KIEVARIN KYYDILLÄ.
Laittauduin kärryihin ja tartuin ohjiin; odotin kyytimiestä. Ylhäällä eräässä toisen kerroksen ikkunassa seisoi nuori vaaleaverinen tyttö katsoen minuun; tunsin lämpeneväni tämän katseen edessä ja röyhistin itseäni istuimellani kuin mikäkin varakonsuli. Koetin olla pelkkää nuoruutta, sainpa salaa ravistaneeksi alas nenäkakkulanikin. Se minua vain harmitti, etten ollut merkinnyt itseäni luutnantiksi kyytikirjaan.
Viime hetkessä tulee isäntä portaille sanoen, että kyytimies juuri on lähtenyt edeltä englantilaiskuorman kanssa, niin että olisin hyvä ja ajaisin itse seuraavaan kievariin. Se ei ollut yhtään vaarallista, Jens tunsi tien, luottaisin vain siihen.
On itse asiassa hiukan tyylikkäämpää kun on toinen takana, tuumin; mutta sille ei nyt mahtanut mitään, sain matkustaa ilman. Heitin jokseenkin lämpimän silmäyksen toisen kerroksen ikkunaan ja ajoin pihasta.
Ilma oli lämmin, aukaisin nuttuni ja annoin Jensin kulkea omia aikojaan. Taukoamaton keikkuminen kärrynvietereillä teki minut uniseksi, painoin pääni alas välttääkseni naamani päivettymistä ja torkahdin ajatellen noita hienoja tytönkasvoja toisessa kerroksessa. Herra ties, ajattelin, ellei hän jo ole ollut katsomassa kyytikirjaa. Oli tyhmää, etten pannut itselleni asemaa enkä arvonimeä. Enkö muka olisi voinut kutsua itseäni tukkukauppiaaksi tai vaikkapa koroillaan eläjäksi? Sepä se! Liika vaatimattomuus kosti itsensä.
Olimme kulkeneet noin seitsemän kahdeksan kilometriä kievarista, kun Jens yhtäkkiä pysähtyi. Se seisoi aivan odottamatta paikoillaan ja oli sen näköinen kuin olisi unohtanut jotain. En tahtonut häiritä sitä; yksityiset asiansa sai se suorittaa omin neuvoin. Sitäpaitsi oli meillä hyvää aikaa ja hyvä tie kulkea.
Seisoimme siinä noin puolen tuntia keskellä tietä, liikahtamatta; kumpikaan meistä ei halunnut rikkoa hiljaisuutta. Sytytin piippuni enkä ollut huomaavinani tuon taivaallista, katsoin kelloa, rupesin puhdistamaan korkkiruuvia, joka minulla oli taskussa ja kulutin aikaa niin hyvin kuin osasin; piiskan piilotin huolellisesti polvien väliin. Kun Jens oli seisonut paikoillaan vielä jonkun aikaa, siirsi se viimeinkin yhden jalkansa eteenpäin ja alkoi taas astua.
Kuumuus lisääntyi, minä vaivuin kokoon ja kävin jälleen uniseksi; tein huomaamattani solmuja ohjaksiin ja uneksin uudelleen kievarin tytöstä. Hänellä oli suuret valkeat kädet ja ihmeellisen vilkas katse, joka teki kasvot ilokkaiksi. Hän kiinnitti kovin mieltäni. Miksi hän oli asettunut seisomaan siihen ja katsomaan minua ikkunasta? Olin tehnyt hänet uteliaaksi. Oli sangen luultavaa, että hän juuri nyt tutki kyytikirjaa; ei todella ollut epäilystäkään, ettei hän kiiruhtaisi katsomaan kuka olin. Enkä minä ollut jättänyt mitään tietoja; minulla oli ollut mitä parhain tilaisuus merkitä itselleni hyvänpuoleinen asema, vaan en ollut sitä käyttänyt; olin kirjoittanut ainoastaan nimeni, vaatimattomuuteni oli tehnyt minulle tepposet. Olisihan minulla ollut mitä suurin syy nimittää itseäni vaikka konttoripäälliköksi tai vaikkapa arkkitehdiksi. Mitä olin nyt?…
Yhä enemmän harmissani vannoin mielessäni, että mainiosti olisin voinut merkitä itseni löytöretkeilijäksi tai elefanttimetsästäjäksi vaaran tähden, joka siihen sisältyi. Sen verran toki tiesin.
En ollut kiinnittänyt huomiotani Jensiin. Raskaasti ja välinpitämättömänä astui se tietä pitkin, survoi jalkojaan hiekkaan ja piti turhaa melua. Eräässä tienkäänteessä painoi se äkkiä päänsä alas, puri pari kertaa suitsia ja pysähtyi uudelleen.
