II.
En ole päässyt irti hänestä, neljä vuotta myöhemmin sukeltaa hän uudestaan esiin, nyt tuskin viikko sitten.
Olen matkalla Köpenhaminasta Malmöhön, aion tavata siellä erään henkilön, ja tämä henkilö odottaa minua, — kerron sen taas niinkuin asia on. Minun kapineeni ovat viedyt Kramerille, josta olen saanut huoneen; lähden tapaamaan tuota henkilöä, joka odottaa minua, mutta ensin teen pienen kävelyn rautatieasemalle kootakseni ajatuksiani sitä varten. Siellä tapaan miehen, jonka kanssa antaudun puheisiin, ja olen juuri sanomassa hänelle jotain, kun samassa näen eräät kasvot junassa, joka juuri on lähtemäisillään; ja kasvot kääntyvät minuun päin, silmäpari tarkastaa minua, — herran nimessä, sehän on Saban kuningatar.
Silmänräpäyksessä hyppään junaan ja jonkun hetken kuluttua me olemme menossa.
No, sitä voi kutsua kohtaloksi, että näen hänet jälleen neljän vuoden perästä, leppään lähtevään junaan vaikka kaikki tavarani ovat Kramerilla; — kas siinä kohtalo, jota ei voi välttää. Olin muuten ilman päällystakkiakin, todellakaan minulla ei ollut muuta kuin hartioilla riippuva matkalaukkuni; siinä asussa tulin junaan.
Katselen ympärilleni, — olen joutunut ensi luokan vaunuun ja penkeillä istuu pari matkustajaa.
No niin; minä heittäydyn heidän viereensä ja otan esille sikarin ja vähän kirjallisuutta. Mihin oli kohtalo nyt vievä minut? Matkustaisin sinne minne Saban kuningatarkin; oli pidettävä häntä silmällä; missä hän nousisi pois, siinä nousisin minäkin, minun täytyi tavata häntä.
Kun konduktööri kysyi pilettiä, ei minulla semmoista ollut.
Minne olin matkalla?
En tietänyt sitä varmasti, mutta…
No sitte saisin maksaa Erlöfiin, neljänkymmenen äyrin lisämaksulla.
Erlöfistä saisin sitte lunastaa piletin eteenpäin.
Tein niinkuin konduktööri käski ja maksoin ilolla lisämaksun.
Erlöfistä lunastin sitte piletin Lundiin; Saban kuningatar aikoi ehkä vierailulle Lundiin, minun oli pidettävä häntä huolellisesti silmällä. Mutta hän ei noussut junasta Lundissa.
Nyt oli minun taas maksettava konduktöörille, tällä kertaa Lackelängaan ja taaskin neljänkymmenen äyrin lisämaksu — se oli kahdeksankymmentä äyriä. Lackelängessa ostin piletin yksin tein Hassieholmiin asti ollakseni varma, jonka jälkeen istuuduin tuntien itseni jokseenkin hermostuneeksi tästä monimutkaisesta matkasta. Toisten matkustajien puhelu vaivasi minua myös; mitä herran nimessä se minuun kuului, oliko Hampurissa puhjennut turpa- ja sorkkatautia. Minun kanssamatkustajani olivat nähtävästi maalaisia, yksinkertaisia ruotsalaisia karjankauppiaita, he eivät puoleenkolmatta tuntiin puhuneet muusta kuin turpa- ja sorkkataudista Hampurissa. Nii-in se oli todella erinomaisen mieltäkiinnittävää. Ja sitä paitsi: eikö minua odottanut eräs ihminen Malmössä? Jouti odottaa!
Mutta Saban kuningatar ei noussut pois Hassleholmassakaan.
Nyt minä raivostun, maksan konduktöörille Barlingslöfiin asti ja taas neljänkymmenen äyrin lisämaksun, — se teki yhteensä kruunun kaksikymmentä äyriä — ja ostan Barlingslöfistä hammasta purren piletin suoraan Tukholmaan. Se maksoi minulle selvänä rahana satakahdeksantoista kruunua, hitto vie maksoikin! Olihan selvää, että Saban kuningatar aikoi Tukholmaan nyt kuten silloinkin.
