SORMUS.
Näin kerran eräässä seurassa rakastuneen nuoren naisen. Hänen silmänsä loistivat silloin kaksin verroin sinisinä ja säihkyvinä, eikä hän osannut ollenkaan peittää tunteitaan. Ketä hän rakasti? Nuorta herraa ikkunan luona, perheen poikaa, univormupukuista miestä, jolla oli ääni kuin leijonalla. Ja voi, miten hänen silmänsä rakastivat sitä nuorta miestä ja miten rauhattomana hän istui tuolillaan!
Kun me kuljimme kotiin yöllä, sanoin minä, koska tunsin hänet niin hyvin:
— Kuinka ilma on kirkas ja ihana! Onko sinulla ollut hauska tänä yönä?
Ja vastatakseni hänen salaiseen toivomukseensa vedin minä kihlasormuksen sormestani jatkaen:
— Katsos, sinun sormuksesi on käynyt liian ahtaaksi, se painaa.
Mitähän jos antaisit sen suurentaa?
Hän ojensi kätensä kuiskaten:
— Anna se minulle, niin se kyllä suurenee.
Ja minä annoin hänelle sormuksen.
* * * * *
Kuukautta myöhemmin tapasin hänet jälleen. Aioin kysyä sormusta, mutta jätin sen tekemättä. Ei ole kiirettä vielä, ajattelin, miettiköön vielä hiukan; kuukausi on kovin lyhyt. Silloin katsoo hän katuun sanoen:
— Ai, sehän on totta — sormus. Sen kävi onnettomasti, olen pistänyt sen jonnekin, olen kadottanut sen.
Ja tämän sanottuaan jää hän odottamaan vastaustani.
— Oletko siitä vihainen? kysyy hän rauhattomasti.
— En, vastasin.
Ja voi, miten keventyneenä hän meni pois, kun en minä ollut siitä vihainen!
* * * * *
Niin kului kokonainen vuosi. Olin jälleen vanhoilla paikoilla ja kuljin eräänä iltana tuttua, tuttua tietä.
Silloin tulee hän minua vastaan ja hänen silmänsä olivat kolmin verroin siniset ja loistavat; mutta hänen suunsa oli muuttunut liian suureksi ja värittömäksi.
Hän huudahti:
— Tässä on sinun sormuksesi, kihlasormuksesi. Olen löytänyt sen jälleen, rakkaani, ja antanut sen suurentaa. Nyt se ei enää sinua ahdista.
Minä katsoin hyljättyä naista ja hänen suurta, väritöntä suutaan. Ja katsoin myöskin sormusta.
— Voi toki, sanoin kumartaen hyvin syvään, — siitä sormuksesta ei näy lähtevän meille onnea. Nyt se on liian väljä.