II.
Illalla kun jo on hämärä, vierii seitsemän heinäkuormaa työväen kera hiljalleen kotiapäin aavikolta. Useimmat pesevät kätensä pihalla ennenkuin astuvat sisään iltaruoalle, jotkut sukivat tukkansakin. Siinä on miehiä kaikista kansoista ja monista roduista, on nuoria jos vanhojakin, Europasta muuttaneita ja amerikalaissyntyisiä maankuleksijoita, kaikki enemmän tai vähemmän hulttioita ja rappiolle joutuneita olentoja.
Varakkaimmat joukkueesta kulkevat aina revolveri takataskussa. Ruoka nautitaan yleensä kaikessa kiireessä kenenkään sanottavia puhumatta. Nuo monet ihmiset tuntevat kunnioitusta työnjohtajaa kohtaan, joka itse aterioi joukossa järjestystä valvoen. Ja aterian päätyttyä lähtee väki heti levolle…
Mutta nyt sattui niin, että Sakeus aikoi pestä paitansa. Se oli pahasti kovettunut hiestä ja se hankasi häntä päivällä, kun aurinko paistoi hänen selkäänsä.
Ilta oli pimeä, kaikki olivat menneet levolle yöksi, kuului vain hillittyä pakinaa suuresta makuuvajasta päin.
Sakeus lähti kyökinseinän luo, jossa oli useita sadevedensäiliöitä.
Se oli kokin vettä, hän keräsi sen huolellisesti sadepäivinä, koska
Billybonyn farmin vesi oli liian kovaa ja rautaista pesuvedeksi.
Sakeus otti yhden vesisäiliöistä, riisui paitansa ja alkoi hieroa sitä. Ilta oli hiljainen ja kylmä, häntä paleli aika lailla; mutta paita oli puhdistettava ja hän vihelteli hiljaa rohkaistakseen mieltänsä.
Silloin aukaisee kokki äkkiä kyökinoven. Hänellä on lamppu kädessä ja leveä valojuova lankeaa Sakeuksen päälle.
— Vai niin, sanoi kokki astuen ulos.
Hän asetti lampun porraslaudalle, meni aivan Sakeuksen luo ja kysyi:
— Kuka on antanut sinulle tuon veden?
— Minä otin sen, vastasi Sakeus.
— Se on minun vettäni! huusi Polly. — Sinä olet ottanut sen, senkin orja, valehtelija, varas ja nartunpentu.
Sakeus ei vastannut tähän sen enempää, hän alkoi vain uudistaa syytöksiänsä kärpäsistä vanukkaassa.
Näiden kahden miehen aikaansaama melu houkutteli miehet makuuvajasta, he seisoivat ryhmissä, ja kuuntelivat viluisina sanakiistaa mitä suurimmalla mielenkiinnolla.
Polly huusi heille:
— Eikö tuo sianporsas ole suuremmoinen? Uskaltaa ottaa minun omaa vettäni!
— Tuoss' on vetesi! sanoi Sakeus ja kaatoi säiliön kumoon. — Minä olen käyttänyt sen.
Kokki työnsi nyrkkinsä hänen silmiensä alle ja kysyi:
— Näetkös tämän?
— Näen, vastasi Sakeus.
— Minäpä annan sinun maistaa sitä.
— Uskallappas vaan.
Samassa kuului muutama nopea isku, jotka annettiin ja takaisin maksettiin samassa tuokiossa. Katsojat päästivät ulvonnan toisensa jälkeen merkiksi suosiostaan ja mielihyvästään.
Vaan Sakeus ei jaksanut pitää puoliaan kauan. Sokea, jäntterä irlantilainen oli raivostunut kuin tunturisopuli, mutta liian lyhytkäsinen mahtaakseen mitään kokille. Lopulta horjui hän sivuttain kolme neljä askelta pitkin kenttää tupertuen maahan.
Kokki kääntyi joukon puoleen sanoen:
— Niin, tuossa hän nyt makaa. Ja maatkoon vain, sotilas on hänet kaatanut.
— Minä luulen, että hän on kuollut, kuului joku ääni.
Kokki kohauttaa olkapäitään.
— Hyvä on, sanoo hän ylimielisesti. Ja hän tuntee itsensä suureksi ja voittamattomaksi valtiaaksi katsojakuntansa edessä, hän heittää niskojaan tahtoen näyttää mahtiaan, hän käy kirjalliseksi.
— Hitto vieköön hänet, sanoo hän, — antaa hänen olla. Onko hän amerikalainen Daniel Webster? Tulla opettamaan minulle vanukkaanlaittoa, minulle, joka olen keittänyt ruokaa kenraaleille! Onko hän aavikon eversti, saan luvan kysyä?
Ja kaikkien täytyy ihmetellä Pollyn puhetta.
Silloin nousee Sakeus jälleen maasta ja sanoo yhtä pidätetysti, yhtä uhmaavasti:
— Käyhän tänne, senkin jänishousu!
Väki mylvii ihastuksesta; mutta kokki hymyilee säälivästi ja vastaa:
— Turhia! Voin yhtä hyvin tapella tämän lampun kanssa.
Sen sanottuaan otti hän lampun ja lähti sisään hitaasti ja arvokkaana.
Kentällä tuli pimeä ja väki palasi makuuvajaan. Sakeus otti paitansa, väänsi sen huolellisesti ja pani päälleen. Sitte retusti hänkin toisten jälestä makuulavalleen ja kävi maata.