II.
Kului pari päivää.
Hän pisti käteeni kortin sanoen:
— Viekää se — — — lle.
Otin kortin ennenkuin hän ehti lopettaakaan ja vein sen keltapukuiselle naiselle. Matkalla luin hänen nimensä. Se oli Wladimierz T…
Tultuani takaisin katsoi hän minuun kysyvästi.
— Kyllä minä vein sen, sanoin.
— Ettekä saaneet vastausta?
— En.
Silloin hän antoi minulle markan ja sanoi hymyillen:
— Onhan se vastaus sekin.
Koko illan istui hän tuijottaen naiseen ja hänen seuralaisiinsa. Kello yksitoista nousi hän paikaltaan lähtien heidän pöytäänsä. Nainen vastaanotti hänet kylmästi, mutta hänen molemmat seuralaisensa sitävastoin ylläpitivät keskustelua hymyillen ja ilkeämielisiä kysymyksiä tehden. Hän viipyi siellä vain jonkun hetken ja kun hän palasi, huomautin minä, että hänen kevätpalttoonsa taskuun oli kaadettu olutta. Hän riisui palttoonsa, teki täyskäännöksen ja katsoi silmänräpäyksen sirkusnaisen pöytään päin. Minä kuivasin palttoon ja hän sanoi minulle hymyillen: — Kiitos, orja.
Kun jälleen autoin takkia hänen päälleen sivelin salaa hänen selkäänsä.
Hän istuutui syviin ajatuksiin vaipuneena. Yksi hänen tovereistaan tilasi enemmän olutta ja minä otin hänen seidelinsä täyttääkseni sen. Aioin myös ottaa T:n seidelin.
— Ei, sanoi hän laskien kätensä minun kädelleni.
Tämä kosketus sai käsivarteni vaipumaan ja hän taisi huomata sen, koskapa heti veti takaisin kätensä.
Illalla rukoilin hänen puolestaan kahdesti polvillani vuoteeni edessä. Ja suutelin ilosta oikeaa kättäni, jota hän oli koskettanut.