Olin niin syventynyt ajattelemaan tuota nuorta tyttöä, että kesti kotvan aikaa ennenkuin tajusin, että seisoimme. Voit kiittää herraasi ja luojaasi, että istun tässä ajatellen aivan muita asioita! sanoin hevoselle ääneen. Olin äkkiä kiivastunut enkä jaksanut kauempaa hillitä mieltäni. Jens seisoi ihan hiljaa allapäin ikäänkuin olisi sormi nenällä ajatellut jotain. Kurottauduin eteenpäin tutkiakseni tietä; saattoihan sen jaloissa olla vaikka joku lapsi tai suuri kivi tai puunrunko; katsoin joka puolelle vaan en nähnyt mitään. Kohotin piiskaa ja sivalsin sillä Jensiä. Se ei liikahtanut paikaltaan, vaan nosti päänsä ikäänkuin sanoen: varo itseäsi! Tämä sai minut raivoihin: varo itse itseäsi! vastasin minä ja annoin sille uuden sivalluksen. Silloin se laski jalan voimakkaasti maahan ja oli sen näköinen kuin olisi sillä ollut kunnia esiintyä kokonaisen seurakunnan edessä, ja siltä pääsi äännähdys. Muuten se ei virkkanut mitään. En välittänyt vastata sille, olisi ollut arvoani alentavaa ruveta riitelemään hevosen kanssa. Kiihtyneenä ja vaiti heittäydyin istumaan odottaen mitä tuleman piti. En ollut lähtenyt kotoani siinä mielessä, että joutuisin toraan hänen kanssaan, pidin itseäni liian hyvänä minkäänlaiseen rähinään.
Kului tunti, seisoimme yhä ja minulla oli mitä suurin vaiva pidättäytyä väkivaltaisuuksista. Kahdesti nousin kärryissä ja kummallakin kertaa pakotin itseni jälleen istuutumaan. Läpikävin mielessäni mitä vaikeampia mielenliikutuksia, kestäen ne kuin mies. Jens käyttäytyi hyvin varovasti, ei pitänyt minkäänlaista melua, vetipä henkeäänkin kaikessa hiljaisuudessa. Viimeinkin se nosti yhden jalan laskien sen jälleen maahan. En ole aivan varma, mutta minusta tuntui siltä, kuin se olisi nostanut vielä yhden jalan ja laskenut sen maahan. Ennenkuin olin ehtinyt uskoa omia silmiäni, tunsin, että kärryt todella vierivät eteenpäin; emme enää seisoneet, kuljimme taas.
Minä aivan ällistyin, en osannut arvella sitä enkä tätä. Kärryt vierivät yhä nopeammin ja nopeammin, näin Jensin tekevän mitä kiivaimpia liikkeitä: se juoksi. Tukahuttaen suuttumukseni yritin uskotella itselleni, että vielä seisoimme. Me seisomme — seisomme tietysti! sanoin — hitto vie ellemme seiso! Ja minä suljin silmäni ollakseni näkemättä, että todella liikuimme eteenpäin.
Kului aikaa, hyvänlaisesti, aurinko alkoi laskea ja ilma viileni; Jens kulki käymäjalkaa. Minä olin vihainen sille, se oli aivan pilannut kirkkaan mielialani, tahallaan kuluttanut aikaani; oli vielä runsas puolituntinen seuraavaan kestikievariin ja tulisin tuskin ehtimään sinne ennenkuin kyytimieheni lähtisi sieltä. Päästyämme mäen harjalle päätin hiukan ottaa takaisin hukattua aikaani, huusin Jensille ja heilautin piiskaa sivulla herättääkseni sen huomiota. Se nosti päätään vilkaisten taakseen ikäänkuin tarkoitustani ymmärtämättä. Minä ilmaisen tuumani selvemmin! sanoin läimäyttäen sitä reisille. Se pysähtyi.
Ei ollut mahdollista erehtyä. Jens seisoi järkähtämättä paikoillaan kolmatta kertaa.
Tartuin vakavasti piiskanvarteen ja nousin seisomaan kärryissä; olin lujasti päättänyt selvittää asiat avoimessa taistelussa, käyköön miten kävi. Viime silmänräpäyksessä sain itseni kuitenkin hillityksi. En tuntenut tällä hetkellä mitään pelkoa; vaikka olisi ollut susilauma edessä, olisin käynyt sitä vastaan, mutta muutin mieltäni ja jätin piiskan. Mainitsematta sanaakaan aikeistani nousin kärryistä; minulla oli omat tuumani; ei saattanut olla epäilystäkään, ettei jotain ollut hevosen tiellä. Panin kädet nyrkkiin valmiina kohtaamaan mitä tahansa, ja menin Jensin luo. En voinut nähdä mitään, melkein petyin ja kumarruin maahan tutkiakseni perinpohjin. Hiekkaa — vain hiekkaa joka puolella; ainoa minkä löysin oli poltettu tulitikku. Lähdin takaisin ja nousin paikoilleni, — nyt menköön syteen tai saveen.
