III.
Seuraavana päivänä oli Sakeus polvillaan ruohossa aavikolla voidellen konettaan öljyllä. Aurinko oli yhtä pistävä tänäänkin ja hänen silmänsä juoksivat täyteen hikeä lasien takana. Äkkiä syöksyvät hevoset pari askelta eteenpäin, joko ne nyt pelästyivät jotain tai oli hyönteinen niitä pistänyt. Sakeukselta pääsee huuto ja hän hyppii korkealle ilmaan. Heti sen perästä alkaa hän heiluttaa vasenta kättään ilmassa ja kulkea edestakaisin rientävin askelin.
Eräs mies, joka ajaa heinäharavaa jonkun matkan päässä, pysäyttää hevosensa ja kysyy:
— Mikä hätänä?
Sakeus vastaa:
— Tule tänne vähän ja auta minua.
Miehen tullessa näyttää Sakeus hänelle veristä kättään ja sanoo:
— Minulta katkesi sormi, se tapahtui vastikään. Etsi sitä, minä en näe.
Mies etsii sormea ja löytää sen ruohosta. Se oli poikki toisen nivelen alapuolelta, alkoi jo kuihtua.
Sakeus ottaa sormen käteensä, katsoo sitä tunnustellen ja huomauttaa:
— Niin oikea on. Odotappas vähän, pidä sitä hetkinen.
Sakeus vetää paitansa housuista ja repäisee siitä kaksi kaistaletta; toisella sitoo hän kätensä, toiseen kääri ihan katkaistun sormensa ja pistää sen taskuunsa. Sitte kiittää hän toveria avusta ja istuutuu jälleen koneelleen.
Hän jaksoi olla melkein iltaan asti. Kun työnjohtaja kuuli hänen onnettomuudestaan, haukkui hän häntä ja lähetti hänet samassa takaisin farmille.
Ensimäinen, mihin Sakeus ryhtyi, oli, että hän piilotti katkaistun sormensa. Hänellä ei ollut yhtään spriitä, hän kaasi koneöljyä pulloon, pudotti sormen sinne ja korkitsi kaulan lujasti. Pullon pisti hän olkisäkin alle lavalleen.
Kokonaisen viikon oli hän kotona; hänelle tuli kovia kipuja käteen ja hänen oli pysyttävä liikkumatta yötä päivää; sitten se iski päähän, ruumiissakin tuntui olevan kuumetta ja hän kärsi ja tuskitteli aivan ylenpalttisesti. Ei ikinä ollut häntä kohdannut tämmöinen toimettomuus, ei edes silloin kun miinaräjähdys joku vuosi sitten sattui, vahingoittaen hänen silmänsä.
Tehdäkseen hänen surkean tilansa vieläkin surkeammaksi tuli kokki Polly itse joka päivä tuomaan hänelle ruokaa vuoteelle, ja käytti tilaisuutta kiusatakseen haavoittunutta. Molemmat vihamiehet saivat näihin aikoihin monet torat toisiltaan, ja sattui useammin kuin kerran, että Sakeuksen täytyi kääntyä seinään päin hiljaa hammasta purren, koska hän oli kovin voimaton jättiläistä vastustamaan.
Sillä välin jatkuivat nämä tuskalliset vuorokaudet, yötä päivää sietämättömän ikävinä. Heti kun oli mahdollista, alkoi Sakeus hiukan istua lavitsallaan ja kuumuuden aikana päivällä piti hän oven auki aavikolle nähdäkseen taivaan. Usein istui hän suu selällään kuunnellen heinäkoneiden raksutusta kaukana, kaukana ja hän puhutteli silloin ääneen hevosiaan ikäänkuin olisi hänellä ollut ne edessään.
Mutta häijy Polly, tuo ilkeä Polly ei saattanut nytkään antaa hänen olla rauhassa. Hän tuli sisään paiskaten oven kiinni perässään muka siksi että veti, veti aivan hirmuisesti, eikä se suinkaan saattanut tehdä hänelle hyvää. Silloin kömpi Sakeus aivan hillittömänä vuoteeltaan heittäen kokin jälkeen saappaan tai jakkaran ja hänen totisin tarkoituksensa oli tehdä kokki elinijäkseen vaivaiseksi. Mutta Sakeuksella ei ollut onnea, hän näki liian huonosti osuakseen oikeaan ja niin ei hän koskaan saanut sattumaan.
Seitsemäntenä päivänä oli hän selittänyt tahtovansa syödä päivällistä kyökissä. Kokki vastasi, ettei hän ollenkaan välittänyt hänen käynnistään. Siihen se jäi, Sakeus sai tänäänkin vastaanottaa ruokansa vuoteellaan. Hän istui siinä aivan hyljättynä ja vääntelehti ikävästä. Nyt tiesi hän kyökin olevan tyhjän, kokki apulaisineen oli aavikolla päivällistä viemässä, hän kuuli heidän lähtevän laulaen ja hoilaten kiusatakseen huoneeseen suljettua.
Sakeus nousee lavitsalta ja horjuu kyökkiin. Hän katsoo ympärilleen, kirja ja sanomalehti ovat paikoillaan, hän ottaa viimemainitun ja horjuu takaisin makuuvajaan. Sitte kuivaa hän silmälasinsa ja alkaa lukea ilmoitusten suuria hauskoja kirjaimia.
Kuluu tunti, toinen, — ne kuluivat nyt niin sukkelaan. Sakeus kuuli viimein ruokavankkurien palaavan ja hän kuuli kokin äänen, joka käski apulaisia pesemään kupit ja kulhot kuten ennenkin.
Sakeus ymmärsi että lehteä tultaisiin kaipaamaan; oli juuri se hetki, jolloin kokki lähti kirjastoonsa. Hän mietti hetken ja pisti sitten lehden olkisäkin alle lavitsalle. Hetken perästä otti hän lehden taas sukkelasti esiin ja pisti sen paljasta ihoaan vasten. Ei ikänä hän sitä enää antaisi pois!
Kuluu minuutti.
Silloin tulevat raskaat askeleet makuuvajaan päin ja Sakeus makaa tuijottaen kattoon.
Polly astuu sisään.
— Miten se on, onko sinulla minun lehteni? kysyy hän pysähtyen keskelle lattiaa.
— Ei, vastaa Sakeus.
— Mutta sinulla on se! kähisee kokki astuen lähemmäksi.
Sakeus kohottautuu.
— Minulla ei ole sinun lehteäsi. Mene helvettiin! sanoo hän raivoissaan.
Mutta silloin heittää kokki sairaan miehen lattialle ja alkaa tutkia lavitsaa. Hän kääntää olkisäkin nurin ja kääntää peiteparan moneen kertaan löytämättä etsimäänsä.
— Sinulla on se, sanoi hän yhä. Ja vielä lähtiessään ja pihalle tultuaan kääntyi hän toistaen:
— Sinä olet ottanut sen. Vaan odotappas ystäväni!
Silloin nauroi Sakeus niin siunatun makeasti ja häijysti toiselle ja sanoi:
— No niin, otin minä sen, minä tarvitsen sitä, senkin likainen sika.
Mutta silloin muuttui kokin papukaijanaama aivan veripunaiseksi ja hänen konnankatseessaan näkyi pahaaennustava välähdys. Hän katsoi taakseen Sakeukseen mutisten:
— Odotahan.