohitseen vaiti ja loukkaantuneena. Olin surkeasti pettynyt hänen suhteensa; hän oli tietystikin tavallinen kristianialaisnulikka, oikein aika vekara, joka jo poltti tupakkaa ja hukkasi arvostelukirjansa, kun siinä oli liian huonoja numeroita. Hän oli sanalla sanoen oikea pieni lurjus, se oli selvää. Olin aika lailla loukkaantunut kulkiessani eteen päin ja tunsin kohdelleeni häntä ansion mukaan, kun en ollut antanut hänelle niitä kymmentä äyriä.
Se vain vielä puuttuisi, että hän tyrkyttäisi minulle lehteään kolmannen kerran! Hän pystyisi sen kyllä tekemään, sillä olin joutunut tekemisiin hävyttömän nulikan kanssa. Se siis vain vielä puuttuisi!
Yliopiston kohdalla käännyin jälleen takaisin. Aloin laskea, missä nyt mahtaisin kohdata pojan. Tahdoin asettaa niin, että kohtaisin hänet voimakkaasti valaistulla kohdalla katua, suodakseni hänelle tilaisuuden vielä kerran tuntea minut. Hän ei kenties ollut erottanut minua aivan selvästi Grandin ulkopuolella, enhän voinut tietää sitä niin varmasti. Astuin niin kauan tuumiskellen tätä asiaa, että häpeä sanoakseni aivan hermostun ja kiihotan itseäni mitä tyhmimmillä kuvitteluilla. Otaksukaamme nyt — ajattelin — että poika aivan yksinkertaisesti on lähtenyt kotiinsa. Siinä seisoin sitte pää turhanpäiten täynnä arveluita. Herraties, ellei hän kenties ollut kääntynyt ja kulki nyt edelläni kadun toiseen päähän sen sijaan että tulisi minua vastaan.
Ja voitteko ajatella, minä vanha mies aivan pistin juoksuksi ainoastaan suodakseni sanomalehtipoikaparalle tilaisuuden tarjota, jos hän uskalsi, vielä kerran "Viikinkiä".
Mutta Blomqvistin kohdalla tapaan hänet aivan rauhallisesti seisomasta rautaristikolla ikkunan edessä, kylmästä tutisten, hartiat koholla ja kädet housuntaskuissa. Silloin tällöin huutaa hän ohikulkeville "Viikinkiä". Hän ei ota käsiään taskuista eikä myöskään tarjoa lehtiä.
Sitte tulen minä. Astun niin läheltä häntä kuin mahdollista, ei ole syltäkään välillämme ja hän näkee minut aivan selvään lyhtyjen valossa. Ja samassa ojentautuu hän suoraksi, tuijottaa minua kasvoihin, työntää lehtipakan ilmaan ja sanoo ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut:
— Ostakaa "Viikinki".
Pysähdyin. Olin niin jännitettynä odottanut kokeen tulosta, että sydämeni tykki voimakkaasti hänen sanoessaan nämä sanat.
Nyt annoin vallan mitä hupaisimmalle päähänpistolle. Poika oli yhä kylmäverisesti tehnyt pilaa minusta tarjoten kolme kertaa peräkkäin "Viikinkiä", olin ällistynyt ja äkäinen ja toruin häntä kovimmilla sanoilla mitä löytää voin, ettei hän antanut ihmisten kulkea rauhassa. Hän ei vastannut mitään, vaan tuijotti minuun kuin ennenkin; se näytti suorastaan paatumukselta. Silloin minä sain päähänpiston: otin kukkarosta puolikruunusen, pidin sitä aivan hänen nenänsä edessä ja annoin sen pudota saman rautaristikon tankojen väliin, jolla hän seisoi. Olin tuskin tehnyt tämän, kun otin kukkarosta toisen puolikruunusen, näytin sitäkin hänelle ja annoin sen mennä samaa tietä.
— Ole hyvä ja ota ne nyt tuolta, sinä pikkupiru, sanoin vahingoniloisena, — ja anna minun kulkea rauhassa.