Me ajamme tunnin toisensa jälkeen, minä pidän silmällä joka asemaa, mutta hän ei nouse junasta. Näen hänet vaununakkunassa ja hän katsoo minua tarkkaavasti; oi, hänen tunteensa minua kohtaan eivät olleet muuttuneet, sen näen selvästi; vaan hiukan hämillään hän oli luoden katseensa alas ohikulkiessani. En tervehtinyt, unohdin sen säännöllisesti; ellei hän olisi ollut sullottuna sellaiseen naiskarsinaan, olisin luonnollisesti lähtenyt häntä muistuttamaan vanhasta tuttavuudestamme; vieläpä siitäkin että olin maannut hänen vuoteessaan; olisin ilahuttanut häntä kertomalla, että olin nukkunut erinomaisesti, yhtämittaa kello yhdeksään asti. Kuinka kuluneet neljä vuotta olivat tehneet hänet ihanaksi, nyt hän oli enemmän kuin koskaan ennen majesteetti ja nainen!
Ja kului tunti tunnilta eikä tapahtunut muuta kuin että tuossa viiden aikaan ajoimme lehmän yli; kuulimme kuinka sen jalat musertuivat ja pysähdyimme hetkeksi tutkimaan kiskoja, sitten kuljimme taas. Molemmat matkustajat ovat alkaneet keskustella laivakulusta Öresundissa ja ovat jälleen erinomaisen mieltäkiinnittäviä. Kuinka kärsinkään. Ja miten olikaan, eikö eräs ihminen… Helvettiin Malmö ihmisineen!
Eteenpäin, yhä eteenpäin, sivuutamme Elmhultin, Liatorpin, Vislandan. Vislandassa lähtee Saban kuningatar ulos, en päästä häntä hetkeksikään näkyvistäni; no, siis, — hän tulee taas takaisin. Kas niin, ja me ajamme taas eteenpäin.
Sitten tulemme Alfvestaan, jossa on junanmuutto Kalmariin.
Täällä lähtee Saban kuningatar jälleen ulos; minä katson, käykö tässä samoin kuin äsken, mutta tällä kertaa muuttaa hän Kalmarin-junaan. En ollut valmistunut tähän, hämmästyn suuresti enkä tule tehneeksi mitään ennenkuin on melkein liian myöhäistä. Suin päin joudun minäkin Kalmarin-junaan, junan jo ollessa liikkeessä.
Yksi ainoa mies vaunussa, hän ei edes katso ylös, hän lukee. Minä heittäydyn penkille ja alan myös lukea. Parin minutin kuluttua kuulen:
— Piletti!
Tässä on uusi konduktööri.
— Piletti, niin kyllä, vastaan minä antaen hänelle piletin.
— Se ei kelpaa, sanoo hän, — tämä on Kalmarin rata.
— Sanotteko ettei se kelpaa?
— Ei tällä radalla.
— Eihän toki ole minun syyni, että myödään pilettejä, jotka eivät kelpaa.
— Minne te olette matkalla?
— Tukholmaan tietysti, vastaan minä, — minnekäs te sitten luulitte minun aikovan?
— Niin, mutta tämä on Kalmarin juna, ettekö kuule, tämä juna menee
Kalmariin, sanoo hän äkäisesti.
— No, sitä en tietänyt, mutta oli kuitenkin surkeata pikkumaisuutta hänen puoleltaan nalkuttaa yhtä ja samaa. Hän teki sen varmaan siksi, että minä olin norjalainen, poliittisesta vihasta. Pidän hänet mielessäni.
— No miten me siis teemme? kysyn minä.
— Tehkää siten että… niin, minne te siis aiotte? Ette pääse
Tukholmaan tätä tietä.
— Hyvä, minä matkustan sitten Kalmariin, minä aioinkin oikeastaan Kalmariin, vastaan minä; Tukholma ei olekaan koskaan miellyttänyt minua enkä juuri tiedä, kannattaisiko lainata rahoja matkustaakseni sinne uudelleen.
