III.
Kerran antoi hän minulle kukkia, suuren joukon kukkia. Hän osti ne kukkien myyjättäreltä juuri sisään astuessaan, ne olivat tuoreita ja punaisia, ja vaimon kori tyhjeni melkein kokonaan. Hän antoi niiden olla kauan edessään pöydällä. Ei kumpikaan hänen tovereistaan ollut mukana. Seisoin niin usein kuin aikaa riitti erään pylvään takana katsoen häntä ja ajattelin: Wladimierz T. on hänen nimensä.
Kului noin tunti. Hän katsoi vähän päästä kelloaan.
Kysyin häneltä:
— Odotatteko jotakin?
Hän katsoi minuun hajamielisesti ja sanoi äkkiä:
— En, en odota ketään. Ketäpä minä odottaisin?
— Tarkoitin vain, että kenties odotatte jotakin, sanoin taas.
— Tulkaa tänne, vastasi hän.
— Nämä ovat teille.
Ja hän antoi minulle koko kukkakasan.
Kiitin, vaan en heti saanut ääntä ja kuiskasin ainoastaan. Huumaava ilo lennätti minua, jouduin hengästyneenä tarjoilupöydän luo, josta minun oli tilattava jotain.
— Mitä tarvitsette?, kysyi tarjoilijatar.
— Niin, mitä luulette?, kysyin takaisin.
— Mitäkö luulen, sanoi tarjoilijatar. — Oletteko hullu?
— Arvatkaapas keltä sain nämä kukkaset, kysyin.
Kahvilantarkastaja kulki ohi.
— Miksi ette tuo puujalkaherralle hänen oluttaan?, kuulin hänen sanovan.
— Olen saanut ne Wladimierzilta, sanoin minä ja riensin olutta viemään.
T… ei ollut lähtenyt.
Kiitin häntä uudelleen kun hän nousi lähteäkseen. Hän säpsähti ja sanoi:
— Ostin ne oikeastaan eräälle toiselle. Sama se vaikka hän olikin ostanut ne toiselle. Minä ne sain. Minä eikä se toinen, jolle hän ne oli ostanut. Ja hän antoi minun kiittää itseään niistä.
Hyvää yötä, Wladimierz.