II.
Kaksi päivää sitten oli hän tullut tähän vierashotelliin, jossa kävi vain joku ihminen. Kaikki oli niin siunatun ikävää tässä kaupungissa, ei tapahtunut mitään, ja hänen sydämensä oli tyyni ja väsynyt.
Vaan kerran iltapäivällä kohtaa hän portaissa naisen. Tämä aikoi alaspäin ja hän ylös, hän tarttui hattuunsa tervehtien, kun nainen kulki ohi ja hävisi puutarhaan. Hotellin omistaja selitti, että hän juuri oli saapunut isänsä kanssa.
Pitkä vihreä verkahame, suuri musta hattu ja ratsupiiska ne hänet pysäyttivät portaissa. Toinen oli tuskin katsahtanutkaan häneen, heittänyt vain pikaisen syrjäsilmäyksen, koonnut sitten toisella kädellä helmansa ja kulkenut ohi.
Hän lähti jälestä puutarhaan. Kello oli seitsemän ja kaste alkoi laskeutua.
— Maassa on kastetta, sanoi hän kursailematta ja astui naisen luo.
Tämä katsoi ihmeissään tuota tunkeilevaa herraa.
Hän osoitti toisen kenkiä. Silloin tämä kääntyi, aikoen lähteä.
— Anteeksi, sanoi hän jälleen, — en suinkaan tullut teidän perässänne saadakseni puhella kanssanne; mutta kaste on laskeutunut ja on jo aivan märkää käytävillä ja ruohossa. Tahdoin vain huomauttaa siitä, arvellen että ehkä olitte outo paikkakunnalla.
— Kiitos vaan, näen kyllä että on kastetta, vastasi nainen.
— Tervehdin teitä portaissa, jatkoi hän, — minä se siellä seisoin.
Teidän pikainen silmäyksenne aiheutti sen.
Silloin toinen lopultakin kysyi:
— Mitä tahdotte?
Hänen sydämensä alkoi tykkiä, hän menetti tasapainon ja puhkesi puhumaan:
— Kas tässä, ottakaa mitä haluatte, annan teille kaikki mitä minulla on, jos luulette minun tahtoneen jotain! Halusin vain hetkeksi seisahtua teitä katsomaan, sillä teidän täytynee tunnustaa, että olette harvinaisen kaunis.
— No en ole mokomaa kuullut! sanoi nainen kylmästi ja loukkaantuneena.
— Suokaa sitte anteeksi! mutisi hän heittäen kaiken toivon.
Toinen katsoi poispäin kukkasarkaan kääntäen hänelle selkänsä. Hän tahtoi parantaa käytöstään, käyttää tilaisuutta hyväkseen ja sanoi:
— Niin, ajatelkaahan, noissa ruusuissa, joita katselette, humisee. Olen kuunnellut sitä. Mitä jos ne juttelisivat keskenään, jos tämä humina olisi niiden kieltä. Kuulkaapas mitä ne mahtavat sanoa.
Nainen oli alkanut kulkea.
— Oliko sekin hullua mitä viimeksi sanoin? kysyi hän ahdistuneesti.
— Mutta eiväthän ne ole ruusuja vaan unikkoja, vastasi toinen.
— No, siispä unikkoja, virkkoi hän silloin. Eikö tämä humina saattaisi olla niiden keskeistä puhetta?
Toinen oli mennyt. Ennenkuin hän oli ehtinyt lopettaa, oli puutarhanportin salpa sulkeutunut.
No niin.
Hän kulki ihmeellisessä ja erikoisessa mielentilassa penkin luo ja istuutui sille. Vieraan naisen silmiinpistävä kauneus oli paikalla hurmannut hänet. Kun ruokakello soi, nousi hän ja lähti ruokasaliin mitä suurimman jännityksen vallassa. Mitä jos hän nyt tulisi ja istuutuisi tuohon! Mitä jos hän tervehtisi häntä jälleen!
Nainen tuli. Ratsupiiska oli hänellä nytkin kädessään. Hänen isänsä, vanha, kaunis upseerin näköinen mies, seurasi häntä.
Nyt oli otettava asiat oikein päin, kumarrettava ja istuttava vastapäätä kumpaakin. Minä teen niin! ajatteli hän. Ja hän teki niin.
Kaunotar punastui kovasti. Isä ja tytär puhuivat huomisesta matkastaan, vanhus kysyi pöydän yli aikatauluista, kulkuteistä, hotelleista. Ja Valloittaja-parka, jolla ei koskaan ollut aavistustakaan aikatauluista ja kulkuteistä, sai äkkiä keksiä ne ja antoi erinomaisia tietoja. Aterian päätyttyä lähti hän heidän luokseen esittäen itsensä.
Mainiota — mainiota, he tunsivat kumpikin hänet nimeltä.
Käytävässä pysäytti hän äkkiä upseerin tyttären sanoen:
— Yksi ainoa sana, neiti: älkää matkustako huomenna. Jääkää tänne. Minä näytän teille näköaloja, jos täällä niitä on, kosken, laivatelakan. Huomen-illalla lankeen sitten jalkoihinne kiittäen teitä.
Kaunotar ei tullut heti lähteneeksi tiehensä, vaan kuunteli häntä kärsivällisesti loppuun.
Sitten hän lisäsi:
— Elämäni on teidän käsissänne.
Toinen hymyili.
— Estääkseni väärinkäsitystä huomautan, että olen matkalla sulhaseni luo ja että matkustan huomenna, sanoi hän.
— Ei! huusi valloittaja polkien jalkaa. Ja hän tarttui hänen käteensä, pusersi ja suuteli sitä.
Toinen kiskoi itsensä irti, kohotti ratsupiiskansa ja antoi sillä kipeän iskun kasvoihin. Mies tyyntyi heti ojentautuen suoraksi. Verinen naarmu kohosi hänen vasemmalle poskelleen.
Nainen katsoi häneen hetken antaen piiskan vaipua.
— Te löitte minua, sanoi mies, — vaan ei se tee mitään. Tehkää se vielä kerta, se ilahuttaa minua uudelleen.
Mutta allapäin, silmät maahan luotuina, kiiruhti toinen pois, ylös portaita, ja huoneeseensa…
Eikä hän matkustanut seuraavana päivänä. Hän kävi katsomassa näköalat, kosken, laivatelakan. Kuinka koko maailma oli muuttunut ja kuinka hänen sydämensä äkkiä oli täyttynyt mitä suloisimmalla hulluudella. Ei ikinä hän olisi tahtonut tehdä sitä surullista matkaa sulhasensa luo etelään päin, miehen luo, jota hän ei enää rakastanut, ellei hänen isänsä olisi käskenyt. Mutta hän aikoi palata, tulla heti takaisin. Ja hän antoi kätensä valloittajalle.
— Minä seuraan teitä, sanoi hän, — tulen jo huomenna perästänne.
Näkemiin, ainoa rakastettuni!