IV.
Seuraavana päivänä oli rajuilma; sade valui virtanaan pieksäen asumuksia raekuuron lailla ja täyttäen kokin vesisäiliöt jo varhain aamulla. Koko työväki oli kotosalla, jotkut paikkasivat vehnäsäkkejä syksyksi, toiset panivat kuntoon työ- ja tarvekaluja, jotka olivat särkyneet, ja muutamat teroittivat niittokoneiden veitsiä.
Kun päivällishuuto kuului nousi Sakeus lavitsaltaan, jossa oli istunut, aikoen seurata toisia ruokahuoneeseen. Mutta oven ulkopuolella hän kohtaa Pollyn, joka toi hänen ruokansa. Sakeus huomautti, että hän oli päättänyt tästä lähtien syödä toisten kanssa, hänen kätensä oli parempi eikä hänellä enää ollut kuumetta. Kokki vastasi, että ellei hän huolinut siitä ruoasta, joka hänelle tuotiin, sai hän olla ilman. Hän paiskasi läkkivadin Sakeuksen makuulavalle ja kysyi:
— Eikö se muka kelpaa sinulle?
Sakeus meni takaisin lavitsalleen tyytyen tähän. Oli parasta ottaa se ruoka, mikä annettiin.
— Mitä sianruokaa sinä nyt tänään taas olet keittänyt! nurisi hän käyden käsiksi vatiin.
— Kananpoikaa, vastasi kokki.
Ja hänen silmänsä välähtivät omituisesti, kun hän poistui ja kääntyi.
— Kananpoikaa? mutisi Sakeus itsekseen tutkien ruokaa. Jopa nyt jotain, senkin valehtelija! Mutta kyllä se on lihaa kastikkeen kera.
Ja hän söi lihaa.
Äkkiä saa hän suuhunsa palan, jota ei ymmärrä. Se ei taivu leikattavaksi, se on sitkeälihainen luu, ja kaluttuaan yhtä syrjää ottaa hän sen suustaan katsoen sitä. Pitäköön itse luunsa, senkin koira, mutisee hän ja lähtee oviaukon luo tutkiakseen sitä vielä tarkemmin. Hän kääntelee ja vääntelee sitä moneen kertaan. Yhtäkkiä kiiruhtaa hän takaisin lavitsalleen, kopeloi pulloa, jossa oli katkennut sormi, — pullo on poissa.
Sakeus astuu ruokahuoneeseen. Hän pysähtyy kalmankalpeana, nääntynein kasvoin, oven sisäpuolelle ja sanoo kokille kaikkien kuullen:
— Kuule Polly, eikö tämä ole minun sormeni?
Samalla nostaa hän jonkun esineen ilmaan.
Kokki ei vastaa, mutta alkaa tirskua pöytänsä luona.
Sakeus pitää ilmassa toista esinettä ja sanoo:
— Kuule Polly, eikö tämä ole minun kynteni, joka oli sormessa. Enkö muka tunne sitä?
Nyt kävivät kaikki miehet tarkkaavaisiksi Sakeuksen ihmeellisistä kysymyksistä ja katsoivat häneen ällistyneinä.
— Mikä sinun on? kysyy joku.
— Minä löysin sormeni, katkenneen sormeni ruoasta, selitti Sakeus. — Tuo on keittänyt sen, hän antoi sen minulle ruoan seassa. Tässä on kynsikin.
Silloin pääsi äkkiä naurunremakka joka pöydästä ja miehet huusivat yhteen ääneen:
— Onko hän keittänyt oman sormesi ja antanut sinulle syödä? Sinä olet jyrsinyt sitä huomaamatta, olet pistänyt poskeesi yhden syrjän.
— Minä näen huonosti, vastasi Sakeus. — En tietänyt… en voinut ajatella…
Äkkiä hän pysähtyy, kääntyy oveen päin ja menee taas ulos.
Työnjohtajan täytyi palauttaa rauha ruokahuoneeseen. Hän nousi, kääntyi kokin puoleen ja sanoi:
— Keititkö sormen muun lihan joukossa, Polly?