Tuo kirottu kuningatar aikoi siis Kalmariin; niinpä tulisi siis vihdoinkin loppu tuskastani.
— Te maksatte siis Gemlaan asti, neljänkymmenen äyrin lisämaksulla, sanoo konduktööri. — Mutta Gemlasta saatte lunastaa piletin eteenpäin.
— Minä olen vasta maksanut sata kahdeksantoista kruunua, huomautin minä; mutta maksoin kuitenkin myöskin ylimääräiset neljäkymmentä äyriä. Nyt oli minun kärsivällisyyteni lopussa, hyökkään asemalle Gemlassa huutaen pilettiluukkuun:
— Kuinka kauas pääsee tätä rataa myöten?
— Miten? Kalmariin, vastataan.
Enkö voinut päästä pitemmälle, oliko mahdotonta tulla hiukan kauemmaksi? Aivan mahdotonta. Sillä vastassa oli Itämeri.
— No, antakaa sitten piletti Kalmariin!
— Mikä luokka?
Oho, hän kysyi mikä luokka! Mies ei nähtävästi tuntenut minua, ei ollut lukenut mitään kirjoistani. Vastasin hänelle ansion mukaan:
— Ensimäinen luokka!
Maksoin ja hain paikkani junasta.
Oli tullut yö; epämiellyttävä kanssamatkustajani oli ojentautunut pitkälleen paikallaan ja sulkenut silmänsä, äänettömänä, heittämättä minuun silmäystäkään. Kuinka saisin ajan kulumaan? En voinut nukkua, nousin pystyyn tavan takaa, tutkin ovia, aukaisin ja suljin ikkunat, palelin ja haukottelin. Sen lisäksi piti minun pitää silmäni auki sen pikku kuningattaren tähden joka kerta kun juna seisahti. Toruskelin häntä mielessäni vähän päästä.
Vihdoin, vihdoinkin tuli aamu. Kanssamatkustajani nousi ja katsoi ulos ikkunasta; vähän ajan perästä istuutui hän täysin valveilla taas lukemaan, yhä vilkaisemattakaan minuun; hänen kirjansa ei näyttänyt ikinä loppuvan. Hän ärsytti minua, minä lauloin, vihdoin suututtaakseni häntä, vaan hän ei antanut häiritä itseään; toivoin sydämen pohjasta pääseväni taas sorkkatautia kuulemaan ennemmin kuin siedin tätä pöyhkeyttä.
Viimein kävi hän sietämättömäksi ja minä kysyin:
— Uskallanko kysyä: minne asti on matka?
— Tuota, kappaleen matkaa, vastasi hän.
Siinä kaikki.
— Ajoimme eilen lehmän päälle, sanoin minä.
— Mitäh?
— Me ajoimme eilen lehmän päälle.
— Vai niin?
Ja hän luki edelleen.
— Tahdotteko myödä minulle kirjanne? sanoin aivan pois suunniltani.
— Kirjan? En, vastasi hän.
— Ette?
— En.
Siihen se jäi. Hän ei edes vilkaissut sivulle. Minä luhistuin kokoon tämän itsepintaisuuden edessä. Oikeastaan oli tämäkin sen kurjan kuningattaren syy, että olin joutunut tällaisen henkilön seuraan; hän oli todella tehnyt minulle monet harmit, mutta kaikki oli unohtuva kun tapaisin hänet; oi, kuinka kuvailisin hänelle kaikki vastukseni, kertoisin hänelle taidearvostelustani, siitä ihmisestä, joka odotti minua Malmössä ja jonka minä olin hyljännyt, matkastani, ensin Tukholman-, sitte Kalmarin-radalla — neitiseni! Niin, tekisin varmasti taas syvän vaikutuksen häneen. Eikä pienintäkään viittausta rahapenneihin, niihin sataankahdeksaantoista kruunuun.
Ja juna kulkee.
