I.
Joukko nuorisoa souti saarta kohden. Eräs herroista nousi veneessä korkeana ja nuoruutta uhkuvana seisomaan ja lausui runoja. Se kuului maihin asti. Kaikki naiset kuuntelivat häntä, ainoastaan nuorin heistä, eloisa vaaleatukkainen neitonen, jolla oli herkästi värähtelevät sieramet, seuraa katseellaan mieluummin kaunista soutumiestä hymyillen hänelle toisten selän takaa.
Tähän oli herra tyytymätön ja hän lausui runojaan korotetulla äänellä värin kohotessa kasvoille.
Äkkiä hän pysähtyy. Hän kääntyy tarkkaamattoman, tuhdolla istuvan kaunottaren puoleen ja sanoo:
— Olette oikeassa, minun runoni eivät ole hyviä. Mutta osaan minä kertoakin jotain, ehkä teen sen paremmin. Kun nousemme maihin, saatte kuulla.
Ja kaikki naiset taputtivat käsiään ja iloitsivat siitä, mitä hän aikoi kertoa matkoiltaan, sillä hänen seikkailunsa olivat lukemattomat. Vain se neitonen, joka ei viitsinyt kuunnella hänen runojaan, ei nytkään ollut innostunut. Ja herraa harmitti yhä enemmän.
— Mitä te sitte tahdotte? kysyi hän äkeissään.
— Mitäkö minä tahdon? En ymmärrä teitä, vastasi hän hämmästyen. Nimeni on Andrea. Enhän minä muuta kuin olen iloinen kun pääsin matkaan.
Ja todellakin näytti tuo veitikka siltä kuin olisi hän tarkoittanut mitä sanoi. He nousivat maihin, ottivat esille viinipullot, kaasivat laseihin ja joivat. Mutta kaukana matalan pensaikon takana rannalla olivat varmaan Andrea ja soutumies hakemassa vesilinnun munia, sillä silloin tällöin toi tuuli heidän naurunsa kuuluviin.
— No kertokaa nyt! huudettiin.
— Huutakaa kaikki tänne, myös Andrea, vastasi hän. Sitten hän nousi itse kivelle ja huusi Andreaa lämpimällä, kutsuvalla äänellä.
Ja Andrea tuli. Hän katsoi kysyvästi häneen.
— Neitiseni, aion kertoa teille, sanoi hän niin että kaikki sen kuulivat. — Te seisotte siinä kuin hopearisti auringossa. Ei yksin kauneutenne ole suuri, vaan nuoruutenne, suloinen nuoruutenne. Te päihdytätte minut sillä niin, että aivan hullaannun. Katsokaa käsivarsianne, kuinka niissä veri kuultaa ihon alta. Niin, ainoastaan teille tahdon kertoa.
Mutta Andrea katseli seuraa aivan hämillään ja pahastuneena ja istuutui.
Sitten hän kertoi:
Hän kertoi tunnin ajan. Hänen äänensä ei vaiennut hetkeksikään, hän näytti olevan tykkänään hurjan ja ihanan tunnelman vallassa ja matkatoveri, josta hän kertoi, oli kokenut ihmeellisiä asioita.
— Ikävystytänkö teitä? kysyi hän.
— Ette, ette, huusivat kaikki herrat ja naiset yhteen ääneen. Eikä
Andrea virkkanut mitään.
Hän kysyi:
— Miksi te ette vastaa? Teillehän minä puhun. Odottakaa hiukan, minulla on lisättävänä vielä se, että mies, josta kerroin tämän kaiken, ei ollut lainkaan onnellinen. Kaikki kävi hyvin ja hän voitti kaikki pikku kiistaset ja hallitsi lemmen seikkailuita; vaan eräänä päivänä sai suuri ja pysyvä rakkaus vallan hänessä ja silloin hän hävisi.
— Hyvä, sanoi Andrea alasluoduin silmin. — Kertokaa siitä!
Mutta valloittaja hämmentyi tästä kylmäkiskoisuudesta, neidon välinpitämättömyys saattoi hänet aivan pois suunniltaan ja hän taisteli todella miehekkäästi voittaakseen sen. Muut naiset antoivat asiain mennä menojaan, sillä useampi kuin yksi heistä tunsi hänen häilyvän sydämensä. Jos tänään oli yhden vuoro, olisi huomenna jonkun toisen, kun toinen nurkka hänen sieluaan kukoisti.
Andrea uudisti: — kertokaa siitä!
— Miksi? vastasi hän. — Teidän kylmäkiskoisuutenne saa minut aivan jäähtymään. Hyvät herrat ja naiset, ilta on tullut.
Lähdettiin kotiin. Paluumatkalla antoi hän soutumiehelle aiheettomasti aika korvapuustin ja tarttui itse airoihin. Hän ei nähnyt, ei kuullut, vaan souti kuin hurja.
Maihin noustua käveli Andrea äkkiä hänen vierelleen. Hän tarttui tätä käsivarteen sanoen kalmankalpeana ja väristen:
— Älkää toki kauemmin kiusatko minua, tehkää nyt päätöksenne. En koskaan ole rakastanut ketään niinkuin teitä; sanokaa siis, odottaako minua elämä vai kuolema.
— Elämä, vastasi neito riemuiten. — Olen rakastanut sinua ensi hetkestä alkaen. Miksi luulet minun tänään sinua kiusanneen? Oi, olen kiusannut itseäni enemmän ja kärsinyt enemmän kuin koskaan ennen. —
Ja hän katsoi häneen suurin ihmettelevin silmin kutsuen häntä ruhtinaakseen ja — jumalakseen…
Jonkun päivän oli miehen onni täydellinen. Voitto oli ollut suloinen ja hän nautti siitä kuten aina ennenkin. Sitte tuli hänen vanha onnettomuutensa: kyllästys, uupumus toisten jälkeen, kirous. Hän hiipi kotoa, pysyi poissa, matkusti lähimpään kaupunkiin, ei kirjoittanut, ei lähettänyt minkäänlaisia tietoja, eikä enää palannut.