Kiljasin hirmuisesti Jensille, heilautin piiskaa ja annoin aika läimäyksen. Jens ei liikahtanut, se seisoi kuten ennenkin. Tämä ei siis auttanut, minun täytyi taas nousta kärryistä. Astuin jälleen Jensin luo, painauduin aivan lähelle sitä ja katsoin sitä silmiin. Se ei ollut huomaavinaan. Laskeuduin polvilleni maahan, vilkaisin sitä silmiin seuraten sen katseen suuntaa. Mitähän se tuijotti? Jouduin ihmeisiin, se tuijotti todellakin tuohon pieneen tulitikunpätkään!
Häpesin sen puolesta. Olipa nyt asia nostaa noin paljon melua tuollaisesta tulitikusta. Kävelin monta kertaa kärryjen ympäri miettiäkseni kuinka minun oli sitä puhuteltava.
Kuinka sen päähän saattoi pälkähtää tuottaa minulle näin paljon harmia? Olimmeko edeltäpäin päättäneet seisahtua joka tulitikun kohdalla, joka eteen sattui? Oliko tämä sen mielestä puolustettavissa? Oliko se kunniallinen hevonen, vai kuinka? Se ei näyttänyt ilmettään.
Minä kävin kovasti sen kimppuun, tein siitä mitä hurjinta pilaa, pidin sitä ilmeisenä narrinani. Tulitikku, sanoin halveksien, tavara, jota minä olin tilaisuudessa lahjoittamaan pois paketittani, ymmärrätkö? Olin nähnyt päiviä, jolloin olisin saattanut kulkea kaikki taskut täynnä tulitikkuja olematta sen rikkaampi kuin miltä näytin. Heitäpä tulitikku maahan, sanoin, pyydä minua nostamaan se ylös, ja saatpa nähdä otanko!
Se ei antanut häiritä itseään, oli koholla päin ja tuijotti suoraan eteensä kuin ennenkin.
Tuo ärsytti minua suuressa määrin, minusta tuntui kuin se ei olisi ollut kuullakseen. Mitä minun oli tekeminen? Kävelin edestakaisin tiellä, kiroilin ja kohautin raivostuneena olkapäitäni. Vapisevin äänin käännyin jälleen sen puoleen koettaen voittaa sen todisteluilla: Oliko tuo kenties joku merkitsevämpi tulitikku? Oliko se merkitty maailmankartalle, jos saan luvan kysyä?
Tahtoiko se uskotella minulle, että tuo oli tavallista kunnioitettavampi tulitikku, jonka kanssa oli sula ilo tehdä tuttavuutta?… Huusin kovemmin ja kovemmin huitoen käsilläni.
Viimein Jens katsoi ylös; se näki, että oli tosi kysymyksessä. Tahdoin ottaa tilaisuudesta vaarin, tartuin ohjiin ja nousin kärryille. No niin, viimeinkin saatiin jatkaa matkaa. Nyt kysyttäisiin niin muodoin vain ensimäistä askelta, sitte kävisi kaikki kuin voideltu. Sen olisi siis nostettava vain yksi jalka, niin tulisivat toiset perästä. Luonnollisesti mikä jalka sitä itseään halutti, sillä oli valintavapaus. No?
Mutta Jens ei vaan lähtenyt. Se painoi päänsä alas ja alkoi uudelleen tuijottaa. Silloin heitin minä kaiken toivon ja lysähdin kokoon. Nyt oli minusta aivan yhdentekevää kuinka tämä päättyisi; en käy enää takuuseen mistään. Vedin peiton ylitseni alkaen varustautua yöksi. En välittänyt Jensistä vähääkään. Kuka tiesi kuinka kauan se aikoi seistä siinä. Kuka saattoi vannoa, ajatteliko se ylipäätään koko matkaa? Ei hittokaan tiennyt, liikahtaisiko se siitä ennenkuin aikaiseen huomenaamulla! Joka tapauksessa, sanoin itselleni, olen tehnyt mitä olen voinut; syy ei enää ole minun, minä pesen käteni.
Silloin näen mäen alla kyytihevosen, joka tulee meitä kohti; itse Jensin korvat nousevat ja se hirnahtaa — se oli kyytimieheni, joka oli kotimatkalla. Hän seisautti hämmästyneenä hevosensa, tarkaten meitä, minä hyppäsin sitten kärryistä ja kerroin hänelle mitä minulle oli tapahtunut. Poika käänsi heti hevosensa ja tarjoutui ajamaan edellä. Jens oli äksy, sanoi hän, sitä oli niin sanoaksemme ajettava toisen hevosen kanssa.
Nousin jälleen kärryille. Tämä keksintö ohjaajasta, eturatsastajasta, oli sovelias miehelle, jolla oli hyvä asema, ja miellytti minua suuresti; se oli itse asiassa samaa kuin ajaa kahdella hevosella. Minä huoahdin ja soin Jensille anteeksi sen aikaisemman kiusanteon, tulin mitä parhaimmalle tuulelle ja rupesin hyräilemään laulua.
Ja puut ja kivet ja talot ne tanssivat silmieni ohi sitä mukaa kuin etenimme. Kahdella hevosella ajoin minä kievariin.