Alan ikävissäni tuijottaa ulos ikkunasta. Siellä on ikuisesti samaa nähtävänä: metsää, maata, peltoja, liikkuvia taloja, sähkölennätin-patsaita pitkin rataa, ja joka asemalla tavanmukaiset tyhjät tavaravaunut, ja joka vaunuun merkittynä Golfyta. Mitä merkitsi Golfyta? Se ei ollut numero eikä se ollut mies. Herranähköön, ellei Golfyta ollut suuri joki Skånessa tahi tehtaanmerkki, tai vaikka joku uskonnollinen lahko! Vaan äkkiä muistin sen: Golfyta oli eräs paino; siinä oli, ellen väärin muista, satakolmekymmentäkaksi naulaa. Vaan ne olivat vanhoja hyviä "nauloja", ja kuitenkin meni niitä melkein satakolmekymmentä_kolme_ tuollaiseen Golfytaan, niin raskas se oli… Ja juna kulkee.
Kuinka saattoi tuo puhumaton narri istua paikallaan tunti tunnilta yhä vain lukien! Tuommoisen kirjan olisin minä lukenut kolmeen kertaan samassa ajassa; hän tekeytyi suorastaan tietämättömäksi pöhköpäisyydestään eikä hävennyt. Hänen narrimaisuutensa meni lopulta yli rajojen, minä en voinut kauemmin sitä kestää, vaan kumarruin, katsoin häneen ja sanoin:
— Häh?
Hän avasi silmänsä ja katsoi minuun kuin pilvistä pudonneena.
— Mitä? kysyi hän.
— Häh?
Hän ei voinut käsittää minua.
— Mitä te tahdotte? kysyi hän äreästi.
— Mitäkö minä tahdon? Mitä te tahdotte?
— Minä? Minä en tahdo mitään.
— En minäkään.
— Vai niin. Miksi sitten puhuttelette minua?
— Minäkö? Olenko minä puhutellut teitä?
— Vai niin, sanoi hän kääntyen vimmastuneena toisaalle.
Sitten olimme taas vaiti.
Ja kului tunti toisensa jälkeen; vihdoinkin viheltää juna Kalmariin saapuessa.
Nyt siis oli tosi edessä! Tunnustelen leukaani, — tietysti oli parta ajamatta, se oli niin tavallinen juttu.
Oli sekin järjestystä, ettei ollut asemia radan varrella, joilla olisi saanut ajaa partansa ja olla ihmisen näköinen kun tarve vaati. En olisi vaatinut joka asemalle vakituista parturia, vaan ei tuo toki olisi ollut liikaa, jos joka viidennelläkymmenennellä olisi ollut yksi. Se oli viimeinen sanani.
Silloin juna seisahtui.
Astun heti ulos, näen että Saban kuningatarkin tekee samoin, mutta hänet ympäröi heti semmoinen ihmispaljous, että minun oli mahdotonta päästä hänen luokseen. Lisäksi suutelee eräs nuori mies häntä, — veli siis, joka asuu ja jolla on toimi täällä ja jota hän oli tullut tervehtimään! Hetken perästä tuodaan vaunut, hän menee niihin parin kolmen muun seuraamana, ja niin sitä mennään. Minä jään paikalleni. Hän oli ajanut tiehensä aivan nenäni edestä: vähääkään arvelematta. No niin, toistaiseksi ei ollut mitään tehtävissä, ja kun tarkemmin ajattelee, olin hänelle miltei kiitollinen, että hän oli antanut minulle aikaa ajaa partani ja siistiä itseni ennen esittämistä. Nyt oli käytettävä aika tyystin!
Siinä seisoessani tulee luokseni kaupunginlähetti pyytäen saada kantaa tavaroitani.
— Ei tarvitse, minulla ei ole kapineita.
— Eikö yhtään kapineita?
— Ei yhtään, ellei hän tietänyt niitä olevan; ymmärsikö hän nyt?
Vaan minä en päässyt irti miehestä, hän tahtoi tietää, aioinko matkustaa etemmäksi.
— En, en etemmäksi.
Tulisinko siis asumaan täällä? Enkä, vähän aikaa. Oliko läheisyydessä hotellia? Mutta mitä minä toimitan täällä? Olinko asioitsija tahi tarkastaja, vai?
