I.
Mitä syvin rauha lepää ruohoaavikon yllä. Peninkulmittain ei ole näkyvissä puuta, ei taloa, ainoastaan vehnää ja vihreätä ruohoa silmänkantamattomiin. Kaukana, hyvin kaukana, kärpäsenkokoisina, näkyy hevosia ja väkeä työssä; ne ovat heinämiehiä, jotka istuvat koneittensa istuimilla niittäen ruohoa vaottain. Ainoa ääni, jonka saattaa kuulla, on heinäsirkkojen sirinä, ja joskus harvoin, ilmanhengen kantamana, toinen ääni, heinäkoneiden naksuttava surina taivaanrannan luota. Tämä ääni kuuluu väliin ihmeellisen läheiseltä.
Paikka on Billybonyn farmi. Se on aivan erikseen avarassa lännessä, naapurittomana, ilman minkäänlaista yhteyttä muun maailman kanssa, ja sieltä on monen päivän matka lähimpään pieneen aavikkokylään. Sen talot näyttävät etäältä parilta pikkuruiselta saarelta silmänkantamattomassa vehnämeressä. Farmi ei ole asuttu talvisaikaan; mutta keväästä myöhäiseen lokakuuhun asti on siellä yli seitsemänkymmentä miestä vehnän kimpussa. Siellä on kolme miestä kyökissä, kokki ja hänen kaksi apulaistaan, ja siellä on kaksikymmentä aasia tallissa, paitsi monia hevosia; mutta naisia, niitä ei ole ainoatakaan Billybonyn farmilla.
Aurinko hehkuu, on 112 astetta Fahrenheitiä, taivas ja maa värisee tässä kuumuudessa, eikä ainoakaan voimakas tuulenpuuska vilvoita ilmaa. Aurinko näyttää palavalta tulimereltä.
Myös kotona talojen luona on kaikki hiljaista, ainoastaan suuresta, lastukattoisesta vajasta, jota käytetään kyökkinä ja ruokahuoneena, kuuluu ääniä, ja kokin ja hänen sälliensä askeleita, jotka hyörivät mitä suurimmassa kiireessä. He lämmittävät heinillä mahdottomia rautaliesiä ja savu, joka nousee piipusta, on täynnä säkeniä ja liekkiä. Ruoan valmistuttua kannetaan se ulos sinkkikattiloissa ja nostetaan vankkureihin. Sitten valjastetaan eteen aasit, ja kolme miestä lähtee viemään ruokaa aavikolle.
Kokki on kookas irlantilainen, neljäkymmenvuotias, harmaatukkainen, sotilaan näköinen. Hän on puolialaston, puettu avonaiseen paitaan ja hänen rintakehänsä on kuin myllynkivi. Kaikki kutsuvat häntä Pollyksi, koska hänen kasvonsa muistuttavat papukaijaa.
Polly on ollut sotilaana eräissä Etelän linnoituksissa, hän on kirjallisesti sivistynyt ja osaa lukea. Siksi hänellä onkin laulukirja mukanaan farmilla ja sen ohella vanha sanomalehtinumero. Näihin kalleuksiin ei hän anna kenenkään koskea, hän säilyttää niitä kyökinhyllyllä ottaakseen esille vapaahetkinään. Ja hän tutkii niitä suurella ahkeruudella.
Mutta Sakeus, hänen kurja maamiehensä, joka on melkein sokea ja käyttää silmälaseja, on kerran vallannut sanomalehden lukeakseen sitä. Ei hyödyttänyt tarjota Sakeukselle tavallista kirjaa, jonka pienet kirjaimet hälvenivät yhdeksi sumuksi hänen silmissään, mutta oli hänelle todellinen nautinto pitää kädessään kokin sanomaa ja viivähtää ilmoitusten suurissa kirjaimissa. Mutta kokki kaipasi silmänräpäyksessä aarrettaan, haki Sakeuksen tämän vuoteelta ja riuhtasi sanoman itselleen. Sitten koitui siitä kiivas ja naurettava suukopu molempien miesten kesken.
Kokki kutsui Sakeusta mustasisuiseksi ryöväriksi ja nartunpennuksi. Hän näpsäytti sormiaan tämän nenän alla kysyen, oliko hän koskaan nähnyt sotilasta ja tunsiko hän linnoituksen kokoonpanon. Ei tietystikään! Mutta silloin hän sai olla varuillaan, olla varuillaan. Jumal'auta! Pidä suusi! Mitä hän ansaitsi kuussa? Oliko hänellä tiluksia Washingtonissa ja poikiko hänen lehmänsä eilen?
Sakeus ei vastannut tähän mitään; mutta hän syytti kokkia puolikypsästä ruoasta ja siitä, että tämä tarjosi leipävanukasta, jossa oli kärpäsiä. Mene helvettiin ja vie lehtesi mukanasi! Hän — Sakeus — oli oikeuden mies, hän olisi pannut lehden paikoilleen luettuaan sen. Älä seiso siinä ja sylje lattialle, senkin likainen koira!
Ja Sakeuksen sokeat silmät seisoivat raivostuneina päässä kuin kaksi kovaa rautapalloa. Mutta siitä päivästä alkaen vallitsi ikuinen viha molempien maanmiesten välillä.
Ruokavankkurit jakautuivat pitkin aavikkoa ja kukin niistä ravitsee kaksikymmentäviisi miestä. Väki tulee juosten kaikilta tahoilta ja hyökkää ruoan kimppuun ja heittäytyy vankkurien ja aasien suojaan saadakseen hiukan varjoa aterian aikana. Kymmenen minuutin kuluttua on ruoka nautittu, työnjohtaja istuu jo satulassa käskien väen työhön jälleen, ja ruokavankkurit ajavat takaisin farmille.
Mutta sillä välin kuin kokin apulaiset nyt pesevät ja puhdistavat kuppeja ja kulhoja päivällisen jälkeen, istuu Polly itse ulkona varjossa talon takana ja lukee tuhannetta kertaa laulujaan ja sotilasviisujaan rakkaasta kirjastaan, jonka hän oli tuonut mukanaan Etelän linnoituksesta. Ja silloin on Polly jälleen sotilas.