Ristikko oli jäätynyt ja minä näin tyydytyksellä kuinka pienen kiusanhenkeni täytyi kiskoa ja repiä tankoja päästäkseen perille. Hänen sormensa tarttuivat silloin tällöin kiinni kylmään rautaan. Näin myös että hän sai haavan toiseen ranteeseensa; mutta hän yritti yhtä kiivaasti päästä käsiksi puolikruunusiin. Hän ei heitä kesken, paljastaa toisen käsivartensa ja tunkee kätensä tangon ja seinän väliin. Hänen käsivartensa oli luiseva ja laiha.
Vihdoin saa hän pohjalta käsiinsä toisen puolikruunusen.
— Nyt minulla on toinen, sanoo hän onnellisena.
Vetäessään kättään pois rikkoutuu iho hänen rystysistään muuriin. Hän katsoo kysyvästi, onko todella täysi tarkoitukseni, että hän saa omakseen tämän rahan, kaiken tämän rahan, ja kun en sano mitään, pitää hän sen ja ryhtyy ottamaan toistakin puolikruunusta. Hän työntää uudelleen kätensä koloon alkaen jännittää sormiaan pientä aarretta kohti. Hänen uutteruutensa on suuremmoinen, hän tunnustelee sinne tänne pitkin rakoa, pistää avuttomuudessaan vielä kielenkin ulos suusta niin kuin siitä olisi apua.
— Olisipa minulla vain lastu, niin saattaisin sillä raapia sen luokseni, sanoo hän. Ja nostaen samalla hiukan päätään katsoo hän minuun.
Odottiko hän minulta apua? Tarkoittiko tuo pieni pöyhkeä nulikka, että minä toisin hänelle lastun sitä varten?
— Minä tuon sinulle lastun, sanon. — Vaan en auttaakseni sinua sillä, että tietäisit. Tuon liian pienen, ettet voi tehdä sillä mitään. Odota hiukan, lähden heti.
— Ei maksa vaivaa, vastaa hän samassa.
Hän pistää käden taskuunsa ja ottaa esille ruostuneen linkkuveitsen, jolla hän alkaa näperrellä. Hän pitää sitä kahden sormen välissä ojentaen sen puolikruunua kohden. Hitaasti ja varoen työntää hän rahaa yhä lähemmäksi seinää, koloa kohden.
Hän tulisi kyllä saamaan sen käsiinsä sillä tavalla; tuo pikku riiviö ei heittäisi vähemmälle. Näin vastenmielisyydellä, että hänelle todella onnistuisi saada se ulottuviin ja kuulin hänen sanovan:
— Nyt ei enää ole pitkältä.
Katsoin ympärilleni. Suuri joukko ihmisiä katsoi poikaa ja minua. Ja käännyin äkkiä kannoillani ja lähdin tieheni.
Mutta tuntia myöhemmin kuljin jälleen Karl Johanilla etsien samaa poikasta. Häntä ei näkynyt missään. Astuin tanskalainen kaksikruununen kädessäni etsien häntä kauan aikaa; olisin tahtonut sopia hänen kanssaan ja antaa hänelle pienen roposen kinnaspariksi. No — ehkä hän olisikin ostanut rahoilla tupakkaa tai jos hän oli oikeaa maata, olisi hän kenties juonut ne suuhunsa; oli oikeastaan väärin antaa hänelle mitään. Näissä ajatuksissa lähdin kotiin.
Tämä tapahtui eilen illalla.
Mutta tänään olen, kuten sanottu, taas ajatellut sanomalehtipoikaa. Muistelen hänen laihaa käsivarttaan, ja niitä paria veripisaraa hänen rystysillään. Ja näen edessäni koko hänen pienen vekaravartalonsa, kun hän makasi vatsallaan rautaristikolla kieli ulkona suusta ja ojentaen sormet pitkiksi saadakseen käsiinsä nuo kaksi hopearahaa.