Siinä taas yksi, joka ei ollut lukenut minulta riviäkään! Ei, en ollut tarkastaja.
Mutta mikä minä sitten olin?
Hyvästi! huusin hänelle päin silmiä ja läksin. Moista tungettelevaisuutta! Tokihan löytäisin ominkin neuvoin hotelliin jos niikseen tuli. Kuitenkin, oli ajateltava itselleen jonkunlainen asema, jonka varjossa esiintyä; oli selvää, että koska kerran tuollainen nälkiintynyt kaupunginlähetti oli niin utelias, olisi hotellin isäntä sitä moninvertaisesti. Mitä tekemistä minulla oli Kalmarissa, virallisesti, Jumalan ja ihmisten edessä? Painavaa laatua sen tuli olla, etten joutuisi huonoon valoon kuningattaren silmissä.
Ja minä tuumin vimmatusti, mitä tekemistä minulla oli Kalmarissa. En parturin kynsissä istuessanikaan saa rauhaa tältä kysymykseltä; yksi asia oli varma: en uskaltaisi näyttäytyä hotellissa ennenkuin minulla oli se selvillä.
— Onko teillä puhelinta? kysäsen.
Ei, parturilla ei ollut puhelinta.
— Voitteko lähettää jonkun pojan tilaamaan minulle huonetta lähimmästä hotellista? Minulla ei ole aikaa mennä itse, olisi asioita toimitettavana.
— Kyllä mielelläni.
Ja niin poika matkalle.
Minä aloin vetelehtiä pitkin katuja, katsoin kirkon, sataman, kuljin jokseenkin nopeasti pelosta, että joku pysähdyttäisi minut ja tiedustelisi asiaani Kalmarissa. Vihdoinkin tulin puistoon, heittäydyin penkille ja vaivuin mietteisiin. Olin yksin.
Kalmar — mitä tekemistä minulla oli Kalmarissa?
Nimi tuntui tutulta, olin lukenut siitä jossain. Herra nähköön, ellei se ollut politiikan, jonkun harvinaisen valtiopäivätapahtuman tahi rauhansopimuksen yhteydessä? Muistelin Kalmarinrauhaa, rauhaa Kalmarissa, enkö nimenomaan ollut lukenut siitä? Vai oliko se Kalmarin sopimus? Mutta hetken tuumailujen jälkeen oli minulle selviävinänsä, että tuskin olin lukenut Kalmarin sopimuksesta. Äkkiä hyökkään ylös, nyt luulin muistavani: sehän oli Kalmarin taistelu, taistelu Kalmarin luona — kuten Kalveskindletin ja Wörthin taistelutkin.
No nyt se selvisi! Ja minä lähden kulkemaan hotellia kohti. Koska oli ollut Kalmarin taistelu, niin oli minun tutkittava Kalmarin historiallisia paikkoja, siinä asiani; tuolla seisoi Nils Juelin laiva, tuosta kulki vihollisen kuula syvälle maahan myllertäen kaalitarhan, tuossa kaatui Kustaa Adolf linjalaivan kannelle. Ja Kolbejn Väkevä kysyi: mikä murtui semmoisella pauhulla.
Norja sinun käsistäsi! vastasi Einar. — — —
Vaan tultuani hotellin portaille tein raukkamaisesti täyskäännöksen
ja hylkäsin koko taisteluteoriani; ei ikinä ollut se Kalmarin vaan
Köpenhaminan taistelu! Ja minä marssin uudestaan kaupungille.
Tulevaisuus näytti pimeältä.
Nyt kuljin niine hyvineni koko päivän nauttimatta kuivaa tai märkää. Olin aivan näännyksissä. Oli myös liian myöhäistä lähteä kirjakauppaan ostamaan asiaa koskevaa teosta, sillä kaikki puodit olivat suljetut. Viimein laahustan erään lyhdynsytyttäjän luo.
— Anteeksi, kysyn kohteliaasti, — mitä täällä Kalmarissa aikoinaan onkaan tapahtunut?