— En, vastasi Polly. — Hyvä Jumala, en toki. Minkälaisena miehenä te pidätte minua? Keitin sen erikseen aivan toisessa padassa…
Mutta juttu keitetystä sormesta oli joukolla loppumattomana ilon aiheena koko iltapäivän, keskusteltiin siitä ja naurettiin kuin hullut, ja kokilla oli ennen kuulumaton riemupäivä. Mutta Sakeus oli kadonnut.
Sakeus oli lähtenyt kedolle. Rajuilmaa jatkui eikä matkalla ollut ainoatakaan suojusta; mutta Sakeus kulki kulkemistaan edelleen ruohoaavikkoa pitkin. Hän kantoi sairasta kättään kääreissä koettaen varjella sitä kastumasta niin hyvin kuin taisi; muuten oli hän läpimärkä kiireestä kantapäähän.
Hän jatkaa kulkuaan. Kun alkaa hämärtää; pysähtyy hän, katsoo kelloaan salaman valossa ja lähtee sitten paluumatkalle samaa tietä kuin oli tullutkin. Hän astuu raskain, harkituin askelin vehnän keskessä ikäänkuin olisi hän tarkoin laskenut ajan ja nopeuden. Kahdeksan aikaan on hän taas kotona farmilla.
On jo aivan pimeä. Hän kuulee että väki aterioi iltasta ruokahuoneessa ja kurkistaessaan ikkunasta näyttää hänestä kokki olevan sisällä ja sen lisäksi hyvällä tuulella.
Hän lähtee talon luota, astuu tallia kohden, jossa asettuu sateen suojaan, ja tuijottaa pimeyteen. Heinäsirkat ovat ääneti, kaikki on hiljaa, sade vain yhä valuu ja silloin tällöin halkaisee rikinvärinen salama taivaan lyöden alas jonnekin aavikolle.
Vihdoinkin kuulee hän väen nousevan illallispöydästä ja lähtevän makuusuojaa kohden kiroillen ja juosta viilettäen päästäkseen kastumasta. Sakeus odottaa vielä tunnin aikaa kärsivällisesti ja itsepintaisuudella, sitte lähtee hän kyökkiin päin.
Siellä on vielä tulta, hän näkee miehen hääräävän hellan luona ja astuu rauhallisena sisään.
— Hyvää iltaa, tervehtii hän.
Kokki katsoo häneen hämmästyneenä ja sanoo viimein:
— Et sinä saa enää ruokaa tänä iltana.
Sakeus vastaa:
— Sama se. Mutta anna minulle vähän saippuaa, Polly. En saanut paitaani puhtaaksi eilen, minun täytyy pestä se uudestaan.
— Ei minun vesissäni, sanoo kokki.
— Juuri siinä. Se on tuolla nurkan takana.
— Neuvon sinua jättämään sen tekemättä.
— Saanko saippuata? kysyy Sakeus.
— Kyllä minä sinulle saippuat annan, vastaa kokki, ulos.!
Ja Sakeus lähtee.
Hän ottaa yhden vesisäiliöistä, kantaa sen aivan kyökin ikkunan alle ja alkaa läiskiä meluavasti vedessä. Kokki kuulee sen ja tulee perästä ulos.
Hän on tänään mahtavampi ja ylimielisempi kuin koskaan ennen ja hän astuu aivan Sakeusta kohti ylöskäärityin hihoin, päättäväisenä ja suutuksissaan.
— Mitä sinä teet täällä? kysyy hän.
Sakeus vastaa:
— En mitään erityistä. Pesen paitaani.
— Minunko vedessäni?
— Tietysti.
Kokki astuu lähemmäksi, kumartuu vesiastian yli tunnustellen onko se hänen omansa ja etsii vedestä paitaa.
Silloin vetää Sakeus revolverinsa haavoitetun käden kääreistä, painaa sen aivan kokin korvaan ja laukaisee.
Märässä yössä kaikui heikko pamaus.