V.
Kun Sakeus myöhään yöllä tuli makuuvajaan käydäkseen levolle, heräsi pari toveria tilallaan. He kysyivät, mitä hän oli toimittanut ulkona näin kauan.
Sakeus vastasi:
— En mitään erityistä. Olen muuten ampunut Pollyn.
Toverit, nousivat kyynäspäilleen paremmin kuullakseen.
— Oletko ampunut hänet?
— Olen.
— Sepä pentelettä. Mihin sattui?
— Päähän. Ammuin korvan läpi, ylöspäin.
— Saakeli vieköön! Mihin hautasit hänet?
— Länteen kedolle. Panin sanomalehden hänen käsiensä väliin.
— Ihanko totta!
Sitte asettuivat toverit taas pitkälleen nukkuakseen.
Hetken perästä kysyy vielä toinen heistä:
— Kuoliko hän heti?
— Kuoli, vastasi Sakeus, — melkein heti. Kuula kulki aivojen kautta.
— Se onkin paras paikka, sanoo toveri. — Jos se kulkee aivojen läpi, on se varma kuolema.
Sitten tulee vajassa hiljaista ja kaikki nukkuvat…
Työnjohtajan täytyi seuraavana päivänä nimittää uusi kokki, toinen entisistä apulaisista, joka nyt nousi arvossa päälliköksi ja oli sydämestään iloinen murhasta.
Kaikki kävi kulkuaan syksyyn. Ei puhuttu sen enempää Pollyn kuolemasta; piruparka oli kuollut, oli haudattu vehnämaahan, sinne niissä tähkät olivat katkotut. Eikä siinä ollut sen enempää tehtävissä.
Kun tuli lokakuu, lähtivät Billybonyn työmiehet lähimpään kaupunkiin juodakseen jäähyväisryypyt toistensa kanssa ja sitte erotakseen. Kaikki olivat tällä hetkellä parempia ystäviä kuin konsanaan ja he syleilivät toisiaan ja kestitsivät toisiaan hyvästä sydämestä.
— Minne sinä, Sakeus, lähdet?
— Tähden vähän kauemmaksi länteen, vastaa Sakeus. — Kenties
Wyomingiin. Mutta talveksi menen taas halkometsiin.
— Siispä tapaamme siellä. Näkemiin, Sakeus. Onnellista matkaa!
Ja toverit lähtevät suuren Yankeemaan kaikkiin suuntiin. Sakeus matkustaa Wyomingiin.
Ja ruohoaavikko jää äärettömän meren kaltaisena, jota lokakuun-aurinko valaisee heittäen sen yli pitkiä naskalinteräisiä säteitään.