Mies vastasi ainoastaan: — Tapahtunut? katsoen minuun.
— Niin, sanon minä, — muistan niin selvästi, että täällä Kalmarissa aikoinaan on tapahtunut jotain; sillä on historiallista merkitystä, siksi tahtoisin kernaasti sen tietää.
Seisomme siinä vastakkain.
— Missä te asutte? kysyy hän.
—… Ja minä olen tullut tänne nimenomaan tutkiakseni sitä, jatkan minä; — se on tullut minulle jokseenkin kalliiksi, niin, olen maksanut yhden kruunun ja kuusikymmentä äyriä lisämaksujakin, paitsi niitä sataakahdeksaatoista kruunua, joihin en huoli tehdä mitään pikkumaisia viittauksia. Kysykää vaikka konduktööriltä jos haluatte.
Oletteko Norjasta?
— Olen, mitä sitten?
— Oletteko asioitsija?
Niin uupunut kuin olinkin, täytyi minun taas paeta kiiruimman kaupalla; sitähän minun juuri piti tiedustaa, mieheltä mikä olin miehiäni. Vaan tämäkin oli kuningattaren syy, kaikki oli hänen syytään ja minä käskin häntä lempeästi menemään helvettiin ilkeyksineen. Sitten vetäydyin jälleen puistoon. Ei, nyt ei ollut mitään pelastusta!
Seison nojaten puuta vasten, ihmisiä alkaa liikkua ohitseni, ei tuntunut olevan enää turvallista jäädä siihen ja taas täytyi minun laahustaa matkaani. Kolmen tunnin kuluttua olin joutunut maaseudulle, kaupungin ulkopuolelle; katson ympärilleni, olen yksin ja suuri musta jättiläispatsas kohoo edessäni. Jään katsomaan jättiläistä, se näyttää vuorelta, jonka huipulla on kirkko. Seisoessani siinä, tulee joku mies, pysäytän hänet kysyen, mikä vuori tämä on, en muista sitä maantieteestä, vaikka tunsin sangen monta vuorta.
— Se on linna, vastaa hän.
Linna, Kalmarin linna! Menepäs tiedä ettei se kaikki, mitä minulla pyöri mielessä, ollut tapahtunut juuri tässä!
— Linna on tietysti pahoin turmeltunut senjälkeen kun ne suuret tapaukset olivat? kysyin.
— Ei toki, hoitaja pitää sitä hyvässä kunnossa, vastaa mies.
— Kuka siellä asuu tätä nykyä, tarkoitan, mikä kuningas on sinne nykyään suljettuna, eteläiseen sivustaan? Nimi pyörii aivan kielelläni.
— Niin, sehän on nykyään aivan täynnä varustuksia, miekkoja ja muinaisesineitä, kaikenlaista vanhaa! tavaraa…
Saan päähänpiston siinä seisoessani. Minäkin olen voinut tulla katsomaan vanhaa linnaa. Ellei miehellä olisi ollut säkkiä selässä, olisin syleillyt häntä ja muistan selvästi kysyneeni hänen vaimostaan ja lapsistaan ennenkuin erosimme. Keskiyön tienoissa palasin hotelliin.
Sain käsiini isännän, jolle selitin olevani huoneen tilaaja.
— Minä tutkin muinaisesineitä, sanoin lyhyesti ja äkeänä, vieläpä ostankin että tiedätte; siinä minun toimeni.
Isäntä tyytyi tähän selitykseen ja vei minut huoneeseeni.
* * * * *
Nyt seuraa viikko täynnä pettymyksiä ja tuskaa, vaivaa, kokonainen viikko. Saban kuningatarta ei sen jälkeen ole näkynyt. Etsin häntä päivä päivän jälkeen, julkisesti ja hiljaisuudessa, kuulustan postimestarilta, neuvottelen asiasta parin poliisikonstaapelin kanssa, kuljen puiston ristin rastiin kävelyaikana, menen joka päivä valokuvaajien näyteikkunoihin katsoakseni eikö hän ollut joutunut sinne; vaan kaikki turhaan. Tilasin kaksi miestä vahtimaan rautatiellä yötä päivää, ettei hän pääsisi matkustamaan pois ja odotin odottamistani asian ratkaisua.
Sillävälin piti minun joka päivä lähteä linnalle ja läpikäydä muinaismuistokokoelma; kirjoitin pitkät arkit täyteen havaintoja, laskin ruostepilkut miekoissa ja kuluneissa kannuksissa, merkitsin papereihini kaikki ne rasittavat vuosiluvut ja kirjoitukset, jotka löysin kirstunkansista ja vanhoista maalauksista, niin, en jättänyt merkitsemättä säkillistä höyheniäkään, jonka eräänä päivänä löysin viskattuna muinaisesineiden joukkoon ja joka sitten näyttäytyi olevan hoitajan omaisuutta. Tein tutkimuksiani epätoivon vimmalla ja purin hammasta katkeruudesta; kun kerran olin alkanut hakea Saban kuningatarta, en jättäisi kesken vaikka minusta sitten yksin tein tulisi täysi muinaistutkija.
Sähkötin Köpenhaminasta postin ja aloin varustautua talvea varten; herra armoissaan tiesi koska tämä loppuisi, nyt olin asunut hotellissa kuusi päivää. Kun sunnuntai tuli, palkkasin neljä pikkupoikaa puolestani kirkkoon hakemaan kuningatarta; vaan siitäkään ei ollut hyötyä.
Tiistai-aamuna tuli postini vihdoinkin; tämä päivä teki minusta melkein lopun. Yksi kirje oli siltä ihmiseltä, joka odotti Malmössä: kun en silloin tullut, en kai sitten aikonutkaan, hyvästi vaan!
Tunsin syvän piston sydämessäni. Toinen kirje oli erään ystäväni ilmoitus, että Aamulehti ja eräs saksalainen lehti olivat saaneet minut kiinni kirjallisesta varkaudesta ja todistaneet sen otteilla. Minä tunsin sangen syvän piston sydämessäni. Mutta kolmas kirje oli lasku, — sitä en lukenut, en enää jaksanut, heittäydyin sohvalle tuijottaen eteeni.
Enkä kuitenkaan ollut vielä tyhjentänyt maljaa pohjaan saakka.
Ovelle kolkutetaan.
— Sisään! kutsun riutuvalla äänellä.
Ja sisään astuu isäntä vanhan eukon seuraamana; eukko kantaa koria käsivarrellaan.
— Anteeksi, sanoo isäntä, — tehän ostatte muinaisesineitä?
Tuijotan häneen.
— Muinaisesineitä? Ostanko minä vanhoja muinaisesineitä?
— Niinhän te sanoitte.
Ja minun täytyy pakottaa itseni huvitetuksi muinaisesineistä. Aivan oikein, kyllä se oli totta että ostin muinaisesineitä; anteeksi, etten heti huomannut, olin muissa ajatuksissa. Tietysti, ostin kyllä kaikenlaista vanhaa.
Katsokaamme!
Ja eukko aukaisee korinsa.
Lyön käteni yhteen ihastuksesta ja selitän tahtovani kaikki, joka ainoan nokareen. Mitkä komeat korvarenkaat; olisi hauska tietää mikä kuningas niitä viimeksi oli käyttänyt? No, ei ollut kiirettä, minä kyllä löydän kun etsin papereistani. Paljonko hän tahtoisi höylänterästä? Noita kolmea palanutta piippua en päästäisi käsistäni millään hinnalla; samoin kuin haravaakaan. Minkä hinnan panisimme kaikelle yhteensä?
Eukko tuumii.
— Oiskohan kaksikymmentä kruunua liikaa? arvelee hän.
Minä annoin hänelle kaksikymmentä kruunua, tinkimättä, kadehtimatta, ainoastaan päästäkseni hänestä tuossa tuokiossa. Kun hän oli ehtinyt ulos, pötkin minä puistoon saadakseni raitista ilmaa. Ei, nyt tämä jo nousi yli korvien!
Lapsi hoitajattarineen laulaa vieressäni penkillä, heitin heihin silmäyksen saadakseni heidät vaikenemaan. Vähän ajan perästä tulee kaksi ihmistä käsikoukussa aivan hitaasti sorakäytävää pitkin. Tulen tarkkaavaiseksi, nousen, tuijotan — se on Saban kuningatar.
Vihdoinkin, vihdoinkin on se jälleen Saban kuningatar! Hänen seurassaan on joku herra, veli, joka suuteli häntä tullessa; he kulkevat käsikoukussa ja puhelevat hiljaa. Minä seison valmiina, nyt oli ratkaisu edessä, maksoi mitä maksoi! Aion aloittaa muistuttamalla hänelle, että olin maannut hänen vuoteessaan, sillä silloin hän kyllä muistaisi minut; siten saisin puheen käyntiin, veli ymmärtäisi olevansa liikaa —
Astuin esiin.
He katsoivat minuun molemmat ihmeissään ja samassa sotkeudun. Änkytän:
— Neiti… neljä vuotta sitten… ja pysähdyn.
— Mitä hän tahtoo? sanoo herra katsoen häneen. Sitten kääntyy hän minun puoleeni toistaen saman: — Mitä te tahdotte? Ja hän sanoo sen jokseenkin kiihtyneenä.
— Minä, minä tahdon vain pyytää lupaa tervehtiä neitiä; mitä se teihin kuuluu? Neiti ja minä olemme vanhoja tuttuja, minä olen maannut…
Kuningatar keskeyttää minut huutaen:
— Mennään, mennään!
Vai niin, hän ei ollut tuntevinaan, hän kielsi minut! Suuttumus valtaa mieleni ja minä seuraan paria, joka poistuu hyvin nopeasti. Äkkiä katsoo herra taakseen, näkee minun seuraavan heitä ja asettuu tielleni. Ei hän muuten näyttänyt erittäin rohkealta, vapisi silmännähtävästi; kuningatar jatkoi kulkuaan lopuksi juosten.
— Mitä te tahdotte, mies? kysyy hän jälleen.
— Teiltä en tahdo mitään, sanon minä; — pisti vain päähäni tervehtiä neitiä, jonka kanssa te kävelitte, olen tavannut hänet ennen, tahdoin siis vain paljaasta kohteliaisuudesta…
— No, ensiksi ei neiti halua tavata teitä enää, kuten näette, sanoo hän, — ja toiseksi ei neiti ole mikään neiti, vaan rouva, naimisissa, hän on minun vaimoni. Juuri niin!
— Onko hän… mitä… onko hän teidän vaimonne?
— On, hän on minun vaimoni, huutaa hän, — ymmärrättekö nyt?
Hänen vaimonsa, hänen vaimonsa! Mitäpä siinä enää on kertomista. Vaivuin penkille. Tämä oli kuolemanisku! Suljin silmäni antaen herrasmiehen mennä menojaan; mitä tekemistä minulla, oli hänen kanssaan nyt enää, kun onneni aurinko oli ijäksi laskenut! Monta tuntia istuin siinä penkillä antautuen mitä mustimman surun valtaan.
Päivällisen tienoissa palasin hotelliin, maksoin laskuni ja hiivin huomaamatta rautatielle; odotettuani vielä runsaan tunnin, tuli junani ja minä matkustin pois köyhtyneenä, maahanlyötynä, tuskan masentamana, tuskan, joka ei lieventynyt koko kotimatkalla.
Sen muinaiskalukorin, jonka olin ostanut, jätin Kalmariin.
* * * * *
Siinä näet, jotain tulee aina esteeksi. Niin lähellä kuin nyt viime kerralla, en minä koskaan ole sitä ollut, ja kuitenkin luisui se niin ihastuttavasti käsistäni. En voi sanoa säästäväni vaivojani, pelkääväni minkäänlaisia matkoja, kammoavani mitään kustannuksia, ja kuitenkaan — kuitenkaan, siitä ei ole apua. Se on kohtalo.
Eikä sille mitään mahda.